Onko sillä väliä, että miltä tuntuu?

Katselin jokin aika sitten televisiosta ohjelmaa, jossa amerikkalainen vankilanjohtaja tutustui Ruotsin ja Norjan mallivankiloihin. Amerikkalaisen oli vaikea ymmärtää näkemäänsä. Kulttuurien törmäys oli suuri. Katseltuaan vankiloiden harrastetiloja hän ihmetteli, että mihin niitä tarvitaan. Hänen mielestään vangit ovat itse aiheuttaneet tilanteensa, eikä sillä miltä heistä tuntuu ole merkitystä. Vankilassa kuuluu olla epämiellyttävää. Ilmeisesti tuon logiikan mukaan vapaudenriisto ei ole yksinään tarpeeksi, vaan ihmisen arvoa pitää vähentää.

Kotona totesimme että tuosta näkemyksestä puuttuu kokonaan se todettu asia, että negatiivinen kohtelu aiheuttaa negatiivista käytöstä. Ei auta, vaikka vankilanjohtaja totesi, että heillä tarjotaan mahdollisuus kouluttautua ja se riittää. Jos vangilla on vaikka tunne että hän ei opi tai ei jaksa kiinnostua, niin ei auta vaikka olisi tarjolla opetusta. Jos ihmiselle kerrotaan, että hänen tunteillaan ei ole merkitystä, hän ei pian arvosta itseään- ja on helposti uhka itselleen ja ympäristölleen.

Tästäpä tulee mieleen koulu... vaikka se ei ihan vankila olekaan, ellei joskus oppilaiden mielissä.

Kävin kansakouluni (niin, semmoinen oli ennen) Helsingissä Kaisaniemen koulussa. Siihen aikaan se oli aluksi ruskehtava. Me lapset kutsuimme sitä Kaisaniemen keskusvankilaksi. Kun se sitten maalattiin valkoiseksi eli nykyiseen väriinsä, muutimme nimen: Kaisaniemen keskusmielisairaala. Rakennuksen ulkomuoto on todellakin melko laitosmainen ja lapsena se herätti pelonsekaista kunnioitusta, kuten kai oli ollut tarkoituskin. Nimen valinta ei varmaan ollut vain huumoria tai sattumaa.

Mutta onko meillä koulussa eri näkemystä siitä, että onko sillä väliä, miltä oppilaasta tuntuu? Väittäisin että on, ainakin käytännössä. Omasta koulukokemuksestani muistan oikein hyvin, että opettajat eivät varsinkaan alaluokilla välittäneet tuntemuksistani tai miltä muista tuntuu. Opetus perustui pääsääntöisesti tiukkaan kontrolliin ja vaatimuksiin, tosin opettajia oli erilaisia.

Nykyään meillä on tilanteesta riippuen melko erilaiset mahdollisuudet huomioida oppilaitten tunteita, vaikka tahtoa olisikin. Jos oppilas sanoo, että ei jaksa tai ei kiinnosta, niin onko seurauksena rankaisu tai ainakin moite vai lähdetäänkö motivoimaan tai ottamaan selvää, miltä oppilaasta tuntuu ja miksi?

Eräänä ratkaisuna voi nähdä yhteistoiminnallisen oppimisen, jota pedagogisen viihtymisen käsitteen yhteydessä mieluusti tarjoan. Parhaassa tapauksessa oppijat voivat kannustaa toisiaan ja pitää yllä yhteistä kiinnostusta asiaan. Uteliaisuus on tärkeä tunne hyvän oppimistilanteen aikaansaamisessa. Ihminen ei opi kovin hyvin pakolla tai velvollisuuden tunteen avullakaan. Sillä, miltä oppijasta tuntuu, on todellakin väliä. Oppijalle on hyödyksi jos hän uskoo oppivansa ja on kiinnostunut. Varsinkin nyt, kun tavoitteena on valmentaa koululaisemme elinikäisiksi oppijoiksi, tunteilla on yhä suurempi merkitys. Ulkoinen pakko tai painostus ainakin ei toimi jatko-opinnoisssa tai työelämässä oppimisen yhteydessä. On tavoiteltavaa, että jokainen löytäisi sen tunnetilan missä oppii parhaiten.

Tässä prosessissa on tärkeää, että oppija kokee olevansa arvokas. Arvokkainta minuutta on varmaan meidän jokaisen omat, persoonalliset tunteet. Kasvattajan pitää jotenkin voida viestiä, että jokaisen tunteet ovat tärkeitä.