lauantai 30. joulukuuta 2017

Opettajan vapaus voisi olla uusi Sampo

Tämän blogin kymmenes toimintavuosi tulee täyteen. Kimmokkeena oli aluksi enempi kokeilunhalu, kun kerran bloggerin löysin. Ja sopihan se kirjojen  kirjoittamisen harrastuksen lomaan hyvin.

Nyt ajattelen, että kirjoittaminen on hyvä tapa hahmottaa asioita. Omien havaintojen, tietojen ja päätelmien koostaminen sujuu parhaiten edelleen kirjoittamalla. Jos kirjoituksistani on ollut jotain iloa tai ne ovat aiheuttaneet oivaltavaa keskustelua, niin hyvä on. Olen juhlavuoden kunniaksi ajatellut ottaa itselleni tunnuslauseen: Silloinkin kun olen varmasti oikeassa, on ehkä mahdollista, että olen väärässä.  Tämä siksi, että välillä todella harmittaa some-keskustelujen asemiin jumiutuminen: kaikki ovat oikeassa, eikä vuoropuhelua synny. Joskus tuntuu, että some tyhmentää ihmiskuntaa. Toisaalta taival on vasta alussa ja itsestä pitää aloittaa.

Varsinaiseen asiaan mennäkseni. Opettajien autonomiaan on hyvä lopettaa tämä vuosi. Sehän on kestoaihe, josta olen kirjoittanut ennenkin. Ja tyypillisesti asia, jota voi käsitellä monelta kulmalta.

Jonkinasteisen porun herätti sivistysjohtajien Turussa joulukuun alussa julkaistu julkilausuma, joka julkaistiin ainakin Turun Sanomien sivuilla: "Emme tunnista kriisiä koulutuksessa"  -ainakin opettajissa.
Kun julkilausuma oli lähes kokonaan myönteinen, niin siinä oleva yksi kritiikinpoikanen työnantajia edustavilta virkamiehiltä oli monille liikaa, ainakin OAJ:lle. Olemme tottuneet virkamiehinä ja opettajina itsenäiseen asemaan. Se on toimiva asetelma, mutta siinäkin voi kuitenkin olla haasteensa.
Ote julkilausumasta:
"Huolen sivistystoimen toimialajohtajat esittävät kuitenkin niistä opettajista, jotka korostavat omaa pedagogista vapauttaan, eivätkä välttämättä kehitä opetustaan, työtapojaan ja yhteistyötään opetussuunnitelman vaatimalla tavalla. Tämä eriarvoistaa maamme lapsia kenties enemmän kuin mikään muu yksittäinen tekijä."  (TS 8.12.) 
Tässä minusta vain kainosti toivotaan, että opetussuunnitelmaa tulee noudattaa, vapaus ei koske sen huomiotta jättämistä. Selvää, eikö? Muuten julkilausuma oli hyvin positiivinen ja työntekijöitä kehuva.

Suomessa on virkamiehillä paljon vapautta ja valtaa toimia itsenäisesti. Opettajat ovat siitä hyvä esimerkki. Opetussuunnitelma vaan ei toteudu aina  hyvin, kun jokainen opettaja tekee siitä oman toiminnallisen versionsa- tai jos sitä ei tunne riittävän hyvin.  Pedagoginen vapaus on varmasti tuonut paljon hyvää ja on ainakin opettajille tuonut työhön paljon mielekkyyttä. Itse olen vapautta käyttänyt aina täysimääräisesti. Opetussuunnitelman tarkka lukeminen avaa silmät monille mahdollisuuksille, se on kokemukseni. Jos tarkkoja ollaan, niin pedagogista vapautta voi käyttää vain opetussuunnitelman sisällä.

Pedagoginen vapaus tuottaa monenlaista opetusta ja kasvatusta. Kaikki tavat eivät sovi kaikille oppijoille, eivätkä kaikki tavat ole yhtä hyviä. Muuttuvassa maailmassa koululla on yhä suurempi vastuu siitä, että oppilaillemme annetaan mahdollisimman hyvät edellytykset pärjätä lähitulevaisuudessa. Julkisen sektorin samapalkkaisuuskäytäntö voi johtaa siihen virhelliseen päätelmään, että kaikki työntekijät ovat yhtä hyviä. Niin ei voi olla, ainakin osaamisen alueissa on varmasti eroja. Toiset ovat ahkeria ja toisilla on mahdollisuus tehdä töitä myös joustavasti. Työn tason ja määrän mittaaminen palkkauksen perusteeksi olisi tietenkin aikamoien soppa, mutta palkitsemijärjestelmää voitaisiin silti kehittää.

Onko sitten syytä jakaa sivistysjohtajien huolia? Voi olla tai voi olla että ei. Muistan kyllä, että vanhoina hyvinä aikoina pääsi koulutuksiin joka vuosi, nykyisin ei monessakaan kunnassa taida olla erillistä määrärahaa opettajien täydennyskoulutukseen, harmi. Että ensinnäkin jos halutaan kehittää opetusta, tulee turvata riittävä ja oikeanlainen täydennyskoulutus. Kuusi vuotta lähikouluttajana on kyllä osoittanut minulle selkeästi, että koulutus antaa kaikille eniten, kun se menee opettajan arkeen mukaan. Sellaista ei vaan paljon ole.

Kyllä, tunnistan että on olemassa opettajia, jotka eivät muuta juurikaan menetelmiään valmistumisensa jälkeen. On heitä, jotka eivät halua oppia uudenlaisen tekniikan mielekästä opetuskäytäntöä ja heitä, jotka moitivan jokaisen opsin, vaikka eivät ole niitä lukeneet. Valtaosa opettajista tekee kuitenkin paljon töitä, ammatissa jossa he haluavat antaa parastaan. 

Pedagogisen vapauden hinta on ollut se, että opetus ei enää ole yhtä tasalaatuista kuin ennen. Hyvät käytännöt eivät tule kaikkialle käyttöön, eivätkä opettajat opi tarpeeksi toisiltaan.  Kouluissa tarvitaan kasvatuskulttuurin muutosta. Jos pedagoginen vapaus muuttuu yhä enemmän runsaudensarveksi, josta uudet ideat ja hyvät käytännöt siirtyvät nopeasti yhteiseen käyttöön, niin sitten se todella on se juttu, joka pitää meidät koulutuksen mallimaana. Muutoin se saattaa palvella enemmän opettajia kuin oppilaita.




2 kommenttia:

Martti Hellström kirjoitti...

Löysit, Rauno, taas tärkeä teemaan.

Minusta näyttää siltä, että sivistysjohtajien esille nostama opettajaryhmä - ehkä eivät sivistysjohtajatkaan- näytä tuntevan didaktisen vapauden käsitettä ja juuria.

Didaktinen vapaus ei anna veto-oikeutta koulutuspolitiikkaan. Se ei oikeuta jättämään käsittelemättä asioita tai käyttämätä tietotekniikkaa, jolleivat ne sovi omaan opetusotteeseen.

Didaktinen vapaus on itse asiassa velvoite. Velvoite valita kulloinkin käsiteltävä asiat ja käytetyt työtavat niin, että ne parhaiten edistävät juuri opettajalle annetun opetusryhmän edistymistä opetussuunnitelmassa esitettyyn suuntaan.

Syyllinen didaktiseen vapauteen (sii velvoitteeseen harkita omilla aivoillaan oppiaines ja työtavat) on muuten Uno Cygnaeus.

Rauno kirjoitti...

Naulan kantaan, Martti! Kiitos (jälleen) tästä kommentista, joka täydentää kauniisti sitä mitä yritin kuvailla.