Kiva lauantaikoulu

 Eilen olin Järvenpäässä lapsenlapseni koulun kodin ja koulun lauantaipäivän vietossa. Olipa kiva päivä ja iloinen tunnelma!

Me vanhemmat ja vielä vanhemmat olimme reilut kolme tuntia ulkona ja osallisena ulkoleikkeihin, suunnistukseen ja hurraamassa sukkulaviesteille. Uskon lujasti että koulu, oppilaat ja kotiväki hyötyvät kaikki, kun silloin tällöin avataan koulu kaikille, vaikka siitä vaivansa toki onkin. Jos lisäpanostus tuottaa hyvää mieltä, niin eihän sitten ole kyseessä mikään mahdoton uhraus!

Kodin ja koulun yhteistyö riippuu etupäässä koulusta, siitä miten aktiivisesti kannustetaan vanhempia yhteydenottoihin ja pidetään ovea auki. Opettaja voi suhtautua lauantaipäiväänkin kahdella tavalla: Se on joko ylimääräistä harmillista vaivaa tai sitten palkitsevaa vaihtelua koulun arjessa. Juttelin ainakin  neljän open kanssa. Kaikki vaikuttivat olevan hyvillä mielin ja heillä tuntui löytävän aikaa ja kiinnostusta jutella. Tosi hienoa. "Meillä on täällä niin mahtava porukka" ,"Tämmöinen päivä on mukavaa vaihtelua", " Onhan tämä palkitsevaa".  Olipa todella kiva kuulla!

Eiköhön tässä olla yhteisöllisyyden ja johtamisen äärellä. Hyvä työyhteisö voi syntyä sattumoisinkin, mutta kun sitä ylläpidetään vuosia, niin tarvitaan jo osaamista ja yhteistä tahtotilaa. 

Opettajat ovat siinä onnellisessa asemassa, että he voivat vaikuttaa työoloihinsa melko paljon. Opetusta voi järjestää monin eri tavoin ja etsiä itselle ja oppilaille innostavaa toimintamallia. Yhdessä opettajat voivat kannustaa ja auttaa toisiaan, ja luoda kouluun hyvää ilmapiiriä. Sehän on opettajan työssäjaksamisen kannalta hyvin tärkeää.  Oppilaat saavat varmasti paljon tukea siitä, jos opettajasta näkyy, että hänestä on mukavaa tulla töihin ja että hän pitää oppilaistaan. 

Kiitos Saunakallion koulun opet! Teette hyvää duunia!

Lastenlinna, hyviä muistoja

 Tänään oli isossa lehdessä elikkäs Hesarissa uutinen Lastenlinnan nykytilasta:

LINKKI uutiseen

Tuli niin nostalginen olo. Lastenlinna oli ensimmäinen työpaikkani, kun kesätyöt jätetään huomiotta.
Siellä tuli 70-luvulla muutama vuosi tehtyä lastenpsykiatrisilla osastoilla työtä, paljon myös opiskelun aikana yövalvojana osasto 10:llä, jos oikein muistan. Hieno kokemus!

Sattumalta Lastenlinna oli myös erittäin hyvä pohjatyöpaikka opettajan uralle. Muutama tärkeä huomio ja ymmärrys painui mieleen ja monia asioita ymmärsin yhdistellä opettajan työhön vasta vuosien päästä. Ehkä tässä voisin mainita esimerkkinä kolme asiaa, jotka tulivat myöhemmin vastaan opettajan työssäkin.

- Tiimityö. Lastenlinnassa tehtiin työtä yhdessä ja tiimikokouksia oli viikoittain, raporttien lisäksi. Kun tuli pulmia, niistä neuvoteltiin yhdessä. Kokeneet työntekijät olivat kullan arvoisia, koska heillä oli kokemukseen nojaavaa ammattitaitoa. Voitiin olla myös eri mieltä ja neuvoteltiin, miten pitäisi menetellä. Tiimityön sudenkuopat tulivat myös tutuiksi. Osastolla saattoi olla kapinahenkeä, vastustettiin johtoa ja oltiin aika omassa kuplassa.  Yhteisön johtaminen on vaikeaa, kun töissä on vahvoja persoonia. Koulussa on ihan samat haasteet.
Ihmettelin kyllä kovasti kun nuorena opettajana otin vastaan Sipoossa tarkkailuluokan opettajuuden, ja olin melko yksin päätöksieni kanssa, työssä jossa oli ihan aloittelija! Kaipasin työkaveria ja säännöllistä mahdollisuutta arvoida ja suunnitella toimintaa luokassa jonkun osaajan kanssa. 

- Hallintokuntien rajat. Oli aina ihmeellistä, kun kotiin ja kouluun lähtevän lapsen tietoja ei saanut antaa koululle. Eikä lasten opettajia näkynyt koskaan ainakaan osaston henkilökunnalle. Pidin silloin kuten nytkin kovin outona ajatuksena, että "lasta ei pidä koulussa leimata", joten ei anneta tietoja hänen ongelmistaan tai hoitosuunnitelmistaan. Vähän jäi tunne että suhtautuminen kouluihin oli epäluuloinen. Jotain on parantunut, mutta vieläkin lapsen edun nimissä ei aina anneta tarpeellista tietoa. Kouluissa on yhä enemmän eri alojen osaajia, joiden keskinäinen asema on usein epäselvä. 

- Lasten tarpeet. Lastenlinnassa pyrittiin tunnistamaan jokaisen lapsen tarpeet. Opin ymmärtämään että me ihmiset olemme kovin erilaisia, reagoimme eri tavoin ja haluamme eri asioita. Ihan selvää oli, että lapsi, kuten me kaikki, tarvitsee turvaa ja välittämistä. Tämä pätee koulusakin, tietysti.  Jos tulee nähdyksi ja kuulluksi, on turvassa ja tietää että minusta välitetään, niin koulunkäynti on helppoa. Koulussa vaan eivät nämä ehdot aina täyty. Opin vähitellen työssäni, että ensin pitää täyttää perustarpeet riittävästi, ja sitten aletaan oppimaan sisältöjä. Hoitotyössä tiesimme, että ei ole olemassa oikoteitä. Koulussa voi käydä niin että oppilaan hyvinvoinnin ongelmat nähdään oppimisen ongelmina.
Tukitoimet auttavat parhaiten kun ne kohdistuvat oikein.
Joskus tuli vastaan lapsia, joiden kohdalla tuntui, että he tulivat jatkuvasti ymmärretyksi väärin, niin koulussa kuin kotona. Olen ihmetellyt siksikin, mihin katosi opettajien työnohjaus? Kaikki opettajat eivät sitä kylläkään kaivanneet, mutta hyvä työnohjaus olisi minusta opettajalle tarpeen. Sitä voisi harjoittaa pitkälti myös vertaisryhmässä.

Lastenlinnassa oli myös sairaalakoulu, jossa opettajat olivat mahtavia. Heidän osaamisensa oli hioutunut käytännön vaatimuksissa. Heidän näkemyksillään oli paljon painoarvoa, kun lasten jatkossa omassa koulussa päätettiin.
Hieno talo, jonne toivoo hyvää tekevää toimintaa!

Rohkea avaus, Nasima!

 Joskus pedagogiikka ja politiikka ovat hyvinkin läheissä suhteissa. Tämän ymmärtää ilmeisesti Helsingin kasvatuksen ja koulutuksen uusi apulaispormestari Nasima Razmyar. Hän antoi Hesarissa 22.9. haastattelun, jossa kertoi omista painotuksistaan. Raikkaita ajatuksia, jotka toivottavasti eivät hioudu pois. Esimerkiksi pohdinta suurien ja pienien yksiköiden eduista ja haitoista oli kiinnostavaa.

Rohkeaa oli minusta hänen ajatuksensa eriarvoisuuden torjumisesta. Nasima ajattelee, että heikoimpien alueiden opettajille pitäisi maksaa parempaa palkkaa. Vaikka tämä on ensimmäinen kerta, kun itse näen merkittävässä asemassa olevan politiikon tätä ehdottavan, on kyse tavallaan loogisesta jatkumosta. Jotkut koulut ovat jo saanet positiivisen diskriminaation lisärahaa, miksei sitten myös palkoissa tehtäisi samoin. 
Jo Sugata Mitra ihmetteli parikymmentä vuotta sitten, miksi eniten hyviä opettajia tarvitseville alueille ei heitä saada.

Eriarvoistuminen on hiipinut peruskouluun, ehkäpä 90-luvun laman jälkiseurauksena. Kaupungeissa asuinalueet erityivät kiihtyvästi. Tietenkin on hyvä muistaa, että kaupungit ovat aina rakentuneet eriarvoisuudella, joka näkyy kaupunginosien erilaisena hyvinvointina. Hyvinvoivat ovat aina maksaneet siitä, että saavat asua köyhiltä rauhassa....Olemme kuitenkin olleet ylpeitä siitä, että meillä saa samantasoista opetusta kaikissa peruskouluissa, ympäri maata. Ehkä enää ei ole aivan näin. Helsinki on itse aiheuttanut eriarvoisuutta, vahingossa tai harkiten, sallimalla monien erityiskoulujen ja luokkien synnyn. Myös vanhemmat harrastavat niin sanottua koulushoppailua, ainakin jos siihen on varaa. Itse Sipoossa asuvana olen monta kertaa ollut näkemässä miten vanhemmat tulevat kouluun keskustelemaan rehtorin kanssa, ennen  kuin päättävät muuttavatko alueelle vai ei. Asuntojen hinnat vaihtelevat voimakkaasti pienenkin välimatkan sisällä. Jos jollain alueella on sosiaalista vetovoimaa, maksetaan siitä lisäarvosta. 

Yhteiskunta voi hyvin, kun kaikista huolehditaan. On  myös tärkeää, että saamme kaiken osaamisen parhaaseen käyttöön, sekä yksilön että yhteiskunnan kannalta. Yksilökeskeinen aikamme ajaa hyvinvointiyhteiskuntaa ahtaalle. Kun yhteisöllisyys ja positiivinen keskinäisriippuvuus kaupungeissa hapertuu, tilalle tulee käsitys siitä, että rahalla voi ostaa kaiken tarvittavan. Silloin ei pidetä huolta vähäosaista, koska omia rahoja tarvitaan oman elämän iloihin. No, tämä pitkähkä alustus liittyy siis koulujen eriarvoisuuteen. Alueet joissa, asukkaiden sosioekonomien asema ei ole hyvä, omaavat usein heikkoa sosiaalista pääomaa. Tämä näkyy kouluyhteisöissä monin tavoin. Paitsi että opettajia voi olla vaikea saada, niin oppilaiden kyky ohjata opintojaan ja elämäänsä yleensä voi olla heikko. Koulutustaso periytyy vahvasti. Ruotsissa sama kehitys on ollut nähtävissä suurien kaupungien esikaupungeissa jo vuosikymmeniä. Myös siellä ovat koulut saaneet vaikella alueilla lisäresurssia.

Oma asiantuntemus ei riitä arvioimaan sitä, miten paljon haastavien alueiden opettajien lisäpalkka auttaa. Ehkäpä jotain. Eniten auttaisivat järeät yhdyskuntasuunnitteluun puuttumiset, mutta siihen ei taida olla demokratiassa nyt voimia. Asuminen ja rakentaminen kun ovat yhä enemmän sijoitustoimintaa heille, jotka eivät asu sijoituskohteissaan.

Hyvä, että asioista puhutaan niiden oikeilla nimillä. On valitettavaa ja kallista yhteiskunnalle, jos meille syntyy syrjäytyviä alueita, joissa asuu syrjäytyviä. Silloin näiltä alueilta on vaikea ponnistaa kohti unelmiaan. Yhteiskunnan sivistystä voidaan mitata sillä, miten kohdellaan heikompiosaisia. Toisin sanoen millaista riemukulkua itsekkyys viettää.

Opettajat ovat aina olleet luomassa hyvinvointia ja jakamassa sivistystä. Toivottavasti hyviä opettajia riittää myös haastaviin paikkoihin ja niin että niihin saadaan tarittavat resurssit. -On ehkä syytä tunnustaa.. Enpä oikein ymmärtänyt arvottaa omaa valintaani vuonna 1977. Vasta valmistuneena opettajana ja helsinkiläisenä päätin että Helsinkiin en virkaa hae. Minulla oli käsitys että muulla voisin tehdä kasvatus- ja opetustyötä ilman muita rasitteita... Niinpä hain Sipooseen. Ja kyllähän täällä on yleensä lapsilla ollut puhtaat vaatteet, ruokaa kotona ja vanhempien tuki ja kiinnostus koulunkäyntiin. No, nyt täälläkin  Suomen muuttovoittoisimmassa kunnassa elämme uusia aikoja. Mutta siis, olen kyllä osaltani syönyt pullasta rusinoita. Täällä asuvien lasten hyväksi kylläkin, toivon mukaan.