Kasvatuspuhetta

 Vuoden viimeinen päivä. Vuoden viimeiseen kirjoitelmaan on helppo valita aiheeksi kasvatus.

Olen edelleen sitä mieltä, että kasvatuspuhe on vähentynyt koulukeskustelussa laajemmassa merkityksessään. Nyt puhutaan paljon yksilöistä ja heidän opinpoluistaan. Opetus on kuitenkin yleensä suurryhmämuotoista ja sitä ryhmääkin pitää kasvattaa (ohjata). Kuten yksilöitäkin. Koulun laaja tehtävä liittyy etenkin kasvatukseen. Koulutus ei vain tuota yksittäisiä osaajia työelämän osasiksi.  

Joskus olen ollut mukana keskusteluissa, joissa on väitelty siitä, kuka kasvattaa lapsia. Joku opettaja on saattanut sanoa että kyllä opettaja opettaa ja kodeissa kasvatetaan. Jos näin sanoo, hyväksyy sen että osa lapsista jätetään heitteille. Tiedämme, että kaikissa kodeissa ei kasvateta tai kasvatetaan huonosti. Ja vaikka yritetään hyvääkin, saattavat voimat ja ymmärrys olla puutteelliset. Peruskoulun idea on ollut ja on edelleen tasoittaa sosioekonomisia eroja ja antaa kaikille yhtäläinen mahdollisuus kasvaa osaksi yhteiskuntaa ja saada hyvä elämä. Opettaja on kasvatusvastuussa siinä missä hän vastaa opetuksestakin. Ehkäpä näitä kahta ei pitäisi edes erotella?

Kasvatustehtävästä on sinänsä turha väitellä. Kun lukee Perusopetuslakia ja Opetussuunnitelman perusteita, havaitsee helposti, että kasvatus on peruskoululle annettu tehtävä, joten lähinnä jää keskusteltavaksi oikeasti se, mitä kasvatustavoitteet sisältävät ja miten kasvatetaan. Koulun kasvatustehtävä on periaatteessa kahdenlainen. Olisi tasoitettava sosiaalista alkupääomaa ja sitten saatettava aktiiviseen kansalaisuuteen. Ensinmainittu on yksilöllinen tavoite (ja ehtona kansalaisuuteen kasvamiseen) ja kansalaisuus taas kaikille samalla tavalla asetettava tavoite. 

Kansalaisuuteen kasvaminen vaatii, että yksilöillä on riittävästi yhteistoimintataitoja ja kyky luottaa. Näihin tavoitteisiin päästään harjoittelemalla vuorovaikutusta tarpeeksi pysyvissä olosuhteissa. Taas kerran on mainittava, että suurryhmän jakaminen riittävän pitkäkestoisiin pienryhmiin mahdollistaa yhteistoimintataitojen harjoittelun. Vakiintuneissa olosuhteissa opettaja voi seurata ja ohjata ryhmien kehittymistä oppiviksi ryhmiksi. Koulun kasvatustehtävä ei näin toimien ole pois opetuksesta, vaan siinä onnistuminen päinvastoin mahdollistaa iloisen ja tuloksellisen oppimisen. 

Vaikeudet opetuksessa tarkoittavat yleensä sitä, että kasvatustavoitteissa ei ole onnistuttu. Monet opettajat ovat kyllä tämän ymmärtäneet ja ovatkin kasvatusorientoituneita. On sitten opetuksen suunnittelijoiden ja esihenkilöiden tehtävä tukea  kouluja ja opettajia tässä tehtävässä. Voimia ja iloa maailman hienoimpaan hommaan opettajat!

Osallistaminen auttaa aina!

 Luin hyviä koulu-uutisia Yle-uutissivustolta. (Linkki) Kilterin koulussa Vantaalla on osallistettu oppilaat parantamaan turvallisuutta, ehkäisemään kiusaamista ja jopa sovittelemaan riitoja. Oppilaathan ovat parhaiten selvillä siitä, mitä koulussa oppilaiden sosiaalisessa piirissä tapahtuu.

Kilterin Kiltsu-Crew toiminta on mallinnettu Martinlaakson koulusta jossa on toiminut M-Crew jo vuosia, hyvin tuloksin. Ei tämäkään mitään ydinfysiikkaa ole. Valituilla oppilailla on välituntisin asu, jossa heidät tunnistaa. Heille voi tulla puhumaan tai he voivat puuttua tilanteisiin. He voivat myös kertoa opettajalle häiriöistä, joihin eivät itse halua puuttua. Oppilaat aika usein tietävät oppilaiden välisistä ongelmista enemmän kuin opettaja, joka on väistämättä ainakin hieman ulkopuolinen. Nimetyt oppilaat toimivat yhdessä opettajien ja koulunuorisotyöntekijän kanssa.

Joku voi sanoa, että eihän koulun turvallisuus voi olla oppilaiden vastuulla. Ei voikaan, mutta kyllä oppilaat tekevät koulun ilmapiirin suurelta osin. Siispä on hyvä tehdä se tehtävä näkyväksi ja tavoitteelliseksi. Kilterin rehtori Maiju Rissanen sanoi hyvin puhuessaan siitä, millaisia oppilaita toimintaan valitaan (tämä onkin ihan avainasemassa):" Heidän ei tarvitse olla mallioppilaita luokassa, ja heillä voi olla itselläänkin haasteita oppimisen kanssa." Rissanen toteaa, että he ovat oppilaita, joilla on vaikutusvaltaa muihin oppilaisiin. Tämä on erittäin viisas valinta! Ne oppilaat joilla on vahva sosiaalinen asema koulussa, voivat oikeasti vaikuttaa esimerkillään ja heitä tulisi vastuuttaa myönteisten tavoitteiden tukijoiksi. Tärkeää on myös, että mukana olevat oppilaat ovat ysiluokkalaisia eli koulun vanhimpia. Koulussa on hierarkia, jota oppilaat pitkälti kunnoittavat.Vanhimmat oppilaat ovat arvo-asteikossa kärjessä ja heidän esimerkkinsä tarttuu helposti muihin. Ysiluokkalaisille tekee erittäin hyvää saada vastuuta, jotta he ymmärtävät että koulun vanhimmat oppilaat eivät vain nauti etuoikeuksista esimerkiksi valloittamalla vessat välituntisin.

Oppilaat ovat kokemusasiantuntijoita. Yhä suuremmissa kouluissamme aikuisten silmät tai korvat eivät enää riitä havaitsemaan kaikkea. Sosiaalinen näyttämö on liian suuri. Oppilaat on tarpeen ottaa mukaan ja antaa heille vastuu, joka heile kuuluukin. Varsinkin suuren koulun yhteisöllisyys voi olla hapero. Kun oppilaat saavat vastuuta viihtyvyydestä, on se samalla näkyvä signaali siitä, että koulu on oppilaita, ei vain opettajia varten. Koulusta tulee enemmän yhteinen. Puhutaan siis kouluun kiinnittymisestä, joka on tutkimusten mukaan heikentynyt 2000-luvulla, nähdyin seurauksin.

Luottamuksella rakennetaan yhteisöllisyyttä. Koulun vanhimmille oppilaille etenkin kuuluu luonnostaan luottamustehtäviä, joita on hyvä kehitellä monenlaisia, esimerkiksi oppilasvaltuuston ja -neuvoston puheenjohtajuus voi olla sellainen. Koulun kasvatustehtävä toteutuu parhaiten kun annetaan eväitä toimia yhteiskunnassa myönteisesti, yhteistä hyvää rakentaen. Luulenpa että kun oppilas saa virka-asun johon liittyy se, että häneen luotetaan opettajien taholta, selkä suoristuu kummasti. Yleensä lapset ja nuoret vastaavat myönteisesti siihen että heihin luotetaan. Nuoremmille oppilaille on aivan mahtava kokemus nähdä ysiluokkaiset hyvinvoinnin edistäjinä. Aika usein nimittäin ajatellaan että ysiluokkaiset ovat vähän pelottavia mopoilijoita...

Koulun tapahtumat ovat tietenkin aikuisten vastuulla. On vain käynyt yhä enemmän niin, että aikuiset ohjaavat ja tekevät kaiken kotona, harrasteissa ja koulussa. Ja tämä etenkin kun eri-ikäiset on eristetty omiin ikäryhmiinsä kouluissa ja harrasteissa. Se ei lisää omatoimisuutta saati kehitä käsitystä omasta vastuun ja vapauden suhteesta. Ollaan myös kiusaamisen ehkäisemisen ytimessä. Tietoa on saatava ajantasaisesti, jotta epätoivottavia tapahtumia voidaan ehkäistä ja korjata ajoissa. Crew-toiminta varmasti lisää yhteisöllisyyttä ja antaa hyviä johtajuuskokemuksia heille, jotka ovat toiminnassa mukana. Hienoa toimintaa, joka toivottavasti otetaan käyttöön muuallakin.

Hyvien käytäntöjen levittäminen on ollut aivan liian vaikeaa koulumaailmassa. Eiköhän se ongelma ole jo vähän poistumassa?

Keravalla muokataan luokan rakennetta

Tästä piti kertoa. Kyllä olemme kotona olleet niin iloisia siitä, mitä Keravan kouluissa tapahtuu! Siellä on opetussuunnitelmatasolla määritelty, että luokkien sosiaalista rakennetta lähdetään ohjaamaan. Olen kyllä jo vuosikausia ihmetellyt, että miksi ei niin tehdä? Kun opetetaan kerran muitakin tietoja ja taitoja, niin miksi ei ohjata toimimaan turvallisesti ja tuottavasti yhdessä? Sehän ei ole itsestään selvä taito, kuten helposti huomaamme arjessa. Nyt tuntuu, että omasta työurasta jää jälki, joka edelleen kehittyy. On mahtavaa, että voinut olla mukana kehittämässä pienryhmärakennetta!

Varmaankin luokat ovat aikoinaan toimineet opettajan auktoriteetin alla. Pienemmissä kouluissa oli myös ennen pysyvyyttä, jolloin oppilaat tunsivat opettajan ja opettaja oppilaansa, heidän perheensäkin. Yhä suuremmissa nykykouluissa eivät opettajat tunne samalla tavalla oppilaita, ja paljon jää huomaamatta. Oppilaat eivät välttämättä saa suuressa koulussa rakennettua omaaa turvaverkkoa, koska se ei ole useinkaan sama kuin kotipiirissä. Niinpä tarve ohjata luokan sosiaalista rakennetta on yhä suurempi.Turvallisuus kun on kaiken oppimisen edellytys. Ilman sitä ei jakseta innostua ja keskittyä oppimiseen.

Suuri jäsentymätön ryhmä on lauma, jossa vihamieliset tunteet vahvistuvat nopeasti. Se ei myöskään pitkään etene yhteisen tavoitteen suuntaan. Suurryhmää johdetaan edestä jatkuvasti, koska ilman vahvaa johtajuutta se hajoaa ja kadottaa päämääränsä. Toisaalta suurryhmässä yksilöt passivoituvat, eivätkä opi itsenäiseen toimintaan. Nykyaika vaatii, että osataan oppia ja toimia pitkälti oma-aloitteisesti.

On siten monia syitä siihen, että luokka (suurryhmä) jaetaan ohjattuihin pitkäkestoisiin pienryhmiin, joissa voidaan käydä ryhmän kehitysvaiheet läpi ja saavuttaa tuottava vaihe; oppiva ryhmä. Sellaista ei tapahdu suurryhmässä. Lisäksi pienryhmä tarjoaa turvaverkon, jolloin kukaan ei ole yksin ja esim. kiusaaminen vähenee merkittävästi.

Keravalla on ollut montakin syytä lähteä kokeilemaan, kehittämään ja vakiinnuttamaan luokkiin pienryhmärakenne. Sain jo viime keväänä kuulla ja nähdä, kuinka monissa kouluissa oli saatu todella hyviä kokemuksia pitkäkestoisesta pienryhmärakenteesta. Keravan koulutoimessa on nyt saatu pienryhmärakenne opetussuunnitelman osaksi, mahtavaa ja rohkeaa! Kun muutokset ovat organisaatiossa vaikeita, tarvitaan myös sitovia päätöksiä joita epäilevätkin joutuvat toteuttamaan.

Tässä ote Keravan opetussuunnitelmasta. Näinhän sen pitäisi mennä. Myös koulujen opetusjärjestelyjä voidaan ohjata yhteiseen suuntaan, jos se nähdään hyvänä. Opettajan pedagogiseen vapauteen puuttumisena sitä ei pitäisi nähdä, sillä pienryhmärakenne mahdollistaa edelleen paljon erilaisia ratkaisuja. Pienryhmää voi hyödyntää kasvatuksen ja opetuksen alueilla monipuolisesti, vain opettajan kekseliäisyys on rajana.
Useimmat varmaan näkevät että melko nopeasti ryhmään tulee sisäistä rauhaa, kun oppilaiden ei tarvitse koko ajan miettiä omaa yhteisöasemaansa.

On ollut iso ilo vierailla muutamassa koulussa ja tavata rehtoreita ja heidän esihenkilöitään. Aivan mahtavaa porukkaa. Kiitos Terhille etenkin! Intoa ja menestystä uraauurtavalle työlle! Sitä tehdään lasten hyvinvoinnin ja iloisen oppimisen hyväksi.

Pojat leimataan epäonnistujiksi

 Vihdoin!
"Tutkija: Pojat leimataan koulussa epäonnistujiksi" Näin oli isossa lehdessä tänään otsikoitu artikkeli asiasta, josta usein vaietaan.  (HS 18.11. 2024) Sukupuolella kun ei pitäisi olla väliä... Tilastoissa kuitenkin on. Tässä artikkelissa nostetaan esiin fakta, että pojat ohjataan huomattavasti tyttöjä useammin erityisen tuen piiriin. Syystä jota kukaan ei tiedä...

Vanhana mieopena ja kolmen pojan isänä olen kyllä poikapedagogi, muita unohtamatta. Mutta kun meillä pojilla menee aina vaan kehnommin koulussa, niin voisiko kissaa, tai siis poikia nostaa esiin koulu-ja kasvatuskeskusteluun? Olin niin samaa mieltä Simo Pokin ja Harry Lunabban kanssa.

"On tärkeää huomioida myös etteivät tehostetun ja erityisen tuen päätökset perustu mihinkään selkeään kriteeristöön, Pokki huomauttaa." "Poikien suuri osuus ei korreloi minkään kanssa. Vaikuttaa siltä, että selittävänä tekijänä on lähinnä kunnan  koulujen kulttuuri". Melko pysäyttävä arvio, vai mitä?

Harry Lunabba sanoo olevansa suorastaan turhautunut ja surullinen nykyisesta "sukupuolisokeasta" koulutuskehityksestä. "Rakenteellisesti pojat leimataan ongelmaksi. Nykyinen koulutusjärjestelmä ei ole sukupuolisensitiivinen eikä myöskään intersektionaalinen: se ei huomioi riittävästi erilaisia taustatekijöitä, jotka voivat vaikuttaa koulumenestykseen." Lunabba toteaa edelleen, että poikien heikompi menestys yleensäkin tukkii heidän jatko-opintomahdollisuuksiaan. Kehitys kärjistyy yliopistoon pyrittäessä. Hän toivoo, että puhuttaisiin myös poikien haavoittuvuudesta, eikä vain etuoikeutetusta maskuliinisuudesta. Hän toteaa lopuksi: "Mietin sitä, että missä näitä koulujen tukitoimia saavat pojat kokevat onnistumisen tunnetta? Ehkä jossain koulun ulkopuolella".  Tämä on niin totta. Meilläkin nähdään jo kasvava syrjäytyvien nuuorten miesten joukko, joka pätee ja onnistuu omilla ehdoillaan (mm jengi-ilmiö). Tämä tulee jatkumaan, jos koulutuksen syrjivää rakennetta ei saada oikaistua. Ja siitä seuraa ongelmia, kuten näemme maailmalla.

On huomattava nimittäin myös se, että tukitoimet ovat oppilasta leimaavia, vaikka niillä pyritään hyvään. Jos tarvitset erityistä tukea, leimaudut ei-pärjääväksi ja tapaat ehkä toisia samanlaisia erityisryhmissä. Sosiaalisen pääoman kannalta erotteleva tekijä sekin. Sain tästä aikoinaan muistutuksen eräältä tytöltä joka muutaman kerran käytyään erityiopetuksessa sanoi: "Ei kai mun enää tarvitse mennä erkkaopelle? Mä pärjään jo ihan hyvin? " Omasta ryhmästä poistuminen, saati erottuminen, ei ollut mieluisaa. No sain aiheen puhua siitä että toisilla on silmälasit ja toisilla muita haasteita joihin voi saada apua. 

Kyllä tämäkin asia palautuu koulutuksen rakenteisiin ja arvostuksiin. Mitään virallista päätöstä/selitystä ei ole siitä, että pojat saavat heikompia arvosanoja ja ohjautuvat erityisen tuen piiriin. Kun tähän lisätään koulujen suojaavan yhteisöllisyyden suuret haasteet nykyisissä jättikouluissa, on tehtävä asenteellisia ja pedagogisia liikahduksia. Suurryhmien (luokkien) rakenteistaminen pitkäkestoisiin tukea antaviin pienryhmiin olisi tässäkin merkittävä apua. Miksi vain Keravalla osataan? Siitä seuraava kirjoitelma piakkoin.

Kiusaajalla ei ole paha mieli

Viime kuussa oli taas kerran "uutinen" kiusaamisesta Hesarissa (8.10.) otsikolla: Tutkimus yllätti: moni koulukiusaaja on suosittu koulukaveri. (linkki) Pitkään lasten kanssa toimineille tämän ei pitäisi olla yllätys.

Tutkija Tiina Turunen Turun yliopistosta on ollut mukana laajassa tutkimushankkeessa, jossa etsitään parasta puuttumiskeinoa kiusaamistilanteisiin. (Linkki alkuperäiseen tutkimukseen)




Turusta haastateltiin löydöksistä. Toimittajaa taisi kiinnostaa asia joka on ollut kyllä tunnettu jo kauan: "Jo 1990-luvulla luovuttiin ajatuksesta, että kiusaajat ovat nimenomaan pahoinvoivia lapsia ja nuoria, jotka purkavat pahaa oloaan kiusaamalla. Nyt tiedetään, että monilla kiusaajilla on valtatavoitteita ja he osaavat taitavasti manipuloida sosiaalisia suhteitaan."  Onkohan käytännössä aina näin? Välillä tuntuu, että kiusaamisen ehkäisy ei edisty, koska samat asiat keksitään yhä uudelleen uudestaan. Kiusaamisen ehkäisy ja siihen puuttuminen pitäisi perustua tutkittuun tietoon, ei tunnereaktioihin, joita aina kuitenkin syntyy vaikeissa tilanteissa. Eräs sudenkuoppa voi olla juuri se, että suhtaudutaan yliempaattisesti kiusaajaan ja nähdään hänetkin eräänlaisena uhrina. Tosiasiassa monilla kiusaajilla menee hyvin. Kiusaajilla on usein vaikutusvaltaa ja he ovat sosiaalisesti taitavina suosittuja. 

Tutkija muistutti, että iso osa kiusaajista pärjää elämässään hyvin myöhemminkin, mutta tästä tarvitaan lisää tietoa. Suurin osa kiusaajista on kotona ja koulussa hyvin pärjääviä. Tämä johtuu tietenkin siitä, että hyvä yhteisöasema on aina voimavara, keinot siihen eivät ilmeisesti ole niinkään vaikuttavia lopputulokseen. Ja tässä on juuri kasvattajan työkenttä. (Tätä kirjoittaessa muuten eräs kiusaaja, loukkauksia lateleva henkilö, valittiin presidentiksi, vapailla vaaleilla.) Sivistystä vaalitaan kasvattamalla yhteistyökykyisiä ja muita kunnioittivia kansalaisia, muuten olemme viidakossa jossa vallitsevat vahvemman lait. 

Tutkimuksen oleellinen hyöty oli kai kuitenkin se, että kiusaamisen myöntäminen ei muuta kiusaajan toimintaa, toisin kuin ehkä kuvitellaan. Tämä on ongelma, jota jatkotutkimus seuraavaksi yrittää ymmärtää ja ratkoa. Olen aina suhtautunut epäluuloisesti näytelmiin, joissa kiusaaja pyytää anteeksi ja paiskataan kättä. Usein mikään ei muutu, mutta näytelmä sujui hyvin. Tarvitaan muutakin.

Kiusaamisella on sosiaalinen näyttämö, etenkin koulussa. Tavalla tai toisella sihen osallistuu paljon muitakin kuin kiusaaja ja kiusattava. Siksi puuttuminen ei voi koskea vain yksilöitä. Tutkimuksessa todetaankin, että kiusaamista vähentää ilmeisesti parhaiten se, kun opettajille ja oppilaille jaetaan tietoa kiusaamisesta, nostetaan yhteisön tietoutta ilmiöstä.

Ihan oma ongelmansa on taas, että kiusaamisen ehkäisy ei tunnu saavan sille kuuluvaa huomiota tai ratkaisuja. Olisihan parasta että kiusaamista olisi mahdollisimman vähän, eikö? Suurin osa tutkimuksista ja toimenpiteistä keskittyy kuitenkin kiusaamiseen puuttumiseen eli siihen mitä pitää tehdä kun vahinko jo tapahtui.

Oman kokemuksen mukaan tiivis, ohjattu, kaverisuhteita lujittava pienryhmärakenne koululuokassa suojelee kiusaamiselta koulussa ja jopa vapaa-ajalla hyvin. Tämän lisäksi kasvattaja, opettaja tarvitsee koko ajan tietoa siitä, mitä ryhmässä tapahtuu. En vieläkään ymmärrä, miksi luokan tilanteen jatkuva ja säännöllinen seuranta ei tunnu kouluja kiinnostavan. Yli kymmenen  vuotta olemme Mikko Murtosen kanssa tarjonneet kouluille ilmaiseksi kätevää kyselyalustaa, mutta ei se ole oikein ottanut tuulta....Osoitehan on:  https://www.rautaholvi.fi/palvelut/luokkahenki 

Muutaman käyttöviikon jälkeen väitän, että ryhmässä tulee rauhallisempaa.

Suuri on aina parempi kuin pieni?

Olipa hyvä että Kari Lehtola kirjoitti (Kaleva 13.10.) koulujen lakkautuksista ja sen seurauksista otsikolla "Pilasimme peruskoulun- enemmistö lakkautetuista kouluista olisi ollut elinvoimaisia." Linkki Kouluongelmia, kuten opppimistulosten laskua, kouluviihtyvyyden heikkoutta ja syrjäytyvien oppilaiden haasteita, käsitellään usein niin, että syyt tulevat koulunjärjestelmän ulkopuolelta. Kodit eivät kasvata, kännykät ovat vieneet keskittymiskyvyn jne. Näillä tekijöillä on varmasti merkitystä, mutta kouluverkon radikaali, maanlaajuinen muutos on jostain syystä jäänyt vähemmälle huomiolle. Se on, näin väitän, kuitenkin 2000-luvun suurin muutos lasten kasvuympäristössä.

Kyse on siitä, että 30 vuodessa peruskouluistamme on lakkautettu 59% samaan aikaan lasten määrä on laskenut vain 4%. Maaseutualueen kouluista on lakkautettu 96%. Järkyttävä luku. Toki nyt lasten lukumäärä näyttää laskevan entistä jyrkemmin. Tähän voi olla syynä myös lähikoulujen lakkautus ja massakoulujen tarjonta. Lehtola muistuttaa että kasvukeskuksissa syntyvyys on pienempää kuin harvemmin asutuilla alueilla.

Koulujen keskittäminen on tapahtunut ekonomian ehdoilla ja prosessi on kuorrutetu optimoinnin ja paremmuuden uskomuksin. "Todellisuudessa enemmistö lakkautetuista kouluista ovat olleet elinkelpoisia kouluja -lähialueensa lapsille ja perheille hyvinvointidynamoja." 

Lehtolan mukaan agressiiviset koululakkautukset ovat epätasa-arvoisia, niillä ajetaan väestö kasvukeskuksiin, ne aiheuttavat heikentyneitä oppimistuloksia ja lisäävät oppilaiden asosiaalista käytöstä. Kun koulumatka-ajat ovat osalla oppilaita lähellä päivittäistä 2,5 tunnin rajaa, ei se varmastikaan lisää oppilaiden jaksamista saati koulussa viihtymistä. Ne eivät myöskään näytä tuovan tavoiteltuja säästöjä, edes.

Lehtola perää tutkimuksia suurten kouluyksiköiden kokonaisvaikutuksista. Teksti on kovaa:
-"Kyseessä on ollut arvoton, eufismeihin perustuva näytelmä, jossa "kouluverkkoa on tarkasteltu" "pakottavien rakenteellisten uudistusten" nimissä. Keskittäminen ja suuruuden ekonomia on nostettu ideologiaksi, joka konformistisesti on karttanut kaikkea sitä vastaan nousevia tutkimuksia, faktoja ja havaintoja ikäviä heijastusvaikutuksista." 
- "Suomalaiset päättäjät, ministeriöt ja talousasiantuntijat ovat vahvistusharhassaan ja arvovaltaansa suojellakseen ohittaneet tosiasiat ja estäneet, jos mahdollista kaiken koululakkautustutkimuksen."

Kun ihmetellääm laskevia oppimistuloksia, niin on muistetaan että merkkejä on ollut pitkään ilmassa. Koulun merkityksellisyys on vähentynyt koko 2000-luvun alun. Samalla kun lasten ja nuorten kannalta tietoa (tosin tarkistamatonta) saa joka puolelta. Kouluun kiinnittyminen on vähentynyt samalla kun koulujen koko on kasvanut. Kouluverkon tarkastelu vain ekonomian ehdoilla johtaa harhapolulle, jossa ei nähdä enää tai ymmärretä hyvinvointia synnyttävän yhteisöllisyyden ehtoja. Näemme jo miten koulun rakenteista tulevia ongelmia paikataan yksittäisillä toimilla, usein vähäisin tuloksin.

Osa yhteisöllistä hyvinvointia on omassa koulussa viihtyminen ja yhdessä oppimisen korkea motivaatio. Oppiminen, kansalaiseksi kasvu, on kuitenkin aina enemmän yhteisöllinen kuin yksilöllinen tapahtuma, ainakin koulussa.

Kiusaaminen ei katoa, mutta

sitä mahdollistavia käytäntöjä voidaan purkaa.

Taas on puhetta kiusaamisesta, vaikka se on lopetettu monta kertaa. Hyvää kehitystä on silti tapahtunut, niissä puitteissa missä nyt toimitaan. Kiusaamisen alkusyihin tai niihin koulun olosuhteisiin jossa kiusaaminen voi kehittyä, ei ole nimittäin helppo puuttua. 

Helsingin Sanomien haastattelussa 25.9. Christina Salmivalli (linkki) oli aiheellisesti huolissaan siitä, että kiusaaminen näyttää lisääntyneen pitkään jatkuneen hyvän kehityksen jälkeen. Syyksi hän arveli muun muassa somen kielteisiä vaikutuksia sekä aikuisten keskustelukulttuurin polarisoitumista. Näillä seikoilla on varmasti vaikutusta lapsiin, mutta, koulu ei juurikaan voi vaikuttaa niihin. On löydettävä myös ne syyt kiusaamiselle, joita koulussa voidaan säädellä. On siksi syytä tarkastella sitä, voidaanko kiusaamista vähentää koulutuksen rakenteista käsin. Aikuisten päätöksillä on kouluihin nimittäin luotu huomaamattomasti maaperää kiusaamiselle. Otan esiin kolme tämmöistä asiaa, jotka mitä ilmeisemmin aiheuttavat osaltaan kielteistä kehitystä.

- Koulun on lasten ja nuorten kasvuympäristö. Tämä ympäristö on muuttunut kiihtyvästi 2000-luvulla. Lähes puolet peruskouluista on, taloudellisin syin, suljettu. Koulujen keskimääräinen koko on siksi kasvanut voimakkaasti ja kasvaa edelleen. Kukaan ei tällä hetkellä tiedä miten tämä kehitys (vai pitääkö sanoa ihmiskoe) vaikuttaa kasvaviin lapsiin. On kuitenkin pääteltävissä, että luontaista, suojaavaa yhteisöllisyyttä ei suurkouluissa synny itsestään ja että ei-toivotutuja ilmiötä on usein vaikea havaita. Turvattomuus lisääntyy. Suurenkin koulun aikuisilla on tästä vastuu, mutta usein haasteet ovat vaikeasti ratkaistavissa. Kouluverkon suunnittelussa pitäisi voida käyttää suhteellisen luotettavaa tietoa myös sen sosiaalisista vaikutuksista, talouden rinnalla.

- Opetus tapahtuu kouluissa suurryhmissä, luokissa. Tämä on toiminut siihen saakka, kun oppilaat tunsivat toisensa ja opettajat oppilaansa. Yhtenäiskulttuurin aikana suurryhmiä oli lisäksi helpompi ohjata kuin nyt. Suurenevissa kouluissa kootaan nykyään toisilleen tuntemattomia lapsia luokaksi, jota opettaa monta opettajaa. Myös oppilaat vaihtuvat esimerkiksi muuton takia. Tämän kaltaisissa ryhmissä kehittyy luontaisesti kielteisiä ryhmäilmiöitä. Laumoissa vallitsevat viidakon lait, usein opettajalle näkymättömissä. Luokkien sosiaaliseen rakenteeseen voi ja pitää puuttua, rakenteistamalla ja ohjaamalla luokka pienryhmiin. Opettajien koulutus ei taida juurikaan antaa valmiuksia tähän?

- Kolmanneksi on vielä mainittava yhä suuremmat yksilölliset erot. Lapsilla on, taustoistaan johtuen, kovin erilaiset kaveri- tai yhteistoimintataidot ja valmiudet. Tämä vaikeuttaa myönteisen yhteisöllisyyden kehittymistä ryhmissä sekä myös edistää sitä, että osa jää ryhmän ulkopuolella. Peruskoulun tärkein tehtävä on tasoittaa mahdollisuuksia kasvaa yhteiskunnan jäsenyyteen. Tulisiko opetukseen sisällyttää nyt tavoitteellisesti etenevä yhteistoimintataitojen opetus, esimerkiksi osana päivitettävää kansalaistaitoa?

Juho Hollo, nero kasvatuksen ja sivistyksen asialla.

 Sattumoisin tutustuin tavallista tarkemmin Juho Hollon (1885-1967) elämäntyöhön. Ensi viikolla perjantaina 4.10. klo.15- (linkki) on Helsingin keskuskirjasto Oodissa hänen elämänkertakirjansa julkistamistapahtuma. Minulla on ilo haastatella siellä kirjan tekijöitä Eero Ojasta ja Timo Jantusta. Tutustuin kirjaan siis ennakolta. Ja millainen ihminen hän olikaan! Hänen vaikutuksensa ja työtahtinsa olivat aivan häkellyttäviä.

Jaa että kuinka niin nero? Hänen kohdallaan tälle määrittelylle on kyllä katetta. Tilaisuuden esittelyteksti kertoo: Juho Hollo (1885–1967) oli merkittävä kasvatusajattelija, suomentaja, kirjallisuuskriitikko ja esseisti. Näitä kaikkia puolia käsitellään hänen elämäkertateoksessaan Neron tie.

Hollo oli suomentajanero, jonka monipuolisuus on vertaansa vailla. Hän käänsi suomen kielelle lähes 200 kirjaa 16 kielestä, joukossa monia maailmankirjallisuuden klassikoita. Hän oli myös monipuolinen kirjallisuuskriitikko ja esseisti.

Kasvatusajattelijana Hollo oli aikaansa edellä. Hänen tunnetun ajatuksensa mukaan kasvatus on kasvamaan saattamista; se on myös kasvamisen auttamista ja esteiden poistamista yksilön luonnollisen kasvun tieltä.

Sattumalta tänä syksynä tulee myös kuluneeksi 50-vuotta Helsingin yliopiston kasvatustieteellisen tiedekunnan perustamisesta. Sehän perustettiin pitkälti, koska peruskoulun luokanopettajia alettiin kouluttamaan yliopistossa. Kuulun tähän ensimmäiseen yliopistosta opettajiksi valmistuneeseen vuosikurssiin. Tästä juhlasta lisää, kun se on vietetty 9.10.

Juho Hollo toimi siis laajalla alueella. Itseäni kiinnostaa tietenkin tässä yhteydessä hänen osuutensa suomalaisen kasvatustieteen kehittäjänä. Hollo nimitettiin jo 1920 kasvatustieteen dosentiksi ja lopulta hän sai erinäisten nimityskiistojen jälkeen ensimmäisen suomenkielisen kasvatus- ja oeptusopin professuurin 1937. Sitä ennen, vuodesta 1930 hän oli jo tosin hoitanut ylimääräisen professuurin tointa.

Merkittävää on, että professuurin saatuaan Hollo ei enää julkaissut tutkimuksia ja ylimalkaan etääntyi kasvatustieteestä. Luennot hän hoiti eläkkeelle siisrtymiseensä asti ja oli ilmeisesti pidetty luennoitsija. Kosmopoliitti Hollolle maailma oli aina laajasti auki, eikä hän ilmeisesti viihtynyt yhden tieteen parissa. Kirjallisuuden kääntäminen ja kirjallisuuskriitikkona toimiminen kiinnostivat enemmän.

Hänen kasvatusajattelunsa oli modernia ja on kestänyt aikaa hyvin, Voidaan jatella että nykyisen opetussuunnitelman perusteiden keskeinen ajatus, oppilas aktiivisena toimijana, on sopusoinnussa Hollon kasvatusajattelun kanssa. 

Opettajan koulutukselle Hollolla voisi olla nytkin paljon annettavaa: "Opettajien koulutus yliopistoissa tuli erottaa tieteenharjoittajien valmistuksesta. Opettajassa tulee Hollon mukaan olla tieteenharjoittajaa, mutta myös taiteilijaa, jonkin verran moralistia ja ehkä myös juristia." (Neron tie s. 248) Hollon mukaan opettajienkoulutus on pitäisi pohjautua filosofiaan, koska opettajan tulee olla sivistynyt, sanan laajassa merkityksessä. Luultavasti elinikäinen oppiminen olisi Hollon mielestä opettajalle tärkeää etenkin ajassamme.

Oppilaita opettajan, kasvattajan tulee Hollon mukaan auttaa kasvamaan, opettaja poistaa yksilöllisiä kasvun esteitä. Kasvattaja ohjaa mielikuvituksen kehitystä osana ajattelun kehitystä. Hollo edusti vahvasti kokonaiskasvatuksen ideaa; ihmisen kasvu tarvitsee mielikuvitusta, ajattelua, estetiikkaa ja kulttuuriperinnön omaksumista. Liiallisen (merkityksettömän)  tietomäärän ahtamista hän vastusti.

Varsinaisia pedagogisia ohjeita hän ei ehkä antanut, mutta perustaa kasvatukselle hän hahmotti edelläkävijänä. Itseäni viehättää juuri tämä Hollon tärkeänä tai jopa välttämättömänä pitämä kasvattajan kokonaistehtävä, joka muuten velvoittaa myös kasvattajan kehittämään itseään jatkuvasti. Opetus ei voi olla vain erillisten asioiden siirtämistä oppijoihin, kasvatustehtävä toteutuu kun jokainen saa mahdollisuuden kasvaa omaksi parhaaksi versioksi itsestään. Ehkäpä nykykoulun haasteisiin voidaan löytää ratkaisuja arvoista, filosofiasta käsin? 

Miten kasvatustehtävä saadaan takaisin koulun tehtävän ja tavoitteiden keskiöön? Ja mitä siitä seuraa opetuksen järjestelyn suhteen? Hollo varmaan haluaisi osallistua siihen keskusteluun, mikäli matkoiltaan ja käännöstöiltään ehtisi.

Kansalaisuuteen kasvu ja kansalaistaito

 Viime päivinä olen taas miettinyt koulun tehtävää ja on siitä kotona keskusteltukin. En tiedä kuinka monessa koulussa kerrataan tai kuinka moni opettaja kertaa perusopetuksen tavoitteen, kun lukuvuosi alkaa. Suosittelen sitä. Itselle se antoi aina selkänojaa. Sehän on  Perusopetuslain  mukaan tuen antaminen ihmisenä kasvuun ja vastuukykyiseen yhteiskunnan jäsenyyteen kasvamiseen.

Eri opetussuunnitelmien perusteet ovat sitten tulkinneet tätä perustehtävää vuosikymmenien aikana hiukan eri painotuksin, mutta aina se on oltava olemassa, koska laki on velvoittava, ylin opetusta ohjaava dokumentti. Aina olen hiukan ihmetellyt sitä, miksi nämä ylätason tavoitteet ovat usein koulutyössä ikäänkuin näkymättömiä? Kyllä kai vieläkin opettajat tunnistavat ilmiön, että opetussuunnitelman alkuosan yleiset tavoitteet herkästi sivuutetaan ja keskitytään ainekohtaisin tavoitteisiin ja arviointiohjeisiin?  Voidaan sanoa, että käytännön tarpeet ja ajanpuute johtavat tähän, mutta onhan se huono selitys. Kyseessä onkin johtamishaaste. Koulussa pitää opettajilla olla aikaa arvoida omaa käsitystään koulun tehtävästä ja muodostaa työyhteisössä yhteinen näky työn tavoitteista ja tavasta toteuttaa sitä. No, onpa tämä tullut sanottua aika monta kertaa ennenkin...

Tämä liittyy siihen, että pohdin tässä kansalaistaitoa. Sehän lopetettiin vuonna 2000 erillisenä oppiaineena ja sisällöt tuotiin muihin oppiaineisiin. Ehkäpä kaunis ajatus, mutta, mutta. Olisiko koko kuvio käännettävä toisinpäin. Jospa kansalaistaito olisikin keskeinen oppiaine, jota muu opetus tukee? Tuntuu, että paljon yksilöllisiä ja yhteisöllisiä sisältöjä voitaisiin ottaa esille kansalaistaidossa. On monia asioita joita voidaan tietysti harjoitella jokaisella oppitunnilla, mutta pitäisi olla aikaa sopia tavoitteista ja harjoittaa itsearviointia. Ajattelen että nykyaikainen kansalaistaito käsittelee myös sitä, mitä itse voi tehdä toimivan yhteiskunnan hyväksi. Miten omat valinnat vaikuttavat paitsi omaan tulevaisuuteen, niin myös yhteisöön? Itsereflektio on varmasti tärkeä taito kansalaisuuteen kasvamisessa. 

Nykyaikainen kansalaistaito näkisi siten sekä yleiset ehdot toimivalle hyvinvointiyhteisölle ja myös jokaisen vastuun osana yhteisöään. Yhteisötaju ja yhteisöosaaminen eivät nykyisin välttämättä kehity, koska luontaiset yhteisöt joihin kasvetaan, ovat pitkälti kadonneet.

Ajatus kansalaistaidon palauttamisesta näkyvästi opetukseen edellyttää myös kasvatuksen nostamista opetuksen eteen. Voi olla että kasvatus-sana ei ole muodikas tai ainakin se on, omasta mielestäni, turhan vähän esillä koulukeskusteluissa. Mutta jos kouluun tulee lapsia, joiden kasvatus, kasvun tuki on ollut puutteellista, niin koulun pitää vaan ottaa koppia. Siihen kopin ottamiseen ei nyt aina ole toimivaa räpylää, lainatakseni pesäpallotermejä. Kaikenlaista sälää on tuotu kouluun paikkaamaan kasvun tuen puutteita. Kansalaitaito oppiaineena voisi antaa oppilaille valmiudet ymmärtää yhteistoiminnan ehdot sekä pienessä että suuressa mittakaavassa- sekä asettaa itselleen sopivia tavoitteita toimia rakentavasti yhdessä. Parhaiten kasvua sitten käytännössä tuetaan omassa tutussa ryhmässä, luotetun aikuisen ohjauksessa. Opettajan paras työkalu silloin on pienryhmärakenne. 

Vastuu kasvattaa!

Olin katsomassa lapsenlapseni pesäpallo-ottelua. Tyttöjen peliä oli mukava katsella, kun joukkeesta huokui hyvä yhteishenki ja toisten kannustaminen. Lapsenlapseni on joukkueen kapteeni, muiden valitsemana. Ajattelin taas, miten vastuu auttaa usein ihmisen parhaat puolet vahvistumaan. Kapteenin tehtävä on kannustaa tiukoissakin paikoissa ja antaa positiivistä yhteishenkeä joukkueeseen. Sen lapsenlapseni tekikin todella hienosti. On hyvin kasvattavaa, kun pitää keskittyä siihen, miltä muista tuntuu ja ehkäpä tavallista enemmän ajatella sitä, miten oma toiminta vaikuttaa muihin.

Kasvava ihminen tarvitsee vastuuta. Meillä on nykyään hyvinkin salliva kasvatusote käytössä ja kulttuurimme suosii sitä, että lapsi on itsenäinen. Samalla jo hyvin pienen lapsen odotetaan tekevän itseään koskevia valintoja. Kaupassa saattaa nähdä vanhempia kysymässä nelivuotiaalta lapselta mitä hän haluaa syödä. Sen ikäisellä ei kuitenkaan ole edellytyksiä valita, mitä hänen kannattaa syödä. 

Kouluun tämä liittyy monella tapaa. Julkisuudessa näkyy väitteitä, että lapset ovat levottomia eivätkä osaa enää keskittyä. Millaisia lapset olivat ennen, ei oikeastaan voida tutkimuksellisesti tietää. Koulun arjessa kuitenkin näkyy, että toisinaan opettajilla on vaikeuksia ryhmien hallinnan kanssa tai ainakin haastavien yksilöiden ohjauksessa. Tähän on tietenkin muitakin syitä kuin älypuhelimet.

Koulujen kasvatustehtävä tuntuu painuneen taka-alalle. Se tuottaa ongelmia. Opettajat eivät ehkä koe, että kasvatusosaamista pitää kehittää. Toisaalta oppilaat ovat niin tietointensiivisen ympäristön keskellä koko ajan, että koulun tapa tarjota tietoa tuntuu jälkijättöiseltä ja vähemmän merkitykselliseltä. Väitän että lapset tarvitsevat eniten apua siinä, miten toimitaan muiden kanssa. Monilla on puutteelliset yhteistoimintataidot. 

Meillä on paljon vapauksia jo lapsesta lähtien, mutta onko vastuuta samassa suhteessa? Mielestäni tämä on kasvatuskentän suuri haaste nyt. Moni asia sujuisi koulussakin ilman säröjä jos lapset osaisivat itsereflektion: miten oma toimintani vaikuttaa muihin, miten saavutan itselleni asetetut tavoitteet, mitä seurauksia on valinnoillani? Jos näihin kysymyksiin osaa vastata sujuvasti, on polku kasvulle luultavimmin lavea. Koulussakin voidaan jakaa vastuutehtäviä. Se on kasvattajan parhaita työkaluja. On aina ihan mahtavaa nähdä miten useimmat syttyvät loistamaan kun saavat sopivasti vastuuta. Lopulta jokainen meistä janoaa tunnetta, että on tarpeellinen ja osaava osa yhteisöään. Jos tämä tunne ei täyty, löytyy muita kanavia, jotka helposti johtavat ongelmiin. Jaetaan vastuuta ja annetaan kehuja!

Kiitos Pekka Koponen!

 Lukuvuoden alussa on ollut paljon puhetta digilaitteiden haitallisuudesta, kännyköiden koulukäytön kiellosta ja jopa paperikirjoihin siirtymisestä. Kommenteissa on vaikuttanut paikoitellen siltä, että digiteknologia on kaiken pahan alku oppimiselle ja lasten kehitykselle yleensäkin. Hesarissa 21.8. työelämäprofessori Pekka Koponen (linkki)  sanoi sen mitä odotinkin: Viihdekäyttöä ja digioppimista ei pidä sekoittaa keskenään, etenkään kun koulujen opetusta kehitetään.

Koulun tehtävä on antaa elämässä tarpeelliset tiedot ja taidot. Ihan keskeinen taito on osata käyttää tietoteknologiaa mahdollisimman tehokkaasti, ja osata liikkua mediavirrassa kriittisesti. Tätä tärkeää kansalaistaitoa ei voi jättää vain kotien vastuulle.

Tietoteknologia on jo mullistanut tiedon jakamisen ja sen tuottamisen. Kun kirjapainotaito keksittiin, ulkoaoppiminen ei ollut enää keskeinen osa oppimista. Käytännössä ajateltiin kuitenkin pitkään, että jokainen voi nyt itsekseen opetella asioita ulkoa, eikä tarvitse kuunnella esilukijaa. Vähän sama tilanne on edelleen tietoteknologian käytössä kouluissa. Kipuilemme nyt sen kanssa mitä ei saa tai voi tehdä, kun pitäisi oppia käyttämään tietoteknologiaa mahdollisimman fiksusti. Tässä ovat opettajat avainasemassa. 

Koponen sanoo: "Koulujen ja opettajien autonomia on syvällä opetusjärjestelmämme arvoissa. Se on kuitenkin saattanut johtaa järjestelmän pirstaloitumiseen, koska teknologiamurroksen parhaita käytäntöjä ei saada kouluihin tehokkaasti."   Koponen esittää, että parhaat oppimisratkaisut pitäisi saada laajasti käyttöön, vaikka OPH:n ohjauksella. Tällä hetkellä digioppimisen kehitysaskelet vaihtelevat oppilaiden älylaitteiden täyskiellosta omien laitteiden hyödyntämiseen ja  mediakasvatuksen tehostamiseen. Koponen jatkaa: " Erityisesti opettajien digivalmiuksien kehittämiseen  tulee panostaa entisestään, eikä opettajaa saa jättää yksin murroksen keskelle."  Hyvin samaa mieltä. Opettajien täydennyskoulutus on ollut pitkään hajanaista. Opettaminen on asiantuntijatyötä, jossa jokaisen pitää koko ajan voida oppia uutta ja tarpeellista.

Häiritsevä viihdekäyttö ei tietenkään kuulu oppitunneille. Jos sellaista on päädytty sallimaan, ollaan jo huonolla tiellä. Sen sijaan kouluissa pitää opettaa älylaitteiden (myös omien) hyötykäyttöä, sillä sitä taitoa tarvitaan aina vain enemmän. Sivistystä pidetään tietoyhteiskunnassa yllä kansalaisten kyvyllä hakea, tuottaa ja jakaa hyödyllistä tietoa. 

Hyvä koulu

Lukuvuosi on alkanut, koulut tekevät parhaansa saattaakseen jokaisen rakentavaksi osaksi yhteiskuntaa.
Kuinka se tapahtuu?

Hesarin pääkirjoitus 8.8. julisti: "Parhaan koulun pitää olla jokainen koulu". (LINKKI)  Hiukan paradoksaalisesti kirjoitus alkoi: "Suomen peruskoulu on yhtä hyvä kuin surkein suomalainen koulu".
Kirjoituksessa kiinnitettiin huomiota vahvuuteemme, koulujemme tasalaatuisuuteen, joka on ollut murenemaan päin. Osaltaan tämä johtunee asuinalueiden eriarvoistumisesta. Sosioekonomiset taustat vaikuttavat jälleen koulussa menestykseen, vaikka perusopetuksen idea on tasavertaisuus. Ilmiöön voidaan puuttua ja paljon on tehtykin. Tärkeää on että oppilaat ja opettajat uskovat kouluunsa ja siihen että kaikilla onmahdollisuus oppia, taustoista riippumatta. 

Kirjoituksessa viitattiin Koulu ja eriarvoisuus (2024)  tietokirjaan, joka kuvailee koulujen erilaisia lähtökohtia ja sitä miten koulu voi olla hyvä, vaikka haasteita olisikin. Opettajien kunnoittava ja välittävä asenne on huomattu hyvin tärkeäksi. Opettaja voi vaikuttaa paljon siihen, että oppilas luottaa mahdollisuuksiinsa löytää omat vahvuutensa. Olemme kasvatustehtävän äärellä. Haaste tulee jatkumaan vaikka oppilasmäärät pienenevät ja kouluja suljetaan. Koulushoppailu yleistyy ja koulujen leimaaminen tapahtuu somessa salamannopeasti.

Mutta millaista opetuksen hyvässä koulussa sitten pitää olla? Kysymystä hämmensi psykologian professori Peter Gray Visio-lehdessä 10.8. 

Peter Gray haastaa koulun rakenteita ja muotoja. Hänen perusväittämänsä näyttää olevan, että koulu poikkeaa liikaa evoluutiossa kehittyneestä lasten luontaisesta tavasta oppia. Lasten keskeinen tapa oppia asioita on aina ollut itsenäinen leikki. Siinä on opittu elämän tärkeimpiä taitoja ja kasvatettu sosiaalista pääomaa. Kuinka saadaan ystäviä jotka auttavat? Miten neuvotellaan, saadaan apua? Gray sanoo, että lapsilla on vähemmän aikaa leikkiä itsenäisesti keskenään kuin koskaan ihmisen historiassa. Tällä on seurauksia. Lisäksi mittaaminen koulussa ja ulkoinen motivointi yleensäkin aiheuttavat stressiä lapsille.

Gray sanoo, että lasten ja nuorten mielenterveysongelmiin saataisiin helpotusta yksinkertaisilla tavoilla: Paljon vähemmän tai ei lainkaan läksyjä ja vähemmän kokeita ja testaamista."Lisäksi koulun pitäisi lisätä mahdollisuuksia lasten vapaaseen leikkiin, sillä leikkiminen tekee lapsista onnellisia." Greyn ajatuksista voisi keskustella hyvinkin pitkään, mutta itse pidän siitä, että haastetaan isosti. Nythän tosiaan näyttää siltä,että pyskologien ja muiden oppilashuollosta ja -tuesta vastaavien henkilöiden lisääminen kouluihin ei ole ratkaissut oppilaiden hyvinvointiongelmia. 

Taas tulemme koulun kasvatustehtävään. Mitä opettaja voi tehdä lieventääkseen koulun aiheuttamaa jännitystä ja stressiä? Ja samoin myös omaansa? Iloisessa ja rennossa ilmapiirissä jaksaa ja oppii parhaiten. Toivottavasti sitä löytyy kaikista koulupäivistä!

Koulu on lapsen kasvuympäristö!

Kesätauko kirjoittamisesta on tänä vuonna ollutkin pitkä, kestää taas hetken saada ajatuksia kirjoitettuun muotoon. Olin jo ajatellut että pitää, taas, kirjoittaa muutama rivi koulun tehtävästä. 

Kävikin sitten niin, että Hesarin Kuukausiliite (josta tykkään) otti esiin laajassa artikkelissaan koulujen vähenemisen ja samalla koulujen koon nopean kasvun. Muutos on hätkähdyttävä: Vuonna 1990 peruskoulussa oli keskimäärin 121 oppilasta, viime vuonna 274. Koulujen lukumäärä on pudonnut samoin hurjasti. Vuonna 1990 oli Suomessa melkein 4900 peruskoulua, viime vuonna enää 2014.  Pääkaupunkiseudulla koulujen koko on keskimäärin noin 500 oppilasta. Tämä kaikki on tapahtunut, vaikka oppilasmäärät eivät ole vielä pudonneet kovinkaan paljon. Se ilmiö on vasta alkamassa. Tähän asti kouluja on suljettu säästöihin vedoten. Miten käy koulujen?

lähde: Hs Kuukausiliite 8/24

Artikkelissa käsiteltiin koulujen määrää, koulujen sijoittumista, kuntien erilaista asemaa, kuntien säästötarpeita ja syntyvyyden ennusteita. Puhuttiin myös etäkoulujen mahdollisuudesta. Kaksi asiakokonaisuutta puuttui: Miksi koulu on? -ja lapsinäkökulma.

Voi olla toistoa, mutta kannatan lämpimästi, että koulusta päättävät ja koulussa työskentelevät kertaavat joka syksy, miksi koulu on, mikä on perusopetuksen tehtävä?

Kerrataan siis.
Perusopetuslaki §2:

"Tässä laissa tarkoitetun opetuksen tavoitteena on tukea oppilaiden kasvua ihmisyyteen ja eettisesti vastuukykyiseen yhteiskunnan jäsenyyteen sekä antaa heille elämässä tarpeellisia tietoja ja taitoja."
Perusopetuksen opetussuunnitelman perusteet:

 "Jokaisella perusopetusta antavalla koululla on opetus- ja kasvatustehtävä. Tämä tarkoittaa oppilaiden oppimisen, kehityksen ja hyvinvoinnin tukemista yhteistyössä kotien kanssa...

Perusopetuksen yhteiskunnallisena tehtävänä on edistää tasa-arvoa, yhdenvertaisuutta ja oikeudenmukaisuutta. Perusopetus kartuttaa inhimillistä ja sosiaalista pääomaa. Inhimillinen pääoma koostuu osaamisesta ja sosiaalinen pääoma ihmisten välisistä yhteyksistä, vuorovaikutuksesta ja luottamuksesta." 

Kun näitä lukee niin huomaa, että perusopetuksella on todellakin kasvatustehtävä, joka on aivan yhtä keskeinen kuin opetustehtävä. Silti joskus kuulee, että opettajakin haluaa keskittyä opettamiseen. Se on mahdollista vain kun kasvatus on ensin hoidettu. Ja se tuntuu siirtyneen kasvavassa määrin kouluille, ainakin mitä tulee kansalaisuuteen kasvamiseen.

Miten tämä nyt sitten liittyy Kuukausiliitteen artikkeliin? No siten, että koulu on lapsen tärkein kasvuympäristö kodin jälkeen. Usein se voi olla se tärkeinkin. Miltä tuntuu lapsesta koulujen koon nopea kasvu ja samalla koulumatkojen piteneminen? Kuinka suurissa kouluyksiköissä lapsi tai nuori löytää hyvän sosiaalisen kasvuympäristön eli hyviä ja kannustavia kavereita tai luottoaikuisen? Miten tämä vaikuttaa turvallisuuteen, lapsen tärkeimpään hyvän kasvun tarpeeseen?  Kukaan ei ilmeisesti kysy eikä tiedä. Ei sitä muuten ansiokkaassa artikkelissakaan kysytty.

Olen usein miettinyt, että kun puhutaan lasten lisääntyneistä keskittymishäiriöistä, mielenterveyden ongelmista yms. sellaisesta, niin ajatellaanko yhtään miten suuri muutos kouluissa kasvuympäristönä on tapahtunut? Ja miten se vaikuttaa lapsiin? Koulun pitoa ei voi päättää lyhyen tähtäimen taloudellisin syin. Koulu ei ole tuotantolaitos, jossa lasketaan vain kuluja oppilasta kohden. Pitäisi voida laskea myös ja etenkin tulokset vuosikymmenten päästä.

Kasvu tarvitsee pysyvyyttä ja ennakoitavaa ympäristöä. Turvallinen koulumatka, turvalliset aikuiset koulussa, turvallinen yhteisöasema, nämä luovat pohjan hyvälle kasvulle. Oppiminen on yleensä helppoa, jos on huolen asemasta on tilaa uteliaisuudelle ja luovuudelle. 

Välillä mietin, onko kasvatuskeskustelu koulukeskusteluissa kadonnut? Tuntuu, että meillä ei käytetä kasvatus-sanaa kovin paljon, vaikka suurin osa opettajista on kasvatustieteilijöitä. Kasvatus koulussa on vaativaa asiantuntijatyötä, kasvuun saattamista, hienointa hommaa mitä voi tehdä. Intoa ja iloa siihen opettajat ja kaikki muut koulutyöntekijät! Olette hyvin tärkeitä ihmisiä kasvaville.

Perusasiat

 Kesä on myös hyvää aikaa penkoa arkistoa. Löysin taas hyllyistäni perusteoksen eli Aukusti Salon Alakansakoulun opetusopin vuodelta 1926. Onhan kirjallinen ilmaisu muuttunut, mutta lapsen perustarpeet ja luontaiset oppimisen edellytykset eivät ole muuttuneet. Opetus ja kasvatus on parasta järjestää lapsilähtöisesti tässäkin ajassa ja ehkä etenkin nyt. Myös opettajan työssä oppimisen mahdollisuudet ovat samat kuin ennenkin.

Osa kirjan sivuista on edelleen auki leikkaamatta, enkä ole raaskinut ihan kaikkia avata. Johonkin kirjaan lainasin aikaisemmin näitä kahta periaatetta, jotka ovat aivan yhtä hyviä ohjeita nyt kuin sata vuotta sitten.

"Lapsi ei saa olla koulussa passiivisena, vastaanottavana kuuntelijana eikä opettaja varsinaisena toimijana. Oppilaan asema on koulussa toiminnassa ja opettajan tehtävä on toiminnan ohjaaminen. Mutta monesti näyttää siltä, että koulu olisi perustettu sitä varten, että opettaja saa näyttää taitonsa ja oppilaan on vaieten, kädet ristissä vain kuunneltava.....Jos tahdomme että lapsi kehittyy, hänen on annettava toimia." 
Varmaankin Aukusti olisi nyt hieman tyytyväisempi etenkin nuorempien opetuksen suhteen. Sadassa vuodessa on menty eteenpäin, mutta varmaan on vielä parannettavaa tässä? Jos vaihdetaan lapsi sanan tilalle nuori (sana ota ei juuri käytetty tuohon aikaan siinä merkityksessä kuin nyt) niin varmaan tunnistetaan tämä kehityshaaste edelleen?

Entäpä opettajan työssä oppiminen ja yhteistoiminta? 
"Opettaja älköön olko itsekylläinen silläkään tavoin, että hän luulisi, ettei hänellä muka olisi työtovereiltaan mitään oppimista. Milloin vain hänellä on tilaisuutta, käyköön opettajatovereidensa opetusta kuuntelemassa. Siitä on hänelle hyötyä siten, että hän näkee, mitenkä hyvin on opetettava, taikka hän kokee, mitä virheitä on opetuksessa vältettävä."
Tässä ajassa Aukusti varmasti iloitsisi opettajien yhteistoiminnasta, joka on melko yleistä. Mutta liittyykö siihen tarpeeksi tämmöistä keskinäistä ammatillista reflektiota? 

Opettajan kesä on levon, rentoutumisen ja sitä kautta uudistumisen aikaa. Ihanaa kesää!

Peruskoulun rakentajat

 Olipa tiistaina hieno päivä! Saimme viimein juhlia Kasvatustieteen laitoksella yhdessä kurssikavereidemme kanssa juhlakirjaamme.

Sattumoisin kuulun siihen opettajaporukkaan, joka aloitti vuonna 1974 ensimmäisenä peruskoulunluokaopettajaksi opiskelun Helsingin yliopistossa, Kasvatustieteen laitoksella. Opettajankouluslaitos oli alkaessamme hajasijoitettu, koska sen Ratakadulla sijaitseva rakennus oli täysremontissa lähes koko opiskelumme ajan.

Olemme antaneet nimeksi itsellemme Paraskurssi, koska se on ollut meille paras ja - ensimmäinen. Joukkomme oli varmasti viimeistä työvuottaan toimineen laitoksen esimiehen, professori Martti Ruudun huolella valikoima, näin ainakin koimme. Olemme vuosikymmenten mittaan pitäneet tiivistä yhteyttä, into työhön on säilynyt osin myös yhteyden tunteen takia. Olemme aloittaneet peruskoulun ja opettaneet kaikkien, viiden, opetussuunnitelmien aikana. Kokemusta on.

Kirjaan kirjoitti lähes viisikymmentä kurssilaistamme opettajatarinansa, eli reilusti yli puolet kurssistamme. Lisäksi kirjoitimme Martin ja Päivin kanssa hieman historiaa ja yhteenvetoja. Ovatpa kirjoitukset upeita, kiinnostavia ja hauskojakin! Ei ole tietoakaan kamalista oppilaista tai työtovereista, eteenpäin on menty ja opittu.

Vaikka luenkin näitä kirjoituksia kultaisin silmälasein, erottuu niistä jotain yhteistä arvopohjaa. Peruskoulu oli vahvasti ideologinen ratkaisu. Haluttiin päästä eroon luokkayhteiskunnan jäänteestä, kahdesta eri koulupolusta. Me halusimme olla luomassa tasavertaisia mahdollisuuksia kaikille. Tästä voi olla osoituksena esimerkiksi erityisopettajiksi vuosien mittaan  opiskelleiden suuri määrä, monet toimivat myös kouluttajina opetusalalla. Lapsilähtöisyys ja -myönteisyys tulee kirjoituksissa esiin vahvasti. Yleinen piirre on, että työssä on haluttu oppia. Ja se pitää yllä työmotivaatiota. Aika monet ovat tehneet (ja muutamat tekevät vieläkin) töitä yli eläkeiän ja toimivat kouluvaareina tai mummoina.

Meidän kurssimme aloitti muutoksen, jossa opettajista tuli kasvatustieteilijöitä, eikä niinkään käytännön kasvatusosaajia, kuten ehkä seminaarin käyneet opettajat miellettiin. Harmillista on, että opettajat eivät juurikaan työssään koe kiinnostusta kasvatustieteeseen, ehkä se on liian kaukana kasvatus- ja opetustyön haasteista? Käytännön ja teorian osuus opettajankoulutuksessa on aina ollut ratkaisematon pulma, kuten tilaisuuttamme kunnioittanut professori Pertti Kansanenkin totesi.

Uskon että kirjasta on iloa ihan kaikille opetusalasta kiinnnostuneille. Ainakin kansien välissä on melko ainutlaatuinen kokemus ja näkemys peruskoulun ensimmäistä vuosikymmenistä! - Ja siitä mitä on olla opettaja.

Takarivi on sosiaalinen ilmiö

Kouluissa on katse jo kohti lomaa. Kesätauon jälkeen alkaa uusi lukuvuosi, joka aina tuo jotain uutta.
Siksi mietinkin vielä takariviä ja omaa lempilastani, pitkäkestoista pienryhmää. Voidaanko tehdä jotain toisin?

Leea Lakka sai paljon huomiota julkaistessaan etnografisen väitöskirjansa Takarivin tekstikäytänteet (Linkki) 
Aihe on käytännönläheinen ja tärkeä. Perusopetuksen keskeisiä tehtäviä on antaa tasaveroiset mahdollisuudet elämään. Takarivin oppilaat ovat heitä, joiden kohdalla ei aina onnistuta.

Lakka sanoo Opettaja-lehden haastattelussa (linkki) 13.5. muun muassa seuraavaa:
"Tutkimuksessani takarivi ei tarkoita fyysistä etäisyyttä opettajaan vaan etäisyyttä koulun päämääriin. Takarivissä on kyse jäsenyyksistä, nuorisokulttuurista, ryhmäprosesseista ja ystävyyksistä. Siksi takarivi säilyy, vaikka opettaja hajottaisi sen ympäri luokkaa. 

Väitän myös, että takarivi ryhtyy töihin vasta pakon edessä. Pakolla en kuitenkaan tarkoita opettajan vallan lisäämistä tai koulukurin koventamista. Pakkoon tarvitaan pakkopääomaa, ja sitä on eniten opettajilla, jotka ovat reiluja ja lämpimiä oppilaita kohtaan.
Olennaista pakkopääomassa on, että oppilaat hyväksyvät sen. Takariviläisetkin sallivat riman nostamisen korkeammalle ja myös yltävät parempiin suorituksiin, jos suoritusten vaatijalla on heidän luottamuksensa."

Osittain olen samaa mieltä. Ratkaisun ei kuitenkaan tarvitse olla vain opettajan suhteessa yksilöihin, vaan luokan sosiaalisen rakenteen muuttamisessa. Kuten Lakka toteaa, on kyse jäsenyyksistä ja ryhmän prosesseista. Niitäkin voi muuttaa.

Luokka tai opetusryhmä on sosiaalinen näyttämö. Jos luokkaa (eli suurryhmää) ei ole organisoitu pienryhmärakenteeseen, jakautuu se ryhmiin ohjaamattomasti ja samanhenkiset löytävät toisensa. Tai paremmin sanoen: sosiaalinen pääoma ei jakaudu, kun erilaisen sosiaalisen pääoman omaavat eivät ole kehittävässä vuorovaikutuksessa. Hyvin motivoituneet ja menestyvät tukevat toisiaan, kun taas koulua vastustavat pitävät huolen, että kaveri ei vaan ala tekemään ahkerasti tehtäviä.

Ymmärrän, että yksittäinen opettaja, etenkään aineenopettaja, ei voi oikeastaan muuta, kuin kehittää hyvää johtajuuttaan, luonnollista auktoriteettiä, jota pakkopääoma varmaan kuvaa. Ratkaisevaa on saada ainakin luokan johtaviin oppilaisiin luottamus- ja kiintymyssuhde riittävän vahvaksi. Silloin opettaja voi vaatia. Ongelmaksi voi jäädä, että oppilas tekee opettajalle, ei itsensä vuoksi tehtäviä. 

Jos kouluissa nostetaan keskiöön se tärkein eli tasavertaisuus ja kasvatustehtävä, niin opetusryhmien sosiaaliseen rakenteeseen tulee puuttua ja ohjata tavoitteellisesti, pitkäjänteisesti sosiaalisen pääoman ja yhteistyötaitojen kehittymistä. Tähän en tiedä parempaa keinoa kuin pitkäkestoiset pienryhmät, joista kehittyy oppivia ryhmiä. 

Jotta ryhmä kasvaa vähitellen itseohjautuviksi ja oppilaat taidoiltaan ryhmään lisäarvoa tuoviksi, tarvitaan suunniteltua toimintaa ensi luokalta lähtien. Yhteistoiminta tuo lisäarvoa vain, kun kaikki osaavat tuoda vahvuutensa ryhmään ja osaavat myös arvioida ja korjata toimintaa. Tämä vaatii harjoittelua, mutta on palkitsevaa (kts. kirjojamme).  Ihminen on luonnostaan kuitenkin sosiaalinen ja useimmiten nauttii yhdessä tuotetusta hyvästä tuloksesta. On ollut hienoa havaita, että kyllähän näitä mietitään entistä enemmän. Toivottavasti hyviä käytäntöjä saadaan jakoon, sillä tarve on suuri. Laitan vielä linkin Hesariin, jossa hämmästyksekseni sain koko sivun takarivista ja sen ehkäisemisestä. (LINKKI)
Perusopetus ei saa olla eriarvoistava.

Tässäpä vielä mallia levosta, se antaa tilaa uusille ajatuksille!

Itseohjautuvuus ja yhteisöllinen oppiminen

 Kylläpäs kevät etenee, taka-askelista huolimatta. Ajatukset ovat olleet opettajakurssini juhlajulkaisussa, joka on nyt lähes painattamista vaille valmis. Siitä tulee melkoisen upea lukuelämys. Kirjassa on noin viidenkymmenen, ensimmäisten yliopistosta valmistuneiden luokanopettajien, kertomia tarinoita työssä oppimisesta, peruskoulun rakentumisesta ja opiskelun annista. Siitä esittelen helmiä myöhemmin.

Asiahan on tämä: Pöydällä on jo pari kuukautta ollut Heikki Pasasen kirjoitus (HS 15.3.), joka oli todella hyvä (linkki kirjoitukseen) :

Olimme kotifoorumilla todella iloisia, kun itseohjautuvuutta käsiteltiin siinä merkityksessä, kuin se kasvattajan näkökulmasta pitääkin nähdä. On ollut todella ihmeellistä seurata keskustelua, jossa jopa eräät arvostamani tutkijat väittävät, että ei koulussa voi odottaa itseohjautuvuutta. Se kuulemma kun kehittyy vasta varhaisessa aikuisuusiässä. Tämä sanotaan, vaikka jokainen vanhempi toivoo, että lapsi oppii vaikkapa syömään itse, pukemaan itse, tekemään koulutehtävät itse ja liikkumaan koulumatkoilla itse- ja tulemaan toimeen muiden kanssa. Itseohjautuvuus on vähitellen opittava taito. Kuten Heikki Pasanen kirjoittaa, se on yhteydessä toisten kanssa toimimiseen. 

Itseohjautuvuutta ei pitäisikään nähdä yksilönohjautuvuutena. 

"Pystyäkseen kehittämään itseään ihmisen on toimittava toisten kanssa ja saatava muilta palautetta itsestään. Peilaaminen ja relektointi on välttämätöntä, jotta tulee omaksi itsekseen." Voi olla että koulutus nähdään liian usein yksilökeskeisenä, koska arviointi on yksilöllistä. Mutta ihminen kasvaa ja oppii suhteissa muihin. Siksi vuorovaikutuksen edistäminen on koulussa tärkeää.

"Itseohjautuvuus ja toisten kanssa ryhmässä kehittyminen, oppiminen ja opiskelu kuuluvat samaan kokonaisuuteen. Itseohjautuvuus edellyttää siten yhteisöllisiä oppimisen muotoja." (korostus oma) Tämä on tärkeä peruste pedagogian uudistamiselle. Jos oppilaiden odotetaan olevan hiljaa ja tekevän omia tehtäviään, ei heillä ole mahdollisuutta oppia ohjatusti yhdessä toimimista ja oppimista.

Pasanen huomauttaa, että yksinopiskelu on kuormittavaa, lisää ulkoista ohjautumista ja heikentää hyvinvointia. Hän tiivistää itseohjautuvuuden ja yhteisöllisen oppimisen haasteen: 

"Jos oppimisympäristö ei tue yhteisöllisyyttä, joutuu itseään ja minuuttaan etsimään muista konteksteista. Valitettavasti itseohjautuvuus on käännetty oppijan ongelmaksi, vaikka ongelmana on se, etteivät koulutusinstituutiot pysty ottamaan vastaan ja kohtaamaan eri tavoin itseohjautuvia oppijoita ja kehittämään niihin tarvittavia pedagogisia menetelmiä".

Ollaan taas sen äärellä, että ei ole vääränlaisia oppijoita, lapsia tai nuoria. Kiitän tästä kirjoituksesta, jossa sanottiin se mitä itsekin usein yritän aiheesta sanoa, tiivistäen ja ymmärrettävästi. Luulen että yhä laajemmin alataan kiinnittämään huomiota koulun kasvatustehtävään ja siihen mitä se onnistuakseen padagogialta vaatii. Vakiintuneiden rakenteiden ja käytäntöjen muuttaminen on kovaa työtä, mutta olen jo nähnyt esimerkkejä siitä, että työ palkitsee, kun tuloksia alkaa näkymään. 

Erkka edistää inhimillistä kasvua

Opettaja johtaa prosesseja. Hänellä on annettuja ja itse asetettuja tavoitteita ja suunnitelma niiden toteuttamiseen- ja tietenkin kyky arvioida omaa toimintaansa. Mutta toimintakulttuuria työyhteisössään hän ei voi yksin muuttaa, vaikka haluakin olisi. Siihen tarvitaan yhteistyötä, ja yhteisiä virikkeitä. Aika paljon on sitkeyttä oltava jos haluaa muuttaa jääkiekon toimintakulttuuria. Mutta ei se koulussakaan ole paljon helpompaa. Kulttuurilla on luonnostaan pyrkimys jatkua.

Opettaja on yhä enemmän oppimiseen ohjaava, oppijan oman motivaation edistäjä. Tästä löytyy yhteyttä urheiluun. Erkka Westerlund on tunnetuimpia jääkiekkovalmentajiamme ja taustaltaan myös liikunnan ope. Hän haluaa tuottaa muutosta jääkiekkokulttuuriin. Erkka on vuosikausia jaksanut muistuttaa, että urheilulla ei ole päämääränä vain menestys, vaan myös koko yhteiskunnan hyvinvoinnin edistäminen, ihmisten kasvun tukeminen. Tästä syntyy mielestäni yhteys kouluun: Jos koulutus valjastetaan vain taloudellisen kasvun palvelukseen ja urheilu tulosten (ja maineen) tekemiseen, niin ollaan hyvinvoinnin kannalta eksyksissä. Samoin toimintakulttuuri on sitten äkkiä sellaista, että ohjauksen/opetuksen kohteena olevan osallisuudella ei ole suurta merkitystä. Autoritaarinen ohjaus lähtee usein siitä, että ohjattavalla on välillinen arvo edistää omaa/yhteisön ulkoista menestystä. Omaa motivaatiota ei silloin välttämättä edistetä tai kysytä. Oletan että meidän oppimistulosten lievä mutta jatkuva alamäki on yhteydessä tähän. 



Erkka sanoo (HS 9.4.) LINKKI että ylhäältä johtamisen tilalle tarvitaan ihmisten välistä luottamusta ja yhteisen ymmärryksen luontia. "Tavoitteena on saada jokaisen ihmisen henkiset voimavarat käyttöön, eikä vain yritetä ulkopäin työntää ihmistä eteenpäin."  Kyllä sopii opettajallekin tämä lähtökohta hyvin! Yhä enemmän ajattelen, että opettajakunta ei saa unohtaa työnsä ylevyyttä. Opettaja on tekemässä tulevaisuutta paremmaksi. Se onnistuu vain kun ihmiset kasvavat entistä paremmin itsensä tunteviksi, oman elämänsä ohjaajiksi ja yhteistyöhön kykeneviksi. Opettaja on aina kunnollisen ihmisen malli työssään ja edustaa oppimisen iloa. Siinäpä mahtava tehtävä, sen opettamisen ohella!

Koen opettamisen ja valmentamisen olevan samanlaisten tavoitteiden äärellä. Ei tietenkään ole haitaksi jos menestystä ja hyviä mitattavia tuloksiakin tulee. Mutta molemmat ovat pohjimmiltaan kasvatustyötä. Ja sille on kyllä kysyntää, kun vähän katselee ympärilleen.

Jatkuvuutta vai vaihtuvuutta?

 Olen pohtinut taas kotiryhmiä/oppivia pienryhmiä. Suurin vaikeus opettajien vakuuttamisessa pitkäkestoisten pienryhmien eduista, on ollut vastaväite, että sitten syntyy kuppikuntia, jos oppilaat ovat liian kauan samassa ryhmässä. Kun kaikkien pitää tulla toimeen kaikkien kanssa...Tämä on kumman sitkeä myytti.

Jos hyväksytään että koulun ei ole lasten työpaikka vaan kasvuympäristö, niin voidaan tehdä ajatuskoe:
Haluatko ihmissuhteisiisi jatkuvaa vaihtuvuutta vai pysyvyyttä?

Turvallisuus on kavuympäristön tärkein vaatimus. Jos ei ole turvassa ei oppiminenkaan suju.  Kun koulu on kasvuympäristö, niin siellä lapsi (tai nuori, vaikka kaikki ovat peruskoulussa juridisesti lapsia) on koulussa paitsi oppimassa oppisisältöjä, niin myös oppimassa ihmisiksi olemista.. Hänen pitää oppia kaveritaitoja, yhteistyötaitoja ja oman toiminnan ohjausta, esimerkiksi. Vuorovaikutus rakentuu turvalliselle pysyvyydelle, sillä vähänkin vaativa vuorovaikutus perustuu mentalisaatiolle (LINKKI Duodecim), joka on kehittyvä ja opittavakin taito.

Mentalisaatiota on hyvin vaikea harjoittaa jos ympärillä on alati vaihtuvia ihmisiä. Silloin oppiminen alkaa aina alusta. Me aikuiset olemme rakentaneet nykylapsille ympäristön, jossa kehittyvään lapseen kohdistuu usein aivan liian suuri ihmissuhteiden paine. Silloin useimmat kohtaamiset muodostuvat merkityksettömiksi. Koulussa ei nykyoloissa kannata olla huolissaan siitä, että oppilaat kohtaavat liian harvoja ihmisiä. Sen sijaan pitäisi olla huolissaan siitä, onko kaikilla mahdollisuus saada hyviä ystäviä ja opetella vuorovaikutusta rauhallisessa, ennakoitavassa tilanteessa? 

Tähän liittyy oleellisena myös vaihtuvien aikuisten ongelma koulussa/luokissa. Usein opettajat puolustelevat monia opettajia luokassa sillä, että jos oppilas ei tule toimeen jonkun opettajan kanssa, niin löytyy ainakin sitten joku. Tämä ajatus ei kestä tarkempaa pohdiskelua...Opettajan tulisi voida solmia oppilaisiinsa luottamus- ja kiintymyssuhde jolle luonnollinen auktoriteetti perustuu. Ei pitäisi hyväksyä sitä, että tämmöisen tärkeän pedagogisen onnistumisen vastuu on oikeastaan oppilailla... Varmasti olisi kaikille paljon helpompaa jos ihmissuhdekuormaa voidaan vähentää sekä oppilailla että opettajillakin.

Lapset tapaavat joka tapauksessa joka päivä monia ihmisiä. Kohtaamisissa onnistuvat parhaiten he, joilla on hyvä sosiaalinen pääoma ja hyvät vuorovaikutustaidot, oikeastaan osana tuota pääomaa.

Tästä on tullut enenkin kirjoitettua, mutta kertaus ei liene pahasta. Kouluilla on tarvetta saada aikaa pedagogisille, kasvatusta pohtiville keskusteluilla. Ihan vaikka opintopiiri voisi olla kivakin. Yhteinen tiedon lisääminen ja keskustelu luo pohjan sille, että voidaan löytää omaan työyhteisöön sopivia kasvatusratkaisuja. Kasvatus on kuitenkin koulun päätehtävä. Jos joku on eri mieltä siitä niin kannattaa lukea Perusopetuslaki, tehtävä. Tieto vapauttaa :)