Lapsilla on oikeus onnistua ja tulla kuulluksi

 Aiheesta kirjoitti oikein hyvin Lastensuojelun keskusliiton toiminnanjohtaja Ulla Siimes Opettaja lehdessä 2/2025 viime viikolla: Muistetaan kysyä myös lapsilta.  Hän kiinnittää huomiota siihen, että aikuisten luomissa koulukeskusteluissa on esillä paljon negatiivisia asioita. Miksi ei ajatella miltä lapsista ja nuorista tuntuu kun he ovat  uutisissa usein yhä huonompia koulussa, eivät osaa lukea, keskittyä ja katsovat vain puhelimia? Kouluista kun kirjoitetaan enimmäkseen ongelmiin keskittyen.

Niin. Siimes kirjoittaa: "Jos samalla tavalla kirjoitettaisiin minun työpaikastani tai ammattini edustajista, saattaisi innostus ja ilo omasta työstä kadota nopeasti. Lapsista ja nuorista sekä heidän arjen ympäristöstään voi kuitenkin kirjoittaa näin, jopa heitä syyttäen ja syyllistäen. Ajattelematta, että myös lapset ja nuoret lukevat samat uutiset."

Osallisuus on kaunis sana, joka on vaikea käytännössä saada todeksi. Yhteiskunnan asioista  päättävät työikäiset, tyypillisesti noin 40-60 vuotiaat aikuiset. Demokratiaa on aina puolustettava erityisellä tarkkaavuudella, sillä valta on luonteeltaan kasautuvaa. Koulukeskustelukin keskittyy aikuisille ja siinähän kaikki ovat asiantuntijoita, ainakin menneisyyden kokemusasiantuntijoita. Tämän hetken kokemusasiantuntijoita ovat kuitenkin koululaiset. Heillä on tärkeää tietoa ja varmasti omia ajatuksia koulustakin.

Siimes muistuttaa että negatiivisuus ruokkii negatiivisuutta. Paitsi että lapsilla on oikeus osallistua koulukeskusteluun, heillä on oikeus myös viihtyä ja iloita koulussa, joka on tärkeä osa heidän kasvuympäristöään. Kielteinen koulu-uutisointi alkaa tuottamaan lisää kielteisiä ilmiöitä ja se on aikuisten vastuulla.

Koulun tärkein tehtävä on antaa lapsille valmius olla osa yhteiskuntaa, kasvattaa kansalaisuuteen. Miten siinä voi onnistua, jos heidät on enimmäkseen suljettu jopa omaa kasvuympäristöään koskevasta keskustelusta? On jo osoitettu, että laskevat koulutulokset ovat yhteydessä koulun merkityksellisyyden vähenemiseen ja kouluun kiinnittymisen heikentymiseen. Jos koulu ei ole lasten oma, eivät mitkään tukitoimet tai ryhmäkokojen pienentämiset nosta oppimisen halua.

Meidän aikuisten tehtävä on kertoa lapsille ja nuorille, että uskomme heihin ja haluamme yhdessä rakentaa heille parhaan mahdollisen oppimis- ja kasvuympäristön. Tämä on ihan kaikkien tehtävä, ei vain opettajien.

Ulla Siimes toteaa lopuksi: "Lapsi ei ole pieni aikuinen, mutta lapsesta tulee osa yhteiskuntaa heti syntyessään, ei vasta aikuisena."  Jos tämän hyväksyy, pitää seuraavaksi vastata kysymykseen, miten tämän otamme huomioon käytännössä?

Koulujen muuntuvat tilat ja harmitus

Uusista koulutiloista, oppimisympäristöistä saadaan helposti aikaan kiivastakin väittelyä. Vaikka pitkään vallalla ollut käytäväkoulujen periaate ei enää kai ketään miellytä, ei ole olemassa yhtä oikeaa uutta ratkaisua tulevaisuuden tarpeita palvelevalle koulurakennukselle. Joustavat tilat, monikäyttöisyys ja opettajien yhteistyö ovat olleet uusien koulujen suunnittelun pohjana, ainakin. Usein sitten taloudelliset seikat ajavat ohi parhaista pedagogista ratkaisuista, ikävä kyllä...

Hesarissa oli juttu Riikka Alakosken, luokanopettajan, väitöskirjatutkimuksesta (linkki):

Toimittajat olivat laittaneet otsikoksi tietenkin huomiohakuisen tekstin, johon opettajat reagoivat ärhäkästi. Meidän ammattikuntamme on kokemukseni mukaan hyvin herkkähipiäinen, arvostelun on monien mielestä heti väärää ja ulkopuolista. Uhriutuminen on monesti myös näkyvää. Mutta niin kai monella ammattialalla on, kun oma työ on itselle tärkeää. Tutkimukset eivät silti ole mielipiteitä, vaan havaintoja. Joten siltä pohjalta on parempi keskustella.

Tämä pitkä johdatus liittyy omaan havaintoon koulualan FB ryhmässä jossa jaoin  tämän uutisen. Aika paljon tuli kommentteja, jotka kertoivat että vain otsikot oli luettu. Monilla oli päällimmäisenä loukkaantuminen siitä, että opettajien vikako on jos koulussa on levotonta? Niin ei kuitenkaan jutussa väitetty eikä se ollut mitenkään keskiössä. Harmillisinta olivat kommentit joissa käsiteltiin tutkimustulosta pelkkänä perusteettomana väitteenä tai ulkopuolisena mielipiteenä. Tutkija kuitenkin kertoo havainnoistaan, sehän on tieteen perusta. Luulisi opettajienkin sen muistavan...

Lehtijutun perusteella (en ole vielä löytänyt tutkimusta luettavaksi) Alakoski kiinnittää huomiota joustavien opetustilojen käyttöönottoon prosessina ja yhteisopettajuuden sisäänajoon. Jos ympäristö muuttuu selvästi ei ehkä kannata jatkaa kuin mitään ei olisi tapahtunut. Hän myös muistuttaa, että mitoituksen pitää olla oikea. Minusta on selvää, että opettajakin voi tehdä asioita ei niin tarkoituksenmukaisesti. Ei millään voi olla että jokaisessa koulussa jokainen opettaja toimii täydellisesti. Yhdessä opettajakin oppii parhaiten.

Olen omalla urallani muuttanut toimintaani aikoinaan paljonkin ja sen mukana käsitystäni toimivan koulun tilajärjestelyistä. On ollut onni käydä lukuisissa kouluissa ja nähdä monelaista opetusta. Kyllähän tilat muovaavat pedagogiaa osaltaan paljonkin. Siksi niiden suunnittelu on tärkeää. Ja ihan yhtä tärkeää on oppimisympäristön hyödyntäminen parhaalla tavalla. Sehän on prosessi, joka tietenkin koko ajan kouluissa jatkuu.

Opettajilla on nykyään hyvinkin erilaisia näkemyksiä siitä miten opetustilat pitää järjestää. Siksi uutta koulua suunniteltaessa tai vanhan saneerauksessa ei aina käyttäjiltä saada yhdenmukaisia toiveita. Minusta olisi järkevää että kopioidaan hyväksi koettuja ratkaisuja, onhan niitä jo paljon. Kun vain saadaan arkkitehdit ymmärtämään, että koulurakennus palvelee pedagogiaa ja lasten kasvua, sehän on tärkeä kasvuympäristö. Siksi lähtökohta on lasten tarpeet ja sitten vasta aikuisten. Eikä siinä välttämättä ole edes ristiriitaa. 

Mutta siis, ei ammuta viestintuojaa. Opettaja on tulevaisuuden tekijä ja suhtautuu uteliaisuudella uusiin mahdollisuuksiin. Olosuhteet voivat usein olla paremmat, mutta aina niitä ei voi muuttaa. Silloin yritetään yhdessä keksiä se fiksuin tapa toimia tässä ja nyt. 

Hyvä Marjatta!

Viimeksi ihmettelin kokeneen tutkijan koulureformia, joka mielestäni lisäisi eriarvoisuutta, vaikeuttaisi suuresti koulun tehtävää sosiaalisen pääoman tasoittamisessa ja kansalaiseksi kasvattamisessa sekä rapauttaisi yhteisöllisyyden rippeetkin. Ihmettelin myös miten on mahdollista että kasvatus- ja koulukeskustelussa asiantuntijoillakin on kovin erilaisia esityksiä siitä millainen on hyvä koulu. Voi olla että se tosiasia, että koulu on lasten kasvuympäristö, jää liian helposti taka-alalle.

No, onneksi 26.1. myöskin kokenut ja ansioitunut varhaiskasvatuksen dosentti Marjatta Kalliala nosti Hesarissa (LINKKI tilaajille tosin) esiin juuri lasten kasvuympäristön, kiitos siitä! Miksi kuitenkin toimitaan toisin kuin pitäisi? Kasvatusta ei pitäisi kehittää talous edellä, siinä tulevat ongelmat piankin vastaan.

Suuruuden ekonomia on hiipinyt lähes huomaamatta kuntien palvelujen rakentamiseen. Siitä on tullut lähes vakio jota perusteellaan toimivuudella ja taloudellisuudella. Olen itsekin ollut sekä työntekijänä että luottamushenkilönä päättämässä koulujen ja päiväkotien rakentamisesta. Harmillista on, että harvoin mietitään rakentamista lapsen kasvuympäristön vaatimusten kannalta. Numeroita on niin paljon helpompaa ymmärtää...Ja harvoin teknisen puolen viranhaltijoilla tai päättäjillä on kovin syvällistä tietoa asiasta, mielipiteitä toki riittää. Sitten päätetään kovilla arvoilla ja lasten tarpeet eivät kuulu. Ja onhan kyse myös perheiden hyvinvoinnista ja asumisen rakenteista.

Olen melko varma, että olemme rakentaneet ja rakentamassa varhaiskasvatukseen ja perusopetukseen palveluverkkoa joka tuottaa ongelmia ja pudottaa koulusaavutuksiamme. Etenkin pojat oireilevat jo nyt. Myös perheiden osallisuus heikkenee kun päiväkoti/koulu on kaukana ja suuri osa ihmisistä tuntemattomia. Suurissa yksiköissä on vaikea kiinnittyä kouluun ja sitoutua kasvuun ja oppimiseen, niin se vain on. Se on silti monille ihan mahdollista ja sinnikkäällä aikuisten työllä saadaan isokin yksikkö toimimaan. Voimia siihen ei vain aina ole, jos osaamista olisikin. 

Jatkan siis ihmettelemistä. Kasvatustiede ja kehityspsykologia näyttävät jäävän rakennusteknisten ja taloudellisten perusteiden alle (joskus myös arkkitehtien), kun uusien yksiköiden rakentamisesta kunnissa päätetään Jos halutaan hyviä tuloksia pitkällä aikavälillä, pitää ajatella sitä miten palvelu tuottaa pysyvää hyvinvointia. Tähän tarvitaan tutkittua tietoa, ei vain mielipiteitä. Mielipiteitä kaikilla onkin päivähoidosta, kouluista ja lasten kasvatuksesta, kokemusten perusteella, mutta se ei tee kenestäkään asiantuntijaa. Olen kyllä nähnyt että pedagogisia asiantuntijoita suunnittelussa käytetään, mutta heidän vaikutusmahdollisuutensa on yleensä rajallinen.
Ihmislapsen kehityksen tukemisessa ei voi oikaista. Tarvitaan lisää Marjatta Kallialan kaltaisia tieteilijöitä, jotka osallistuvat julkiseen keskusteluun. Hyvässä tarkoituksessa tehdään muuten vakavia virheitä.