Miksi kiusaaminen ei lopu kouluissa?

Lapsiasianvaltuutettu Tuomas Kurttila nosti esiin tärkeän asian. Monista hankkeista huolimatta kiusaaminen ei ole loppunut, eikä ehkä merkittävästi vähentynytkään kouluissa.


Tuomas Kurttilan lausunto koulukiusaamisesta (linkki Turun sanomien uutiseen)


Huomioitavaa, vaikkakaan ei pääasia, on se että poikiin kohdistuvasta kiusaamisesta ja seksuaalisesta häirinnästä varsinkaan ei uutisessa puhuta. Ei vaikka asia koskeen poikiakin kaikissa koulumuodoissa.


Mutta siis se asia. Kun joukko toisiaan vähän tai ei lainkaan tuntevia ihmisiä laitetaan rajatulle alueelle, niin kiusaamista syntyy aina, ennemmin tai myöhemmin. Kun tilaa ei ole tarpeeksi omalle reviirille ja oma asema on epävarma, alkaa sosiaalinen nokittelu ja oireilu. Varsinkin näin käy kun kyseessä on lauma, johtamaton ryhmä vasta harjoittelemassa sosiaalisia taitoja. Ja kun suuri ryhmä kokoontuu, eksyy joukkoon usein myös henkisesti epätasapainoisia.
Hyvät asemat ryhmässä ja valta, ne ovat lapsille ja nuorille myös tärkeitä kuten aikuisille. Kun niitä tavoitellaan, niin kaikki keinot ovat sallittuja, ellei säännöistä sovita. Säännöt ovatkin sivistyksemme siunaus.


Lähtökohtana voi siis pitää, että johtamaton ryhmä on lauma, jossa vallitsee viidakon lait. Koulussa laumoista tulee tehdä pitkäkestoisia oppivia ryhmiä, joissa ohjauksen vastuista ja toiminnan tavoitteista ja sosiaalisista säännöistä on sovittu.  Koulussa tämä on opettajien ja muiden mahdollisten kasvattajien ydintyötä, luokkatasosta riippumatta. Muuten kiusaaminen on luontainen ilmiö, jota päivitellään vuodesta toiseen. Asiaa olemme käsitelleet tarkemmin kirjoissamme. Ei ihan helppoa, mutta palkitsee pitkäjänteisen työn.


Sisä-ja ulkopuoli. Koulussa kiusaamista ja muuta häiriökäytökseksi tulkittua toimintaa ohjataan usein tapahtumien ulkopuolelta. Kiusaaja ja kiusattu irrotetaan viiteryhmästään ja aikuiset (opettaja, kuraattori, psykologi, vanhemmat) keskustelevat asianosaisten kanssa. Esimerkkinä olen itse osallistunut tapaamiseen jossa oli kiusaaja ja kaksitoista (12)  aikuista, samassa huoneessa. Asianosaisia on silti yleensä koko se sosiaalinen piiri tai näyttämö, jossa ei-toivottu käyttäytyminen ilmenee. Kiusaajalle yleisö on yleensä tärkeä palkinto, muut voivat siis vaikuttaa paljon.


Kiusaamista ehkäistään parhaiten sisäpuolelta. Ulkoa voidaan ja pitää tukea ja arvioida.
Tällä tarkoitan malleja, joissa esimerkiksi kiusaajat osallistetaan kiusatun tukiryhmäläisiksi. Tehtäväksi annetaan kiusatun tukeminen. Ryhmiin voidaan tuoda lisäksi toimimaan vertaisohjaajia, heitä joilla on ryhmässään auktoriteettia.
Oma lukunsa on sekin että toisinaan kiusattukin tarvitsisi minusta valmennusta siitä, voiko hän mahdollisesti muuttaa toimintaansa tai onko kiusattu etsimässä (itsetuhoisesti) kiusatun roolia. Erittäin vaikeasti lähestyttävä kysymys, johon voi palata myöhemmin.


Uusi nuorisotutkimus ( esimerkki:  http://www.nuorisotutkimusseura.fi/ )  osoittaa että kasvattajien hyvääkin tarkoittavat toimenpiteet jäävät helposti vaille merkitystä, mikäli ne koetaan tulevaksi oman elinpiirin ulkopuolelta. Kiusaamisen ehkäisyssä jos missä. määrä ei korvaa laatua. Toimet kannattaa kohdistaa oikein eli päästä tapahtumien sisälle.


Sitten on vuorossa peruskouluremppa. Koulut tulisi rakenteistaa uudestaan,  vastaamaan nykyaikaa. Oppilaat otetaan siinä vankemmin mukaan ja luodaan nykyistä pysyvämpiä tukiverkostoja. Eikä paha juttu olisi ollenkaan lisätä viihtyisyyttä koulussa, myös oppitunneilla.

Uusi oppiminen ja turha tieto

No nyt tuli kiinnostava aihe sarjaamme  mediahuomion saavuttavia kouluaiheita lukuvuoden käynnistyessä!


Muun muassa  omien mobiililaitteiden koulussa käytön kestoaiheen lisäksi on keskiöön päässyt myös oikeasti kiinnostava aihe: Millaista pedagogiaa Suomen kouluissa harjoitetaan ja millaista pitäisi harjoittaa? Näen, että aihe liittyy uuden oppimisen käsitteeseen.


Lainaan taas yksipuolisesti linkkejä Hesarista. Amerikkalainen opettaja Tim Walker sai paljon palstatilaa vertaillessaan  suomalaista ja amerikkalaista koulukulttuuria. Kiireettömyys miellytti, mutta sosiaalisiin taitoihin ei tunnu olevan sittenkään aikaa. Tulkintani on, että aikaa voisi olla jos asia koettaisiin tärkeäksi. Ehkä osaamistakin puuttuu? Sosiaalisuus ilmenee lisäksi toisin Suomessa kuin Yhdysvalloissa.
Mutta kyllähän täällä on asenteita, että hyvä koululainen huolehtii vain omista asioistaan. Tässä vaikka Hesan nuorten äänen toimituksen melko laajan kyselyn tuloksia. Oppilaiden ääni on lahjomaton ja antaa melko surkean kuvan yhteisöllisyyteen kasvamisesta peruskoulussa.


Siten oli vastaava juttu opettaja Maarit Korhosesta, joka haluaa ajatella koulua toisin. Useinkin hyödyllistä kaikissa suurissa ja perinteisissä organisaatioissa. Jatkuvuuden kulttuuri on toisinaan kehityksen esteenä, vaikka sillä on puolensakin. Maarit mm. uudisti luokkaansa fyysisesti tila- ja kalustejärjestelyin, jolloin vuorovaikutteiset opetusjärjestelyt luontuvat paremmin. Näin olen tehnyt itsekin. Varsin kiinnostavaa oli juttuun liittyvä turhan tiedon käsite. Maarit halusi heittää turhan tiedon opettamisen/oppimisen sikseen ja vaati opetussuunnitelman siivousta. Ymmärsin, että tilalle Maarit halusi kehittää oppilaiden uteliaisuuteen vetoavaa  sisältöä oppimiseen. No kyllähän sitä uudessa opsissa onkin hiukan siivottu, siltä näyttää. Aivan hauska oli asiaan liittyvä Turhan tiedon testi, josta itsekin sain kiitettävän, kuten varmaan opettajat yleensä. Turhaa tietoa ei oikeastaan voi määritellä, koska ei voi tietää mikä tieto on turhaa. Opettajana kannatan laajan yleissivistyksen antavaa perusopetusta. Mutta, sitten on kyllä vakavasti pohdittava: Mitä pitää oppia? sekä Miten pitää oppia? Mitä on yleissivistys nyt? Onko se nykyään jotain muuta kuin monien pienien asioiden muistamista? (ja oliko se edes joskus sitä, vaikka koulussa saattoi niin tuntua)


Edelliset kysymykset liittyvät juuri uuden oppimisen kehittämiseen. Opettajien tulisi esittää nämä kysymykset itselleen ja työyhteisössään jatkuvalla innolla. On varmasti niin, että moni asia joka ennen kuului yleissivistykseen, ei enää ole kovin hyödyllistä tietoa. Toisaalta on myös paljon asioita jotka on edelleen hyvä tietää. Tärkein havainto voisi olla, että informaatioyhteiskunnassa lähes kaikki tieto on kaikilla taskussa, ellei päässä. Tästä seuraa, että tiedon löytäminen ja arviointi ovat nyt keskeisiä taitoja, ei sen muistaminen.  Kansainvälisissä vertailuissa on vakavasti näyttänyt, että tähän opetuksen sisällön ja menetelmien uudistamiseen emme ole päässeet riittävän vauhdikkaasti. Koulu ei enää kiinnosta koululaisiamme kuten ennen. Pisa-testeistä asia näkyy suuressa kuvassa.


Ja olimmehan mekin mukana. Uusi kirjamme Rakenna oppiva ryhmä sai sattuvan huomion Hesarissa sekä netti- että paperiversiossa. Kivaa oli, että artikkelit kuvasivat hyvin kirjan sisältöä.


Kiintoisaa olisi tietää, miten tämä artikkelisarja on lähtenyt käyntiin? Hienoa on että ykköslehtemme haluaa ja osaa osallistua koulun uudistumista tavoittelevaan keskusteluun. Ja kivaa on, että opettajat ovat keskiössä. Meidän työstä syntyy se ajanmukainen koulu, jossa moni asia tulee olemaan toisin ja aika moni perinne saa arvoistansa jatkoa, toivon.

Hyvä kouluikä

Lukuvuoden alkaessa kouluissa löytyy aina julkista keskusteltavaa. Niin tänäkin syksynä.
Itseäni on aina kiinnostanut keskustelu oikeasta kouluiästä. Nyt on silmiini osunut artikkeleita kouluniän molemmista päistä. Yleensähän Suomessa ollaan oltu huolissaan siitä, että meillä mennään kouluun myöhemmin kuin muut. Tänä kesänä on hallitus kirvoittanut keskustelun myös oppivelvollisuusiän nostamisesta.


Tätä kirjoittaessa on juuri tullut ulos uutinen, jonka mukaan oppivelvollisuusiän nostosta luovutaan. Järki voitti, vai loppuivatko vain rahat?


Tiede-lehdessä oli Marko Hamilon artikkeli Meillä on hyvä kouluikä  Siinä osoitettiin että näyttöä koulun varhaisen aloittamisen eduista ei ole löytynyt. Silti EU-maista Suomen lisäksi vain neljä muuta maata nimittäin Bulgaria, Liettua, Viro ja Ruotsi laittavat lapset kouluun 7-vuotiaina. No, tarkalleen ottaen meillä on joustava koulunaloitusikä, mutta kovin harvoin vanhemmat sitä hyödyntävät. Kysymys kuuluukin, miksi muualla aloitetaan kuusi ja viisi-vuotiaina, jos ei siihen ole tieteellisesti ottaen järkevää syytä?  Syyt lienevät sitten sosiaalipoliittisia tai väärin uskomuksiin perustuvia. Aikainen koulunkäynti näyttää vain johtavan joissain tutkimuksissa koulukielteisyyteen, johtuen pedagogisesti ikäryhmälle sopimattomista työtavoista, varmaankin. Kasvatustieteilijät eivät välttämättä saa poliittisille päätöksille pohjaksi tutkimusta.


Oppivelvollisuusiän nostoa tarjottiin sitten oikein hallitusohjelmassa syrjäytymisen ehkäisykeinona. Ei varmaan pelkästään huono idea, mutta. Olen ihan samaa mieltä niiden asiantuntijoiden kanssa, jotka epäilevät että lisävuosi niille, joilla on mennyt huonosti koulussa jo vuosia, on vain rangaistus. Koulusta syrjäytyneelle ja opiskelijan heikon minäkuvan rakentaneelle avun olisi tultava aikaisemmin, eikä silloin kun koulusta vihdoinkin pääsisi eroon. Motivaatiota on varmaan vain hyvin harvoilla niillä, jotka ovat sen yhdeksässä vuodessa täysin kadottaneet. Asian selkeästi ja jäsennellysti toivat esiin Peter Jonsson ja Pasi Sahlberg Hesarin Vieraskynässä 20.8.


Oppivelvollisuusiän noston sijaan hallitus lupaa rahaa varhaisempiin tukitoimiin. Mitkä ovat sitten toimivia, onkin vaikea juttu. Kaikki oppijat ovat koulussa yksilöitä. Hyvä kumminkin että yritetään oikeasta päästä. Uskon kyllä ja kokemuksenikin on, että ihan oppilaslähtöisellä pedagogisella kehittämiselläkin saadaan kiinnostusta nostettua. Tähän viittaamme uudessa kirjassammekin: Rakenna oppiva ryhmä, pedagogisen viihtymisen käsikirja (linkki Hesarin artikkeliin kirjasta)


Se, miten yleisesti toimitaan, ei aina ole parasta tai sovellettavissa joka paikkaan. Olisi hyvä jos kasvatus- ja koulutusjärjestelmämme hyvä yleistila poikisi myös tervettä ylpeyttä ja kykyä tehdä omia ja uusia ratkaisuja, malliksi muille.