Itsekkyys- aikamme suurin uhka

 Kyllä emeritaprofessori Liisa Keltikangas-Järvinen on oikeassa. Hän tuonut mediassa esiin ongelman joka on oikeastaan itse aiheutettua. Itsekkyydestä on tullut hyväksyttävää ja normi. "Nykyajan ihmiskuva on yksilöllinen. Itsekkyys nähdään vahvuutena." - "Uskallan väitää että kulttuurimme vahvistaa kaikella voimalla kehitysvaihetta, jota kutsutaan primaarin narsismin kehitysvaiheeksi." "Länsimäinen yhteiskunta on sairastunut liialliseen yksilökeskeisyyteen. Se ei ole enää itsenäisyyttä, vaan raja on ylitetty. Yksilöllisyys on mennyt niin pitkälle, että se on muuttunut yksinäisyydeksi" (YLE uutiset 5.4. ja HS 4.3.)

Keltikangas-Järvinen huomauttaa että henkilökohtaisen onnellisuuden jatkuva tavoittelu johtaa siihen, että lopulta ei ole lainkaan onnellinen, eikä jaksa toimia tavoitteidensa eteen, varsinkin jos se vaatii ponnistelua. Kulttuurin muutosta voi selittää katsomalla laajasti yhteiskunnan kehittymiseen. Kun teollistuminen alkoi, alkoi myös luonnollisten yhteisöjen muuttuminen. Luonnolliset yhteisöt perustuivat keskinäisriippuvuuteen eli kun autan sinua, niin sinä autat minua tarpeen tullen. Kaupungit muuttivat asioita siten, että varakkaammat eivät tarvitse apua, koska ostavat sitä, eivätkä ihmiset muutenkaan tunne tai ole sukulaisia asuinalueellaan sukupolvien päästä. Keltikangas-Järvinen muistuttaa että asiaa on kyllä tutkittu. 80-luvulla havaitaan länsimaissa suuri ja melko nopea muutos. Autoritaarisen yhteiskunnan murruttua saimme ensin yksilönvapauden, mutta 80-luvulla se alkoi kääntyä oman onnellisuuden korostamiseen eli narsismiin. Silloin on myös yhteisöllisyys viimeistään heikentynyt. Sitä onkin alettu kovasti etsimään. (Linkki Puheenaihe videoon)

Miten tämä vakuttaa koulun tavoitteisiin ja toimintaan? Yhteiskunta rakentuu luottamukselle ja yhteistyölle. Jokaisella tulisi olla käsitys ja tavoite siitä, että voi tehdä jotain yhteiseksi hyväksi - ja samalla kokea mielekkyyttä ja onnea elämässään. Näemme jo että itsekkyyden aika on nakertamassa hyvinvointiyhteiskunnan toimintaa, koska hyvinvointia rakennetaan yhdessä, ei yksin.

Koulussa on yhä enemmän lapsia, joilla ei ole riittävää kokemusta yhteisöllisyydestä saati siitä, miten sitä tuetaan. Ei ole kokemusta keskinäisestä riippuvuudesta tai keskinäisestä luottamuksesta. Ei ole sosiaalisia valmiuksia,  yhdessä toimimisen taitoja. Ne kokemukset on koulun annettava, kun ei sitä muualla voi taata. Voisi sanoa että koulun on yhä tärkeämpää keskittyä ydintehtäväänsä eli kasvattamiseen. Muuten opetus on hukkaan heitetty ja mikä vielä pahempaa, kulttuurimme jatkuvuus on uhattuna.

Yhä selvemmin ymmärrän, että tästähän olemme aina kirjoittaneet ja tätä olen yrittänyt osaltani oppilailleni opettaa; Yhdessä toimimisen taitoa ja iloa. Yksilöllisyys ja yhteisöllisyys ovat janan eri päissä. Kun yksilöllisyys saa liikaa tilaa, yhteisöllisyys heikkenee. Koulussa toimivien aikuistenkin on tarpeen muistaa, että koulu on aina sosiaalinen ympäristö. Monet oppilaiden ongelmat yksilöllistetään nykyisin ,vaikka usein ongelma olisikin sosiaalinen. Hyvä yhteisö tukee ja kannustaa jäseniään ja on siten osaltaan terapeuttinen.

Jospa oppilaat tulisivat yhä useammin kouluun ajatellen: Miten voin auttaa kavereitani tänään? Mitä voin tehdä ryhmäni hyvinvoinnin eteen tänään? Onko minulla vielä opittavaa yhdessä toimimisen suhteen?
Useampi kirja on tästä kirjoitettu, niin mekin. Kertaan kumminkin, että pitkäkestoinen pienryhmä toimii koulussa ja muutenkin hyvänä harjoittelualustana matkalla rakentavaan yhteisöllisyyteen. Siinä voi kokea keskinäisriippuvuutta myönteisesti ja oppia miten ryhmä yhdessä toimien on enemmän kuin yksilöidensä summa. Tähän kannattaa paneutua juuri nyt.

Paljon ei aina ole hyvä

 Olen seuraillut paikallislehtemme vaalikeskusteluja. Sipoossa on aina ollut kiihkeä puheenaihe kyläkoulujen säilyttäminen. Nehän ovat lähes yksinomaan vanhoja ruotsinkielisiä kouluja. Suomenkielisiä kouluja on vähemmän ja todella suuria, lähes tuhannen oppilaan yksiköitä parikin. Tähän on historialliset (ja taloudelliset) syyt, mutta ei juurikaan kehityspsykologisia tai pedagogisia perusteita.

Suomeen on tällä vuosituhannella rakennettu kiihtyvästi yhä suurempia kouluja, myös silloin kun se ei ole ollut tarpeen. (linkki aiempaan kirjoitukseen) Hyvin toimivia ja oppilasmäärältään vakaitakin kouluja on suljettu ja oppilaita kuljetetaan yhä enemmän suuriin kouluihin. Tämä voi johtua suuruuden väärästä ihannoinnista. Suuri on joskus hyväkin asia, mutta peruskoulu tarjoaa lähipalveluja. Koulu on parhaimmillaan luonteva osa ympäristönsä yhteisöllisyyttä, ihmisten kohtaamipaikka ja kulttuurilaitos. Luonnollinen yhteisö ei jättikouluihin tule oppilaiden tai heidän vanhempiensa mukana, vaan se on rakennettava koulun aikuisten johdolla pitkäjänteisen prosessin avulla. Minusta on toisinaan näyttänyt, että suurissa kouluissa kasvatus väistyy opettamisen tieltä. Silloin järjestys on väärä.

Mutta aihetta kirjoitukseen löytyi siis paikallislehdessä. Kovin erilaisia vastauksia tuli lähikoulujen ja suurten koulujen paremmuudesta. Aika moni osasi sanoittaa yhteisöllisyyden ja pienen koulun tutun ilmapiirin. Jäin kaipaamaan sanaa kasvuympäristö, sillä lapsen kannalta koulu on ennen kaikkea kasvuympäristö, vaikka se onkin aikuisille työpaikka. 

Suuruutta pidettiin hyvänä siksi, että suuressa koulussa voidaan tarjota tasavertaisempaa ja monimuotoisempaa koulutusta kustannustehokkaammin. No, näin ei välttämättä ole. Suurissa kouluissa on nähtävissä, että oppilaskohtainen hinta alkaa hitaasti kohota noin  500-600:n oppilaan jälkeen. Suuressa yksikössä eriarvoisuus voi päinvastoin lisääntyä, koska siellä ei aina heti saada kiinni koulupudokkaista.

Ihan vastoin kehityspsykologian perusteita yksi ehdokas väitti, että suurissa kouluissa lapsi oppii sosiaalisuutta ja vuorovaikutustaitoja monenlaisten kohtaamisten avulla. Noh...Keksin tähän vertauksen että samalla logiikalla uimataidoton oppii paremmin uimaan kun hänet heitetään isoon ja syvään järveen. Veden paljous voi kuitenkin silloin hukuttaa...Samoin on kohtaamisten laita. 

Kun lapsi vasta opettelee vuorovaikutusta ja mentalisaatiota tärkeänä osana, niin jatkuvat, vaihtuvat vuorovaikutustilanteet ovat monille iso kuorma. Ihminen ei pysty ylläpitämään kovin montaa ihmissuhdetta, kuten vaikka mainiot Dunbarin luvut kertovat. On pikemmin niin, että jatkuva kontaktikuorma hidastaa lapsen sosiaalisen pääoman kehitystä ja voi johtaa joko eristäytymiseen tai konflikteihin, kun jaksamisen raja ylittyy.

Maineikas lapsen kehityksen tutkijamme Liisa Keltikangas-Järvinen sanoi kerran haastattalussa hyvin: "Vuorovaikutuksen idea on pysyvyys, pysyvyys ja pysyvyys." Kouluja tulisi ennen kaikkea arvioida tätä taustaa vasten; Kuinka niissä turvataan jatkuva, turvallinen ja jokaisen kehitystä tukeva vuorovaikutus.
Pienryhmät ja vertaistuki ovat tässä avainasemassa. Etenkin kun näyttää hiukan siltä, että luokanopettajien työ pirstoutuu usein suurissa kouluissa niin, että heidän mahdollisuutensa olla tuttu ja turvallinen aikuinen ja ryhmänsä ohjaaja ovat melko tiukassa.

Opiskelu muuttuu

 Olen kiinnostunut tulevaisuudesta ja siihen liittyvistä heikoista signaaleista, opettaja kun olen. Opetus ja kasvatus antavat eväät tulevaisuuteen, joten opettajan on hyvä ainakin arvailla millainen tulevaisuus voisi olla.

Edelliseen kirjoitukseen liittyen. Opiskelun muuttumisesta puhutaan paljon. Kun ei aina tiedetä mitä pitää osata edes kymmenen vuoden päästä, ollaan ihan eri tilanteessa kuin vaikka 50 vuotta sitten. Aika harva voi nyt ajatella että opiskelujen jälkeen osaa ja tietää tarpeeksi koko työuran ajaksi. Siitä ei seuraa, että ei kannata opiskella, mutta kyllä vähän miten opiskella. Tämä pitäisi voida opettaa ymmärtämään jo perusopetuksen aikana.

YLE:n uutisissa oli juttu asiasta. (linkki) Haastateltava professori Päivi Tynjälä tiivisti: "Korkeakoulutus antaa pohjan, mutta joillakin aloilla työelämään voi päästä muita reittejä, kuten erilaisten projektien, harjoittelun tai verkostojen kautta. Esimerkiksi IT-alalla työnantajat saattavat arvostaa käytännön osaamista jopa enemmän kuin tutkintoa. - Erityisesti tekoälyn kehitys haastaa perinteiset asiantuntija-ammatit ja muuttaa sitä, millaisia taitoja tlevaisuuden työelämässä tarvitaan."  Tynjälä muistuttaa myös että korkeakoulutetujen työllisyys on yleensä paremmalla tolalla kuin muilla.

Edellisessä kirjoituksessa käsittelin sitä, että peruskoululaisten asenteet koulua kohtaan ovat pudotuksessa, huonompaan suuntaan. Osittain se johtunee tulevaisuuden epävarmuudesta, mutta myös siitä, että tietoa ja osaamista voi hankkia lähes mistä vain. Reitit työelämään ovat monipuolisia. Ja nyt vielä tekoäly mullistaa oppimisen mahdollisuudet ja tarpeetkin perusteellisesti. Koulussa pitää reagoida tähän ja antaa suuntaa tulevaisuudelle. Oppiminen on yhä enemmän oppimaan oppimista.

 Tulevaisuudessa pärjäävät uteliaat, sillä jatkuva oppiminen on jo nyt tärkeää. On paljon tietoa joka vanhenee nopeasti, mutta myös tietoa, joka muodostaa sivistyksemme perustan. Nämä on tarpeen osata erottaa ainakin vähän toisistaan.

Ja kun tekoäly on mainittu: Yliopistolehti 7/24 sisälsi artikkelin "Tekoäly muuttaa yhteiskunnan, aivot ja ihmisyyden" (linkki) Lainaan tutkijatohtori Pii Telakiveä: "Aivot muuttuvat sen mukaan, miten niitä käytetään. Muisti ja laskutaitokaan eivät ole apuvälineiden myötä hapertuneet, vaan muuttaneet muotoaan.- Platonin mukaan Sokrates valitti, että kirjoitustaito tuhoaa muistin. Näin ei käynyt, vaan kirjoitustaito tukee ajattelua ja muistia. Samoin tekoälysovelluksia voi käyttää ajattelun apuna. -Sokrateen huolistakin tiedämme vain siksi että Platon kirjoitti ne muistiin."

Vähän samaa on ilmassa nytkin opettajien ja älylaitteiden välisessä suhteessa. Emme varmaankaan osaa vielä hyödyntää uusia ja nopeasti muuttuvia älylaitteita parhaalla tavalla oppimiseen. Sitä oppilaamme kuitenkin odottavat. He haluavat oppia tutussa oppimisympäristössä. Ei käy kateeksi opettajia, kun traditioon perustuva koululaitos kohtaa oppimisen suurimmat muutokset koskaan. Eikä vielä ole mainittu humanoidirobotteja...

Opettamisen traditio uusiutuu yhdessä toimien. Siksi tarvitaan tulevaisuuteen uteliaasti suuntautuvia kouluyhteisöjä.

Kaiken selitys!

Nyt on kiinnostavaa. Olen jo muutaman viikon lukenut ja pohtinut todella tärkeää tutkimusta, tai oikeastaan sen ensituloksia.
Professori Mari-Pauliina Vainikaisen johtama tutkimusryhmä on julkaissut ensituloksia OKM:n tilaamasta suuresta seurantatutkimuksesta: Valtakunnallinen oppimaan oppimisen arviointi 2024- Ensituloksia. Julkaisija: Koulutuksen, arvioinnin ja oppimisen tutkimuskeskus REALin julkaisuja 2025:1 (linkki julkaisuun)

Vainikaisen taustana on kasvatuspsykologia ja erityispedagogia. Hän johtaa REALin toimintaa ja toimii Tampereen yliopistossa professorina kasvatuksen ja kulttuurin tiedekunnassa. Mukana tutkimuksessa on iso joukko parhaita tutkijoitamme. Tulokset on kerätty 82 koulusta ja siihen vastasi lähes 7000 oppilasta (yhdeksäsluokkalaisia). Tulokset oivat siis kovaa faktaa, eivät mielipiteitä tai väitteitä. Tarkempaa jatkoa seuraa myöhemmin. 

Mutta asiaan. Laskevia oppimistuloksiamme ihmetellään ja yleensä halutaan pedagogisia muutoksia (pienempiä ryhmiä, enemmän tukea ja enemmän tunteja)  tai syypää on myös koulun ulkopuolinen maailma jolle ei voi mitään. Näistä ensituloksista löydän oikean syyn kaikkeen. Itse asiassa kuulin  jo 2000-luvun alussa¨samaa asiaa kun professori Jarkko Hautamäki halusi Pisa-tuloksista ottaa esiin myös sen, että koulun merkityksellisyys on pudotuksessa. Nyt olemme nähneet sen seuraukset. 

Yhdeksäsluokkalaisten osaaminen on raportin mukaan oikeasti heikentynyt. Se on seurausta jostain, koska nuorten kyky oppia tai ajatella ei varmaankaan ole muuttunut parin, kolmenkymmenen vuoden aikana.
Kuva kertoo syistä:

Käyrät kulkevat väärään suuntaan. Lisäksi on huomattavaa että tytöillä ja pojilla on eroa. Silloin myös ongelmien ratkomisessa on otettava huomioon sukupuoliryhmät jotenkin jollain keskiarvolla. Uutta on se että tyttöjen kuvaajat kertovat minusta vielä suuremmista ongelmista kuin poikien. Tytöt ovat sentään tähän saakka pitäneet yllä Suomen mainetta hyvänä koulumaana. Nyt tyttöjen suhtautuminen kouluun on jyrkässä laskussa ja luovutusherkkyys nousussa. Ei ole hyvä asia. Pojilla usko sattumaan koulussa menestymisen tekijänä on jyrkästi noussut, samalla kuin suhtautuminen kouluun on alkanut uudestaan laskemaan. Nämä seikat ovat syynä heikompaa oppimiseen. Jos oppilaat tulevat kouluun heikosti motivoituneina ja sattumaan uskoen, eivät he ole tulleet opiskelemaan päämäärätietoisesti tai motivoituneina. Tässä tilanteessa ei juurikaan auta ryhmien pienentäminen tai erityisen tuen lisääminen saati tuntimäärien kasvattaminen. Nämä käyrät saadaan paremmiksi paneutumalla koulun ydintehtävään eli kasvatukseen. 

Oppilaat pitää saada uskomaan itseensä ja opiskelun merkitykseen. Heidän pitää unelmoida jostain, jonka saavuttamiseksi koulussa ahkerointi auttaa. Heidän tulee ymmärtää oman opiskelun ja hyvien oppimistulosten yhteys. Näitä kaikkia voidaan opettaa, kun siihen laitetaan aikaa ja osaamista opettajien taholta. Opetussuunnitelma painottaa aktiivisen oppijan roolia ja sitä että koulu opettaa oppimaan. Tämä tavoite on jäänyt monesti etäiseksi, nyt pitäisi tehdä tähän muutos. Kun perusta on kunnossa on opettaminen ja oppiminen paljon helpompaa. 

Raportin johtopäätöksiä tässä alkuvaiheessa:

Vainikainen on kiinnostavasti maininnut haastatteluissa myös yhteisöllisyyden ja  suurten koulujen ehkä aiheuttamat pulmat tähän. Hän kannattaa lähikoulujen aseman vahvistamista, sikäli kun niitä on jäljellä... Aikuisten lähinnä taloudellisin perustein on toimiviakin lähikouluja lopetettu ja rakennettu tilalle "kustannustehokkaita" tuhannen oppilaan kouluja. Mutta, oppilaat tuovat kouluun oman taustansa, koulun on tärkeä kasvuympäristö, joka tukeutuu (pitäisi tukeutua) myös ympäristöönsä.

Koululaistemme asenteet, arvot ja uskomukset ovat jotain, joihin kaikki aikuiset voivat vaikuttaa, unohtamatta ikätoverien tärkeää merkitystä. Toivottavasti tästä raportista seuraa laajempaakin keskustelua. Ongelmat koulussa ovat vain osa isompaa kokonaisuutta. 

Muistetaan toki että monilla menee koulussa ihan hyvin ja useimmat tulevat kouluun mielellään. Kyse on nyt siitä, että miten lapsia voidaan laajasti kannustaa arvostamaan koulua ja innostumaan oppimisesta, ei sen kummempaa...

Lapsilla on oikeus onnistua ja tulla kuulluksi

 Aiheesta kirjoitti oikein hyvin Lastensuojelun keskusliiton toiminnanjohtaja Ulla Siimes Opettaja lehdessä 2/2025 viime viikolla: Muistetaan kysyä myös lapsilta.  Hän kiinnittää huomiota siihen, että aikuisten luomissa koulukeskusteluissa on esillä paljon negatiivisia asioita. Miksi ei ajatella miltä lapsista ja nuorista tuntuu kun he ovat  uutisissa usein yhä huonompia koulussa, eivät osaa lukea, keskittyä ja katsovat vain puhelimia? Kouluista kun kirjoitetaan enimmäkseen ongelmiin keskittyen.

Niin. Siimes kirjoittaa: "Jos samalla tavalla kirjoitettaisiin minun työpaikastani tai ammattini edustajista, saattaisi innostus ja ilo omasta työstä kadota nopeasti. Lapsista ja nuorista sekä heidän arjen ympäristöstään voi kuitenkin kirjoittaa näin, jopa heitä syyttäen ja syyllistäen. Ajattelematta, että myös lapset ja nuoret lukevat samat uutiset."

Osallisuus on kaunis sana, joka on vaikea käytännössä saada todeksi. Yhteiskunnan asioista  päättävät työikäiset, tyypillisesti noin 40-60 vuotiaat aikuiset. Demokratiaa on aina puolustettava erityisellä tarkkaavuudella, sillä valta on luonteeltaan kasautuvaa. Koulukeskustelukin keskittyy aikuisille ja siinähän kaikki ovat asiantuntijoita, ainakin menneisyyden kokemusasiantuntijoita. Tämän hetken kokemusasiantuntijoita ovat kuitenkin koululaiset. Heillä on tärkeää tietoa ja varmasti omia ajatuksia koulustakin.

Siimes muistuttaa että negatiivisuus ruokkii negatiivisuutta. Paitsi että lapsilla on oikeus osallistua koulukeskusteluun, heillä on oikeus myös viihtyä ja iloita koulussa, joka on tärkeä osa heidän kasvuympäristöään. Kielteinen koulu-uutisointi alkaa tuottamaan lisää kielteisiä ilmiöitä ja se on aikuisten vastuulla.

Koulun tärkein tehtävä on antaa lapsille valmius olla osa yhteiskuntaa, kasvattaa kansalaisuuteen. Miten siinä voi onnistua, jos heidät on enimmäkseen suljettu jopa omaa kasvuympäristöään koskevasta keskustelusta? On jo osoitettu, että laskevat koulutulokset ovat yhteydessä koulun merkityksellisyyden vähenemiseen ja kouluun kiinnittymisen heikentymiseen. Jos koulu ei ole lasten oma, eivät mitkään tukitoimet tai ryhmäkokojen pienentämiset nosta oppimisen halua.

Meidän aikuisten tehtävä on kertoa lapsille ja nuorille, että uskomme heihin ja haluamme yhdessä rakentaa heille parhaan mahdollisen oppimis- ja kasvuympäristön. Tämä on ihan kaikkien tehtävä, ei vain opettajien.

Ulla Siimes toteaa lopuksi: "Lapsi ei ole pieni aikuinen, mutta lapsesta tulee osa yhteiskuntaa heti syntyessään, ei vasta aikuisena."  Jos tämän hyväksyy, pitää seuraavaksi vastata kysymykseen, miten tämän otamme huomioon käytännössä?

Koulujen muuntuvat tilat ja harmitus

Uusista koulutiloista, oppimisympäristöistä saadaan helposti aikaan kiivastakin väittelyä. Vaikka pitkään vallalla ollut käytäväkoulujen periaate ei enää kai ketään miellytä, ei ole olemassa yhtä oikeaa uutta ratkaisua tulevaisuuden tarpeita palvelevalle koulurakennukselle. Joustavat tilat, monikäyttöisyys ja opettajien yhteistyö ovat olleet uusien koulujen suunnittelun pohjana, ainakin. Usein sitten taloudelliset seikat ajavat ohi parhaista pedagogista ratkaisuista, ikävä kyllä...

Hesarissa oli juttu Riikka Alakosken, luokanopettajan, väitöskirjatutkimuksesta (linkki):

Toimittajat olivat laittaneet otsikoksi tietenkin huomiohakuisen tekstin, johon opettajat reagoivat ärhäkästi. Meidän ammattikuntamme on kokemukseni mukaan hyvin herkkähipiäinen, arvostelun on monien mielestä heti väärää ja ulkopuolista. Uhriutuminen on monesti myös näkyvää. Mutta niin kai monella ammattialalla on, kun oma työ on itselle tärkeää. Tutkimukset eivät silti ole mielipiteitä, vaan havaintoja. Joten siltä pohjalta on parempi keskustella.

Tämä pitkä johdatus liittyy omaan havaintoon koulualan FB ryhmässä jossa jaoin  tämän uutisen. Aika paljon tuli kommentteja, jotka kertoivat että vain otsikot oli luettu. Monilla oli päällimmäisenä loukkaantuminen siitä, että opettajien vikako on jos koulussa on levotonta? Niin ei kuitenkaan jutussa väitetty eikä se ollut mitenkään keskiössä. Harmillisinta olivat kommentit joissa käsiteltiin tutkimustulosta pelkkänä perusteettomana väitteenä tai ulkopuolisena mielipiteenä. Tutkija kuitenkin kertoo havainnoistaan, sehän on tieteen perusta. Luulisi opettajienkin sen muistavan...

Lehtijutun perusteella (en ole vielä löytänyt tutkimusta luettavaksi) Alakoski kiinnittää huomiota joustavien opetustilojen käyttöönottoon prosessina ja yhteisopettajuuden sisäänajoon. Jos ympäristö muuttuu selvästi ei ehkä kannata jatkaa kuin mitään ei olisi tapahtunut. Hän myös muistuttaa, että mitoituksen pitää olla oikea. Minusta on selvää, että opettajakin voi tehdä asioita ei niin tarkoituksenmukaisesti. Ei millään voi olla että jokaisessa koulussa jokainen opettaja toimii täydellisesti. Yhdessä opettajakin oppii parhaiten.

Olen omalla urallani muuttanut toimintaani aikoinaan paljonkin ja sen mukana käsitystäni toimivan koulun tilajärjestelyistä. On ollut onni käydä lukuisissa kouluissa ja nähdä monelaista opetusta. Kyllähän tilat muovaavat pedagogiaa osaltaan paljonkin. Siksi niiden suunnittelu on tärkeää. Ja ihan yhtä tärkeää on oppimisympäristön hyödyntäminen parhaalla tavalla. Sehän on prosessi, joka tietenkin koko ajan kouluissa jatkuu.

Opettajilla on nykyään hyvinkin erilaisia näkemyksiä siitä miten opetustilat pitää järjestää. Siksi uutta koulua suunniteltaessa tai vanhan saneerauksessa ei aina käyttäjiltä saada yhdenmukaisia toiveita. Minusta olisi järkevää että kopioidaan hyväksi koettuja ratkaisuja, onhan niitä jo paljon. Kun vain saadaan arkkitehdit ymmärtämään, että koulurakennus palvelee pedagogiaa ja lasten kasvua, sehän on tärkeä kasvuympäristö. Siksi lähtökohta on lasten tarpeet ja sitten vasta aikuisten. Eikä siinä välttämättä ole edes ristiriitaa. 

Mutta siis, ei ammuta viestintuojaa. Opettaja on tulevaisuuden tekijä ja suhtautuu uteliaisuudella uusiin mahdollisuuksiin. Olosuhteet voivat usein olla paremmat, mutta aina niitä ei voi muuttaa. Silloin yritetään yhdessä keksiä se fiksuin tapa toimia tässä ja nyt. 

Hyvä Marjatta!

Viimeksi ihmettelin kokeneen tutkijan koulureformia, joka mielestäni lisäisi eriarvoisuutta, vaikeuttaisi suuresti koulun tehtävää sosiaalisen pääoman tasoittamisessa ja kansalaiseksi kasvattamisessa sekä rapauttaisi yhteisöllisyyden rippeetkin. Ihmettelin myös miten on mahdollista että kasvatus- ja koulukeskustelussa asiantuntijoillakin on kovin erilaisia esityksiä siitä millainen on hyvä koulu. Voi olla että se tosiasia, että koulu on lasten kasvuympäristö, jää liian helposti taka-alalle.

No, onneksi 26.1. myöskin kokenut ja ansioitunut varhaiskasvatuksen dosentti Marjatta Kalliala nosti Hesarissa (LINKKI tilaajille tosin) esiin juuri lasten kasvuympäristön, kiitos siitä! Miksi kuitenkin toimitaan toisin kuin pitäisi? Kasvatusta ei pitäisi kehittää talous edellä, siinä tulevat ongelmat piankin vastaan.

Suuruuden ekonomia on hiipinyt lähes huomaamatta kuntien palvelujen rakentamiseen. Siitä on tullut lähes vakio jota perusteellaan toimivuudella ja taloudellisuudella. Olen itsekin ollut sekä työntekijänä että luottamushenkilönä päättämässä koulujen ja päiväkotien rakentamisesta. Harmillista on, että harvoin mietitään rakentamista lapsen kasvuympäristön vaatimusten kannalta. Numeroita on niin paljon helpompaa ymmärtää...Ja harvoin teknisen puolen viranhaltijoilla tai päättäjillä on kovin syvällistä tietoa asiasta, mielipiteitä toki riittää. Sitten päätetään kovilla arvoilla ja lasten tarpeet eivät kuulu. Ja onhan kyse myös perheiden hyvinvoinnista ja asumisen rakenteista.

Olen melko varma, että olemme rakentaneet ja rakentamassa varhaiskasvatukseen ja perusopetukseen palveluverkkoa joka tuottaa ongelmia ja pudottaa koulusaavutuksiamme. Etenkin pojat oireilevat jo nyt. Myös perheiden osallisuus heikkenee kun päiväkoti/koulu on kaukana ja suuri osa ihmisistä tuntemattomia. Suurissa yksiköissä on vaikea kiinnittyä kouluun ja sitoutua kasvuun ja oppimiseen, niin se vain on. Se on silti monille ihan mahdollista ja sinnikkäällä aikuisten työllä saadaan isokin yksikkö toimimaan. Voimia siihen ei vain aina ole, jos osaamista olisikin. 

Jatkan siis ihmettelemistä. Kasvatustiede ja kehityspsykologia näyttävät jäävän rakennusteknisten ja taloudellisten perusteiden alle (joskus myös arkkitehtien), kun uusien yksiköiden rakentamisesta kunnissa päätetään Jos halutaan hyviä tuloksia pitkällä aikavälillä, pitää ajatella sitä miten palvelu tuottaa pysyvää hyvinvointia. Tähän tarvitaan tutkittua tietoa, ei vain mielipiteitä. Mielipiteitä kaikilla onkin päivähoidosta, kouluista ja lasten kasvatuksesta, kokemusten perusteella, mutta se ei tee kenestäkään asiantuntijaa. Olen kyllä nähnyt että pedagogisia asiantuntijoita suunnittelussa käytetään, mutta heidän vaikutusmahdollisuutensa on yleensä rajallinen.
Ihmislapsen kehityksen tukemisessa ei voi oikaista. Tarvitaan lisää Marjatta Kallialan kaltaisia tieteilijöitä, jotka osallistuvat julkiseen keskusteluun. Hyvässä tarkoituksessa tehdään muuten vakavia virheitä.

Lapsi ei ole oppiva kone

Vuoden alussa ei heti löytynytkään aihetta mielipiteeseen (laiskuutta varmaan) , kunnes...
Kokenut koulututkija Sirkku Kupiainen täräytti Hesarissa 13.1. ehdotuksen jolla peruskoulu korjataan. (Vaikka eihän se ole rikki) Otsikko pitkään haastatteluun oli:  Nykykoulu on liian helppo (tilaajille)



Kupiainen ehdottaa, että peruskoulussa siirrytään (takaisin 70-80 -luvuille) tasoryhmiin oppiainekohtaisesti jo ensi luokalta lähtien. Ryhmät eivät olisi pysyviä vaan opettaja siirtää lukuvuoden aikana oppilaita tarpeen mukaan ryhmästä toiseen. Ymmärrän ajatuksen. Olisi tietenkin hyvä jos jokainen saisi itselleen sopivia haasteita, jolloin on mahdollista onnistua ja innostua. Mutta, mutta... Ehdotus on ehkä aikuisten näkökulmasta  hyvä mutta pitää väistämättä, vaikka ei varmaan tahallisesti sisällään ajatuksen, että koulussa yksilöt oppivat irrallaan sosiaalisesta kontekstista tai kunkin sosiaalisesta pääomasta. Näin ei ole.

Lapsi tulee kouluun tapaamaan kavereitaan, koulu on paikka jossa ovat muutkin. Koulu on opettajien ja muiden aikuisten työpaikka, mutta lapsille tärkeä kasvuympristö. On aina kysyttävä millainen kasvuympäristö on lapselle paras? 

Etenkin nyt kun perheet ovat pieniä ja kimppaleikit ovat miltein loppuneet, on koulun sosiaalinen merkitys vain kasvanut. Samaan aikaan me aikuiset olemme vaikeuttaneet kouluun kiinnittymistä rakentamalla yhä suurempia kouluja, jotka eivät helposti tunnu lapsista "omilta". Ja, taas on muistutettava että koulun tehtävä ei ole vain ainekohtaisetn tietojen ja taitojen siirtäminen oppilaisiin, koulun tehtävä on tätä suurempi ja vaikeampi: Sosiaalisen pääoman kartuttaminen (tasaaminen). Sehän lopulta on ratkaisevaa hyvän elämän ja kansalaisuuteen kasvun kannalta. On kovin hankalaa mikäli koulun  nähdään vain kansantaloutta kasvattavana yksittäisten osaajien tuottolaitoksena.

Koululle on määrätty laaja kasvatustehtävä, jonka tavoitteena on tuottaa hyviä kansalaisia. Siihen päästään kun annetaan oppilaille hyvät yhteistyötaidot ja riittävä sosiaalinen pääoma. Tähän tarvitaan pysyvyyttä, turvaa. On harmi että opettajilla on usein liian vähäiset tiedot ryhmädynamiikasta vaikka opetus on ryhmämuotoista. Keskustelu karkaa helposti "minun mielestä" tai "ei minulla koulussa ollut" teemoihin. Aloitin fb ryhmässä keskustelun aiheesta (linkki) Oli paljon asiallisiakin kommentteja , kiitos niistä!

Mutta siis. Lapsi ei ole oppiva kone. Kun hän tulee kouluun (siihen suureen nykyään) on ensimmäinen tarve olla turvassa. Sitä voi tuoda kiinteä ja hyvä kaverisuhde ja tuttu, luotettava opettaja. Kumpaakaan ei voi olla kovin monta. On mahdotonta luoda ja ylläpitää luottamussuhdetta kymmeniin. Lisäksi, oppiakseen vuorovaikutusta kasvuympäristössään (sellainenhan koulu on) lapsi tarvitsee mahdollisuuden harjoitella ja saada ohjausta. Tämä merkitsee pysyvyyttä, joka on vuorovaikutuksen perusta. Suuri, järjestäytymätön ryhmä on negatiivinen luonnostaan, siksi se pitää rakenteistaa pienempiin vakiintuneisiin ryhmiin, joissa opitaan yhteistoimintaa ja luottamusta. Jos suurryhmiä on koko ajan monta ja niiden koostumus vaihtelee, käyvät nämä yhteistoiminnan ja sosiaalisen pääoman tavoitteet kovin vaikeiksi saavuttaa- ainakin heille joilla on haasteita. Tämä on ihan yksinkertainen tosiasia. 

Ihmettelen usein miten kasvatus- ja koulukeskustelussa voivat asiantuntijatkin jatkuvasti esittää hyvin erilaisia ratkaisuja? Ihmisen kasvun perustarpeet ovat hyvin tiedossa, ei koulussa niitä voida ohittaa. Ehkä on niin, että ihmisen kasvu on senverran monitasoinen asia, että sitä voi tarkastella monelta eri kannalta. Silloin kokonaisuus, ihmisen hyvinvointi, jää hämäräksi.