Aiheesta kirjoitti oikein hyvin Lastensuojelun keskusliiton toiminnanjohtaja Ulla Siimes Opettaja lehdessä 2/2025 viime viikolla: Muistetaan kysyä myös lapsilta. Hän kiinnittää huomiota siihen, että aikuisten luomissa koulukeskusteluissa on esillä paljon negatiivisia asioita. Miksi ei ajatella miltä lapsista ja nuorista tuntuu kun he ovat uutisissa usein yhä huonompia koulussa, eivät osaa lukea, keskittyä ja katsovat vain puhelimia? Kouluista kun kirjoitetaan enimmäkseen ongelmiin keskittyen.
Niin. Siimes kirjoittaa: "Jos samalla tavalla kirjoitettaisiin minun työpaikastani tai ammattini edustajista, saattaisi innostus ja ilo omasta työstä kadota nopeasti. Lapsista ja nuorista sekä heidän arjen ympäristöstään voi kuitenkin kirjoittaa näin, jopa heitä syyttäen ja syyllistäen. Ajattelematta, että myös lapset ja nuoret lukevat samat uutiset."
Osallisuus on kaunis sana, joka on vaikea käytännössä saada todeksi. Yhteiskunnan asioista päättävät työikäiset, tyypillisesti noin 40-60 vuotiaat aikuiset. Demokratiaa on aina puolustettava erityisellä tarkkaavuudella, sillä valta on luonteeltaan kasautuvaa. Koulukeskustelukin keskittyy aikuisille ja siinähän kaikki ovat asiantuntijoita, ainakin menneisyyden kokemusasiantuntijoita. Tämän hetken kokemusasiantuntijoita ovat kuitenkin koululaiset. Heillä on tärkeää tietoa ja varmasti omia ajatuksia koulustakin.
Siimes muistuttaa että negatiivisuus ruokkii negatiivisuutta. Paitsi että lapsilla on oikeus osallistua koulukeskusteluun, heillä on oikeus myös viihtyä ja iloita koulussa, joka on tärkeä osa heidän kasvuympäristöään. Kielteinen koulu-uutisointi alkaa tuottamaan lisää kielteisiä ilmiöitä ja se on aikuisten vastuulla.
Koulun tärkein tehtävä on antaa lapsille valmius olla osa yhteiskuntaa, kasvattaa kansalaisuuteen. Miten siinä voi onnistua, jos heidät on enimmäkseen suljettu jopa omaa kasvuympäristöään koskevasta keskustelusta? On jo osoitettu, että laskevat koulutulokset ovat yhteydessä koulun merkityksellisyyden vähenemiseen ja kouluun kiinnittymisen heikentymiseen. Jos koulu ei ole lasten oma, eivät mitkään tukitoimet tai ryhmäkokojen pienentämiset nosta oppimisen halua.
Meidän aikuisten tehtävä on kertoa lapsille ja nuorille, että uskomme heihin ja haluamme yhdessä rakentaa heille parhaan mahdollisen oppimis- ja kasvuympäristön. Tämä on ihan kaikkien tehtävä, ei vain opettajien.
Ulla Siimes toteaa lopuksi: "Lapsi ei ole pieni aikuinen, mutta lapsesta tulee osa yhteiskuntaa heti syntyessään, ei vasta aikuisena." Jos tämän hyväksyy, pitää seuraavaksi vastata kysymykseen, miten tämän otamme huomioon käytännössä?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti