tiistai 14. lokakuuta 2008

Rakenteiden muuttumattomuus

Rakenteisiin on vaikea puuttua?

Olen seuranut julkisuudessa soljuvaa ja jo hiipuvaa keskustelua siitä miten oppilaitosten tulee reagoida Kauhajoen tapahtumiin. On käynyt kuten viimeksi ja kuten oli arvattavissa. Lääkkeeksi tarjotaan lisää psykologeja, lisää opinto-ohjaajia, lisää kouluavustajia, lisää kouluterveydenhoitajia ja tietysti pienempiä oppilasryhmiä.

Hyvä. Kyllähän tämäkin auttaa MUTTA: Esimerkiksi professorit Lea Pulkkinen ja Matti Rimpelä ovat antaneet kriittisiä lausuntoja koulujen rakenteista ja heikosta yhteisöllisyydestä. Nämä lausunnot ovat olleet vain vähän esilla varsinkin koulutusalan julkaisuissa. Kuitenkin on kyseessä alansa kiistatta ansioituneita auktoriteetteja. Taas on niin, että hankalat lausunnot eivät kanna päättäjille tai niitä ei haluta kuulla. Ne muutokset jotka koskevat aikuisten työyhteisön tai työtavan muutoksia ovat vaikeita toteuttaa. Nyt ajatellaan että ulkoapäin tullut lisäresurssi kohdennetaan lapsiin.
Työyhteisöjen sisäinen kehitystyö on myös tärkeää. Ovatko kasvatusyhteisön työolot järjestetty aikuisten vai lasten ehdoilla? Miksi kouluissa ollaan työssä?

Pelkästään lisäämällä irallisia toimijoita kouluihin voidaan päätyä siihen, että asiantuntijat paloittelevat lapsen elämän. Apua tarvitseva lapsi ei löydä pysyvää ja turvallista tukiverkkoa.

Rimpelän tärkeä lausunto löytyy oireellisesti Talouselämä-lehdesta. Olisi voinut olla vaikka Opettaja-lehdessä...

"Talouselämä-lehti 24.9.

Aloitetaan koulusta
Sosiaali- ja terveysalan tutkimuslaitoksen Stakesin kokenut tutkimusprofessori Matti Rimpelä nimesi poikkeuksellisen suorasanaisesti yhden teon, jolla nuorten tilannetta voitaisiin parantaa: luovutaan luokattomasta lukiosta!
Rimpelän mukaan vain murrosikäisiä nuoria täysin ymmärtämättömät päättäjät ovat voineet hallinnollisilla päätöksillä riistää myrskyisää elämänvaihetta eläviltä nuorilta tutun luokkayhteisön tuoman turvan.

Opetushallitus siis kuulkoon Rimpelän tapaisia asiantuntijoita. Saman tien opetushallitus ja kunnat voisivat uudemman kerran ja kriittisesti miettiä muitakin asioita. Onko mielekästä tunkea kaikki kouluasteet mammuttimaisiksi yhtenäiskouluksi, jossa ainakin pienimmät alakoululaiset ovat vaarassa joutua eksyksiin ja isojen oppilaiden jalkoihin? Tai pitääkö kuusivuotiaat esikoululaiset välttämättä siirtää tutusta päiväkodista kouluun?"

Tämä pistää miettimään.

lauantai 4. lokakuuta 2008

Arvot kasvatuksessa

Tänään osallistun Kriittisen Korkeakoulun järjestämään Arvot kasvatuksessa- seminaariin Helsingissä Tieteiden talossa.
Paikalla on maamme eturivin kasvatusfilosofeja, mutta voi olla että yleisöä on vain kymmeniä.
Koen että juuri nyt pitäisi puhua vakavissaan arvoista ja salin täydeltä. Nyt ei voida enää harrastaa sanahelinää resursseista ja välittämisestä. Mitkä ovat ne arvot jotka oikeasti ohjaavat kasvatuksen ja koulutuksen järjestämistä Suomessa? On tapahtunut niin vakavia, että juhlapuheilla ei voi asiaa ohittaa, toivon.

Olen havainnut ainakin kolme rohkeaa kannanottajaa siitä mistä on kysymys. Stakesin tutkimusprofessori Matti Rimpelä, psykologian professori Lea Pulkkinen ja kasvatustieteen professori Kari Uusikylä ovat alansa ehdotomia kärkinimiä Suomessa ja maailmallakin. He ovat rohkeasti tuoneet esiin eri yhteyksissä sen, että tapahtumat Jokelassa ja Kauhajoella ovat olleet odotettavissa. Kouluja on organisoitu jo pitkään aikuisten ehdoilla ja tehokkuuden nimisssä. Pysyvyys ja siitä syntyvä yhteisöllisyys on tuhottu lasta ja nuorta ymmärtämättömien aikuisten hallinnollisilla päätöksillä. Kuten Kari Uusikylä sanoi juuri Opettaja-lehdessä: Lapsilla ei ole enää omaa koulua, luokkaa tai opettajaa. Meillä ihaillaan hyviä Pisa-tuloksia, mutta ei ole reagoitu huonoon kouluviihtyvyyteen. Suuret koulut ja luokattomuus eivät tuota kovin helposti yhteisöllisyyttä. Matti Rimpelä sanoi suoraan että luokaton lukio on pirstaloinut yhteisöllisyyden lukioikäisten elämästä.

Tämä asian ytimeen menevä kritiikki ei herätä meissä alan ammattilaisissa erityistä intohimoa. On niin paljon helpompaa vaatia lisää oppilashuoltohenkilöstöä, pienempiä opetusryhmiä ja yleensä lisäresursseja. Rahasta on helpompaa puhua kuin käytännöistä. Silloin on nimittäin mahdollista että omaa toimintaa ja ajattelua pitää muuttaa...

Lapsi ja nuori tarvitsee pysyvän vertaisryhmän jossa kasvaa, pysyviä aikuissuhteita ja oman tilan jossa käydään koulua. Näihin peruselementteihin voidaan tuoda vaihtelua, mutta ei kaoottisesti. Tästä on ihan tutkimuksellista näyttöä, mutta vaikuttaako se koulujemme rakenteisiin? Ei niin kauan kuin kouluja organisoidaan yhteisöllisyyden peruselementtejä ymmärtämättömien aikuisten näkökulmasta. Koulujen tulee palvella sitä että niissä tuotetaan hyvää oloa koululaisille ja sitten voidaan opiskella.

Puheet yhteisöllisyyden tukemisesta ovat vain hurskaita sanoja jos opetussuunitelmia ja opetuksen järjestämistä ei voida muuttaa. Lisäresurssit ovat silloin vain pahenevan ongelman peittämisyritys.

Puh, katsotaan mitä seminaarissa puhutaan.