lauantai 30. joulukuuta 2017

Opettajan vapaus voisi olla uusi Sampo

Tämän blogin kymmenes toimintavuosi tulee täyteen. Kimmokkeena oli aluksi enempi kokeilunhalu, kun kerran bloggerin löysin. Ja sopihan se kirjojen  kirjoittamisen harrastuksen lomaan hyvin.

Nyt ajattelen, että kirjoittaminen on hyvä tapa hahmottaa asioita. Omien havaintojen, tietojen ja päätelmien koostaminen sujuu parhaiten edelleen kirjoittamalla. Jos kirjoituksistani on ollut jotain iloa tai ne ovat aiheuttaneet oivaltavaa keskustelua, niin hyvä on. Olen juhlavuoden kunniaksi ajatellut ottaa itselleni tunnuslauseen: Silloinkin kun olen varmasti oikeassa, on ehkä mahdollista, että olen väärässä.  Tämä siksi, että välillä todella harmittaa some-keskustelujen asemiin jumiutuminen: kaikki ovat oikeassa, eikä vuoropuhelua synny. Joskus tuntuu, että some tyhmentää ihmiskuntaa. Toisaalta taival on vasta alussa ja itsestä pitää aloittaa.

Varsinaiseen asiaan mennäkseni. Opettajien autonomiaan on hyvä lopettaa tämä vuosi. Sehän on kestoaihe, josta olen kirjoittanut ennenkin. Ja tyypillisesti asia, jota voi käsitellä monelta kulmalta.

Jonkinasteisen porun herätti sivistysjohtajien Turussa joulukuun alussa julkaistu julkilausuma, joka julkaistiin ainakin Turun Sanomien sivuilla: "Emme tunnista kriisiä koulutuksessa"  -ainakin opettajissa.
Kun julkilausuma oli lähes kokonaan myönteinen, niin siinä oleva yksi kritiikinpoikanen työnantajia edustavilta virkamiehiltä oli monille liikaa, ainakin OAJ:lle. Olemme tottuneet virkamiehinä ja opettajina itsenäiseen asemaan. Se on toimiva asetelma, mutta siinäkin voi kuitenkin olla haasteensa.
Ote julkilausumasta:
"Huolen sivistystoimen toimialajohtajat esittävät kuitenkin niistä opettajista, jotka korostavat omaa pedagogista vapauttaan, eivätkä välttämättä kehitä opetustaan, työtapojaan ja yhteistyötään opetussuunnitelman vaatimalla tavalla. Tämä eriarvoistaa maamme lapsia kenties enemmän kuin mikään muu yksittäinen tekijä."  (TS 8.12.) 
Tässä minusta vain kainosti toivotaan, että opetussuunnitelmaa tulee noudattaa, vapaus ei koske sen huomiotta jättämistä. Selvää, eikö? Muuten julkilausuma oli hyvin positiivinen ja työntekijöitä kehuva.

Suomessa on virkamiehillä paljon vapautta ja valtaa toimia itsenäisesti. Opettajat ovat siitä hyvä esimerkki. Opetussuunnitelma vaan ei toteudu aina  hyvin, kun jokainen opettaja tekee siitä oman toiminnallisen versionsa- tai jos sitä ei tunne riittävän hyvin.  Pedagoginen vapaus on varmasti tuonut paljon hyvää ja on ainakin opettajille tuonut työhön paljon mielekkyyttä. Itse olen vapautta käyttänyt aina täysimääräisesti. Opetussuunnitelman tarkka lukeminen avaa silmät monille mahdollisuuksille, se on kokemukseni. Jos tarkkoja ollaan, niin pedagogista vapautta voi käyttää vain opetussuunnitelman sisällä.

Pedagoginen vapaus tuottaa monenlaista opetusta ja kasvatusta. Kaikki tavat eivät sovi kaikille oppijoille, eivätkä kaikki tavat ole yhtä hyviä. Muuttuvassa maailmassa koululla on yhä suurempi vastuu siitä, että oppilaillemme annetaan mahdollisimman hyvät edellytykset pärjätä lähitulevaisuudessa. Julkisen sektorin samapalkkaisuuskäytäntö voi johtaa siihen virhelliseen päätelmään, että kaikki työntekijät ovat yhtä hyviä. Niin ei voi olla, ainakin osaamisen alueissa on varmasti eroja. Toiset ovat ahkeria ja toisilla on mahdollisuus tehdä töitä myös joustavasti. Työn tason ja määrän mittaaminen palkkauksen perusteeksi olisi tietenkin aikamoien soppa, mutta palkitsemijärjestelmää voitaisiin silti kehittää.

Onko sitten syytä jakaa sivistysjohtajien huolia? Voi olla tai voi olla että ei. Muistan kyllä, että vanhoina hyvinä aikoina pääsi koulutuksiin joka vuosi, nykyisin ei monessakaan kunnassa taida olla erillistä määrärahaa opettajien täydennyskoulutukseen, harmi. Että ensinnäkin jos halutaan kehittää opetusta, tulee turvata riittävä ja oikeanlainen täydennyskoulutus. Kuusi vuotta lähikouluttajana on kyllä osoittanut minulle selkeästi, että koulutus antaa kaikille eniten, kun se menee opettajan arkeen mukaan. Sellaista ei vaan paljon ole.

Kyllä, tunnistan että on olemassa opettajia, jotka eivät muuta juurikaan menetelmiään valmistumisensa jälkeen. On heitä, jotka eivät halua oppia uudenlaisen tekniikan mielekästä opetuskäytäntöä ja heitä, jotka moitivan jokaisen opsin, vaikka eivät ole niitä lukeneet. Valtaosa opettajista tekee kuitenkin paljon töitä, ammatissa jossa he haluavat antaa parastaan. 

Pedagogisen vapauden hinta on ollut se, että opetus ei enää ole yhtä tasalaatuista kuin ennen. Hyvät käytännöt eivät tule kaikkialle käyttöön, eivätkä opettajat opi tarpeeksi toisiltaan.  Kouluissa tarvitaan kasvatuskulttuurin muutosta. Jos pedagoginen vapaus muuttuu yhä enemmän runsaudensarveksi, josta uudet ideat ja hyvät käytännöt siirtyvät nopeasti yhteiseen käyttöön, niin sitten se todella on se juttu, joka pitää meidät koulutuksen mallimaana. Muutoin se saattaa palvella enemmän opettajia kuin oppilaita.




torstai 28. joulukuuta 2017

Kaikille kaikkea, tasapuolisesti

Loppuvuoden kiinnostavia teemoja on ollut tyttöjen ja poikien oppimitulosten erot kansainvälisissä vertailuissa, tyttöjen hyväksi. Suomi on jostain syystä kärkimaita oppimistulosten sukupuolittuneisuudessa. Tästä jo kirjoitinkin aiemmin, mutta en varmaan ratkaissut ongelmaa... Suomen työmarkkinat ovat myös europpalaisittain hyvin sukupuolittuneet. Toisaalta, Suomessa on naisia johtotehtävissä eniten EU-maista (lähinnä julkinen sektori) ja naiset valloittavat akateemisia aloja.  Mitä tästä pitäisi ajatella?

Kuuntelin radio Suomen tiistai-iltaa 19.12. Otsikkona oli : Onko se naisopettajien vika, jos pojille ei koulu maistu?   Vähän vino otsikko. Suurimmalle osalle poikia koulu maistuu, usein heillekin, joilla tulokset eivät ole kovin hyviä. Keskustelu Jaakko Salon ja Jukka Kujalan välillä oli hiukan hassua, kun he eivät oikein päässeet yksimielisyyteen siitä, että onko ongelmaa ja jos on, niin millaista. Siten ei myöskään päästy puhumaan ongelman ratkaisusta, joka olisi ollut kiinnostavinta antia. Poikien heikentyvät oppimistulokset heijastavat varmaankin laajempaa kehityskulkua koko yhteiskunnassamme. Mutta onko kouluissa tapahtumassa jotain, johon voisi puuttua? Siinäpä kiintoisa kysymys, johon en kyllä ihan varmasti osaa vastata. Eikä näköjään moni muukaan. Mutta toivon että asiaa tutkitaan, eikä jäädä vain ihmettelemään.

Toinen juttu, jota tässä joulun aikaan olen miettinyt, on suomalaisen työelämän voimakas sukupuolittuminen. Euroopan muut samaa trendiä vahvasti edustavat maat ovat minusta perinteisen sukupuolikuvan edustajia : Slovakia, Viro, Bulgaria, Kypros ja Liettua. Miten Suomi päätyy tähän perään? Onko meille käynyt niin, että kun sata vuotta on huolehdittu naisten tasavertaisista mahdollisuuksista opiskella ja sijoittua työelämään, niin tämän prosessin seurauksena on kuitenkin vahvistettu uusia sekrekaation muotoja?  Tuntuu että meillä on vaikeaa tarttua tasavertaisuuteen ilman sukupuolikäsityksiä. Miksi on käynyt niin että jotkut entiset miesvaltaiset alat tai ennen ainakin miehille hyvin kelvanneet, kuten papit, eläinlääkärit, lääkärit ja opettajatkin ovat muuttuneet naisvaltaisiksi. Miehiä on siirtynyt esimerkiksi useille it-aloille. Näyttää siltä, että ammattikunnan sukupuolittuneisuudesta tulee helposti itseään ruokkiva mekanismi. Ihan oma lukunsa on, että onkohan sukupuolittuminen luonnollista jossain määrin ja missä sitä toisaalta pitää vastustaa vaikka kiintiöillä. Ainakin kasvatus- , opetus- ja hoitoaloille tarvittaisiin minusta mieskiintiöt. Muutenhan emme voi korjata kehitystä. Jos annamme lapsille signaalin työelämän sukupuolen mukaisesta jaosta, niin esimerkki siirtyy seuraavalle sukupolvelle. Selvää on varmaan kaikille että eihän kaikilla työaloilla ei tarvitse olla yhtä paljon miehiä ja naisia. Mikä olisi sopiva minimi?

Mikä on siten koulun osuus? Toivoa sopii, että kouluyhteisöissä on aikaa ottaa tyttöjen ja poikien asia esiin. Olisi tunnistettava ja nostettava esiin, onko omassa kouluyhteisössä joitain äänettömiä sopimuksia tai epävirallista koulukulttuuria, joka vaikuttaa tyttöjen parempiin arvosanoihin ja heikentää poikien motivaatiota?  Olisiko vaikka tarpeen laittaa sukupuolikiintiöt oppilaiden osallisuushankkeisiin (oppilaskunta, oppilassovittelijat yms)?  Silloin saadaan annatua nykyistä parempaa mallia sukupuolittuneeseen osallistumiseen. Julkisissa organisaatioissa kun kiintiöt jo ovat.
Eräs yksityiskohta, jota itse usein mietin, on oppilashuollon siirtyminen naisten käsiin. Voidaanko koulun/kunnan tasolla vaikuttaa siihen, että oppilashuollon jäsenten koostumus edustaisi tasaisemmin molempia sukupuolia? Asiakkaiden enemmistö on kuitenkin poikia. Onko tällä väliä ja jos on niin millaista? Sitten on miettimisen arvoista se, että mikä on kunkin oma suhtautuminen poikiin ja tyttöihin koulussa. Onko odotuksissa eroa? 

Jokaista oppilasta on silti kohdeltava yksilönä. Käytännössä opettaja ei voi kuitenkaan valmentaa jokaista erikseen oppimisen polulle, joten yhteisölliset, toimintakulttuuriin vaikuttavat toimet ovat tehokkaita ja tarpeen. Mutta on tämä laaja ja vaikeasti kiinni otettava asia, ja siksi kovin kiinnostava.


perjantai 15. joulukuuta 2017

Some ei ole paha

Kouluissa some puhuttaa jatkuvasti. Miten siihen pitää suhtautua? Mitä se tekee lapsille ja nuorille, meille kaikille?
Se on osa uutta yhteisöllisyyttä, jota rakennamme, toivon mukaan hyvillä ohjeilla.

Viime päivinä on, taas, ollut esillä sosiaalisen median demonisointi. Piilaaksosta jyrähti kun Facebookin entinen johtaja Chamath Palihapitiy kertoi seuraavaa (Lähde HS digilehti 13.12.)



Palihapityi kertoi katuvansa Facbookin kehittämistä ja pitää sitä virheenä. Hän oli pahoillaan siitä, että somessa leviää vääriä tietoja eikä sivistynyttä keskustelua ole. Hän oli myös huolissaan siitä, että totuutta voidaan muuttaa somessa,  suositusta tulee totuutta. Myös keskittymättömyys johtuu somesta. Palihapityi ilmoitti, että ei enää käytä sosiaalista mediaa. Tätä on seurannut monia samankaltaisia ulostuloja. Hmm.

Myös oma tulevaisuusgurumme Jyrki Engeström  on usein ollut huolissaan siitä, että sosiaalinen media syrjäyttää todellisen maailman merkityksen. (tosin ei kai ole toista ilman toista...)

Ja Ranska,vanha sivistysmaa, haluaa kuulemma kieltää kouluissa kännykät, oikein ministerin toimesta. (Mikäli uutinen ei ole valeuutinen...) Onneksi meillä opettaja voi ihan itse päättää milloin kännyköitä käytetään ja milloin ei.

Kasvattajana, opettajana näen asian toisesta kulmasta. Some ei itsessään tee mitään. Sillä ei ole tahtoa pilata tai voimauttaa ketään. Some eli sosiaalinen media noudattaa ihmisilajille ominaisia sosiaalisuuden piirteitä, jotka on tarpeen nyt entistä paremmin tunnistaaJos sosiaalinen media halutaan sulkea tai sen käyttöä vahvasti rajoittaa, niin silloin ajatus on vähän samanlainen, kuin että pitäisi lopettaa syöminen, jos ei osaa syödä terveellisesti. Tai, että koska raudasta on tehty niin paljon tuhon välineitä, niin lopetetaan raudan käyttö.

Monet uudet asiat ja ilmiöt hämmentävät tässä ajassa ihmisyhteisöjen ja yksilöiden kehitystä. Evoluutio ei ole voinut valmistaa meitä nykyajan nopeille toimintaympäristömme muutoksille. Siispä tarvitaan  harkintaa ja valmennusta. Koulut ovat entistäkin tärkeämpiä.

Somessa pitää minusta tunnistaa kaksi ilmiötä, joita voi oppia hallitsemaan.

Ensinnäkin kaikki ei ole totta somessa. Vaikka kuinka suosittu tai viisaana pitämämme henkilö sanoisi jotain jostakin, pitää itse olla mediakriittinen. Hyvä esimerkki on jokin aika sitten ainakin opettajakuntaa kuohuttanut uutinen, jonka mukaan ylioppilaskokeessa ei enää korjata kielellisiä virheitä. HS 27.11. Uutinen oli epätarkasti otsikoitu ja soppa oli valmis. Edessä on sivistyksen rappio, kertoi arvostettu Kari Uusikyläkin. No, siitä ei ollut kyse, vaan kaksiosaisen äidinkielen kokeen arvostelun kohdentamisesta siihen mitä arvostellaan.  Täydellinen uutisankka, ilmoitti Äidikielen opettajien liiton puheenjohtaja Sari Hyytiäinen. Mediakriittisyys unohtui monelta erilaisten kannanottojen lukijoilta. Kun vielä vahvistusharha saa meidät uskomaan siihen, mihin ennestään uskomme, niin kriittisyyden tarve korostuu.
Tähän liittyy myös vahva uskomme painettuun sanaan, mustaan valkoisella. Aika jolloin julkaisut olivat yleensä ammattimaisesti kirjoitettuja ja toimitettuja on mennyttä. Kuitenkin tuntuu usein siltä, että suhtaudumme somejulkaisuihin kuin paperille painettuun tietoon. Ovathan someviestit ja  päivityksen jonkun kirjoittamia, mutta kirjoittaja voi olla ihan kuka tahansa ja liikkeellä motiivejaan paljastamatta. Somekirjoituksiin pitää suhtautua paljon epäluuloisemmin kuin kirjoihin ja lehtiin. Lukemisen kulttuurin pitää muuttua paljon.

Toinen  someen liittyvä asia, jota pitää pohtia ja tunnistaa, liittyy suoraan yhteisöllisyyteen ja ryhmädynamiikkaan. Somessa olevat yhteisöt eivät ole rakenteiltaan terveitä. Someyhteisöt ovat yleensä vailla johtajuutta ja yhteistä tehtävää. Kun kirjoitimme Liisan kanssa kirjamme Yhteisöllinen pedagogia, niin kokosimme rakentavan yhteisön perusaineet: Jaettu tietous yhteisestä tavoitteesta, jokainen tuntee voivansa vaikuttaa, vuorovaikutus on tasavertaista ja sidottu rakenteisiin. Ja sitten vielä toimiva johtajuus.

Sosaalinen media elää useimmiten omaa elämäänsä. Jokainen on varmaan huomannut, että aktiivinen moderaattori voi ohjata keskusteluryhmän toimintaa siten, että päämäärä saavutetaan. Useimmiten vain semmoinen puuttuu, tavallaan jokainen on sosiaalisessa mediassa yksin, altis hyökkäyksille.
Johtajaton ja ilman yhteistä tavoitetta oleva ryhmä on altis negatiivisuudelle. Some toteuttaa aivan samoja ilmiöitä kuin se oikea elämä, koska some on sellainen kuin ihmiset ovat. Some on meidän tekemämme.

Siispä ei suljeta somea. Aikuiset ottavat opikseen, ryhtyvät mediakriittisiksi, eivätkä jätä nuoria yksin nettiin. Koulu ja kodit voivat tehdä nuorten liikkumisen somessa turvalliseksi antamalla lapsille ja nuorille hyviä työkaluja verkossa ja somessa liikkumiseen. Mediakasvatuksesta tietää mediapedagogi Ismo Kiesiläinen paljon enemmän kuin minä. Jaan hänen oikein hyvän kirjoituksensa mediakasvatuksen tarpeesta ja nuorten kokemuksista nyt. Se kannattaa lukea ajan kanssa.

Tarttis tehdä jotain ja aika heti.


lauantai 9. joulukuuta 2017

Osallisuus, yhteisöllisyyden perustaa

Kun blogini nimenä on yhteisöllinen pedagogia, niin aika-ajoin on tarpeen kirjoittaa ihan aiheesta.

Jouduin taas parinkin keskustelun yhteydessä miettimään, miksi osallisuus tai vaikuttaminen on lähes aina kannatettavaa puheissa, mutta ei välttämättä teoissa.

Kun Liisan kanssa kirjoitimme kirjan Yhteisöllinen pedagogia, niin määrittelimme yhteisöllisyyden kolmella ulottuvuudella:
-Yhteisön kaikki jäsenet tietävät miksi yhdessä toimitaan (tuntevat tavoitteet)
- Heillä on tunne siitä, että he voivat vaikuttaa sekä tavoitteisiin että toimiin tavoitteisiin pääsemiseksi. 
- Vuorovaikutumahdollisuuksia on riittävästi.

Uusi opetussuunitelma korostaa oppilaan aktiivista roolia. Hän omistaa oppimisensa, on osallinen oppimistapahtumissa.

Vaikutusmahdollisuudet ovat selvästi osallisuutta. Aika pitkälti voidaan varmaan nähdä osallisuuden ja yhteisöllisyyden hakevan samaa ihannetilaa. Yhteisö voi olla olemassa ilman osallisuutta, mutta silloin se ei ole terve. Epätervettä yhteisöllisyyttä ilman yksilön vaikutusmahdollisuuksia ilmenee autoritaarisissä yhteisöissä, vaikkapa Pohjois-Korea tulee mieleen.

Mutta palataan osallisuuteen. Se on käsite, joka tulee vastaan kaikenlaisissa selvityksissä ja hankkeissa. Vaikkapa kaavoituksessa vaaditaan nykyään osallisuushankkeita. Kouluissakin on jo pitkään ollut pakollisena oppilaiden osallistaminen, joka yleensä hoituu ns. oppilaskuntatoimintana. Vanhemmat osallistetaan vanhempainyhdistysten avulla.  Molemmissa osallisuushankkeissa on paljon käytännön ongelmia, suurin se, että ei ole oikeastaan mitään päätettävää eli asioita joissa voisi oikeasti vaikuttaa, olla osallinen. Tosin osallisuutta ohjataan eri kouluissa hyvinkin eri tavoin. Harmi, sillä hyvät käytännöt saisivat olla kaikkialla käytössä.

Oppilaskuntatoiminta jää usein liian harvojen osallisuudeksi. Paras käytännön opas on minusta edelleen Osallistuva oppilas- yhteisöllinen koulu (2007).  Jaa että miksi? Oppaan ehdoton ansio on, että siinä annetaan toimiva rakenne kaikkien koulun oppilaiden osallistamiselle. Voi hyvinkin olla, että osallisuus toteutuu toisinaan heikosti siksi, että ei olla keksitty sitä toimivaa rakennetta. Kaikkien ei tarvitse keksiä sitä itse. Tuossa oppaassa on toimiva ja testattu rakenne. Soisin se olevan käytössä joka paikassa. Arvoon pitää ensin sitoutua ja sitten sitä käytännössä toteutetaan. Tähän arvon jalkautukseen kouluissa, kuten kai nykyisin sanotaan, tarvitaan yleensä opettajien koulutusta, tietoa ja käytännön osaamista.

Olen varma ihan kokemuksestakin siitä, että aito osallisuuden mahdollisuus parantaa koulussa ilmapiiria, kohottaa motivaatiota ja luo tervettä yhteisöllisyyttä. Valtaa ei ole helppo jakaa. Mutta kun sitä jakaa, niin melkein aina syntyy positiivista lisäarvoa.  Ja onhan meillä Suomessa hieno luottamukseen perustuva kulttuuri. Sen varaan voidaan osallisuuden rakenteita luoda ihan luottavaisin mielin, vaikka kyllähän siinä rohkeuttakin toisinaan vaaditaan.