Tuntuu hyvältä

Joulu lähestyy. Olen hyvilläni, mutta myös ihan muusta syystä.
Ilahtuneena huomasin, että pari vuotta vanha kirjoitus  Tunteellinen Ops on saanut jostain syystä viime päivinä uusia lukijoita.
Toivottavasti opetussuunnitelmia pohtivia on joukossa. Kirjoitin siinä nimittäin tuolloin, että uusi ops on mahtavasti ottanut mukaan oppimisen emotionaalisen ulottuvuuden. Asiasta kirjoitti opetusneuvos Eija Kauppinen ansiokkaasti. Sittemmin ei olekaan kuulunut asiasta liikaa...

Luulenpa että aika usein opetussuunnitelmatyössä ja siihen tutustumisessakin suurinta huomiota saavat tuntimäärät ja -sisällöt, sekä ehkä arviointi. Alun yleistä osaa olen ainakin itse kuullut mainittavan pakkopullaksi tai pakolliseksi höpinäksi.
Väärin, se on kovinta ydintä ja yhä enemmän sitä. Olemme kirjoissamme kiinnittäneet tunteisiin paljon huomiota. Koko yhteisöllinen pedagogia lepää kollektiivisen, oppimista edistämisen tunteen varassa. Tärkeimmät osatunteet ovat silloin turvallisuus ja uteliaisuus, molempia tarvitaan jotta oppiminen saadaan liikkeelle optimaalisesti.

Pari muutakin tapausta sai nämä ajatukset liikkeelle. Kun oma työura alkaa olla yhä enemmän lopuillaan ja soihdunojennusvaiheessa, on kovin mukavaa saada tunne, että jotain on tullut tehtyä oikein. Entisten oppilaiden ja vanhempienkin palaute on silloin tärkeää.

Viikon sisään tapahtui seuraavaa:
Eräässä tilaisuudessa tapasin miehen joka oli ollut oppilaani 35 vuotta sitten. Hän tuli heti tervehtimään ja sanoi: "Rauno, sanoin juuri työtovereilleni että siinä tulee opettaja, joka oli niitä harvoja joka sai jotain järkeä mun päähän." Olipa kiva kuulla. Minusta kommentti heijasti luottamusta joka oli vallinut välillämme ja oli jotenkin edelleen olemassa. Turvallisuus ja luottamus ovat samasta lähteestä ja ihan oppimisen ytimessä. Olin onnistunut tavoitteissani, hyvä!
Eilen tapasin sitten kolmenkymmenen vuoden takaa äidin entiseltä luokaltani. Eipä mennyt kauaakaan kun muistelimme retkiä ja upeaa leirikoulua- sekä pedagogisia ratkaisujani: " Me tehtiin koko ajan kaikenlaista ja me oltiin ylpeitä siitä että meidän luokan ovi oli auki. Muut sitä ihmetteli, mutta vähitellen oli muillakin"
Puhuttiin paljon siitä, miten yhteishenkeä saatiin rakennettua muun muassa  hiihto- ja pyöräretkillä. Tuli tunne, että noinkin pitkän ajan jälkeen noista tapahtumista oli jäänyt vahva positiivinen jälki. Hauskaa oli että tämä entinen oppilaani ymmärsi nyt aikuisena toimintani pedagogiset sisällöt , aikuisen näkökulmasta ja siirsi näitä asioita edelleen lapsilleen ja muissakin toimissaan.

Varsinkin perusopetuksessa opettajien tärkein tehtävä on kasvattaa ja opettaa niin että jokainen saa hyvät eväät elämään. Silloin kestävintä on kumminkin tunne siitä, että on ollut tärkeä ja saanut tehdä ainakin välillä jotain rakentavaa (mielellään omista vahvuuksistaan), itselle ja muille innostavaa ja hyödyllistä.
Opettaja ei voi millään huolehtia jokaisen oppilaansa tunnetilasta, mutta ohjattavan ryhmänsä tunnetilasta hän on kyllä vastuussa ja voi siihen hyvinkin vaikuttaa. Se on yhteisöllisen pedagogian ydintä.

Miten opettajana voi toimia niin että ohjattavassa ryhmässä vallitsee turvallinen ja oppimiseen myönteisesti suhtautuva, kannustava ilmapiiri?

Oikeita vastauksia on monia. Tärkeintä on kiinnittää asiaan huomiota ja tehdä asian eteen töitä. Varmasti palkitsee.