Opettajan tärkein työkalu?

Itsenäisyyspäivä sopii hyvin suomalaisen opettajuuden ja opetussuunnitelman ohjausvaikutuksen pohdintaan. Ja siihen onko siinä kehittämisen paikka.

Sotkeuduin jälleen facebookissa piitkään keskusteluun opetussuunnitelmasta ja sen merkityksestä. Keskustelu rönsyili, mutta itselleni jäi pari asiaa hautumaan. (Olen muuten jo hiukan kyllääntynyt siihen että vaikka yritys olisi hyväkin, niin syvempi keskustelu on somessa vaikeaa. Kun ei olla fyysisesti läsnä on jotenkin helpompaa sanoa mitä vaan, ainahan voi poistua keskustelusta.)

Ei ole ilmeisesti aivan yleisesti tiedossa, että opetussuunnitelman ohjausvaikutus on ollut puutteellista. Tämä tieto on kyllä jaossa, mutta opettajat eivät lue kovin paljon alansa tutkimuksia. Suomessa on  hyvin itsenäinen virkamieskulttuuri yleensäkin ja opettajakunnassa se näkyy varsin hyvin. Opettajat vaalivat autonomiaansa saavutettuna etuna, mitä se onkin. Opsia kohtaan voi esiintyä suorastaan vihamielisyyttä. Tilanne on onneksi paranemassa. Opettajat ovat ilmeisesti  melko laajasti hyväksyneet, että opinnoissa ja työelämässä tarvittavat taidot ovat muuttuneet ja koulunkin pitää muuttua. Harmi vain että opettajien autonominen toimintakulttuuri synnyttää paitsi monipuolisuutta, niin myös eriarvoisuutta sekä erilaisia tulkintoja omasta tehtävästä: "Opetussuunnitelmajärjestelmän usein oletetun ja toteutuneen vaikuttavuuden välillä on ristiriitaa. Esimerkiksi koulujen traditioilla ja oppimateriaaleilla on yhä varsin suuri merkitys koulun toiminnassa."

Edellinen lainaus on Koulutuksen arviointineuvoston julkaisusta  Esi- ja perusopetuksenopetussuunnitelmajärjestelmän toimivuus  (53/2010). Myös julkaisu 52 käsittelee samaa asiaa eli opetussuunnitelmaa ja sen vaikuttavuutta. Hyvää luettavaa. Äskettäin käyty keskustelu somessa kertoi samaa. Kannanotot vaihtelivat laidasta laitaan; joku sanoi että tuntee monia opettajia jota eivät koskaan lue opsia ja toinen  oli sitä mieltä että kaikki opettajat tuntevat opsin hyvin. Tutkimukset kertovat juuri siitä, että opetussuunnitelman vaikutus on vaihtelevaa. Paljon riippuu kuntien jakamasta resursista, mutta varsinkin opettajien omat asenteet ovat avainasemassa. Opettaja ei voi mielestäni itse keksiä tehtäviään saati noudattaa työtapoja, jotka eivät edistä opsin tavoitteita.

Opetussuunnitelman vaikuttavuus on käytännössä yhteisöllinen kysymys. Jos koulun työyhteisön halutaan tulkitsevan opetussuunnitelman toimintakulttuuria koskevat tavoitteet yhtenäisesti, on jonkun (rehtorin) johdettava yhteisön prosessia asiassa. Aika usein rehtorit keskittyvät hallintoon, eivätkä opettajat ole tottuneet, siihen että heidän pedagogista vapauttaa rajoitetaan. Rehtoreiden pitäisi laajemmin olla myös pedagogisia johtajia. Vapaana taiteilijan olo on tietenkin mukavaa, mutta johtaa liian suuriin vaihteluihin opsin toteutumisessa. Opetussuunnitelman merkitystä ja sen toteutumista pitäisi pohtia ja seurata yhdessä. Ja usein näin jo tehdään.

Toinen seikka, joka liittyy edelliseen, oli keskustelun kulun aikana jälleen esiin tullut myytti: Opettaja tekee työtään persoonallaan, (johon ei saa puuttua). Osa opettajista ehkä epäilee, että opetussuunnitelma sisältää persoonaa koskevia vaatimuksia,  joten siksi sitä ei tarvitse noudattaa. Usein olen kuullut että opettajan persoona on se tärkein työkalu. No tavallaan ymmärrän tämän, mutta laitetaan nyt asiat järjestykseen.
Ensin pitää olla ammattitaitoa.
Sitten on ymmärrettävä tehtävä (jonka ops määrittelee)
Sitten käytetään persoonaa, jonka läpi edelliset tietenkin kulkevat.

Jos työ perustuu ensin persoonaan, niin työssä oppiminen tai opettajan työn arviointi olisivat kovin vaikeita jos persoona on koskematonta aluetta! Opettajan työtä tehdään ammattitaidolla, jota toivottavasti persoonan hyvät puolet täydentävät.