Olen varmaankin tästä aemminkin jotain miettinyt. Eilen vaan oli niin hyvä pedagoginen keskustelutuokio erään esikoulunopen kanssa. Oli saatu aikalailla päätökseen tvt-lähikoulutus, jossa olin agenttina. Eskarilaiset tekivät ryhmissä kuvatarinoita tai lyhyitä, yhden otoksen videoita.
Opettaja totesi että projektista viisastuneena hän laittaisi nyt samaan työryhmään kavereita tai tuttuja, jotta aikaa ei menisi niin paljon sosiaaliseen hämmennykseen, joka hidastaa työn kulkua.
Erinomainen huomio! Olen kokemuksesta viisastuneena huomannut että kahta vaativaa tavoitetta ei ryhmälle kannata asettaa yhtä aikaa suoritettavaksi. Jos ajatellaan että uudet oppijat tutustuvat toisiinsa ja oppivat tekemään yhdessä töitä, on haaste jo aika iso. Jos sitten annetaan tälle uudelle ryhmälle vielä opteteltavaksi haastava, uusi työtapa, niin tehtävien lopputulema voi olla huono. Koulussa on muutenkin aikapula, joten kannattaa keskittyä olennaiseen eli siihen, mikä on tärkein tavoite. Jos tavoitteena on oppia yhteistyötä, annetaan helppo tehtävä, kunnes on saavutettu riittävä yhteistyövalmius. Jotta ryhmä tuottaa enemmän kuin yksilöittensä summan on kaikilla oltava yhteisötaitoja tarpeeksi. Niitä ei saavuteta ilman harjoitteluvaihetta. Vaikea tehtävä on helpompi saattaa maaliin ryhmässä, jossa osaamiset ovat tiedossa ja turvallisuus jo testattu.
Harjoittelu ja taitojen hiominen on helpointa vakioiduissa olosuhteissa. Kun formulakisoissa halutaan että renkaat vaihdetaan saumattomassa yhteistyössä, ei tiimin jäseniä vaihdella. Paras tiimityön laatu saavutetaan aina pysyvässä, oppivassa ryhmässä. Tätä on koulussakin hyvä miettiä.
Olisiko mahdollista tutustuttaa vaikka luokan jäsenet muutenkin kuin teettämällä ryhmätöitä vaihtuvissa kokoonpanoissa? Varmasti on. Lasten elämässä on usein liiankin monia vaihtuvia ihmisiä, se ei varmista sitä että oppii tulemaan toimeen kaikkien kanssa. Pikemminkin on tutustuttava itseensä. Lapsi, nuori tai aikuinen joka tuntee itsensä, asemoituu myös uusiin ryhmiin luontevasti.
Yhteistyön hedelmällisyys perustuu luottamukseen. Uusi ryhmä ei voi olla itsestään luottamusta herättävä, päinvastoin, se on monille turvaton ympäristö. Niinpä aikaa kuluu turvallisuuden rakentamiseen, luottamussuhteiden löytymiseeen. Tätä vaihetta ei voi ohittaa, koska ihminen on, varsinkin sosiaalisessa tilanteessa, emotionaalinen oppija.
Että kyllä monesti voi olla hyvin perusteltua antaa kavereiden tehdä töitä yhdessä, koulussakin Ystävyyssuhteet ovat kuitenkin niin lapsille kuin aikuisille voimavara, ei mikään kehittymisen uhka.
2 kommenttia:
Hyviä ajatuksia. Olen aiemmin ollut vahvasti sitä mieltä, että ryhmätöissä pitäisi oppilaita sekoittaa. Pitkälti mainitsemistasi syistä olen alkanut epäillä, olisiko useimmin sittenkin parempi antaa kaverusten työskennellä yhdessä. Ongelmaksi vain tässä tapauksessa jäävät ne oppilaat, joilla ei oikein ole kavereita. Satunnaisissa ryhmissä he pääsevät luontevalla tavalla osaksi ryhmätyötä, mutta kaveriporukoihin perustuvissa ryhmissä eivät.
Jepulis!
Kaikki riippuu varmaan tavoitteesta ja miten siihen parhaiten päästään. Parasta (unelma)koulussa olisi että työparit ja -porukat kootaan jo ekalla ja sitten voidaan ylläpitää ydinporukoita koko kouluajan. Silloin kaikilla on kaveri ja uudet otetaan ohjatusti mukaan. Opettajan tehtävä on neuvotella ja koota toimivia oppivia ryhmiä, jos semmoiset ovat tavoitteena. Ryhmä oppii virheistään ja vahvuuksistaan jos siihen annetaan aikaa. Uudessa ryhmässä alkaa se oppimisprosessi aina uudestaan, vaikka tehtävä saataisiinkin tuotettua. Ryhmässä on meneillään aina monta prosessia, muitakin kun se, jonka ope antaa.
On sitten opettajan omista painotuksista kiinni mihin panostaa. Kuitenkin olisi tässäkin asiassa tärkeää, että työtavan valinta olisi pedagogisesti perusteltu, tietoinen ratkaisu. Ja ainahan voi säätää :)
Lähetä kommentti