Nimittäin luokkien tai opetusryhmien koolla.
Asia nousi mietittäväkseni ainakin kahden uutisen kautta. OAJ julkaisi Työolobarometrin 2014. Siinä oli kartoitettu opettajaa stressaavia tekijöitä, joista vaikeat kohtaamiset oppilaiden tai vanhempien kanssa ovat varmaan yleisimpiä. Yhtenä tilanteen parannuskeinona esitettiin julkisuudessa pienempiä ryhmäkokoja.
Opetusministeri Krista Kiuru olikin jo esittänyt, että lainsäädännöllä tulisi paremmin ohjata ryhmäkokoja kouluissa. Varmasti kannatettavaa.
Jossain haastattelussa kuulin myös, että ryhmäkoot ovat kasvaneet. Kun muistini on pitkä, niin muistan että ne ovat pitkällä tähtäimellä paljonkin pienentyneet. Lapsuudessani joskus 50-60-lukujen vaihteessa oli Kaisaniemen kansakoulussa kolmannella luokallani 38 poikaa ! Kukahan ottaisi nyt sellaisen luokan? No, muistikuvani luokassa viihtymisestä ei ole kovin häävi, opettaja piti kovaa kuria ja tunnit olivat minusta aika ikäviä. Koulunpito perustui siihen, että opettaja piti ryhmää otteessaan. Järjestys säilyi vaikka opetusmenetelmät olivat hyvin vähän yksilöitä huomioivia.
Nyt näyttää kynnykseksi nousevan jos kunnassa kirjataan tavoitteeksi ryhmän keskikoon kasvattamisen 21:stä 23:een. Maailma on toki muuttunut paljonkin, mutta mistä ilmiö kertoo noin pedagogisessa ja yhteisöllisessä mielessä?
Kasvatus tukee nykyään voimakkaasti yksilöiden oikeutta kasvaa omalla tavallaan sekä valinnan vapautta. Sehän ei ole sinänsä paha asia, mutta tarvitaan myös yhteisötaitoja yhä enemmän.Nykyisen diginatiivit ovat tottuneet määrittelemään ihan itse oman kiinnostuksen kohteensa ja he myös ottavat selvää itse asioista, joita katsovat tarvitsevansa. Koulun oppimisympäristö- ja menetelmät eivät ole kiinnostavia. Kun näin nyt on, ei oppijoita voi kuitenkaan vaihtaa niihin vanhoihin. Koulussa ollaan yhteisössä ja siellä voi myös yhteisötaitoja harjoitella.
Koulussa ollaan kumminkin myös syyllistytty yksilöllisen pedagogian edistämiseen. Näyttää siltä että koulu yhteisönä ja opettajat varsinkin kokevat helposti opettavansa ensi sijassa yksilöitä ryhmässään. Kun opettaja tekee yleensä yksin työtä, on hänen näkökulmansa se että hän kohtaa oppilaita, kutakin erikseen. Oppilaan kannalta ei ole näin. Hän kuuluu ryhmäänsä, jossa kulkevat mukana hänen ystävänsä sekä nekin joiden kanssa voi olla hankauksia. Oppilaalla on aina sosiaalinen näyttämönsä mukana tunnilla, opettajalla ehkä välitunnilla opettajanhuoneessa on kavereita, mutta ei edes välttämättä. Ero on siis siinä, että oppilas ei ole yksin oppimistilanteessa, vaikka opettaja opettaessaan onkin. Oppilaaseen vaikuttaa voimakkaasti koko ryhmä ja se mikä on ryhmän tila. Yksittäisen oppilaan motivaatioon ja minäkäsitykseen vaikuttaa hyvinkin paljon se, millainen asema oppilaalla on ryhmässään. Opettajan on todella vaikeaa motivoida jokaista oppijaryhmänsä jäsentä erikseen hyvään oppimistilaan, mutta ryhmään voi sen sijaan vaikuttaa hyvinkin paljon.
Väitän, että juuri tämä yksilöllisen pedagogian valta-asema johtaa jatkuviin vaatimuksiin ryhmien pienentämisestä. Pahimmillaan ajaudutaan näkyyn siitä että jokaisella pitää olla oma opettaja, ainakin jos on vähänkin ongelmia. Tarvitaan yhteisöllistä pedagogiaa. Mikäli ryhmä saadaan ohjattua oppivaksi ryhmäksi, ei ryhmän koko ole tärkein oppimista estävä tai edistävä tekijä. Itselläni on pitkällä opettajan uralla ollut pienin luokka 19 ja suurin 31. Ei voi sanoa että pienempi luokka oli automaattisesti helpompi ohjattava.
Ryhmien ohjaaminen ja ryhmädynamiikan tunteminen ei ole kuulunut opettajien koulutukseen, harmi kyllä. Olisi jo aika muuttaa asiaa. Ilman tietoa ei voi hallita työkaluja.
Selvennykseksi totean että kyllä, mielestäni opetusryhmän ihannekoko on noin 20, riippuen ryhmän koostumuksesta ja siitä missä vaiheessa ryhmän ohjaamisessa ollaan. Olen vain sitä mieltä, että mikäli pedagoginen painopiste opettajien toiminnassa siirtyisi enemmän yksilöiden opettamisesta ryhmien ohjaamiseen, niin monia ongelmia voidaan ratkoa muutenkin kuin uskomalla ryhmän pienentämisen tehoon tai ulkoistamalla vaikea oppilas erityisopetukseen (jolle siis kaikki kunnia sinänsä).
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti