Diili, Hjallis ja yhteisötaidot

Diili, Hjallis ja yhteisölliset taidot

Olemme katselleet mielenkiinnolla diiliä. Paitsi että olemme sipoolaisia, niin ohjelmaan avautuu yllättävän mielenkiintoinen näkökulma yhteisöllisyyteen, pitkälti Hjalliksen terävän havaintokyvyn ansiosta.
Ohjelmaan osallistuvilla pitäisi olla esimieskokemusta. Heidän toimintansa tuntuu olevan usein käsittämättömän kömpelöä. Puuttuu suunnitelmallinen työnjako tai ainakin siinä pysyminen. Toimintaa keikuttaa välillä, niin näyttää, täydellinen tietämättömyys ryhmädynamiikan ja tiimityön alkeista!

Tämä huolestuttaa. Eivätkö nämä taidot ole kaikkein tärkeimpiä työssä menestymisen kannalta? Koulutuksen pitäsi jakaa näitä tietoja ja taitoja, jotka eivät ole salaisuuksia vaan perustavaa ammattitaitoa kaikissa töissä ja miksei muussakin eämässä. Minusta yhdessä tekemisen taidot ja pelisäännöt tulee oppia pienestä pitäen. Niitä oppii kun niitä opetetaan. Ihminen ei luonnostaan ole positiivisen yhteisöllinen, vaan kateus ja kilpailu syrjäyttävät helposti hyvät aikeet. Yhteisötaitoja voi ja tulee opettaa.

Diilistä vielä. Osalla ryhmästä näyttää puuttuvan johtajuuteen erityisesti sisältyvä taitovaatimus; he eivät osaa olla alaisia, alaistaidot puuttuvat. Johtajataidot tai halu johtaa ei yksin riitä. Pitää olla sitä Hjalliksen hienosti korostamaa nöyryyttä. Tulkitsen että alaistaidot kuuluvat johtajalta vaadittavaan nöyryyteen. Johtaja ei voi vain johtaa. Jos ei ole esimiesasemassa ei tarvitse osata johtaa, alaistaidot rittävät. Johtajalta vaaditaan enemmän terveen yhteisön synnyttämiseen ja ohjaamiseen.

Yhteisöllisyys ja johtaminen

Yhteisöllisyys, organisaatiot ja johtaminen

Katsoin keskiviikkoiltana tv1:sen hienon dokumentin Liberian naisista rauhantekijöinä. Upea osoitus myönteisen yhteisöllisyyden voimasta.

Myönteinen yhteisöllisyys tarvitsee tuonkin dokumentin mukaan vahvan motivaation, yhteisen selkeän tavoitteen johon kaikki sitoutuvat ja viisaan johtamisen.

Suomessa varsinkin on totuttu pieniin organisaatioihin historiamme seurauksena. Varsinkin täällä aikaisemmin mainitsemani Dunbarin luku pitänee paikkansa. Jos ihmisiä on yli noin 150:n, yksilöt eivät jaksa huolehtia verkoston suhteista. Ryhmä lähtee jakautumaan pienempiin, jotka helposti asettuvat toisia vastaan tai ainakin valvovat oman ryhmän kuviteltuja tai todellisia etuja.

Johtamisesta on tullut tärkeää. Varsinkin silloin se on tärkeää kun johdettavana on paljon ihmisiä. Monet kilpailevat pääsystä vaikutusvaltaiseksi johtajaksi. Julkiseen hallintoon on hiipinut usko että suurin organisaatio on tehokas. Nämä kaksi asiaa, pyrkimys johtajuuden kasvattamiseen ja usko suureen organisaatioon ovat johtaneet meillä eräillä aloilla vallan delegoimiseen ylöspäin, silloinkin kun siitä on vain haittaa.

Kun johtaja johtaa suurta organisaatiota, hän ei tiedä miten hänen esittelemänsä tai päättämänsä päätökset vaikuttavat konkreettisesti. Johtamisesta tulee numeroiden johtamista. Suorittavat yksiköt tuntevat olevansa irti yhteisöstä. Suurtakin organisaatiota voi kyllä johtaa menestyksellä jakamalla organisaatiota pienempiin (yhteisöllisiin) yksiköihin, joissa on riittävästi toimintavapautta mutta toisaalta vastuuta. Näin varmaan toimitaan menestyvissä yrityksissä.

Itselläni on kohtuullisen pitkä kokemus kuntaorganisaation johtamisesta ja toiminnasta. Hyvin usein omaakin kuntaa on kehitetty johtajia lisäämällä.
Kun yksiköt kasvavat johtavat esittelijät voivat vedota vain numeroihin, jotka ovatkin selkeää (?) faktaa. Johtajalle laskettaisiin varmaan heikkoudeksi jos hän toisi työntekijän kokoukseen kertomaan päätösten vaikutuksesta arkeen. Toisaalta johtajan on vaikea luopua asiantuntijan roolista, joka sisältää paljon valtaa.

Olen yhä enemmän miettinyt niitä piilossa olevia, psykologisia esteitä, jotka estävät tai haittaavat myönteisen yhteisöllisyyden kehitystä. Ihmisen luonto tässä asiassa tulisi nostaa keskusteluun, paljastaa.

Dynaaminen, hyvinvoiva ja myönteisesti kehittyvä yhteisö tarvitsee luottamuksen ilmapiiriä, osallistamisen onnistumista ja vallan jakoa alaspäin. Helppoa kuin mikä?

Yhteisöllisyys ja Nietzsche

Luin aamulla Hesarista Pertti Julkusen kirja-arvostelun Aapo Riihimäen ”Nietzschen arvoitus” kirjasta.
Arvostelija aloitti tyynesti: ”Yliopistomaailmassa on vallalla kirjoittamaton sääntö joka kieltää omien mielipiteiden esittämisen.” Siksi hän katsoi että yliopistomaailman ulkopuolelta tulevalla voisi olla kiinnostavia näkökulmia.
Näin varmaan on, vaikka olen itse aivan yliopistomaailman ulkopuolelta... Omat mielipiteet vaarantavat tieteellisen uskottavuuden. Toisten mielipiteitä sen sijaan saa lainata...

No varsinainen asia on, että tästä sainkin ajatuksen tai pari siitä miksi kasvatustiede ei näytä antavan opettajille kovin paljoin eväitä ryhmän ohjaamiseen ja yhteisöllisyyden tukemiseen.
Kasvatustiede kumminkin käsittelee ryhmäilmiöitä, eikä paneudu yksilötason ilmiöihin kovinkaan paljon (eikö?)
Onko käynyt niin että kasvatuksen ja kasvatusyhteisöjen uusin haasteisiin ei ole voitu vastata yliopistomaailman kovan konseksuksen paineessa? Kasvatustiede etenkin on käsittääkseni pyrkinyt vimmatusti pääsemään eroon ”epämääräisestä” maineestaan. Ilmeisesti on tieteellisempää ja ”hienompaa” käsitellä aiheita jotka ovat kaukana käytännöstä ja/tai sisältävät laskettavia määreitä. Kun omia mielipiteitä ei saa esittää on omien kokemusten käsittely ja jakaminen jäänyt liian vähiin. Ryhmäilmiöiden tunnistamiseen ja ilmiöiden ohjaamiseen liittyvää tietoa tai osaamista ei myöskään ole kovin paljon, ainakaan yliopistomaailmassa. Harvat osaajat toiminevat työnohjaajina tai ihan ovat käytännön työssä. Käytännön ja tieteen paremmasta vuoropuhelusta voisi nousta esiin yhteisöllisyyden edistämisen teemoja kasvatustieteen tutkimusalalla.

Yhteisölisyys on myös eräänlainen ”uskonnollinen” ilmiö. Kuten tässäkin blogissa on tullut todettua yhteisöllisyyteen liittyy messiaanisia odotuksia. Kaikki tuntuvat uskovan sen tärkeyteen ja pelastaviin ominaisuuksiin. Kuitenkin käytännössä yhteisöllisiä rakenteita on vaikea saada aikaan työyhteisöihin tai yhteiskuntaan. Tutkimusta on vähän tai ei ollenkaan ja koulutuksesta ei oikein mikään tieteen ala ota vastuuta. Arvelen että suuri este on puhumatta julkisesti. Nimittäin yhteisöllisyyden ajatus sisältää keskiöönsä jaetun vallan rakenteen. Valtaa on vaikeaa, todella vaikeaa jakaa. Syynä on ennenkaikkea että valtaa ei yleensä haluta oikeasti jakaa. Toissijainen syy on sitten osaamattomuus, rakenteiden kehittymättömyys. Evoluutiomme ei ole suosinut sellaista kehitystä, ainakaan tähän asti. Yhteisön rakentaminen on vaikeaa jos:
a) valtaa ei haluta jakaa b) valtaa ei osata jakaa c) jos vallankäyttöä ei tehdä näkyväksi
Elämme (taas) maailmassa, josta kasvusta, voittamisesta ja vaurastumisesta on tullut tärkeimpiä hyveitä. Näiden arvostelu ei ole muodikasta. Siispä vaikutusvallan ja omien etujen turvaaminen on tärkeää. Tähän ilmapiirin on vaikeaa synnyttää yhteisöllisyyttä.
Jos ei kasvatustiede niin ainakin kasvatusfilosofia voisi kapinoida voimakkaammin ja pyrkiä tekemään tilanne näkyväksi. Vain sitä kautta voidaan kasvattaa seuraavaa, ehkä yhteisöllisempää sukupolvea.

Pitänee lukea tuo kirja.