Koulussa saa oppia omillakin välineillä

Koulun alkamisajankohdan eräs kuuma keskustelunaihe on taas ollut omat välineet ja nimenomaa tietotekniset välineet, eivät esimerkiksi liikuntaan liittyvät luistimet, tossut asusteet tai mailat. Ne eivät jostain syystä herätä lainkaan intohimoja. Urheilu lienee Suomessa paljon pyhempi asia kuin seuraavan  sukupolven tietoyhteiskunnassa tarvittavat taidot, vai?
Omia oppimisen välineitä on Suomessa aina oppilailla ollut, ainakin niin kauan kuin itse muistan. Tasa-arvokysymys tämä toki on, mutta ei sellainen, että se estää kehityksen eteenpäinmenon.


 Ensi Hesari julkaisi sivuillaan Opetushallituksen mielipiteen  Oppilaiden omia älylaitteita kaivataan kouluihin


Saman päivänä lapsiasianvaltuutetun toimistosta annettiin julki seuraavaa: Omia laitteita ei pitäisi tuoda kouluun.


Ota tästä nyt selvää. No, näkökulmat voivat olla erilaisia ja niistä johtuen asioista saadaan erilaiset totuudet. Toisaalta tämä on ihan turhaa ajan ja energian haaskausta, kun uudessa Opetussuunnitelmassa omien laitteiden käyttö nimittäin  sallitaan:
Oppilaiden omia tietoteknisiä laitteita voidaan käyttää sovituilla tavoilla.
Olisi voinut kuvitella että lapsiasiainvaltuutetulla on ollut mahdollista ottaa kantaa uuden opsin sisältöihin jo usean vuoden ajan, työhän on ollut hyvin avointa.


Avainilmaisu on tuo sovitulla tavalla. Kunnat ja koulut käyttäköön ymmärrystään parhaalla tavalla sopiakseen käytännön. Yksittäisen open ei tarvitse välttämättä vaivautua.


Se mikä tässä keskeistä, on tvt-laitteiden erityinen kiinnostuksen kohde kun ne ovat oppilaiden, lasten ja nuorten omassa käytössä. Silloin niistä tulee epäilyttäviä joka tapauksessa, ne saattavat jopa pilata lapsuuden ja nuoruuden, siltä välillä tuntuu. Miksi juuri Suomessa, tietoteknisten innovaatioiden maassa, on niin vaikeaa nähdä koululaiset aktiivisina ja  omavaraisina tieto- ja viestintätekniikan käyttäjinä? Jaa,a. Olisiko mahdollisesti yhtenä syynä opettajiemme korkea koulutus ja siitä seuraava itsenäisen toimijan asiantuntijarooli? Jospa näitä tvt ei kouluihin-syitä kaivetaan niin mieluusti esiin koska tvt uhkaa monen opettajan asiantuntija-asemaa? Suomi on myös sääntöjen luvattu maa. Koulukulttuurimme ilmentää hyvin sitäkin. Usein huomaa, että syitä siihen, miksi oppilaat eivät käytä uusia oppimisen välineitä (opettajat käyttävät kyllä itse), löytyy helpommin kuin miksi niitä pitää käyttää. Emotionaaliset syyt mielipiteisiin ovat ihmiselle määrääviä, ne vain kiedotaan järkeviltä tuntuviin perusteluihin. Ja opettajatkin ovat ihmisiä.


Ja anteeksi nyt hiukan negatiiviselta tuntuva asenteeni. Kyllä, tiedän että verkko ei aina toimi tai langatonta verkkoa ei edes ole ja koneita on vähän. Oppilailla on kumminkin monilla älykännykkä internet-yhteyksineen  taskussaan. Niillä voi tehdä jo paljon. Eivätkä kaikki suinkaan tarvitse omaa laitetta. Paremmin tvt sopii yhdessä oppimiseen kuin yksin tuumaamiseen.


Ei tarvita paljon osaamista tai sitä että opettaja on insinööri tai ainakin teknikko. Tarvitaan pedagogien uteliaisuus. Miten tvt muuttaa minun opettajuuttani ja oppilaiden tapaa ja mahdollisuuksia oppia? Siinä on eräs uuden oppimisen tärkein kysymys, johon opettajien kannattaa yhdessä vastata. Muut sovittavat asiat ja tekniset ongelmat ovat kuitenkin vain pieniä esteitä kun katse on suuntautunut oikealle uralle, kohti tulevaisuutta.

Opettaminen on auttamista

Koulujen alun kieppeillä käydään aina koulukeskusteluja, usein kriittisiäkin.


Viikko sitten käynnistyi keskustelu lapsen sairauden hoidosta koulussa. Huolestunut äiti kirjoitti että hänen lapsensa ei saisi hoitoa hätätapauksissa. Kirjoitus tässä. Mikäli asia todella on ollut niin että hätäensiapua ei ole luvattu, täytyy työnantajan ohjeistaa paremmin.


Helsingin Sanomat selvitti kirjoituksen pohjalta asiaa lähikunnissa. Käytännöt tai ainakin lausunnot vaihtelivat. Hesarin jutussa oli ongelma että siinä ei osattu riittävästi erottaa päivittäistä hoitoa ja hätäensiapua. Nehän ovatkin eri asia.


OAJ oli hereillä. Sieltä tuli hyvä ja asiaa selventävä lausunto, joka vielä näkyi mediassa.

                       

"On kaksi eri asiaa, on lääkehoito ja hätäensiapu. Ei hätäensiavun suhteen pitäisi kellään olla tässä maassa epäselvyyttä: jokainen auttaa oman osaamisensa mukaan", Opetusalan ammattijärjestön OAJ:n kehittämispäällikkö Nina Lahtinen kommentoi.

Olikohan niin että koko juttu oli turha sikäli, että se perustui väärinkäsityksiin? Tärkeä aihe tuli kuitenkin hyvin esille. Jostain syystä juuri diabetes-lapset saavatkin kokemukseni mukaan runsaasti huomiota koulussa, vaikka muitakin lääkkeitä tarvitsevia käy koulua. On varmaan niin että vanhemmat haluavat aukottoman järjestelmän kouluun, jotta voivat rauhallisin mielin jättää lapsensa kouluun. Tämä on hyvin ymmärrettävää.

Kyseessä on tehtävä jossa vastuu on suuri. Kouluilla on hyvin erilaiset lähtökohdat järjestää asia. Pienessä kahden, kolmen opettajan koulussa ei voida lähteä siitä että joku muu kuin opettaja hoitaa asiaa. Suurista kouluista löytyy jo terveydenhoitaja, joka hänkin voi olla aika työllistetty.

OAJ teki hyvin kun ei ensimmäiseksi lähtenyt ottamaan esiin palkkausta, tehtäviä ja vastuuta. Niistä on tietenkin sovittava, mutta tilanteisiin joustaen.

Opettaminen  ja kasvattaminen on auttamista. Opettajat ovat vieläkin paljolti kutsumustyössään ja haluavat auttaa kaikin tavoin oppilaitaan, se on varmaa. Jokainen opettaja on varmasti tehnyt kaikenlaista muutakin työtä, kuin vain opetukseen liittyvää, toiset enemmän toiset vähemmän. Ammattiin kuuluu vapaus myös määritellä jonkin verran itse työtehtäviä. Minusta se on ollut kivaa.

Lapsen sairauden ollessa kyseessä on tärkeintä että koulussa on paikallisesti selvästi sovittu, miten esimerkiksi diabetes-lapsen turvallinen koulun käynti turvataan ja kenen vastuulla asia päivittäin on. Ei varmaan löydy yhtä selvää ohjetta, joka sopii joka kouluun.

Opettajien koulutuksesta

Kuukauden kesätauko on hyvä lopettaa lainaamalla arvostamani Olli Luukkaisen ( OAJ:n puheenjohtajan) ajatuksia opettajien koulutuksesta koulujen alun jo häämöttäessä. Koulu-uutisia on varmaan tulossa lisää, ajankohdasta johtuen.


Tässä Yle uutisten juttu kokonaisuudessaan.


Opettajien taidot arjessa eivät ole riittäviä


– Kun katsotaan esimerkiksi rahoitusvirtoja, näyttää valitettavasti - hieman kärjistäen - siltä, että opettajankoulutus on suuntautumassa kohti kirjekursseja. Opiskellaan kirjoista ja tehdään seminaaritöitä, eikä panosteta riittävästi oppilasryhmänhallintaan arkitilanteessa, Luukkainen sanoo.
...
– Selvitysten mukaan juuri valmistuneet nuoret kokevat opettajantyön huomattavasti raskaampana kuin vuosia sitten valmistuneet tai aloittajat joitakin vuosia sitten.
...
– Yliopistojärjestelmä on sellainen, että jokainen saa tehdä, mitä haluaa. Siinä on paljon hyvää, mutta esimerkiksi opettajankoulutuksen osalta näen, että opetus- ja kulttuuriministeriön pitäisi ohjata niin, että kaikki opettajankoulutusta toteuttavat organisaatiot määrätään saman pöydän ääreen ja tehdään ohjelma.


Tuossa ensimmäisessä kappaleessa Luukkainen viittaa opettajien koulutuksen sisältöön. Siitä lähtien kun opettajien koulutus siirtyi yliopistoon, on käyty debattia siitä, mikä on opettajan työn teoriaosaamisen ja käytännön osaamisen suhde, koulutuksessa ja arjessa. Sinänsä hankala juttu ratkoa täysin tyydyttävästi. Itse ajattelen, että opettajan työ on käytännön osaamista, jossa ryhmän hallinta on aivan keskeistä. Tämän osaamisen kehittämisessä auttaa teoriapohja paljon. Ehkä koulutuksessa on päässyt unohtumaan että teorian tulee palvella opettajan työn käytäntöä? Voi olla, että yliopistoilta ei välttämättä löydy käytännön osaamisen rautaisia ammattilaisia, he ovat kouluissa työssä. Nuoret opettajat joutuvat oppimaan kantapään kautta opetus- ja kasvatustilanteiden hallintaa. Voi käydä niinkin että yksin toimiessa oppii väärin. Erilaisten yksilöiden ja ryhmän dynamiikan kohtaamisen eväitä tulisi varmaan antaa enemmän. Nuorille opettajille olisi tärkeää laittaa kokenut, hyvä opettaja työpariksi. Siitä kaikki hyötyvät.


Yliopistojärjestelmän itsenäisyyteen viitatessaan Luukkainen jättää ajatuksen hieman puolitiehen, asemastaan johtuen varmaankin. Ajatusta voisi jatkaa vaihtamalla vain yhden sanan: Koulujärjestelmä on sellainen, että jokainen saa tehdä, mitä haluaa. -Olen aika monta kertaa todennut että tämä itsenäisyys on saavutettu, hieno etu, josta voi  tulla rasite koulun kehittämiselle. Todetaan se nyt taas.
Suuri pedagoginen  vapaus on johtanut myös siihen, että opettajayhteisöä on vaikea johtaa. Yhteisistä linjoista on toisinaan hankala sopia, jos jokainen opettaja arvio kohdallaan, mikä sopii ja mikä ei. Opettaminen ja erityisesti kasvattaminen ovat tulleet monimutkaisiksi ja haastaviksi, hyvää, yhteistä osaamista vaativiksi toiminnoiksi.


Opettajat tarvitsevat  koulutukseensa enemmän käytännön osaamista, siltä näyttää. Kyseessä on arvoristiriita, mikäli yliopistolla katsotaan, että teoria on arvokkaampaa  kuin käytäntö. Voi olla että kyseessä on myös taloudellinen ristiriita. Teoriaa lienee halvempi opettaa.


Mikäli koulutus ei uudistu ajan haasteisiin vastaavaksi, voivat kouluyhteisöt tehdä omilla päätöksillään paljonkin. Vahva, yhteisöllinen vertaisverkko ja toiminnan jatkuva arviointi korjausliikkeineen voi polkaista kouluyhteisön oppivan organisaation tielle.