Sateinen kesä ja ops-hedelmät

Keskikesä on aikaa, jolloin koulu on kaukana arjesta ja julkisuudesta. Jälleen sateisen päivän alkaessa havahduin miettimään jo sitä, että reilun kuukauden päästä koulu on taas paljon esillä. Koulujen alkaessa mediassa kehittyy aina jokin koulua koskeva kohu tai ainakin puheenaihe.

Koulua koskevissa keskusteluissa on hyvää se, että jokainen on käynyt koulua ja on siten mielestään asiantuntija. Mutta se on myös uhka.  Nykyään on keksitty hyvä sana; kokemusasiantuntija. Olisikin tarpeen muistaa erotella kokemusasiantuntijuus siitä asiantuntijuudesta (sanan varsinaisessa merkityksessä) joka syntyy, kun tietää asia-alueestaan enemmän kuin useimmat muut.

Toivon, että tämänvuotinen lukuvuoden alkuun liittyvä mediakeskustelu liittyisi ainakin jotenkin uuteen opetussuunnitelmaan ja siihen miten sen tuloon valmistaudutaan. Aikaa on oikeastaan vähän. Opetussuunnitelmia on tullut ja mennyt nykyään kymmenen vuoden välein. Mitä niistä on jäänyt käytänteisiin? Aika vaikeaa heti sanoa, mutta varmasti jotain jälkiä on, vaikka ne on joskus vaikea havaita. Uusi opetussuunnitelma on entistä kunnianhimoisempi. Sen avulla halutaan todella muuttaa tai oikeammin kehittää opetusta, kasvatusta ja koulujen käytäntöjä. Hämmästyttävää minusta on, että samanaikaisesti opetussuunnitelmien viimeistely ja varsinkin toteutus jätetään yhä enemmän kuntien ja yksittäisten koulujen (rehtorien) huoleksi. Vaikka meillä onkin valtavan hyvin toimiva kouluverkosto, niin tästä seuraa väistämättä eriarvoisuutta. Kun jokainen keksii pyörää itse, niin jossain pyörä pyörii paremmin kuin toisaalla.

Uusi opetussunnitelma tuli ihan väkisin mieleen kun luin jälleen vanhan kamuni Martti Hellströmin blogia. Martti nosti esiin minusta aivan loistavan tiivistyksen reformien etenemisestä, tai oikeastaan etenemättömyydestä:

Suurien reformien eteneminen (Jonas A. Orring)

1. Aluksi uudistusajatusta pilkataan; sitä pidetään täysin utopistisena.
2. Toisessa kehitysvaiheessa uudistusta vastaan käydään taidokasta ja sitkeää sotaa.
3. Lopuksi kaikki hyväksyvät reformaation selviönä.

Kyllä tuli mieleen opettajien huoneen keskustelut paristakin opetussuunnitelmasta. Paitsi että kohtaan kolme ei välttämättä päästä kahden ensimmäisen jälkeen...Väitän ihan kokemusasiantuntijuuden pohjalta, että opettajat eivät yleensä ota riemumielin vastaan uusia opetussuunnitelmia. Tämä heikentää paljon niiden ohjaavaa vaikutusta. Opettajat ovat myös ihmisiä. Meillä on kokemusta omasta koulunkäynnistämme ja edellisistä opetussuunnitelmista. Kokemusten perusteella arvioimme uutta, jonka arvo ei välttämättä etukäteen ole näkyvissä. Uudet asiat tietävät ylimääräistä vaivaa. 

Lisäksi opetussuunnitelmat otetaan opettajien käytännön työn kannalta ihan väärään aikaan. Lukuvuoden alku on niin kiireistä aikaa, että mitään uutta ei ajatuksiin oikein mahdu. Niinpä uuteen opetussuunnitelmaan liittyvät strategiset suunnitelmat ja käytännön  muutokset on hyvä ajatella läpi nyt tänä kesänä, kun sääkin suosii. Ensi lukuvuosi on mainiota aikaa käydä keskusteluja ja tehdä suunnitelmia. Ketkä otat mukaan yhdessä uuden opetussuunnitelman arvointiin ja oman työn kehittämiseen?

On siellä niin paljon hyviä juttuja.

Luettavaa:  http://www.oph.fi/ops2016/perusteet 

Uusi ops on disruptori?

Olen oppinut uuden sivistyssanan: Disruptori. Jos ymmärsin oikein, se tarkoittaa suunnilleen, peruuttamattoman muutoksen tekijää.

Tämä termi on vilahdellut tulevaisuuskeskusteluissa ja nyt myös uuden oppimisen, koulun muuttumisen ja uuden opetussuunnitelman liepeillä.

Koulutusväki tuntuu jakautuvan kahteen klaaniin: Heihin jotka haluavat jatkaa hyväksi koetulla tavalla, pieni askelin kehittäen ja heihin, jotka arvelevat koulutuksen tarvitsevan suuren pamauksen koska esimerkiksi digitalisaatio on disruptori.

Uusi Opetussuunnitelma, jota vuonna 2016 aletaan noudattamaan on perusteiltaan koulua uudistava. Oppilas on aktiivinen toimija, opettaja ohjaa. Opettaa-sana on varmasti hyvin tietoisesti häivytetty, jotta viesti menisi perille. On alettava opettamaan uudella tavalla, ei suinkaan lakata opettamasta, kuten jotkut haluavat ymmärtää. Kiistaa ja hämmennystä näyttää seuravan siitä, että oppilaan mielenkiinto pitäisi herättää tai opetuksen järjestyä oppijan mielenkiinnon mukaan.

Mikään muutosvaatimus, disruptori tai ei, ei helpolla liikautua pysyväksi koettuja instituutioita. Muutoksiin on aina suhtauduttu epäillen, torjuvasti tai jopa vainoten muutoksentekijöitä. Tiede ei ole tässä synnitön. Ne jotka aikoinaan halusivat todistaa maapallon kiertävän aurinkoa, olivat lähellä päästä roviolle. Tiedon monopolia vartioi silloin kirkko mustasukkaisesti. Nytkin voi olla kiista myös siitä, kuka omistaa totuuden. Mutta sitähän ei voi omistaa, koska se alati karkaa tutkimuksen edelle.

Koulun uudistaminen ja sen uudistumisvaatimukset voidaan perustella tai torjua tieteellisesti. Tieto ja usko liittyvät aina toisiinsa. Mitä monimutkaisempi asia, sitä helpommin arvo, joka on tulkinnan tai tutkinnan taustalla, vaikuttaa lopputulemaan.

Luin hyvän kirjoituksen, josta sain kimmokkeen tähän ajatuksenkulkuun.
  Helsingin Sanomissa 15.6.  Janne Saarikivi kirjoitti: Tieto ja usko- erottamattomat. Hän pohti sitä, miten tiede on taipunut arvoihin, silloinkin kun lopputulema on ollut aika järjetön.

Kouluun kolumni liittyi näillä lauseilla: "Ehkä puistellaan päätä, kun muistellaan totalitarismia, jossa lapset kasvatettiin yhteiskunnan hyväksymän opetussuunnitelman mukaan ja kaikkien tuli hallita samat tiedot, joita mitattiin valtakunnallisissa kokeissa."

Enpä ollut asiaa noin ennen ajatellut, ehkäpä, tosiaan.

Kiva koulu on uhka oppimiselle?

Uuden opsin vastaisku jatkuu.

Koulu ei ole viihdytyskeskus (Savon Sanomien mielipide) ja Koululaisten osaaminen uhkaa rapautua (HS Vieraskynä) " Painopiste on ollut liikaa kivassa puuhastelussa" ovat merkkejä taas virinneestä keskustelusta, josta on hiukan vaikea saada kiinni.
Voiko koulussa olla liian mukavaa, onko sellaista uhkakuvaa todellisuudessa olemassa?

Tänään vietin tovin Facebook-keskustelussa jossa käsiteltiin samaa aihetta jopa monipuolisesti.

Myönnän olevani kasvatusoptimisti, mutta onneksi nykyaikainen oppimiskäsitys lähtee siitä, että ihminen oppii parhaiten kun hän haluaa oppia. Oppiminen ei silloin voi olla vain ikävää, tai siitä pitää ainakin saada palkinto melko nopeasti. Uskon että ihminen haluaa oppia, luontaisesti. Katsotaan vaikka leikki-ikäisiä lapsia. Miten paljon he jaksavat tutkia maailmaa ja sen ilmiöitä - leikkimällä. Kysymyksiä tulee niin paljon että me aikuiset emme yleensä edes jaksa vastata kaikkiin kunnolla.

Koulussa tämä sitten hiljenee. Olemme hyväksyneet, että ysiluokkalaisen kiinnostus oppimiseen on yleensä vain häivähdys ekaluokkalaisen palavasta innosta. Tein juuri ysiläisten kanssa elokuvapajassa koostetta 7-9 luokkien merkittävistä asioista. Ysiluokan aiheeksi haluttiin se " kun opiskelu lakkas kiinnostamasta".  Ei pelkästään hyvä läppä.

Tästä aiheesta tulee mieleen nyt muutama ajatus:

- Lapset ja nuoret eivät ole koulussa töissä. He ovat elämässä elämäänsä ja kasvamassa aikuisiksi. Heillä saa olla kiva lapsuus, josta koulu on merkittävä osa. Paineeton kasvuympäristö on eräs aikuisuuden hyvinvoinnin tekijä. Tämä ei sulje pois sitä, etteikö oppilaita voisi opastaa työskentelemään tavoitteidensa puolesta, päinvastoin.

- Koulun tavoitteet ovat aikuisten asettamia. Koululaisilla on yleensä kovin vähän sanottavaa itseään koskevissa kouluratkaisuissa. Sitoutuminen ja sitä kautta vastuunotto eivät tietenkään silloin ole itsestään selvyys.

- Peruskoululainen ei ole aikuinen. Hänen kykynsä asettaa pitkän tähtäimen tavoitteita ja ponnistella tulevaisuuden hyväksi on rajallinen. Myöskin taito ohjata omaa toimintaa on vasta kehittymässä. Yleensä ajatellaan että täysi-ikäinen voi vastata teoistaan. Tästä seuraa, että kun nykyaikana ei enää opiskella koska kotona ja koulussa määrätään, pitää yhä enemmän houkutella oppilaat kokemaan oppimisen ilo. Ei aina helppoa, mutta nakki on napsahtanut, nykyopelle.

- Ikäpolvimurros on aiheuttanut sen, että työ käsitteenä on saamassa tai saanut uudenlaisen tulkinnan. Työn halutaan nyt antavan sisältöä elämään ja olevan osa yksilön hyvinvointia. Sama tuntuu jo koskevan koulutyötä. Kääntöpuolena meillä on jo ns "paskahommia". Ruotsin tie aukeaa ainakin kolmekymmentä vuotta myöhemmin, tosin.

- Lapsuudessa kuuluu leikkiä, nuoruudessa harjoitella vastuunottoa, itsestä ja muista, aikuisena toivottavasti osaa toimia yhteiskuntaa rakentavalla tavalla. Koulussa oppiminen saa silloin olla leikinomaista tai ainakin kiinnostavaa ja innostavaa. Isommat oppilaat osannevat jo ylittää itselle hankaliakin esteitä, toivottavasti.

- Käsitteet ovat aina vaikeita, kun tulkintoja on monia. Miten käsitetään omassa ajassamme työ, uurastus ja leikki?
Tiedetään, että lapsuuden ahdistavat kokemukset ovat aikuisuudessa hyvinvointiriski. Meillä on paljon kympin oppilaita, tunnollisia ja ahkeria, jotka voivat myöhemmin huonosti.

- Meidän suurena vahvuutena on koulussakin ollut luottamus. Sen varaan voi minusta hyvin rakentaa uutta opetusta ja oppimista, joka yhä enemmän rakentuu oppilaiden kiinnostuksen tai sen herättämisen varaan. (näinhän sanoo uusi opsikin) Ehkäpä syntyy jotain sellaista, mitä muut vain kadehtivat. Omilla vahvuuksillamme on arvoa.

- Aina on väärin yleistää, mutta suuntaviivoja voi vetää.


Omalla urallani parasta on ollut, kun ollaan yhdessä innostuttu niin, että välitunti häiritsee tai kotiin ei haluta mennä. Aina ei voi niin olla, mutta hyvä jos usein.