Viime aikoina on taas ollut puhetta oppivelvollisuuden pidentämisestä. Asiaa voi tarkastella monelta kannalta.
Erään näkökulman esitti eilen Hesarin mielipidepalstalla Kimmo Vepsä, rehtori ja valtuuston puheenjohtaja Ulvilasta. (On muuten aika yleinen yhdistelmä Suomessa, ja siitä ollaan montaa mieltä. No minusta valtuustossa voi olla myös kokemusasiantuntijoita ja muutenkin osaavia.. )
Olin ainakin osittain samaa mieltä, nimittäin siinä, että oppivelvollisuutta nostamalla ei saavuteta kovin tehokkaasti sitä tavoitetta, että kaikki saisivat päästötodistuksen ja jatko-opiskelupaikan.
Tilastoista ei varmaan näy ketkä ilman jatko-opiskelupaikkaa olevat ovat syrjäytyviä ja ketkä vain oman tien kulkijoita. Mutta tärkeää on huomata, kuten Vepsä kirjoitti, että yhteen, ylimääräiseen vuoteen satsaaminen ei välttämättä enää auta, jos vaikeudet ovat kasaantuneet vuosia. Varhainen puuttuminen on ilmeisesti paras keino muuttaa polun suuntaa. Kaikkien kohdalla se ei koskaan edes onnistu. Koulun tukitoimilla on jo muutenkin tehokkuusongelma. Monet, jotka ovat saaneet vuosia moniammatillista tukea, toteuttavat huonoa ennustetta. Monesti näyttää jopa siltä, että koulun tukitoimintaverkostoon juuttuminen on syrjäytymisen alkua. Miten oppivelvollisuuden nostaminen poistaa nämä haasteet? Kymppiluokkia kokeiltiin aika monta vuotta, mutta ne lopetettiin. En ihan tiedä mistä syystä. Voi olla että ne olivat hyvä säästökohde, mutta miten oli tulosten laita?
Muistan kuinka eräs oppilaani kerran sanoi: "Ei kai mun enää tarvitse mennä kuraattorille? Eiks mulla ole mennyt ihan hyvin?" Tajusin silloin että kyseisellä oppilaalla oli ihan oikea käsitys tilanteestaan. Hän ei halunnut leimautua ryhmässään ja koki selviävänsä jo itse. Tukitoimethan ovat onnistuneet kun käyvät tarpeettomiksi. Varmaan oppivelvollisuusiän nostamisella on myös selkeä erotteleva vaikutus oppilaisiin.
Hiukan poliittisväritteistä sosiaali-ideologiaa:
Vepsän kirjoituksessa saattoi kotien vastuun korostaminen vaikuttaa hiukan kokoomuslaiselta uskomukselta ihmisten omatoimiseen selviytymiseen, mutta asiassa on paljon totta, kun on kyse lasten kasvun tukemisesta. Koulujen tukitoimet, oppilashuolto, rakentuu toisaalta eräällä tavalla (sanoisinko)sosiaalidemokraattiseen erheeseen, että ihmisiä (tässä tapauksessa lapsia) voidaan auttaa tehokkaasti perheyksikön ulkopuolelta. Siltä ainakin vaikuttaa käytännössä. Kun oppilas näyttää putoavan koulusta, hänellä ei ole yleensä itse aiheutettua ongelmaa, vaan kotien tuki on ratkaisevan tärkeää. Ei auta että kymmenen ammatti-ihmistä istuu koulussa kokouksessa seuraamassa oppilaan huonoa koulumenestystä vuodesta toiseen. Koulu ei kuitenkaan voi, varsinkaan aineopettajajärjestelmässä järjestää oppilaalle pysyvää lähitukea, se pitäisi silloin löytyä kodista.
Ihan oma lukunsa on että koulu näyttää olevan vääränlainen näille koulupudokkaille, yleensä pojille.
Kun lasta ja nuorta ei saada useiden vuosien yrittämisen jälkeen kiinnostumaan oppimisesta ja omien vahvuuksien löytämisestä, on ongelma myös pedagoginen, ei vain sosiaalinen tai psykologinen. Voitaisiinko oppilashuollossa keskustella myös siitä millaista pedagogiaa vaikeuksissa oleva oppilas tarvitsisi innostuakseen oppimisesta? Ehkäpä jossain jo tehdäänkin niin.
En mitenkään vastusta tukitoimia, aloitinhan itsekin aikoinaan eritysopettajana. On vain tarkasti mietittävä ja seurattava vähenevien resurssien aikana mitä satsauksella saadaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti