Kansalaisuuteen kasvu ja kansalaistaito

 Viime päivinä olen taas miettinyt koulun tehtävää ja on siitä kotona keskusteltukin. En tiedä kuinka monessa koulussa kerrataan tai kuinka moni opettaja kertaa perusopetuksen tavoitteen, kun lukuvuosi alkaa. Suosittelen sitä. Itselle se antoi aina selkänojaa. Sehän on  Perusopetuslain  mukaan tuen antaminen ihmisenä kasvuun ja vastuukykyiseen yhteiskunnan jäsenyyteen kasvamiseen.

Eri opetussuunnitelmien perusteet ovat sitten tulkinneet tätä perustehtävää vuosikymmenien aikana hiukan eri painotuksin, mutta aina se on oltava olemassa, koska laki on velvoittava, ylin opetusta ohjaava dokumentti. Aina olen hiukan ihmetellyt sitä, miksi nämä ylätason tavoitteet ovat usein koulutyössä ikäänkuin näkymättömiä? Kyllä kai vieläkin opettajat tunnistavat ilmiön, että opetussuunnitelman alkuosan yleiset tavoitteet herkästi sivuutetaan ja keskitytään ainekohtaisin tavoitteisiin ja arviointiohjeisiin?  Voidaan sanoa, että käytännön tarpeet ja ajanpuute johtavat tähän, mutta onhan se huono selitys. Kyseessä onkin johtamishaaste. Koulussa pitää opettajilla olla aikaa arvoida omaa käsitystään koulun tehtävästä ja muodostaa työyhteisössä yhteinen näky työn tavoitteista ja tavasta toteuttaa sitä. No, onpa tämä tullut sanottua aika monta kertaa ennenkin...

Tämä liittyy siihen, että pohdin tässä kansalaistaitoa. Sehän lopetettiin vuonna 2000 erillisenä oppiaineena ja sisällöt tuotiin muihin oppiaineisiin. Ehkäpä kaunis ajatus, mutta, mutta. Olisiko koko kuvio käännettävä toisinpäin. Jospa kansalaistaito olisikin keskeinen oppiaine, jota muu opetus tukee? Tuntuu, että paljon yksilöllisiä ja yhteisöllisiä sisältöjä voitaisiin ottaa esille kansalaistaidossa. On monia asioita joita voidaan tietysti harjoitella jokaisella oppitunnilla, mutta pitäisi olla aikaa sopia tavoitteista ja harjoittaa itsearviointia. Ajattelen että nykyaikainen kansalaistaito käsittelee myös sitä, mitä itse voi tehdä toimivan yhteiskunnan hyväksi. Miten omat valinnat vaikuttavat paitsi omaan tulevaisuuteen, niin myös yhteisöön? Itsereflektio on varmasti tärkeä taito kansalaisuuteen kasvamisessa. 

Nykyaikainen kansalaistaito näkisi siten sekä yleiset ehdot toimivalle hyvinvointiyhteisölle ja myös jokaisen vastuun osana yhteisöään. Yhteisötaju ja yhteisöosaaminen eivät nykyisin välttämättä kehity, koska luontaiset yhteisöt joihin kasvetaan, ovat pitkälti kadonneet.

Ajatus kansalaistaidon palauttamisesta näkyvästi opetukseen edellyttää myös kasvatuksen nostamista opetuksen eteen. Voi olla että kasvatus-sana ei ole muodikas tai ainakin se on, omasta mielestäni, turhan vähän esillä koulukeskusteluissa. Mutta jos kouluun tulee lapsia, joiden kasvatus, kasvun tuki on ollut puutteellista, niin koulun pitää vaan ottaa koppia. Siihen kopin ottamiseen ei nyt aina ole toimivaa räpylää, lainatakseni pesäpallotermejä. Kaikenlaista sälää on tuotu kouluun paikkaamaan kasvun tuen puutteita. Kansalaitaito oppiaineena voisi antaa oppilaille valmiudet ymmärtää yhteistoiminnan ehdot sekä pienessä että suuressa mittakaavassa- sekä asettaa itselleen sopivia tavoitteita toimia rakentavasti yhdessä. Parhaiten kasvua sitten käytännössä tuetaan omassa tutussa ryhmässä, luotetun aikuisen ohjauksessa. Opettajan paras työkalu silloin on pienryhmärakenne. 

Vastuu kasvattaa!

Olin katsomassa lapsenlapseni pesäpallo-ottelua. Tyttöjen peliä oli mukava katsella, kun joukkeesta huokui hyvä yhteishenki ja toisten kannustaminen. Lapsenlapseni on joukkueen kapteeni, muiden valitsemana. Ajattelin taas, miten vastuu auttaa usein ihmisen parhaat puolet vahvistumaan. Kapteenin tehtävä on kannustaa tiukoissakin paikoissa ja antaa positiivistä yhteishenkeä joukkueeseen. Sen lapsenlapseni tekikin todella hienosti. On hyvin kasvattavaa, kun pitää keskittyä siihen, miltä muista tuntuu ja ehkäpä tavallista enemmän ajatella sitä, miten oma toiminta vaikuttaa muihin.

Kasvava ihminen tarvitsee vastuuta. Meillä on nykyään hyvinkin salliva kasvatusote käytössä ja kulttuurimme suosii sitä, että lapsi on itsenäinen. Samalla jo hyvin pienen lapsen odotetaan tekevän itseään koskevia valintoja. Kaupassa saattaa nähdä vanhempia kysymässä nelivuotiaalta lapselta mitä hän haluaa syödä. Sen ikäisellä ei kuitenkaan ole edellytyksiä valita, mitä hänen kannattaa syödä. 

Kouluun tämä liittyy monella tapaa. Julkisuudessa näkyy väitteitä, että lapset ovat levottomia eivätkä osaa enää keskittyä. Millaisia lapset olivat ennen, ei oikeastaan voida tutkimuksellisesti tietää. Koulun arjessa kuitenkin näkyy, että toisinaan opettajilla on vaikeuksia ryhmien hallinnan kanssa tai ainakin haastavien yksilöiden ohjauksessa. Tähän on tietenkin muitakin syitä kuin älypuhelimet.

Koulujen kasvatustehtävä tuntuu painuneen taka-alalle. Se tuottaa ongelmia. Opettajat eivät ehkä koe, että kasvatusosaamista pitää kehittää. Toisaalta oppilaat ovat niin tietointensiivisen ympäristön keskellä koko ajan, että koulun tapa tarjota tietoa tuntuu jälkijättöiseltä ja vähemmän merkitykselliseltä. Väitän että lapset tarvitsevat eniten apua siinä, miten toimitaan muiden kanssa. Monilla on puutteelliset yhteistoimintataidot. 

Meillä on paljon vapauksia jo lapsesta lähtien, mutta onko vastuuta samassa suhteessa? Mielestäni tämä on kasvatuskentän suuri haaste nyt. Moni asia sujuisi koulussakin ilman säröjä jos lapset osaisivat itsereflektion: miten oma toimintani vaikuttaa muihin, miten saavutan itselleni asetetut tavoitteet, mitä seurauksia on valinnoillani? Jos näihin kysymyksiin osaa vastata sujuvasti, on polku kasvulle luultavimmin lavea. Koulussakin voidaan jakaa vastuutehtäviä. Se on kasvattajan parhaita työkaluja. On aina ihan mahtavaa nähdä miten useimmat syttyvät loistamaan kun saavat sopivasti vastuuta. Lopulta jokainen meistä janoaa tunnetta, että on tarpeellinen ja osaava osa yhteisöään. Jos tämä tunne ei täyty, löytyy muita kanavia, jotka helposti johtavat ongelmiin. Jaetaan vastuuta ja annetaan kehuja!