Taas on se aika vuodesta. En malta olla sotkeutumatta, ainakin vähän.
Moniarvoisuuteen kasvanut Suomi keskustelee jälleen koulusta ja uskonnon harjoitamisesta- ja varsinkin Suvivirrestä. Voiko olla suurempaa tunteita nostattavaa kouluaihetta? Kaikki ovat oikeassa.
Apulaisoikeuskanslerin toimistosta on tullut kanteluun kannanotto, jossa kehoitetaan Opetushallitusta miettimään uudelleen ohjeet Suvivirren laulamisesta. Vastahan Eduskunnan apulaisoikeusasiamies linjasi viime elokuussa, että Suvivirren laulaminen kevätjuhlassa ei ole uskonnon harjoittamista. No, asiaa harkitaan taas.
Itse kuulun siihen vanhojen muistelijoiden joukkoon, joille Suvivirsi on merkinnyt kesän alkua ja loman vapautta. Siis ihan must. Olen siten puolueellinen, mutta yritän kumminkin nähdä asiassa monta näkökulmaa. Niitä varmaan piisaa.
Opetushallituksen opetusneuvos Pekka Iivosen lausunto on ollut hapahko: "ihmettelevänsä vahvasti, että vähemmistö voi näin vahvasti ohjata enemmistön toimintaa" (lähde YLE uutiset)
Asia riippuu ihan siitä miten tilanteen näkee. Onko uskonnottomuus neutraalia uskonnollisuuteen nähden? Miten kulttuurin muutos tapahtuu demokraattisesti? Miten yleinen ohje ottaa huomioon paikallisuuden?
Koulu on ollut ja on varmaan jatkossakin kulttuurin säilyttäjä ja siirtäjä - mutta myös kehittäjä. Kulttuurimme on muuttunut yhtenäisestä yhä moniarvoisempaan suuntaan. Tämä tekee koulujen tradition vaalimisen vaikeaksi, josta jatkuva kiista Suvivirrestä on vain yksi esimerkki. Luulenpa että Joulupukkikin on pian ahtaalla. Keskusteluahan on jo ollut siitä että joulun kristilliset tunnukset tulisi "neutraloida" koulujen joulujuhlista. Ymmärrän kyllä että kristillinen traditio voi olla ahdistavaa niille, jotka edustavat toista kulttuuria ja myös niille, jotka eivät halua koulun edustavan semmoista traditiota. Minua taas ahdistaisi joulujuhla ilman vanhoja kunnon lauluja ja seimikuvaelmaa. Kulttuurin muutostekijät tulevat sekä kansallisen kulttuurimme sisältä, ikään kuin itse aiheutettuina, että ulkopuolelta maahanmuuttajien mukana. Näin on varmaan aina ollut, mutta nyt muutosvauhti on suurempi kuin vaikkapa 1800-luvulla. Toivottavasti osataan reagoida fiksusti.
Uskonnon vapauslaki on kaksisuuntainen; on oikeus harjoittaa ja oikeus olla harjoittamatta uskontoa. Onko koulujen kohdalla kyse myös tästä? En oikein tiedä. On ihan selvää, että päätetään miten vaan, niin jotkut loukkantuvat ja ihan aiheesta.
Suomessa ollaan jo tilanteessa jossa koulua ympröivät yhteisöt ovat eri puolilla maata arvoiltaan erilaisia. Ei varmaan ole mahdollista, mutta minusta Suvivirsikin voitaisiin ratkaista paikallisesti. Jos määräenemmistö vanhemmista haluaisi Suvivirren koulussaan, niin sitten laulettaisiin. Kouluthan ovat oman lähiympäristönsä palveluksessa, eikö? Jos asiasta päättää kourallinen ihmisiä, niin onko se aitoa kulttuurin muutosta?
Ihan oma näkökulmani on se, että aikalailla nykysysteemi olisi ihan ok. Ei ole pakko osallistua, jos joku tilanne loukkaa omaa uskontoa. Sekään ei tietysti ole ongelmatonta, mutta siitä seuraa ehkä vahemmän mielipahaa?
Yhteisöllisyyteen yleensä ilmiö liittyy siten, että se kuvaa hyvin kulttuurimme nykyistä hajanaisuutta arvoissa. Tiiviiseen yhteisöllisyyteen kuuluvat yhteiset arvot ja tavoitteet. Jos arvot eivät ole ihan samat, voidaan tavoitteista silti varmaan sopia. Hyvässä yhteisössä voi jokainen vaikuttaa itseään koskeviin asioihin, toimitaan demokraattisesti. Tässä asiassa ei voida kumminkaan tehdä siten, että jokaisen kanta toteutuu.
Juhlat ovat yhteisön tärkeää yhteistä tunnemuistia, joka yhdistää. Eri aikoina juhliin kiinnittyy eräänlaisia majakoita, esimerkiksi laulu, jonka kaikki tunnistavat merkityksellisenä. Nämä majakat voivat olla muuttuvia, kyse on siitä millä ehdoilla niitä muutetaan. Ei ihan helppoa. Jos keksin kaikkia miellyttävän ratkaisun, lupaan laittaa jakoon.
keskiviikko 26. maaliskuuta 2014
tiistai 25. maaliskuuta 2014
Yhteisöllisyys, mitä se on?
Kun blogin nimi on Yhteisöllinen pedagogia, lienee kohdallaan aina silloin tällöin palata itse asiaan. Täällä kotona aihetta käsitellään Liisan kanssa kirjoittamisen lisäksi lähes päivittäin keskusteluissa.
Vaikka aiheesta on muutama julkaisu blogissani, niin päivitän tässä yhteisöllisyyden käsitettä.
Yhteisöllisyys on hankala ilmaisu. Sitä käytetään yleensä kun kaivataan jotain epämääräistä yleistä hyvää, kuvitellen että kaikki käsittävät termin samoin. Käsitteen nykytulkinta on tärkeää siksi, että entisenlainen yhteisöllisyys on kadonnut yhteiskuntarakenteen murrokseen. Esimerkiksi talkoot perustuivat ennen siihen, että monet sukupolvet olivat asuneet samalla paikkakunnalla. Oltiin sukulaisia tai ainakin tuttuja. Ennen ihmiset syntyivät luonnolliseen yhteisöön. Nyt niitä pitää rakentaa. Yhteisöllisyyttä ei synny nykyään vielä sillä, että ihmiset kokoontuvat aamuisin esimerkiksi samaan kouluun.
Muutama reunaehto yhteisöllisyydelle:
- Yhteisöllisyys on prosessi eli ryhmän kehittyvä ominaisuus.
- Yhteistä tietoisuutta tuotetaan vuorovaikutuksen avulla.
- Kaikki yhteisön jäsenet ovat tietoisia heitä yhdistävästä asiasta.
- Yhteisöllinen työskentely tarvitsee yhteisiä jaettuja arvoja, päämääriä ja suunnitelmallista toimintaa, sovituissa rakenteissa.
- Yhteisöllisyyttä on hyvää ja huonoa. Huonon yhteisöllisyyden tunnusmerkkejä on esimerkiksi vuorovaikutuksen säätely ja suljettu päätöksenteko.
- Koulussa yhteisöllisyyttä tehdään yhdessä ja avoimesti sovituilla rakenteilla ja sopimuksilla. Johtajuutta ja sen jakamista tarvitaan.
- Edellisestä seuraa, että kun halutaan edistää myönteistä yhteisöllisyyttä, niin edistetään demokratiaa. Kaikkien pitää voida osallistua päätöksiin, tavotteiden asetteluun ja toiminnan arviointiin.
- Koulun yhteisöllisyyden osapuolet ovat oppilaat, heidän kotiväkensä ja koulun henkilökunta. Monimutkainen pelikenttä.
- Jos opettajat haluavat luoda yhteisöllisyyttä kouluun, niin oppilaat ovat avainasemassa. Yhteisöllinen opettajienhuone on mukava, mutta sieltä yhteisöllisyys ei välttämättä leviä koko kouluun.
- Pedagogisesti yhteisöllisyyttä tuetaan muun muassa oppijalähtöisellä (lapsilähtöisellä) opetuksella. Siinä oppiminen on kaksisuuntaista, kaikki ovat oppimassa.
- Oppilaiden pitää kokea, että he voivat vaikuttaa itseään koskeviin tapahtumiin ja opetukseen koulussa.
- Jatkuva vaihtuvuus ryhmissä vähentää positiivista yhteisöllisyyttä, jonka tärkeä sidos on myönteinen riippuvuus, johon taas tarvitaan turvallisuutta ja luottamusta. Näitä ei synny lyhytkestoisiin ryhmiin kovinkaan usein.
Joku muu varmasti lisäisi paljon muutakin, mutta näistä voi aloittaa.
Vaikka aiheesta on muutama julkaisu blogissani, niin päivitän tässä yhteisöllisyyden käsitettä.
Yhteisöllisyys on hankala ilmaisu. Sitä käytetään yleensä kun kaivataan jotain epämääräistä yleistä hyvää, kuvitellen että kaikki käsittävät termin samoin. Käsitteen nykytulkinta on tärkeää siksi, että entisenlainen yhteisöllisyys on kadonnut yhteiskuntarakenteen murrokseen. Esimerkiksi talkoot perustuivat ennen siihen, että monet sukupolvet olivat asuneet samalla paikkakunnalla. Oltiin sukulaisia tai ainakin tuttuja. Ennen ihmiset syntyivät luonnolliseen yhteisöön. Nyt niitä pitää rakentaa. Yhteisöllisyyttä ei synny nykyään vielä sillä, että ihmiset kokoontuvat aamuisin esimerkiksi samaan kouluun.
Muutama reunaehto yhteisöllisyydelle:
- Yhteisöllisyys on prosessi eli ryhmän kehittyvä ominaisuus.
- Yhteistä tietoisuutta tuotetaan vuorovaikutuksen avulla.
- Kaikki yhteisön jäsenet ovat tietoisia heitä yhdistävästä asiasta.
- Yhteisöllinen työskentely tarvitsee yhteisiä jaettuja arvoja, päämääriä ja suunnitelmallista toimintaa, sovituissa rakenteissa.
- Yhteisöllisyyttä on hyvää ja huonoa. Huonon yhteisöllisyyden tunnusmerkkejä on esimerkiksi vuorovaikutuksen säätely ja suljettu päätöksenteko.
- Koulussa yhteisöllisyyttä tehdään yhdessä ja avoimesti sovituilla rakenteilla ja sopimuksilla. Johtajuutta ja sen jakamista tarvitaan.
- Edellisestä seuraa, että kun halutaan edistää myönteistä yhteisöllisyyttä, niin edistetään demokratiaa. Kaikkien pitää voida osallistua päätöksiin, tavotteiden asetteluun ja toiminnan arviointiin.
- Koulun yhteisöllisyyden osapuolet ovat oppilaat, heidän kotiväkensä ja koulun henkilökunta. Monimutkainen pelikenttä.
- Jos opettajat haluavat luoda yhteisöllisyyttä kouluun, niin oppilaat ovat avainasemassa. Yhteisöllinen opettajienhuone on mukava, mutta sieltä yhteisöllisyys ei välttämättä leviä koko kouluun.
- Pedagogisesti yhteisöllisyyttä tuetaan muun muassa oppijalähtöisellä (lapsilähtöisellä) opetuksella. Siinä oppiminen on kaksisuuntaista, kaikki ovat oppimassa.
- Oppilaiden pitää kokea, että he voivat vaikuttaa itseään koskeviin tapahtumiin ja opetukseen koulussa.
- Jatkuva vaihtuvuus ryhmissä vähentää positiivista yhteisöllisyyttä, jonka tärkeä sidos on myönteinen riippuvuus, johon taas tarvitaan turvallisuutta ja luottamusta. Näitä ei synny lyhytkestoisiin ryhmiin kovinkaan usein.
Joku muu varmasti lisäisi paljon muutakin, mutta näistä voi aloittaa.
sunnuntai 16. maaliskuuta 2014
Ammatillisen arvostuksen käännös?
Kirjoitin lokakuussa koulutuksen nivelvaiheista (Nivelet naksuvat) ja siitä miten aina vastaanottava puoli näyttää olevan se, joka voi antaa kritiikkiä luovuttavalle koulutusmuodolle. Kun ei olla opetettu sitä eikä tätä...
Kirjoituksen kärki oli siinä, että vastaanottavan laitoksen/opettajan tehtävä on ottaa selvää mitä ja miten oppilaat ovat oppineet ja sopeuttaa oma toimintansa lähtötilanteeseen ja omiin tavoitteisiinsa. Ja antaa luottoa kollegoille.
Ajatusta voisi nyt vähän vierittää eteenpäin, ilmiön syiden juurille. Minusta on usein tuntunut että kasvatuksen ja opetuksen ammattilaisilla on, ehkä ulkoistenkin tekijöiden takia, jotenkin käänteinen ammattiarvostuksen järjestelmä. Luokanopettaja osaa enemmän kuin lastentarhan opettaja (ja miten vaikeaa onkaan ollut hyväksyä sitä että koulutustaso on sama). Perusopetuksessakin maisterit (luokanopet/aineopet) ovat hiukan eri arvossa, vaikka samantasoinen koulutus onkin kaikilla. Uudet kaksoiskelpoiset opettajat ovat kummajaisia, jotka eivät kai osaa oikein mitään... Ja lukion opettajat ovat parempia kuin peruskouluun jääneet aineopettajat, hehän eivät ole raukat saaneet lukiosta virkaa! Entäpäs yliopisto! Siellä vasta parhaat opettajat on. Onkohan ammatillisen koulutuksen puolella hiukan tasavertaisemnpaa? Ainakaan sen puolen opettajat eivät varmaan saa usein vierailijoita vaikkapa lukioista tai yliopistolta. Jos näin ajatellaan, on kyse ajatusmallista että paremmalla palkalla vanhempia opettavat ovat suurempien pedagogisten haasteiden edessä, vai?
Ajatus-ja arvovirhe syntyy mielestäni siitä, että ainehallinnan vaativuuden ajatellaan kulkevan pedagogisen kyvykkyyden kanssa käsi kädessä. Silloin ei myöskään havaita sitä, että on pedagogisesti vaativampaa ja vaikeampaakin opettaa ihan nuoria oppijoita. Vaativuudella viittaan siihen, että koulutuksen ensiaskelet määrittävät oppijan käsitystä itsestään oppijana. Huonot tai hyvät kokemukset seuraavat vuosia ja ovat osin lähtemättömästi motivaation ja minäkuvaan vaikuttavia.
Nykyisellä oppimiskäsityksellä pitäisi voida jo alkaa rakentamaan toisenlaista näkyä oppijan opinpolkuun ja sen varrella vierailevien ammattilaisten työn vaativuudesta ja vastuusta. Jos ensimmäisinä kouluvuosina kaikki menee hyvin, voivat seuraavat opettajat rakentaa vankalle pohjalle. Siihen kuuluu oppijan halu oppia ja usko omaan kykyyn oppia. Lisäksi tarvitaan yhteisötaitoja, jotka mahdollistavat tehokkaan yhteisen oppimien prosessin. Jos tämä tehdään alusta alkaen hyvin, on opinpolku auki. Myöhemminkin voidaan puutteita paikata, mutta vaikeasti.
Missä tarvitaan siis pedagogisesti taitavimmat opettajat? Esikoulussa ja ykkös-kakkosluokilla tietysti. Meidän opettajien uteliaisuus kollegojen työtapoja ja osaamista kohtaan eri koulutusvaiheissa voisi olla suurempaa. Ja mieluiten niin päin että tiedostetaan mitä aiemmin on tehty ja arvostetaan sitä. Muuten jatkuu minusta ilmiö jossa vanhemmille oppijoille käytettävät opetusmenetelmät valuvat alaspäin. Siitä kertyy vain hiekkaa iloisen oppimisen rattaisiin.
Kirjoituksen kärki oli siinä, että vastaanottavan laitoksen/opettajan tehtävä on ottaa selvää mitä ja miten oppilaat ovat oppineet ja sopeuttaa oma toimintansa lähtötilanteeseen ja omiin tavoitteisiinsa. Ja antaa luottoa kollegoille.
Ajatusta voisi nyt vähän vierittää eteenpäin, ilmiön syiden juurille. Minusta on usein tuntunut että kasvatuksen ja opetuksen ammattilaisilla on, ehkä ulkoistenkin tekijöiden takia, jotenkin käänteinen ammattiarvostuksen järjestelmä. Luokanopettaja osaa enemmän kuin lastentarhan opettaja (ja miten vaikeaa onkaan ollut hyväksyä sitä että koulutustaso on sama). Perusopetuksessakin maisterit (luokanopet/aineopet) ovat hiukan eri arvossa, vaikka samantasoinen koulutus onkin kaikilla. Uudet kaksoiskelpoiset opettajat ovat kummajaisia, jotka eivät kai osaa oikein mitään... Ja lukion opettajat ovat parempia kuin peruskouluun jääneet aineopettajat, hehän eivät ole raukat saaneet lukiosta virkaa! Entäpäs yliopisto! Siellä vasta parhaat opettajat on. Onkohan ammatillisen koulutuksen puolella hiukan tasavertaisemnpaa? Ainakaan sen puolen opettajat eivät varmaan saa usein vierailijoita vaikkapa lukioista tai yliopistolta. Jos näin ajatellaan, on kyse ajatusmallista että paremmalla palkalla vanhempia opettavat ovat suurempien pedagogisten haasteiden edessä, vai?
Ajatus-ja arvovirhe syntyy mielestäni siitä, että ainehallinnan vaativuuden ajatellaan kulkevan pedagogisen kyvykkyyden kanssa käsi kädessä. Silloin ei myöskään havaita sitä, että on pedagogisesti vaativampaa ja vaikeampaakin opettaa ihan nuoria oppijoita. Vaativuudella viittaan siihen, että koulutuksen ensiaskelet määrittävät oppijan käsitystä itsestään oppijana. Huonot tai hyvät kokemukset seuraavat vuosia ja ovat osin lähtemättömästi motivaation ja minäkuvaan vaikuttavia.
Nykyisellä oppimiskäsityksellä pitäisi voida jo alkaa rakentamaan toisenlaista näkyä oppijan opinpolkuun ja sen varrella vierailevien ammattilaisten työn vaativuudesta ja vastuusta. Jos ensimmäisinä kouluvuosina kaikki menee hyvin, voivat seuraavat opettajat rakentaa vankalle pohjalle. Siihen kuuluu oppijan halu oppia ja usko omaan kykyyn oppia. Lisäksi tarvitaan yhteisötaitoja, jotka mahdollistavat tehokkaan yhteisen oppimien prosessin. Jos tämä tehdään alusta alkaen hyvin, on opinpolku auki. Myöhemminkin voidaan puutteita paikata, mutta vaikeasti.
Missä tarvitaan siis pedagogisesti taitavimmat opettajat? Esikoulussa ja ykkös-kakkosluokilla tietysti. Meidän opettajien uteliaisuus kollegojen työtapoja ja osaamista kohtaan eri koulutusvaiheissa voisi olla suurempaa. Ja mieluiten niin päin että tiedostetaan mitä aiemmin on tehty ja arvostetaan sitä. Muuten jatkuu minusta ilmiö jossa vanhemmille oppijoille käytettävät opetusmenetelmät valuvat alaspäin. Siitä kertyy vain hiekkaa iloisen oppimisen rattaisiin.
lauantai 8. maaliskuuta 2014
Operanking - kiusallinen mahdollisuus
LISTA.
Kaikki siitä ovat kuulleet, muuta siitä ei puhuta ainakaan opehuoneessa, vai?
Oppilailla on kautta aikojan ollut omana hiljaisena tietonaan oman koulunsa opettajien rankinglista.
Tämä lista on sellainen, että sen kärjessä ovat oppilaiden mielestä kivat opettajat ja häntäpäässä kauniisti sanottuna tylsät.
Tällainen lista on melko hitaasti muuttuva. Jos opettaja joutuu listan häntäpäähän, on sieltä hyvin vaikea nousta. Oppilaat kertovat uusille oppilaille opettajien statukset ja pitävät yllä opettajien statuksia omalla toiminnallaan. Listaus jatkaa elämäänsä melko muuttumattomana vaikka oppilaat vaihtuvat. Kulttuuri jatkuu.
Entä sitten? Opettaja-oppilassuhteella on merkitystä oppimistuloksiin. Suomessa ei asiaa ole liiemmin tutkittu, mutta jo vuosia sitten professori Pertti V.J. Yliluoma osoittí, että hyvä suhde opettajaan vaikuttaa oppilaan arvosanoihin, merkittävästikin. Samoin voisi ajatella olevan opettajan ja opetettavan ryhmän kokonaisuuden suhteen. Mikäli oppilasryhmä virittyy negatiivisesti jonkin opettajan tunneille, on vaikea saada aikaan innostunutta ja oppimista edistävää ilmapiiriä. Varmaan opettajan omakin motivaatio on koetuksella, mikäli ryhmä viestii välinpitämättömyyttä tai jopa vihamielisyyttä.
Olen seuranut ilmiötä vuosikausien ajan haastattelemalla oppilaitani, jotka siirtyvät yläkouluun aineopettajien huomaan. Tavallisesti oppilailla on jo valmiiksi "tietoa" siitä kenen tunnit ovat kivoja ja kenen tylsiä. Kun tavatessa kyselen kuulumisia ja koulun sujumista, kuulen usein että jossain aineessa ei jaksa tehdä töitä, kun opettaja on niin tylsä. Olen aina haastanut tätä tapaa ajatella, sillä eihän siinä ole mitään järkeä, että hankkii huonoja arvosanoja vain siksi että ei pidä opettajasta. Näin kuitenkin monet toimivat.
Meillä luokanopettajilla on tässä tavallaan etulyöntiasema. Kun oppilasryhmälle on aikaa, voi rakentaa oppilaisiin luottamussuhdetta, joka antaa "kivan", oman open aseman. Aineopettajille tämä ilmiö on melkein vielä tärkeämpi hallita, mutta työkaluja on niukasti. Haasteellinen tilanne. Oppilaiden motivaatio ja koko opetusryhmän suuntautuminen rakentuu paljolti ilmiölle, jota ei yleensä opettajayhteisössä käsitellä. Koulun suosikkiopettajat paistattelevat oppilaiden arvostuksen ja suoranaisen ihailun kohteena, kun huonoimmassa asemassa olevat saattavat pahimmassa tapauksessa saada päälleen oppilaiden enemmän tai vähemmän piilotettua pilkkaa.
Voisiko tämä ilmiö olla mahdollisuus? Olisiko hyödyllistä, jos oppilaiden hiljainen "tieto" opettajien laadusta olisi opettajayhteisön avoimessa käsittelyssä? Jospa selvitettäisiin mitä asioita oppilaat arvostavat. Onko muilla opittavaa niistä opettajista, joihin oppilaat luottavat? Miten koko opettajayhteisö voi muuttaa ja hämmentää operankingia? On esimerkiksi aika selvää, että listan pohjalle pudonneet opettajat voisivat hyötyä kärkisijoja pitävien opettajien avoimesta tuesta.
Joku voi väittää että ei minun koulussani ole tämmöistä ilmiötä. Jossain muodossa se kuitenkin on aina olemassa. Enkä vielä ottanut puheeksi sitä listaa, jota oppilaiden vanhemmat ylläpitävät...
Kaikki siitä ovat kuulleet, muuta siitä ei puhuta ainakaan opehuoneessa, vai?
Oppilailla on kautta aikojan ollut omana hiljaisena tietonaan oman koulunsa opettajien rankinglista.
Tämä lista on sellainen, että sen kärjessä ovat oppilaiden mielestä kivat opettajat ja häntäpäässä kauniisti sanottuna tylsät.
Tällainen lista on melko hitaasti muuttuva. Jos opettaja joutuu listan häntäpäähän, on sieltä hyvin vaikea nousta. Oppilaat kertovat uusille oppilaille opettajien statukset ja pitävät yllä opettajien statuksia omalla toiminnallaan. Listaus jatkaa elämäänsä melko muuttumattomana vaikka oppilaat vaihtuvat. Kulttuuri jatkuu.
Entä sitten? Opettaja-oppilassuhteella on merkitystä oppimistuloksiin. Suomessa ei asiaa ole liiemmin tutkittu, mutta jo vuosia sitten professori Pertti V.J. Yliluoma osoittí, että hyvä suhde opettajaan vaikuttaa oppilaan arvosanoihin, merkittävästikin. Samoin voisi ajatella olevan opettajan ja opetettavan ryhmän kokonaisuuden suhteen. Mikäli oppilasryhmä virittyy negatiivisesti jonkin opettajan tunneille, on vaikea saada aikaan innostunutta ja oppimista edistävää ilmapiiriä. Varmaan opettajan omakin motivaatio on koetuksella, mikäli ryhmä viestii välinpitämättömyyttä tai jopa vihamielisyyttä.
Olen seuranut ilmiötä vuosikausien ajan haastattelemalla oppilaitani, jotka siirtyvät yläkouluun aineopettajien huomaan. Tavallisesti oppilailla on jo valmiiksi "tietoa" siitä kenen tunnit ovat kivoja ja kenen tylsiä. Kun tavatessa kyselen kuulumisia ja koulun sujumista, kuulen usein että jossain aineessa ei jaksa tehdä töitä, kun opettaja on niin tylsä. Olen aina haastanut tätä tapaa ajatella, sillä eihän siinä ole mitään järkeä, että hankkii huonoja arvosanoja vain siksi että ei pidä opettajasta. Näin kuitenkin monet toimivat.
Meillä luokanopettajilla on tässä tavallaan etulyöntiasema. Kun oppilasryhmälle on aikaa, voi rakentaa oppilaisiin luottamussuhdetta, joka antaa "kivan", oman open aseman. Aineopettajille tämä ilmiö on melkein vielä tärkeämpi hallita, mutta työkaluja on niukasti. Haasteellinen tilanne. Oppilaiden motivaatio ja koko opetusryhmän suuntautuminen rakentuu paljolti ilmiölle, jota ei yleensä opettajayhteisössä käsitellä. Koulun suosikkiopettajat paistattelevat oppilaiden arvostuksen ja suoranaisen ihailun kohteena, kun huonoimmassa asemassa olevat saattavat pahimmassa tapauksessa saada päälleen oppilaiden enemmän tai vähemmän piilotettua pilkkaa.
Voisiko tämä ilmiö olla mahdollisuus? Olisiko hyödyllistä, jos oppilaiden hiljainen "tieto" opettajien laadusta olisi opettajayhteisön avoimessa käsittelyssä? Jospa selvitettäisiin mitä asioita oppilaat arvostavat. Onko muilla opittavaa niistä opettajista, joihin oppilaat luottavat? Miten koko opettajayhteisö voi muuttaa ja hämmentää operankingia? On esimerkiksi aika selvää, että listan pohjalle pudonneet opettajat voisivat hyötyä kärkisijoja pitävien opettajien avoimesta tuesta.
Joku voi väittää että ei minun koulussani ole tämmöistä ilmiötä. Jossain muodossa se kuitenkin on aina olemassa. Enkä vielä ottanut puheeksi sitä listaa, jota oppilaiden vanhemmat ylläpitävät...
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)