Oppiminen on emotionaalinen tapahtuma. Tämä on yhtä selvää kuin se että ihminen on ensin tunteva ja sitten ajatteleva olio. Kuitenkin vasta viimeiset parikymmentä vuotta ovat tuottaneet tutkimuksellista tietoa oppimisen ja tunteiden tiiviistä yhteydestä. Voidaan sanoa että tutkimusala on nyt erittäin kuuma.
Ehkä meillä Suomessakin saimme osamme neuvostopedagogiasta juuri peruskoulun alkuaikoina. Sitähän aikoinaan Itä-Euroopassa harjoitettiin ja myös paikoin ihailtiin. Mahdollisesti siinä oli paljon hyvääkin, mutta oppimisen kuvitteleminen vain rationaaliseksi tapahtumaksi edusti aika kapeaa ihmiskuvaa. Nyt tiedämme jo paremmin. Ihmisen oppimishalua säätelevä emootiot, joista turvallisuus ja uteliaisuus ovat tärkeimmät, toisiaan täydentäen. Tämä tieto tarkoitta sitä, että koulussa ei kannata vain opettaa ja kasvattaa, ilman tunteiden huomioimista. Uusi OPS16 sisältääkin nyt ensimmäistä kertaa mainintoja kokemuksista ja tunteista.
Opetushallituksen opetussuunnitelmatyöhön liittyvän Oppimiskäsitystyöryhmän puheenjohtaja, opetusneuvos Eija Kauppinen kirjoittaa hienosti asiasta OPH:n OPS2016 blogissa :
- Täysin uutta luonnoksissa on kokemusten ja tunteiden merkityksen esiin nostaminen. Perusteluonnoksissa todetaan, että myönteiset tunnekokemukset, ilo ja uutta luova toiminta edistävät oppimista ja innostavat kehittämään omaa osaamista.
- Viimeisen kahdenkymmenen vuoden aikana oppimiseen ja opettamiseen liittyvät tunteet ovat alkaneet kiinnostaa tutkijoita yhä enemmän. Mielenkiinto on suuntautunut muun muassa suoriutumiseen, motivaatioon ja sitoutumiseen. Nykytiedon valossa näyttääkin, että emotionaalinen hyvinvointi tukee oppimista ja myönteiset tunnetilat edistävät oppilaiden sitoutumista oppimisprosessiin. Tällä seikalla on merkitystä pedagogisten ratkaisujen kannalta. (alleviivaus oma)
Täysin uutta, mutta vihdoinkin, voi sanoa. Viimeaikaiset tulokset suomalaisesta koulumaailmasta kertovat juuri siitä, että kouluissamme voisi olla parempi fiilis, sekä yksilö- että yhteisötasolla. Kun tämmöistä tekstiä alkaa rakkaisiin opseihin ilmestymään, ennakoi se opettajuuden vääjäämätöntä muuttumista ohjaamisen, valmentamisen (coaching) suuntaan. Korvissani jo melkein kuulen protestiääniä: Eihän me olla mitään terapeutteja! Ei niin, mutta jotain sinne päin on oppimaan opettaminenkin. Ihminen oppii parhaiten kun tuntee itsensä ja kokee olevansa ehjä.
Opettajien koulutukselle tämmöiset uudet avaukset antavat uudistamisen haasteen. Entä miten kouluissa saadaan koppia näistä ajatuksista? Järjestetäänkö tunteellisia Vesoja? Opettajayhteisöille hieno mahdollisuus aloittaa keskusteluja ja hankkia ajoissa oppia. Miten oppimista edistäviä tunnetiloja luodaan ja ylläpidetään? Kokeneet opettajat ovat salaisuuksista jo osan saattaneet selvittää.
En malta olla vertaamatta tieto- ja viestintätekniikkaa ja tunteita oppimisessa. Saapa nähdä kumpi oppimista ja opettamista muuttava alue tulee nopemmin koulujen toimintakultuuriin sulautuvasti mukaan ja sen mukana arkipedagogiaan? Tavallaan molemmat ovat opettajalle yhtä hankalia, ei voi koskaan tietää mitä tunnilla tapahtuu kun pelissä on tunteita tai tvt, heh!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti