Opettaja-lehdessä (18/2019) oli itselleni tärkeää asiaa koulun yhteisöllisyyden ehdoista. Koulutusjohtamisen professori Aini-Kristiina Jäppinen kertoi haastattelussa siitä, miten kouluyhteisöä voidaan tiivistää. Tässä tapauksessa kouluyhteisö näytti käsittävän koulun työntekijät, lähinnä opettajat. Ehkä koulun ammatillinen yhteisö on siten tarkempi käsite.
Kiintoisa avaus hastatteluun oli Jäppisen toteamus siitä, että koulun ja yhteiskunnan välillä on enemmän jännitettä kuin koskaan ennen. Olisi ollut kiinostavaa lukea tästä enemmän, mutta tärkeä jännitteitä aiheuttava tekijä on yhteiskunnan nopea muutos. Koulutuksen toivotaan reagoivan muuttuviin tarpeisiin. Esim. Pisa-tutkimuksissa on jo useamman kerran havaittu koulun merkityksellisyyden väheneminen. Uudesta opetussuunnitelmasta käydään kiihkeitäkin väittelyitä ja tämän syksyn kestoaihe on näyttänyt olevan "avokonttorin" ja perinteisen luokan laittaminen pedagogisiin ääripäihin.
Jäppinen tuo esiin koheesion eli yhteenkuuluvuuden tunteen. Sen avulla yhteisö voi uskoa itseensä eli tuntea vahvuutta. Tutkijan mukaan yhteenkuuluvuuden tunne rakentuu yhteisiin pelisääntöihin sitoutumisen kautta. Tämä voikin olla haaste itsenäisyyteen tottuneille opettajille. Opettajien pedagoginen autonomia on vaikuttanut koulujen toimintakulttuuriin siten, että yksittäinen opettaja kokee helposti olevansa oman työnsä johtaja, jolloin yhteiset pelisäännöt eivät ole välttämättä työn keskiössä. Rehtorille voi olla helpompaa johtaa koulunsa toimintaa "antaa kaikkien kukkien kukkia"-periaatteella, kuin ajaa jokin yhteinen toimintakulttuuri kouluunsa, etenkin jos kyse on pedagogisesti yhtenäisistä järjestelyistä. Jäppinen korostaakin, että yksittäisillä opettajilla on suuri merkitys kouluyhteisön vahvuuteen. Työilmapiirin huonontaa jo yksikin heikko rengas.
Kiintoisaa on se, että pieni mutta tärkeä osa yhteenkuuuvuutta on ammatillisen osaamiseen ja sen kehittämiseen liittyvää. Jäppisen mukaan koheesiota liikkeelle työntävää voimaa edustavat "työn ja ajankäytön hallinta, tavoitteiden saavuttaminen ja mahdollisuus kehittää opetustyötä". Varsinkin tuo viimeinen on hieno mahdollisuus. Omiin yhteisöllisyyttä pohtiviin kirjoituksiin olemme laittaneet edellytyksinä mukaan myös yhteisen tavoitteen ja siihen vaikuttamisen mahdollisuuden. Yhteinen innostus syntyy usein siitä tunteesta, että ollaan tekemässä jotain merkittävää ja vielä hyvin. Siksi olisi tärkeää käyttää aikaa työyhteisössä yhteisen vison luomiseen ja työssä onnistumisessa iloitsemiseen. Hankaluudet ja pahan mielen purkamisen voi käsitellä paremmin pienessä ryhmässä, sillä kielteiset tunteet ovat yhteisössä hyvin tarttuvia.
Artikkelissä käsitellään lopuksi muutoksen ehtoja, sillä muutosta koululta usein odotetaan. Perinteinen koulun on jäänyt keskusteluissa puoluskannalle. Opettajia tuntuu ahdistavan jatkuva muutospaine. Mielestäni rakenteellisia muutoksia tarvittaisiin, jotta muutospaine ei ole liikaa yksittäisten opettajen harteilla. Kulttuuriin siirtämisestä on melko vaativa matka kulttuuriin uudistamiseen. Tämä kehityspolku on silti myös kiinnostava.
Jäppinen mainitsee, että kriittinen muutosmassa näyttää olevan 50%. Koulun johdon pitää saada ainakin puolet henkilöstöstä muutoksen kannattajiksi, muutoin ei muutosta tapahdu. Olen itsekin nähnyt, miten tehokkaasti muutosta vastustava kitka tukahduttaa vaikka opetussuunnitelmankin uudistuksia. Näin taisi usein käydä vaikka edellisen opetussuunnitelman monialaisille aihekokonaisuuksille.
Varmaan muutoksen taakse saadaan kiinteä kouluyhteisö, kun jaetaan tietoa muutoksen tarpeista ja tavoitteista, ja keskustellaan. Ehkäpä vodaan hiukan joustaa jopa pedagogisesta vapaudesta? Tähän kouluyhteisö tarvitsee kiireetöntä aikaa. Sitten on myös saatava kotien ja yhteistyökumppaneiden tuki ja sitoutettava oppilaatkin yhteisen hyvän toteutukseen. Kaiken ei tarvitse tosiaan olla täydellistä, mutta hyvä yhteisö antaa tukea ja tuntuu turvalliselta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti