Kiusaaminen ei katoa, mutta

sitä mahdollistavia käytäntöjä voidaan purkaa.

Taas on puhetta kiusaamisesta, vaikka se on lopetettu monta kertaa. Hyvää kehitystä on silti tapahtunut, niissä puitteissa missä nyt toimitaan. Kiusaamisen alkusyihin tai niihin koulun olosuhteisiin jossa kiusaaminen voi kehittyä, ei ole nimittäin helppo puuttua. 

Helsingin Sanomien haastattelussa 25.9. Christina Salmivalli (linkki) oli aiheellisesti huolissaan siitä, että kiusaaminen näyttää lisääntyneen pitkään jatkuneen hyvän kehityksen jälkeen. Syyksi hän arveli muun muassa somen kielteisiä vaikutuksia sekä aikuisten keskustelukulttuurin polarisoitumista. Näillä seikoilla on varmasti vaikutusta lapsiin, mutta, koulu ei juurikaan voi vaikuttaa niihin. On löydettävä myös ne syyt kiusaamiselle, joita koulussa voidaan säädellä. On siksi syytä tarkastella sitä, voidaanko kiusaamista vähentää koulutuksen rakenteista käsin. Aikuisten päätöksillä on kouluihin nimittäin luotu huomaamattomasti maaperää kiusaamiselle. Otan esiin kolme tämmöistä asiaa, jotka mitä ilmeisemmin aiheuttavat osaltaan kielteistä kehitystä.

- Koulun on lasten ja nuorten kasvuympäristö. Tämä ympäristö on muuttunut kiihtyvästi 2000-luvulla. Lähes puolet peruskouluista on, taloudellisin syin, suljettu. Koulujen keskimääräinen koko on siksi kasvanut voimakkaasti ja kasvaa edelleen. Kukaan ei tällä hetkellä tiedä miten tämä kehitys (vai pitääkö sanoa ihmiskoe) vaikuttaa kasvaviin lapsiin. On kuitenkin pääteltävissä, että luontaista, suojaavaa yhteisöllisyyttä ei suurkouluissa synny itsestään ja että ei-toivotutuja ilmiötä on usein vaikea havaita. Turvattomuus lisääntyy. Suurenkin koulun aikuisilla on tästä vastuu, mutta usein haasteet ovat vaikeasti ratkaistavissa. Kouluverkon suunnittelussa pitäisi voida käyttää suhteellisen luotettavaa tietoa myös sen sosiaalisista vaikutuksista, talouden rinnalla.

- Opetus tapahtuu kouluissa suurryhmissä, luokissa. Tämä on toiminut siihen saakka, kun oppilaat tunsivat toisensa ja opettajat oppilaansa. Yhtenäiskulttuurin aikana suurryhmiä oli lisäksi helpompi ohjata kuin nyt. Suurenevissa kouluissa kootaan nykyään toisilleen tuntemattomia lapsia luokaksi, jota opettaa monta opettajaa. Myös oppilaat vaihtuvat esimerkiksi muuton takia. Tämän kaltaisissa ryhmissä kehittyy luontaisesti kielteisiä ryhmäilmiöitä. Laumoissa vallitsevat viidakon lait, usein opettajalle näkymättömissä. Luokkien sosiaaliseen rakenteeseen voi ja pitää puuttua, rakenteistamalla ja ohjaamalla luokka pienryhmiin. Opettajien koulutus ei taida juurikaan antaa valmiuksia tähän?

- Kolmanneksi on vielä mainittava yhä suuremmat yksilölliset erot. Lapsilla on, taustoistaan johtuen, kovin erilaiset kaveri- tai yhteistoimintataidot ja valmiudet. Tämä vaikeuttaa myönteisen yhteisöllisyyden kehittymistä ryhmissä sekä myös edistää sitä, että osa jää ryhmän ulkopuolella. Peruskoulun tärkein tehtävä on tasoittaa mahdollisuuksia kasvaa yhteiskunnan jäsenyyteen. Tulisiko opetukseen sisällyttää nyt tavoitteellisesti etenevä yhteistoimintataitojen opetus, esimerkiksi osana päivitettävää kansalaistaitoa?

Juho Hollo, nero kasvatuksen ja sivistyksen asialla.

 Sattumoisin tutustuin tavallista tarkemmin Juho Hollon (1885-1967) elämäntyöhön. Ensi viikolla perjantaina 4.10. klo.15- (linkki) on Helsingin keskuskirjasto Oodissa hänen elämänkertakirjansa julkistamistapahtuma. Minulla on ilo haastatella siellä kirjan tekijöitä Eero Ojasta ja Timo Jantusta. Tutustuin kirjaan siis ennakolta. Ja millainen ihminen hän olikaan! Hänen vaikutuksensa ja työtahtinsa olivat aivan häkellyttäviä.

Jaa että kuinka niin nero? Hänen kohdallaan tälle määrittelylle on kyllä katetta. Tilaisuuden esittelyteksti kertoo: Juho Hollo (1885–1967) oli merkittävä kasvatusajattelija, suomentaja, kirjallisuuskriitikko ja esseisti. Näitä kaikkia puolia käsitellään hänen elämäkertateoksessaan Neron tie.

Hollo oli suomentajanero, jonka monipuolisuus on vertaansa vailla. Hän käänsi suomen kielelle lähes 200 kirjaa 16 kielestä, joukossa monia maailmankirjallisuuden klassikoita. Hän oli myös monipuolinen kirjallisuuskriitikko ja esseisti.

Kasvatusajattelijana Hollo oli aikaansa edellä. Hänen tunnetun ajatuksensa mukaan kasvatus on kasvamaan saattamista; se on myös kasvamisen auttamista ja esteiden poistamista yksilön luonnollisen kasvun tieltä.

Sattumalta tänä syksynä tulee myös kuluneeksi 50-vuotta Helsingin yliopiston kasvatustieteellisen tiedekunnan perustamisesta. Sehän perustettiin pitkälti, koska peruskoulun luokanopettajia alettiin kouluttamaan yliopistossa. Kuulun tähän ensimmäiseen yliopistosta opettajiksi valmistuneeseen vuosikurssiin. Tästä juhlasta lisää, kun se on vietetty 9.10.

Juho Hollo toimi siis laajalla alueella. Itseäni kiinnostaa tietenkin tässä yhteydessä hänen osuutensa suomalaisen kasvatustieteen kehittäjänä. Hollo nimitettiin jo 1920 kasvatustieteen dosentiksi ja lopulta hän sai erinäisten nimityskiistojen jälkeen ensimmäisen suomenkielisen kasvatus- ja oeptusopin professuurin 1937. Sitä ennen, vuodesta 1930 hän oli jo tosin hoitanut ylimääräisen professuurin tointa.

Merkittävää on, että professuurin saatuaan Hollo ei enää julkaissut tutkimuksia ja ylimalkaan etääntyi kasvatustieteestä. Luennot hän hoiti eläkkeelle siisrtymiseensä asti ja oli ilmeisesti pidetty luennoitsija. Kosmopoliitti Hollolle maailma oli aina laajasti auki, eikä hän ilmeisesti viihtynyt yhden tieteen parissa. Kirjallisuuden kääntäminen ja kirjallisuuskriitikkona toimiminen kiinnostivat enemmän.

Hänen kasvatusajattelunsa oli modernia ja on kestänyt aikaa hyvin, Voidaan jatella että nykyisen opetussuunnitelman perusteiden keskeinen ajatus, oppilas aktiivisena toimijana, on sopusoinnussa Hollon kasvatusajattelun kanssa. 

Opettajan koulutukselle Hollolla voisi olla nytkin paljon annettavaa: "Opettajien koulutus yliopistoissa tuli erottaa tieteenharjoittajien valmistuksesta. Opettajassa tulee Hollon mukaan olla tieteenharjoittajaa, mutta myös taiteilijaa, jonkin verran moralistia ja ehkä myös juristia." (Neron tie s. 248) Hollon mukaan opettajienkoulutus on pitäisi pohjautua filosofiaan, koska opettajan tulee olla sivistynyt, sanan laajassa merkityksessä. Luultavasti elinikäinen oppiminen olisi Hollon mielestä opettajalle tärkeää etenkin ajassamme.

Oppilaita opettajan, kasvattajan tulee Hollon mukaan auttaa kasvamaan, opettaja poistaa yksilöllisiä kasvun esteitä. Kasvattaja ohjaa mielikuvituksen kehitystä osana ajattelun kehitystä. Hollo edusti vahvasti kokonaiskasvatuksen ideaa; ihmisen kasvu tarvitsee mielikuvitusta, ajattelua, estetiikkaa ja kulttuuriperinnön omaksumista. Liiallisen (merkityksettömän)  tietomäärän ahtamista hän vastusti.

Varsinaisia pedagogisia ohjeita hän ei ehkä antanut, mutta perustaa kasvatukselle hän hahmotti edelläkävijänä. Itseäni viehättää juuri tämä Hollon tärkeänä tai jopa välttämättömänä pitämä kasvattajan kokonaistehtävä, joka muuten velvoittaa myös kasvattajan kehittämään itseään jatkuvasti. Opetus ei voi olla vain erillisten asioiden siirtämistä oppijoihin, kasvatustehtävä toteutuu kun jokainen saa mahdollisuuden kasvaa omaksi parhaaksi versioksi itsestään. Ehkäpä nykykoulun haasteisiin voidaan löytää ratkaisuja arvoista, filosofiasta käsin? 

Miten kasvatustehtävä saadaan takaisin koulun tehtävän ja tavoitteiden keskiöön? Ja mitä siitä seuraa opetuksen järjestelyn suhteen? Hollo varmaan haluaisi osallistua siihen keskusteluun, mikäli matkoiltaan ja käännöstöiltään ehtisi.

Kansalaisuuteen kasvu ja kansalaistaito

 Viime päivinä olen taas miettinyt koulun tehtävää ja on siitä kotona keskusteltukin. En tiedä kuinka monessa koulussa kerrataan tai kuinka moni opettaja kertaa perusopetuksen tavoitteen, kun lukuvuosi alkaa. Suosittelen sitä. Itselle se antoi aina selkänojaa. Sehän on  Perusopetuslain  mukaan tuen antaminen ihmisenä kasvuun ja vastuukykyiseen yhteiskunnan jäsenyyteen kasvamiseen.

Eri opetussuunnitelmien perusteet ovat sitten tulkinneet tätä perustehtävää vuosikymmenien aikana hiukan eri painotuksin, mutta aina se on oltava olemassa, koska laki on velvoittava, ylin opetusta ohjaava dokumentti. Aina olen hiukan ihmetellyt sitä, miksi nämä ylätason tavoitteet ovat usein koulutyössä ikäänkuin näkymättömiä? Kyllä kai vieläkin opettajat tunnistavat ilmiön, että opetussuunnitelman alkuosan yleiset tavoitteet herkästi sivuutetaan ja keskitytään ainekohtaisin tavoitteisiin ja arviointiohjeisiin?  Voidaan sanoa, että käytännön tarpeet ja ajanpuute johtavat tähän, mutta onhan se huono selitys. Kyseessä onkin johtamishaaste. Koulussa pitää opettajilla olla aikaa arvoida omaa käsitystään koulun tehtävästä ja muodostaa työyhteisössä yhteinen näky työn tavoitteista ja tavasta toteuttaa sitä. No, onpa tämä tullut sanottua aika monta kertaa ennenkin...

Tämä liittyy siihen, että pohdin tässä kansalaistaitoa. Sehän lopetettiin vuonna 2000 erillisenä oppiaineena ja sisällöt tuotiin muihin oppiaineisiin. Ehkäpä kaunis ajatus, mutta, mutta. Olisiko koko kuvio käännettävä toisinpäin. Jospa kansalaistaito olisikin keskeinen oppiaine, jota muu opetus tukee? Tuntuu, että paljon yksilöllisiä ja yhteisöllisiä sisältöjä voitaisiin ottaa esille kansalaistaidossa. On monia asioita joita voidaan tietysti harjoitella jokaisella oppitunnilla, mutta pitäisi olla aikaa sopia tavoitteista ja harjoittaa itsearviointia. Ajattelen että nykyaikainen kansalaistaito käsittelee myös sitä, mitä itse voi tehdä toimivan yhteiskunnan hyväksi. Miten omat valinnat vaikuttavat paitsi omaan tulevaisuuteen, niin myös yhteisöön? Itsereflektio on varmasti tärkeä taito kansalaisuuteen kasvamisessa. 

Nykyaikainen kansalaistaito näkisi siten sekä yleiset ehdot toimivalle hyvinvointiyhteisölle ja myös jokaisen vastuun osana yhteisöään. Yhteisötaju ja yhteisöosaaminen eivät nykyisin välttämättä kehity, koska luontaiset yhteisöt joihin kasvetaan, ovat pitkälti kadonneet.

Ajatus kansalaistaidon palauttamisesta näkyvästi opetukseen edellyttää myös kasvatuksen nostamista opetuksen eteen. Voi olla että kasvatus-sana ei ole muodikas tai ainakin se on, omasta mielestäni, turhan vähän esillä koulukeskusteluissa. Mutta jos kouluun tulee lapsia, joiden kasvatus, kasvun tuki on ollut puutteellista, niin koulun pitää vaan ottaa koppia. Siihen kopin ottamiseen ei nyt aina ole toimivaa räpylää, lainatakseni pesäpallotermejä. Kaikenlaista sälää on tuotu kouluun paikkaamaan kasvun tuen puutteita. Kansalaitaito oppiaineena voisi antaa oppilaille valmiudet ymmärtää yhteistoiminnan ehdot sekä pienessä että suuressa mittakaavassa- sekä asettaa itselleen sopivia tavoitteita toimia rakentavasti yhdessä. Parhaiten kasvua sitten käytännössä tuetaan omassa tutussa ryhmässä, luotetun aikuisen ohjauksessa. Opettajan paras työkalu silloin on pienryhmärakenne. 

Vastuu kasvattaa!

Olin katsomassa lapsenlapseni pesäpallo-ottelua. Tyttöjen peliä oli mukava katsella, kun joukkeesta huokui hyvä yhteishenki ja toisten kannustaminen. Lapsenlapseni on joukkueen kapteeni, muiden valitsemana. Ajattelin taas, miten vastuu auttaa usein ihmisen parhaat puolet vahvistumaan. Kapteenin tehtävä on kannustaa tiukoissakin paikoissa ja antaa positiivistä yhteishenkeä joukkueeseen. Sen lapsenlapseni tekikin todella hienosti. On hyvin kasvattavaa, kun pitää keskittyä siihen, miltä muista tuntuu ja ehkäpä tavallista enemmän ajatella sitä, miten oma toiminta vaikuttaa muihin.

Kasvava ihminen tarvitsee vastuuta. Meillä on nykyään hyvinkin salliva kasvatusote käytössä ja kulttuurimme suosii sitä, että lapsi on itsenäinen. Samalla jo hyvin pienen lapsen odotetaan tekevän itseään koskevia valintoja. Kaupassa saattaa nähdä vanhempia kysymässä nelivuotiaalta lapselta mitä hän haluaa syödä. Sen ikäisellä ei kuitenkaan ole edellytyksiä valita, mitä hänen kannattaa syödä. 

Kouluun tämä liittyy monella tapaa. Julkisuudessa näkyy väitteitä, että lapset ovat levottomia eivätkä osaa enää keskittyä. Millaisia lapset olivat ennen, ei oikeastaan voida tutkimuksellisesti tietää. Koulun arjessa kuitenkin näkyy, että toisinaan opettajilla on vaikeuksia ryhmien hallinnan kanssa tai ainakin haastavien yksilöiden ohjauksessa. Tähän on tietenkin muitakin syitä kuin älypuhelimet.

Koulujen kasvatustehtävä tuntuu painuneen taka-alalle. Se tuottaa ongelmia. Opettajat eivät ehkä koe, että kasvatusosaamista pitää kehittää. Toisaalta oppilaat ovat niin tietointensiivisen ympäristön keskellä koko ajan, että koulun tapa tarjota tietoa tuntuu jälkijättöiseltä ja vähemmän merkitykselliseltä. Väitän että lapset tarvitsevat eniten apua siinä, miten toimitaan muiden kanssa. Monilla on puutteelliset yhteistoimintataidot. 

Meillä on paljon vapauksia jo lapsesta lähtien, mutta onko vastuuta samassa suhteessa? Mielestäni tämä on kasvatuskentän suuri haaste nyt. Moni asia sujuisi koulussakin ilman säröjä jos lapset osaisivat itsereflektion: miten oma toimintani vaikuttaa muihin, miten saavutan itselleni asetetut tavoitteet, mitä seurauksia on valinnoillani? Jos näihin kysymyksiin osaa vastata sujuvasti, on polku kasvulle luultavimmin lavea. Koulussakin voidaan jakaa vastuutehtäviä. Se on kasvattajan parhaita työkaluja. On aina ihan mahtavaa nähdä miten useimmat syttyvät loistamaan kun saavat sopivasti vastuuta. Lopulta jokainen meistä janoaa tunnetta, että on tarpeellinen ja osaava osa yhteisöään. Jos tämä tunne ei täyty, löytyy muita kanavia, jotka helposti johtavat ongelmiin. Jaetaan vastuuta ja annetaan kehuja!

Kiitos Pekka Koponen!

 Lukuvuoden alussa on ollut paljon puhetta digilaitteiden haitallisuudesta, kännyköiden koulukäytön kiellosta ja jopa paperikirjoihin siirtymisestä. Kommenteissa on vaikuttanut paikoitellen siltä, että digiteknologia on kaiken pahan alku oppimiselle ja lasten kehitykselle yleensäkin. Hesarissa 21.8. työelämäprofessori Pekka Koponen (linkki)  sanoi sen mitä odotinkin: Viihdekäyttöä ja digioppimista ei pidä sekoittaa keskenään, etenkään kun koulujen opetusta kehitetään.

Koulun tehtävä on antaa elämässä tarpeelliset tiedot ja taidot. Ihan keskeinen taito on osata käyttää tietoteknologiaa mahdollisimman tehokkaasti, ja osata liikkua mediavirrassa kriittisesti. Tätä tärkeää kansalaistaitoa ei voi jättää vain kotien vastuulle.

Tietoteknologia on jo mullistanut tiedon jakamisen ja sen tuottamisen. Kun kirjapainotaito keksittiin, ulkoaoppiminen ei ollut enää keskeinen osa oppimista. Käytännössä ajateltiin kuitenkin pitkään, että jokainen voi nyt itsekseen opetella asioita ulkoa, eikä tarvitse kuunnella esilukijaa. Vähän sama tilanne on edelleen tietoteknologian käytössä kouluissa. Kipuilemme nyt sen kanssa mitä ei saa tai voi tehdä, kun pitäisi oppia käyttämään tietoteknologiaa mahdollisimman fiksusti. Tässä ovat opettajat avainasemassa. 

Koponen sanoo: "Koulujen ja opettajien autonomia on syvällä opetusjärjestelmämme arvoissa. Se on kuitenkin saattanut johtaa järjestelmän pirstaloitumiseen, koska teknologiamurroksen parhaita käytäntöjä ei saada kouluihin tehokkaasti."   Koponen esittää, että parhaat oppimisratkaisut pitäisi saada laajasti käyttöön, vaikka OPH:n ohjauksella. Tällä hetkellä digioppimisen kehitysaskelet vaihtelevat oppilaiden älylaitteiden täyskiellosta omien laitteiden hyödyntämiseen ja  mediakasvatuksen tehostamiseen. Koponen jatkaa: " Erityisesti opettajien digivalmiuksien kehittämiseen  tulee panostaa entisestään, eikä opettajaa saa jättää yksin murroksen keskelle."  Hyvin samaa mieltä. Opettajien täydennyskoulutus on ollut pitkään hajanaista. Opettaminen on asiantuntijatyötä, jossa jokaisen pitää koko ajan voida oppia uutta ja tarpeellista.

Häiritsevä viihdekäyttö ei tietenkään kuulu oppitunneille. Jos sellaista on päädytty sallimaan, ollaan jo huonolla tiellä. Sen sijaan kouluissa pitää opettaa älylaitteiden (myös omien) hyötykäyttöä, sillä sitä taitoa tarvitaan aina vain enemmän. Sivistystä pidetään tietoyhteiskunnassa yllä kansalaisten kyvyllä hakea, tuottaa ja jakaa hyödyllistä tietoa. 

Hyvä koulu

Lukuvuosi on alkanut, koulut tekevät parhaansa saattaakseen jokaisen rakentavaksi osaksi yhteiskuntaa.
Kuinka se tapahtuu?

Hesarin pääkirjoitus 8.8. julisti: "Parhaan koulun pitää olla jokainen koulu". (LINKKI)  Hiukan paradoksaalisesti kirjoitus alkoi: "Suomen peruskoulu on yhtä hyvä kuin surkein suomalainen koulu".
Kirjoituksessa kiinnitettiin huomiota vahvuuteemme, koulujemme tasalaatuisuuteen, joka on ollut murenemaan päin. Osaltaan tämä johtunee asuinalueiden eriarvoistumisesta. Sosioekonomiset taustat vaikuttavat jälleen koulussa menestykseen, vaikka perusopetuksen idea on tasavertaisuus. Ilmiöön voidaan puuttua ja paljon on tehtykin. Tärkeää on että oppilaat ja opettajat uskovat kouluunsa ja siihen että kaikilla onmahdollisuus oppia, taustoista riippumatta. 

Kirjoituksessa viitattiin Koulu ja eriarvoisuus (2024)  tietokirjaan, joka kuvailee koulujen erilaisia lähtökohtia ja sitä miten koulu voi olla hyvä, vaikka haasteita olisikin. Opettajien kunnoittava ja välittävä asenne on huomattu hyvin tärkeäksi. Opettaja voi vaikuttaa paljon siihen, että oppilas luottaa mahdollisuuksiinsa löytää omat vahvuutensa. Olemme kasvatustehtävän äärellä. Haaste tulee jatkumaan vaikka oppilasmäärät pienenevät ja kouluja suljetaan. Koulushoppailu yleistyy ja koulujen leimaaminen tapahtuu somessa salamannopeasti.

Mutta millaista opetuksen hyvässä koulussa sitten pitää olla? Kysymystä hämmensi psykologian professori Peter Gray Visio-lehdessä 10.8. 

Peter Gray haastaa koulun rakenteita ja muotoja. Hänen perusväittämänsä näyttää olevan, että koulu poikkeaa liikaa evoluutiossa kehittyneestä lasten luontaisesta tavasta oppia. Lasten keskeinen tapa oppia asioita on aina ollut itsenäinen leikki. Siinä on opittu elämän tärkeimpiä taitoja ja kasvatettu sosiaalista pääomaa. Kuinka saadaan ystäviä jotka auttavat? Miten neuvotellaan, saadaan apua? Gray sanoo, että lapsilla on vähemmän aikaa leikkiä itsenäisesti keskenään kuin koskaan ihmisen historiassa. Tällä on seurauksia. Lisäksi mittaaminen koulussa ja ulkoinen motivointi yleensäkin aiheuttavat stressiä lapsille.

Gray sanoo, että lasten ja nuorten mielenterveysongelmiin saataisiin helpotusta yksinkertaisilla tavoilla: Paljon vähemmän tai ei lainkaan läksyjä ja vähemmän kokeita ja testaamista."Lisäksi koulun pitäisi lisätä mahdollisuuksia lasten vapaaseen leikkiin, sillä leikkiminen tekee lapsista onnellisia." Greyn ajatuksista voisi keskustella hyvinkin pitkään, mutta itse pidän siitä, että haastetaan isosti. Nythän tosiaan näyttää siltä,että pyskologien ja muiden oppilashuollosta ja -tuesta vastaavien henkilöiden lisääminen kouluihin ei ole ratkaissut oppilaiden hyvinvointiongelmia. 

Taas tulemme koulun kasvatustehtävään. Mitä opettaja voi tehdä lieventääkseen koulun aiheuttamaa jännitystä ja stressiä? Ja samoin myös omaansa? Iloisessa ja rennossa ilmapiirissä jaksaa ja oppii parhaiten. Toivottavasti sitä löytyy kaikista koulupäivistä!

Koulu on lapsen kasvuympäristö!

Kesätauko kirjoittamisesta on tänä vuonna ollutkin pitkä, kestää taas hetken saada ajatuksia kirjoitettuun muotoon. Olin jo ajatellut että pitää, taas, kirjoittaa muutama rivi koulun tehtävästä. 

Kävikin sitten niin, että Hesarin Kuukausiliite (josta tykkään) otti esiin laajassa artikkelissaan koulujen vähenemisen ja samalla koulujen koon nopean kasvun. Muutos on hätkähdyttävä: Vuonna 1990 peruskoulussa oli keskimäärin 121 oppilasta, viime vuonna 274. Koulujen lukumäärä on pudonnut samoin hurjasti. Vuonna 1990 oli Suomessa melkein 4900 peruskoulua, viime vuonna enää 2014.  Pääkaupunkiseudulla koulujen koko on keskimäärin noin 500 oppilasta. Tämä kaikki on tapahtunut, vaikka oppilasmäärät eivät ole vielä pudonneet kovinkaan paljon. Se ilmiö on vasta alkamassa. Tähän asti kouluja on suljettu säästöihin vedoten. Miten käy koulujen?

lähde: Hs Kuukausiliite 8/24

Artikkelissa käsiteltiin koulujen määrää, koulujen sijoittumista, kuntien erilaista asemaa, kuntien säästötarpeita ja syntyvyyden ennusteita. Puhuttiin myös etäkoulujen mahdollisuudesta. Kaksi asiakokonaisuutta puuttui: Miksi koulu on? -ja lapsinäkökulma.

Voi olla toistoa, mutta kannatan lämpimästi, että koulusta päättävät ja koulussa työskentelevät kertaavat joka syksy, miksi koulu on, mikä on perusopetuksen tehtävä?

Kerrataan siis.
Perusopetuslaki §2:

"Tässä laissa tarkoitetun opetuksen tavoitteena on tukea oppilaiden kasvua ihmisyyteen ja eettisesti vastuukykyiseen yhteiskunnan jäsenyyteen sekä antaa heille elämässä tarpeellisia tietoja ja taitoja."
Perusopetuksen opetussuunnitelman perusteet:

 "Jokaisella perusopetusta antavalla koululla on opetus- ja kasvatustehtävä. Tämä tarkoittaa oppilaiden oppimisen, kehityksen ja hyvinvoinnin tukemista yhteistyössä kotien kanssa...

Perusopetuksen yhteiskunnallisena tehtävänä on edistää tasa-arvoa, yhdenvertaisuutta ja oikeudenmukaisuutta. Perusopetus kartuttaa inhimillistä ja sosiaalista pääomaa. Inhimillinen pääoma koostuu osaamisesta ja sosiaalinen pääoma ihmisten välisistä yhteyksistä, vuorovaikutuksesta ja luottamuksesta." 

Kun näitä lukee niin huomaa, että perusopetuksella on todellakin kasvatustehtävä, joka on aivan yhtä keskeinen kuin opetustehtävä. Silti joskus kuulee, että opettajakin haluaa keskittyä opettamiseen. Se on mahdollista vain kun kasvatus on ensin hoidettu. Ja se tuntuu siirtyneen kasvavassa määrin kouluille, ainakin mitä tulee kansalaisuuteen kasvamiseen.

Miten tämä nyt sitten liittyy Kuukausiliitteen artikkeliin? No siten, että koulu on lapsen tärkein kasvuympäristö kodin jälkeen. Usein se voi olla se tärkeinkin. Miltä tuntuu lapsesta koulujen koon nopea kasvu ja samalla koulumatkojen piteneminen? Kuinka suurissa kouluyksiköissä lapsi tai nuori löytää hyvän sosiaalisen kasvuympäristön eli hyviä ja kannustavia kavereita tai luottoaikuisen? Miten tämä vaikuttaa turvallisuuteen, lapsen tärkeimpään hyvän kasvun tarpeeseen?  Kukaan ei ilmeisesti kysy eikä tiedä. Ei sitä muuten ansiokkaassa artikkelissakaan kysytty.

Olen usein miettinyt, että kun puhutaan lasten lisääntyneistä keskittymishäiriöistä, mielenterveyden ongelmista yms. sellaisesta, niin ajatellaanko yhtään miten suuri muutos kouluissa kasvuympäristönä on tapahtunut? Ja miten se vaikuttaa lapsiin? Koulun pitoa ei voi päättää lyhyen tähtäimen taloudellisin syin. Koulu ei ole tuotantolaitos, jossa lasketaan vain kuluja oppilasta kohden. Pitäisi voida laskea myös ja etenkin tulokset vuosikymmenten päästä.

Kasvu tarvitsee pysyvyyttä ja ennakoitavaa ympäristöä. Turvallinen koulumatka, turvalliset aikuiset koulussa, turvallinen yhteisöasema, nämä luovat pohjan hyvälle kasvulle. Oppiminen on yleensä helppoa, jos on huolen asemasta on tilaa uteliaisuudelle ja luovuudelle. 

Välillä mietin, onko kasvatuskeskustelu koulukeskusteluissa kadonnut? Tuntuu, että meillä ei käytetä kasvatus-sanaa kovin paljon, vaikka suurin osa opettajista on kasvatustieteilijöitä. Kasvatus koulussa on vaativaa asiantuntijatyötä, kasvuun saattamista, hienointa hommaa mitä voi tehdä. Intoa ja iloa siihen opettajat ja kaikki muut koulutyöntekijät! Olette hyvin tärkeitä ihmisiä kasvaville.

Perusasiat

 Kesä on myös hyvää aikaa penkoa arkistoa. Löysin taas hyllyistäni perusteoksen eli Aukusti Salon Alakansakoulun opetusopin vuodelta 1926. Onhan kirjallinen ilmaisu muuttunut, mutta lapsen perustarpeet ja luontaiset oppimisen edellytykset eivät ole muuttuneet. Opetus ja kasvatus on parasta järjestää lapsilähtöisesti tässäkin ajassa ja ehkä etenkin nyt. Myös opettajan työssä oppimisen mahdollisuudet ovat samat kuin ennenkin.

Osa kirjan sivuista on edelleen auki leikkaamatta, enkä ole raaskinut ihan kaikkia avata. Johonkin kirjaan lainasin aikaisemmin näitä kahta periaatetta, jotka ovat aivan yhtä hyviä ohjeita nyt kuin sata vuotta sitten.

"Lapsi ei saa olla koulussa passiivisena, vastaanottavana kuuntelijana eikä opettaja varsinaisena toimijana. Oppilaan asema on koulussa toiminnassa ja opettajan tehtävä on toiminnan ohjaaminen. Mutta monesti näyttää siltä, että koulu olisi perustettu sitä varten, että opettaja saa näyttää taitonsa ja oppilaan on vaieten, kädet ristissä vain kuunneltava.....Jos tahdomme että lapsi kehittyy, hänen on annettava toimia." 
Varmaankin Aukusti olisi nyt hieman tyytyväisempi etenkin nuorempien opetuksen suhteen. Sadassa vuodessa on menty eteenpäin, mutta varmaan on vielä parannettavaa tässä? Jos vaihdetaan lapsi sanan tilalle nuori (sana ota ei juuri käytetty tuohon aikaan siinä merkityksessä kuin nyt) niin varmaan tunnistetaan tämä kehityshaaste edelleen?

Entäpä opettajan työssä oppiminen ja yhteistoiminta? 
"Opettaja älköön olko itsekylläinen silläkään tavoin, että hän luulisi, ettei hänellä muka olisi työtovereiltaan mitään oppimista. Milloin vain hänellä on tilaisuutta, käyköön opettajatovereidensa opetusta kuuntelemassa. Siitä on hänelle hyötyä siten, että hän näkee, mitenkä hyvin on opetettava, taikka hän kokee, mitä virheitä on opetuksessa vältettävä."
Tässä ajassa Aukusti varmasti iloitsisi opettajien yhteistoiminnasta, joka on melko yleistä. Mutta liittyykö siihen tarpeeksi tämmöistä keskinäistä ammatillista reflektiota? 

Opettajan kesä on levon, rentoutumisen ja sitä kautta uudistumisen aikaa. Ihanaa kesää!

Peruskoulun rakentajat

 Olipa tiistaina hieno päivä! Saimme viimein juhlia Kasvatustieteen laitoksella yhdessä kurssikavereidemme kanssa juhlakirjaamme.

Sattumoisin kuulun siihen opettajaporukkaan, joka aloitti vuonna 1974 ensimmäisenä peruskoulunluokaopettajaksi opiskelun Helsingin yliopistossa, Kasvatustieteen laitoksella. Opettajankouluslaitos oli alkaessamme hajasijoitettu, koska sen Ratakadulla sijaitseva rakennus oli täysremontissa lähes koko opiskelumme ajan.

Olemme antaneet nimeksi itsellemme Paraskurssi, koska se on ollut meille paras ja - ensimmäinen. Joukkomme oli varmasti viimeistä työvuottaan toimineen laitoksen esimiehen, professori Martti Ruudun huolella valikoima, näin ainakin koimme. Olemme vuosikymmenten mittaan pitäneet tiivistä yhteyttä, into työhön on säilynyt osin myös yhteyden tunteen takia. Olemme aloittaneet peruskoulun ja opettaneet kaikkien, viiden, opetussuunnitelmien aikana. Kokemusta on.

Kirjaan kirjoitti lähes viisikymmentä kurssilaistamme opettajatarinansa, eli reilusti yli puolet kurssistamme. Lisäksi kirjoitimme Martin ja Päivin kanssa hieman historiaa ja yhteenvetoja. Ovatpa kirjoitukset upeita, kiinnostavia ja hauskojakin! Ei ole tietoakaan kamalista oppilaista tai työtovereista, eteenpäin on menty ja opittu.

Vaikka luenkin näitä kirjoituksia kultaisin silmälasein, erottuu niistä jotain yhteistä arvopohjaa. Peruskoulu oli vahvasti ideologinen ratkaisu. Haluttiin päästä eroon luokkayhteiskunnan jäänteestä, kahdesta eri koulupolusta. Me halusimme olla luomassa tasavertaisia mahdollisuuksia kaikille. Tästä voi olla osoituksena esimerkiksi erityisopettajiksi vuosien mittaan  opiskelleiden suuri määrä, monet toimivat myös kouluttajina opetusalalla. Lapsilähtöisyys ja -myönteisyys tulee kirjoituksissa esiin vahvasti. Yleinen piirre on, että työssä on haluttu oppia. Ja se pitää yllä työmotivaatiota. Aika monet ovat tehneet (ja muutamat tekevät vieläkin) töitä yli eläkeiän ja toimivat kouluvaareina tai mummoina.

Meidän kurssimme aloitti muutoksen, jossa opettajista tuli kasvatustieteilijöitä, eikä niinkään käytännön kasvatusosaajia, kuten ehkä seminaarin käyneet opettajat miellettiin. Harmillista on, että opettajat eivät juurikaan työssään koe kiinnostusta kasvatustieteeseen, ehkä se on liian kaukana kasvatus- ja opetustyön haasteista? Käytännön ja teorian osuus opettajankoulutuksessa on aina ollut ratkaisematon pulma, kuten tilaisuuttamme kunnioittanut professori Pertti Kansanenkin totesi.

Uskon että kirjasta on iloa ihan kaikille opetusalasta kiinnnostuneille. Ainakin kansien välissä on melko ainutlaatuinen kokemus ja näkemys peruskoulun ensimmäistä vuosikymmenistä! - Ja siitä mitä on olla opettaja.

Takarivi on sosiaalinen ilmiö

Kouluissa on katse jo kohti lomaa. Kesätauon jälkeen alkaa uusi lukuvuosi, joka aina tuo jotain uutta.
Siksi mietinkin vielä takariviä ja omaa lempilastani, pitkäkestoista pienryhmää. Voidaanko tehdä jotain toisin?

Leea Lakka sai paljon huomiota julkaistessaan etnografisen väitöskirjansa Takarivin tekstikäytänteet (Linkki) 
Aihe on käytännönläheinen ja tärkeä. Perusopetuksen keskeisiä tehtäviä on antaa tasaveroiset mahdollisuudet elämään. Takarivin oppilaat ovat heitä, joiden kohdalla ei aina onnistuta.

Lakka sanoo Opettaja-lehden haastattelussa (linkki) 13.5. muun muassa seuraavaa:
"Tutkimuksessani takarivi ei tarkoita fyysistä etäisyyttä opettajaan vaan etäisyyttä koulun päämääriin. Takarivissä on kyse jäsenyyksistä, nuorisokulttuurista, ryhmäprosesseista ja ystävyyksistä. Siksi takarivi säilyy, vaikka opettaja hajottaisi sen ympäri luokkaa. 

Väitän myös, että takarivi ryhtyy töihin vasta pakon edessä. Pakolla en kuitenkaan tarkoita opettajan vallan lisäämistä tai koulukurin koventamista. Pakkoon tarvitaan pakkopääomaa, ja sitä on eniten opettajilla, jotka ovat reiluja ja lämpimiä oppilaita kohtaan.
Olennaista pakkopääomassa on, että oppilaat hyväksyvät sen. Takariviläisetkin sallivat riman nostamisen korkeammalle ja myös yltävät parempiin suorituksiin, jos suoritusten vaatijalla on heidän luottamuksensa."

Osittain olen samaa mieltä. Ratkaisun ei kuitenkaan tarvitse olla vain opettajan suhteessa yksilöihin, vaan luokan sosiaalisen rakenteen muuttamisessa. Kuten Lakka toteaa, on kyse jäsenyyksistä ja ryhmän prosesseista. Niitäkin voi muuttaa.

Luokka tai opetusryhmä on sosiaalinen näyttämö. Jos luokkaa (eli suurryhmää) ei ole organisoitu pienryhmärakenteeseen, jakautuu se ryhmiin ohjaamattomasti ja samanhenkiset löytävät toisensa. Tai paremmin sanoen: sosiaalinen pääoma ei jakaudu, kun erilaisen sosiaalisen pääoman omaavat eivät ole kehittävässä vuorovaikutuksessa. Hyvin motivoituneet ja menestyvät tukevat toisiaan, kun taas koulua vastustavat pitävät huolen, että kaveri ei vaan ala tekemään ahkerasti tehtäviä.

Ymmärrän, että yksittäinen opettaja, etenkään aineenopettaja, ei voi oikeastaan muuta, kuin kehittää hyvää johtajuuttaan, luonnollista auktoriteettiä, jota pakkopääoma varmaan kuvaa. Ratkaisevaa on saada ainakin luokan johtaviin oppilaisiin luottamus- ja kiintymyssuhde riittävän vahvaksi. Silloin opettaja voi vaatia. Ongelmaksi voi jäädä, että oppilas tekee opettajalle, ei itsensä vuoksi tehtäviä. 

Jos kouluissa nostetaan keskiöön se tärkein eli tasavertaisuus ja kasvatustehtävä, niin opetusryhmien sosiaaliseen rakenteeseen tulee puuttua ja ohjata tavoitteellisesti, pitkäjänteisesti sosiaalisen pääoman ja yhteistyötaitojen kehittymistä. Tähän en tiedä parempaa keinoa kuin pitkäkestoiset pienryhmät, joista kehittyy oppivia ryhmiä. 

Jotta ryhmä kasvaa vähitellen itseohjautuviksi ja oppilaat taidoiltaan ryhmään lisäarvoa tuoviksi, tarvitaan suunniteltua toimintaa ensi luokalta lähtien. Yhteistoiminta tuo lisäarvoa vain, kun kaikki osaavat tuoda vahvuutensa ryhmään ja osaavat myös arvioida ja korjata toimintaa. Tämä vaatii harjoittelua, mutta on palkitsevaa (kts. kirjojamme).  Ihminen on luonnostaan kuitenkin sosiaalinen ja useimmiten nauttii yhdessä tuotetusta hyvästä tuloksesta. On ollut hienoa havaita, että kyllähän näitä mietitään entistä enemmän. Toivottavasti hyviä käytäntöjä saadaan jakoon, sillä tarve on suuri. Laitan vielä linkin Hesariin, jossa hämmästyksekseni sain koko sivun takarivista ja sen ehkäisemisestä. (LINKKI)
Perusopetus ei saa olla eriarvoistava.

Tässäpä vielä mallia levosta, se antaa tilaa uusille ajatuksille!

Itseohjautuvuus ja yhteisöllinen oppiminen

 Kylläpäs kevät etenee, taka-askelista huolimatta. Ajatukset ovat olleet opettajakurssini juhlajulkaisussa, joka on nyt lähes painattamista vaille valmis. Siitä tulee melkoisen upea lukuelämys. Kirjassa on noin viidenkymmenen, ensimmäisten yliopistosta valmistuneiden luokanopettajien, kertomia tarinoita työssä oppimisesta, peruskoulun rakentumisesta ja opiskelun annista. Siitä esittelen helmiä myöhemmin.

Asiahan on tämä: Pöydällä on jo pari kuukautta ollut Heikki Pasasen kirjoitus (HS 15.3.), joka oli todella hyvä (linkki kirjoitukseen) :

Olimme kotifoorumilla todella iloisia, kun itseohjautuvuutta käsiteltiin siinä merkityksessä, kuin se kasvattajan näkökulmasta pitääkin nähdä. On ollut todella ihmeellistä seurata keskustelua, jossa jopa eräät arvostamani tutkijat väittävät, että ei koulussa voi odottaa itseohjautuvuutta. Se kuulemma kun kehittyy vasta varhaisessa aikuisuusiässä. Tämä sanotaan, vaikka jokainen vanhempi toivoo, että lapsi oppii vaikkapa syömään itse, pukemaan itse, tekemään koulutehtävät itse ja liikkumaan koulumatkoilla itse- ja tulemaan toimeen muiden kanssa. Itseohjautuvuus on vähitellen opittava taito. Kuten Heikki Pasanen kirjoittaa, se on yhteydessä toisten kanssa toimimiseen. 

Itseohjautuvuutta ei pitäisikään nähdä yksilönohjautuvuutena. 

"Pystyäkseen kehittämään itseään ihmisen on toimittava toisten kanssa ja saatava muilta palautetta itsestään. Peilaaminen ja relektointi on välttämätöntä, jotta tulee omaksi itsekseen." Voi olla että koulutus nähdään liian usein yksilökeskeisenä, koska arviointi on yksilöllistä. Mutta ihminen kasvaa ja oppii suhteissa muihin. Siksi vuorovaikutuksen edistäminen on koulussa tärkeää.

"Itseohjautuvuus ja toisten kanssa ryhmässä kehittyminen, oppiminen ja opiskelu kuuluvat samaan kokonaisuuteen. Itseohjautuvuus edellyttää siten yhteisöllisiä oppimisen muotoja." (korostus oma) Tämä on tärkeä peruste pedagogian uudistamiselle. Jos oppilaiden odotetaan olevan hiljaa ja tekevän omia tehtäviään, ei heillä ole mahdollisuutta oppia ohjatusti yhdessä toimimista ja oppimista.

Pasanen huomauttaa, että yksinopiskelu on kuormittavaa, lisää ulkoista ohjautumista ja heikentää hyvinvointia. Hän tiivistää itseohjautuvuuden ja yhteisöllisen oppimisen haasteen: 

"Jos oppimisympäristö ei tue yhteisöllisyyttä, joutuu itseään ja minuuttaan etsimään muista konteksteista. Valitettavasti itseohjautuvuus on käännetty oppijan ongelmaksi, vaikka ongelmana on se, etteivät koulutusinstituutiot pysty ottamaan vastaan ja kohtaamaan eri tavoin itseohjautuvia oppijoita ja kehittämään niihin tarvittavia pedagogisia menetelmiä".

Ollaan taas sen äärellä, että ei ole vääränlaisia oppijoita, lapsia tai nuoria. Kiitän tästä kirjoituksesta, jossa sanottiin se mitä itsekin usein yritän aiheesta sanoa, tiivistäen ja ymmärrettävästi. Luulen että yhä laajemmin alataan kiinnittämään huomiota koulun kasvatustehtävään ja siihen mitä se onnistuakseen padagogialta vaatii. Vakiintuneiden rakenteiden ja käytäntöjen muuttaminen on kovaa työtä, mutta olen jo nähnyt esimerkkejä siitä, että työ palkitsee, kun tuloksia alkaa näkymään. 

Erkka edistää inhimillistä kasvua

Opettaja johtaa prosesseja. Hänellä on annettuja ja itse asetettuja tavoitteita ja suunnitelma niiden toteuttamiseen- ja tietenkin kyky arvioida omaa toimintaansa. Mutta toimintakulttuuria työyhteisössään hän ei voi yksin muuttaa, vaikka haluakin olisi. Siihen tarvitaan yhteistyötä, ja yhteisiä virikkeitä. Aika paljon on sitkeyttä oltava jos haluaa muuttaa jääkiekon toimintakulttuuria. Mutta ei se koulussakaan ole paljon helpompaa. Kulttuurilla on luonnostaan pyrkimys jatkua.

Opettaja on yhä enemmän oppimiseen ohjaava, oppijan oman motivaation edistäjä. Tästä löytyy yhteyttä urheiluun. Erkka Westerlund on tunnetuimpia jääkiekkovalmentajiamme ja taustaltaan myös liikunnan ope. Hän haluaa tuottaa muutosta jääkiekkokulttuuriin. Erkka on vuosikausia jaksanut muistuttaa, että urheilulla ei ole päämääränä vain menestys, vaan myös koko yhteiskunnan hyvinvoinnin edistäminen, ihmisten kasvun tukeminen. Tästä syntyy mielestäni yhteys kouluun: Jos koulutus valjastetaan vain taloudellisen kasvun palvelukseen ja urheilu tulosten (ja maineen) tekemiseen, niin ollaan hyvinvoinnin kannalta eksyksissä. Samoin toimintakulttuuri on sitten äkkiä sellaista, että ohjauksen/opetuksen kohteena olevan osallisuudella ei ole suurta merkitystä. Autoritaarinen ohjaus lähtee usein siitä, että ohjattavalla on välillinen arvo edistää omaa/yhteisön ulkoista menestystä. Omaa motivaatiota ei silloin välttämättä edistetä tai kysytä. Oletan että meidän oppimistulosten lievä mutta jatkuva alamäki on yhteydessä tähän. 



Erkka sanoo (HS 9.4.) LINKKI että ylhäältä johtamisen tilalle tarvitaan ihmisten välistä luottamusta ja yhteisen ymmärryksen luontia. "Tavoitteena on saada jokaisen ihmisen henkiset voimavarat käyttöön, eikä vain yritetä ulkopäin työntää ihmistä eteenpäin."  Kyllä sopii opettajallekin tämä lähtökohta hyvin! Yhä enemmän ajattelen, että opettajakunta ei saa unohtaa työnsä ylevyyttä. Opettaja on tekemässä tulevaisuutta paremmaksi. Se onnistuu vain kun ihmiset kasvavat entistä paremmin itsensä tunteviksi, oman elämänsä ohjaajiksi ja yhteistyöhön kykeneviksi. Opettaja on aina kunnollisen ihmisen malli työssään ja edustaa oppimisen iloa. Siinäpä mahtava tehtävä, sen opettamisen ohella!

Koen opettamisen ja valmentamisen olevan samanlaisten tavoitteiden äärellä. Ei tietenkään ole haitaksi jos menestystä ja hyviä mitattavia tuloksiakin tulee. Mutta molemmat ovat pohjimmiltaan kasvatustyötä. Ja sille on kyllä kysyntää, kun vähän katselee ympärilleen.

Jatkuvuutta vai vaihtuvuutta?

 Olen pohtinut taas kotiryhmiä/oppivia pienryhmiä. Suurin vaikeus opettajien vakuuttamisessa pitkäkestoisten pienryhmien eduista, on ollut vastaväite, että sitten syntyy kuppikuntia, jos oppilaat ovat liian kauan samassa ryhmässä. Kun kaikkien pitää tulla toimeen kaikkien kanssa...Tämä on kumman sitkeä myytti.

Jos hyväksytään että koulun ei ole lasten työpaikka vaan kasvuympäristö, niin voidaan tehdä ajatuskoe:
Haluatko ihmissuhteisiisi jatkuvaa vaihtuvuutta vai pysyvyyttä?

Turvallisuus on kavuympäristön tärkein vaatimus. Jos ei ole turvassa ei oppiminenkaan suju.  Kun koulu on kasvuympäristö, niin siellä lapsi (tai nuori, vaikka kaikki ovat peruskoulussa juridisesti lapsia) on koulussa paitsi oppimassa oppisisältöjä, niin myös oppimassa ihmisiksi olemista.. Hänen pitää oppia kaveritaitoja, yhteistyötaitoja ja oman toiminnan ohjausta, esimerkiksi. Vuorovaikutus rakentuu turvalliselle pysyvyydelle, sillä vähänkin vaativa vuorovaikutus perustuu mentalisaatiolle (LINKKI Duodecim), joka on kehittyvä ja opittavakin taito.

Mentalisaatiota on hyvin vaikea harjoittaa jos ympärillä on alati vaihtuvia ihmisiä. Silloin oppiminen alkaa aina alusta. Me aikuiset olemme rakentaneet nykylapsille ympäristön, jossa kehittyvään lapseen kohdistuu usein aivan liian suuri ihmissuhteiden paine. Silloin useimmat kohtaamiset muodostuvat merkityksettömiksi. Koulussa ei nykyoloissa kannata olla huolissaan siitä, että oppilaat kohtaavat liian harvoja ihmisiä. Sen sijaan pitäisi olla huolissaan siitä, onko kaikilla mahdollisuus saada hyviä ystäviä ja opetella vuorovaikutusta rauhallisessa, ennakoitavassa tilanteessa? 

Tähän liittyy oleellisena myös vaihtuvien aikuisten ongelma koulussa/luokissa. Usein opettajat puolustelevat monia opettajia luokassa sillä, että jos oppilas ei tule toimeen jonkun opettajan kanssa, niin löytyy ainakin sitten joku. Tämä ajatus ei kestä tarkempaa pohdiskelua...Opettajan tulisi voida solmia oppilaisiinsa luottamus- ja kiintymyssuhde jolle luonnollinen auktoriteetti perustuu. Ei pitäisi hyväksyä sitä, että tämmöisen tärkeän pedagogisen onnistumisen vastuu on oikeastaan oppilailla... Varmasti olisi kaikille paljon helpompaa jos ihmissuhdekuormaa voidaan vähentää sekä oppilailla että opettajillakin.

Lapset tapaavat joka tapauksessa joka päivä monia ihmisiä. Kohtaamisissa onnistuvat parhaiten he, joilla on hyvä sosiaalinen pääoma ja hyvät vuorovaikutustaidot, oikeastaan osana tuota pääomaa.

Tästä on tullut enenkin kirjoitettua, mutta kertaus ei liene pahasta. Kouluilla on tarvetta saada aikaa pedagogisille, kasvatusta pohtiville keskusteluilla. Ihan vaikka opintopiiri voisi olla kivakin. Yhteinen tiedon lisääminen ja keskustelu luo pohjan sille, että voidaan löytää omaan työyhteisöön sopivia kasvatusratkaisuja. Kasvatus on kuitenkin koulun päätehtävä. Jos joku on eri mieltä siitä niin kannattaa lukea Perusopetuslaki, tehtävä. Tieto vapauttaa :) 

Tapahtui se mitä ei voi tapahtua

 Tiistaina Vantaalla tapahtui se, jota kukaan ei toivoisi koulussa tapahtuvan. Koululainen ampui luokkatovereitaan kohtalokkain seurauksin. Tapahtuneelle ei voi enää mitään ja sen jäljet jäävät pysyviksi. Toivon voimia kaikille, joita tapaus on läheltä koskettanut. 

Vaikka kouluissa tehtäisiin ihan kaikki oppilaiden hyvinvoinnin hyväksi, aina voi tapahtua jotain mihin ei oltu varauduttu, eikä oltu nähty merkkejä. 
 

Surun läpi on yhteisön kuljettava. Elämä jatkuu, vaikka monilla pysyvästi muuttuneena. Kriisistä tulee kuitenkin voida oppia, ei ole muuta mahdollisuutta. On mietittävä mitä vielä voidaan tehdä, jotta kaikilla on koulussa hyvä ja turvallista olla. Pelkät puheet eivät vielä tee mitään. En lainkaan tiedä miten Vantaalla tai Viertolassa on toimittu, mutta omat ajatukset kulkevat käytännöllisten ratkaisujen suuntaisesti. Uutisista olen ymmärtänyt, että ampuja oli tammikuussa aloittanut uusi oppilas ja mahdollisesti kiusattu. Koulun henkilöstö ei kuitenkaan ollut havainnut mitään erityistä. Tästä tulee kaksi asiaa mieleen: Uuden oppilaan vastaanottokäytäntö ja luokan tilanteen seuranta.

Kun lapsi (tai nuori) muuttaa uuteen kouluun, on hän haavoittuvassa asemassa. Hän joutuu jättämään taakseen suuren osan suojaavasta sosiaalisesta pääomastaan eli kaverien verkoston. Kun yhteisöasemaa ei aluksi ole uudessa ryhmässä, on asema usein heikko, ellei uudella tulokkaalla ole todella hyvät sosiaaliset valmiudet ja vastaanottava luokka sosiaalisesti avoin. Aina ei niin ole. Siksi olisi tärkeää että kunnan/koulun tasolla on selvät toimintaohjeet siitä, miten uusi oppilas ja hänen perheensä otetaan vastaan. Tärkeintä on tukea uuden oppilaan mahdollisuuksia saada turvallinen asema uudessa yhteisössään. Tämän voi varmistaa eri tavoin. 

Omat ratkaisut: Jos luokka on rakenteistettu noin neljän hengen kotiryhmiin, voidaan uudelle oppilaalle osoittaa heti paikka ja pienryhmä jolla on tehtävänä ottaa vastaan. Yleensä tämä toimii kokemuksieni mukaan hyvin, opettajan ohjauksessa toki. Ellei kotiryhmiä ole, uudelle oppilaalle nimetään luokasta kaksi tukihenkilöä. Näiden on hyvä olla sellaisia oppilaita, joilla on vahva yhteisöasema, he tuovat silloin turvaa uudelle oppilaalle. Kaikissa ratkaisuissa luokan valvoja seuraa tilannetta olemalla säännöllisesti yhteydessä uuden oppilaan perheeseen ja käymällä ohjauskeskusteluja uuden oppilaan ja hänen tukiryhmänsä kanssa. Näin toimitaan riittävän kauan. Uuden oppilaan sijoittumista uuteen ryhmäänsä pitää tukea ja seurata. Usein tässä on paljon koulu- ja opettajakohtaista kirjavuutta ja toisinaan jopa (tahattomana toki) sosiaalisen heitteillejätön tuntua, ikävä kyllä. Koululle on annattu tehtävä tasoittaa sosiaalista pääomaa, kuten tiedetään. Toivon että uusien oppilaiden vastaanotosta laaditaan kaikissa kouluissa yhteiset hyvin toimivat käytännöt.

Toinen asia on tämä tietäminen. Kovin usein aikuiset eivät tiedä ajoissa huonosta sosiaalisen tilanteen kehityksestä. Siihen olisi kyllä keinoja. Itse olen jo kymmenen vuotta sitten ollut mukana kehittämässä helppoa hyvinvointikyselyä joka toimii alustalla classpirit.fi . Alusta on ollut ilmaisena käytettävissä, mutta jostain syystä opettajat eivät ole ottaneet laajasti käytäntöön tämän kyselyn ajatusta. Kyseessä on hyvin yksinkertainen anonyymi kysely, jonka avulla luokan valvoja voi saada vaikka viikottain  "sisäpiirin" tietoa ryhmästään, toivottavasti ennen kuin tilanne on paha. Lohjalla ainakin näyttää nyt olevan laajasti käytössä oma luokkahenki kyselymalli. (LINKKI) Liian usein voimaroja suunnataan jälkiseurauksiin, mutta ennaltaehkäisyssä tärkeää on saada tietoa suoraan oppilailta. Usein tietoa ei saa, koska oppilaat pelkäävät kantelijan mainetta. Kun verkossa tehtävässä kyselyssä ei jää tietoja vastaajasta, on paljon helpompaa vastailla rehellisesti. 

Kouluilla on kuitenkin toiveikkaasti tulevaisuuteen katsova tehtävä. 

Pienryhmille tuli näkyvyyttä

 Melkein nolotti. Keskiviikkona tuttu viestitti, että sun nimi on muuten metron ja ratikkapysäkkien valotauluissa. Mitä ihmettä! 

Edellisessä kirjoituksessa kerroin kuinka Matti Rimpelän kanssa kirjoitimme Hesariin takarivin oppilaista ja siitä, että heitä ei olisi jos käytetään pienryhmärakennetta. Pienten sattumusten takia toimittaja Elina Nissinen soitti ja kyseli miten se pienryhmärakenne luokassa toimii. Minähän vastailin ja juteltiin varmaan puoli tuntia. Luulin että olen lähinnä yksi haastateltava jossain jutussa. Noh, keskiviikkona huomasin olevani kokosivun jutussa ainoa haastateltava. Olisihan toki löytynyt muitakin kertomaan kertomaan luokkien sosiaalisen rakenteen ohjaamisesta. Kerroin kyllä että en minä ole tätä pienryhmärakennetta keksinyt, mutta Haapaniemen metodia lehdessä kuvaillaan... Noh ei siinä mitään, olen saanut vuosien ajan, myös hyvän työtoverin avulla, kehiteltyä monia toimivia mausteita pienryhmien voimavaroiksi. Onneksi en enää ole töissä. Olisi voinut olla hankalaa, sillä opettajat eivät yleensä tykkää kun työkaveri on olevinaan muita parempi...Ehkäpä muissakin ammattikunnissa kateus nousee nopeasti ryhmässä esiin. Mutta se ei saisi olla esteenä hyvien ja koeteltujen käytäntöjen jakamisessa. Yhdessä oppii enemmän.

Mutta olihan artikkeli onnistunut, tärkeällä asialla ja tunnustan ajatukset omikseni. Artikkelin otsikko oli : Opettaja esittelee keinon torjua takapulpettien kouluvihaa. LINKKI  No esittely on ihan hyvä ilmaisu, koska enhän minä ole pienryhmiä keksinyt, ehkä osaan pitkäkestoisuutta kuitenkin perustella, teoriassa ja käytännössä. 

Oli kiinnostavaa seurata somekanavien vilkasta keskustelua asiasta. Yllättävän asiallisia oltiin, mutta huomasin, että peruskäsiteet olivat välillä kadoksissa ja myös se, miksi pitkäkestoista ryhmää tarvitaan.

Osa ymmärsi, että pienryhmä tarkoittaa erityisluokkaa tai pienempiä luokkia. Yleinen huoli oli, että oppilaat eiväthän osaa valita itselleen työparia tai ryhmää ja että kaikkienhan pitää olla kaikkien kanssa. No siihen on monta tietä. Sitkeässä on käsitys, että ryhmiä pitää koko ajan vaihtaa. Siitä seuraa, että ryhmä ei ehdi kehittyä parhaaseen versioonsa ja monilla ei ole luotettavaa ystävää, merkitsevää suhdetta yhteenkään luokassaan. Luottamussuhteiden rakentuminen kun ottaa aikaansa. Silloin ei ole turvallinen olo. Samasta syystä opettajien ei pitäisi vaihtua luokassa koko ajan.

Olemme kotona jatkuvasti ihmetelleet, miten vähän luokan sosiaaliseen rakenteeseen tai oppilaiden sosiaaliseen pääomaan kiinnitetään  huomiota. Kun ei tiedä mitä ei tiedä, ei pienryhmien suunnitelmalliselle tukemiselle löydy tarpeeksi laajalla rintamalla tukea.  Hyvä, että nyt on ollut keskustelua, painetta on siihen, että yhä suurempien koulujen ja oppilaiden lisääntyvän eriarvoisuuden pulmiin pitää puuttua. Lapset eivät ole vääränlaisia, heidän perustarpeisiinsa pitää vastata, ennen kuin pidetään oppilaita levottomina ja keskittymättöminä. Nyt näyttää, että myös sosiaalisen pääoman puutteen takia oppilaat saavat kyllä erityistukea- mutta samalla heidät usein eristetään ryhmästään. 

On opettajia, kouluja ja kuntiakin (ainakin Kerava) joiden pyrkimyksenä on ollut rakenteistaa luokkia suurryhmästä turvallisempiin pienryhmiin. Oppilaiden sosiaaliset tarpeet ja koulutuksen kasvatus- ja sivistystarpeet on yhdistettävissä. Oikeastaan, jos haluamme, että meillä on  maailman parasta koulu ja onnellisin kansakunta (tai vaikka lähes parhaat) niin koulua lasten kasvuympäristönä on rakennettava tutkimuksiin perustuen ja suunnitelmallisen toiminnan avulla. Sitä odotellessa.

Takarivi voisi jäädä historiaan

 Hesari on ansiokkaasti ottanut taas osaa koulukeskusteluun. Leea Lakan väitöskirjatutkimus takarivin oppilaista sai paljonkin tilaa (linkki artikkeliin) ja (linkki pääkirjoitukseen)

Tutkimus kuvaili tilannetta jonka kaikki tunnemme, eikä ottanut kantaa siihen, mitä voidaan tehdä. Uutisoinnissa onkin nykyään minusta vallalla käytäntö että huolenaiheita nostetaan esiin, mutta ei niiden ratkaisua. Sehän on vähemmän dramaattista, kai...

No, takarivin oppilaat (usein kai poikia) ovat kovin tärkeä aihe, se liittyy koulun tehtävään tuottaa tasa-arvoa. Yhä suuremmissa kouluissa ja yhä vähemmän jatkuvuutta tarjoavassa kasvuympäristössä osa oppilaista on eksyksissä- ja pahimmillaan sosiaalisesti heitteillä. Näemme, miten sosiaalinen pääoma on lähtenyt jakautumaan ja jakamaan oppilaita, aivan kuin suurten kaupunkien asuinalueet ovat jakautumassa. Koulussa voidaan parantaa tilannetta.

Perinteisesti luokkien sosiaaliseen rakenteeseen ei ole puututtu suunnitelmallisesti tai ainakaan pitkäjänteisesti. Tuntuu, kun keskustelua seuraa, että ryhmädynamiikka ja ryhmän prosessit eivät ole kovin tuttuja opettajille, tai jos ovatkin, se ei vaikuta laajasti opetusjärjestelyihin. Miksiköhän on näin? Koulussa kuitenkin opetetaan pääasiassa ryhmiä.

Kirjoitimme Matti Rimpelän kanssa Hesariin takarivin oppilaista ja pienryhmistä. Se julkaistiin tänään, kiitos siitä toimitukselle! LINKKI

Julkaisen kirjoituksen kokonaan tässä, jos kirjoitus jää maksumuurin taakse. 

Pitkäkestoiset ohjatut pienryhmät jättäisivät takarivin oppilaat historiaan

Viime päivinä on medioissa jälleen keskusteltu oppilaiden taustan sosioekonomisen taustan, asuinalueen ja koulun vaikutuksesta koulumenestykseen. Peruskouluun siirryttäessä tavoitteena oli häivyttää koulutuksesta sääty-yhteiskunnan jäänteet. Onko tämä tavoite unohtumassa?

Leea Lakka on väitöskirjassaan (HS 10.3.) nostanut näkyviin takarivin oppilaat, jotka luokassa muodostavat kiinteän ryhmän ja sijoittuvat mahdollisimman kauas opettajista, eivät kiinnity kouluun ja haastavat opettajia. Ilmiö ei ole uusi. Muistamme sen jo vuosikymmenien takaa omista kouluistamme. Miksi se saa jatkua?

Taas kerran vaaditaan koululta oppimaan pakottamista ja tiukempaa vaatimista. Näin ei puututa takarivi- ilmiön syihin. Lapset elävät peruskoulussa omaa sosiaalista elämäänsä, virallisesti luokissa ja todellisuudessa pienryhmissä. Takarivin oppilaat ovat väistämätön seuraus, kun koulun virallinen rakenne perustuu suuriin ryhmiin. Luokka jakautuu samanmielisten klikkeihin, jotka elävät omaa elämäänsä oppitunneilla ja niiden väliajoilla.

Jo pitkään on ollut koulun sisäiselle sosiaaliselle rakenteelle ratkaisuja, joilla tasoitetaan oppilaiden eroja. Heikosti kouluun kiinnittyvälle on ratkaisevan tärkeää, että hän kokee saavansa koulun aikuisilta kannustavaa tukea ja että hän ei ajaudu tiukasti kiinnipitävään samanmielisten joukkoon. Oppilaista voidaan muodostaa pitkäkestoisia, ohjattuja pienryhmiä, joiden koko kasvaa sen mukaan kuin sosiaaliset taidot vahvistuvat. Esimerkiksi Keravalla luokkien sosiaalista rakennetta pyritään ohjaamaan pienryhmien avulla.

”Takarivin oppilaiden” ryhmä ei kasvata hyvään elämään eikä yhteiskuntaa rakentavaan aktiiviseen kansalaisuuteen. Se syventää kaupungeissa alueellista eriarvoisuutta. Ilmiöön on yritetty puuttua.

Koulu ei voi estää muuttoon perustuvaa koulushoppailua, jossa hyvin koulutetut perheet muuttavat haluttujen koulujen lähelle. Mutta koulu voi uudistaa sisäistä sosiaalista rakennettaan muodostamalla oppilaista pitkäkestoisia ohjattuja pienryhmiä.

Ystävät, hyvä vertaistuki auttaa pitkälle myös koulussa.

Rauno Haapaniemi tietokirjailija, opettaja               Matti Rimpelä, emeritusprofessori

Kuva oppilasryhmän vierailusta Sipoon koulumuseossa.  Muisteltiin vanhaa koulua, jossa kaikki ei ollut paremmin, mutta jotain voi myös siirtää nykypäivään.

Koulutuksen tehtävä (osa 2)

 Kyllähän koulutuksen tahtävästä pitää käydä jatkuvasti julkista keskustelua. Varmaankin aina ovat nämä kaksi eli talous ja toisaalta hyvän elämän perusteet olleet koulutuskentällä puntarissa. Kumman ehdoilla koulutusta järjestetään? Meillä, demokraattisessa maassa, on onneksi perusopetuslaki ja opetussuunnitelma pohjana koulutuksen järjestämiselle. Tavoitteena on aina ollut ollut ensisijassa kansalaisten oikeus kasvaa täyteen mittaansa ja elää mahdollisimman hyvää elämää. Samalla tietenkin on tärkeää, että koulutus tuottaa kansalaisia, jotka osalistuvat hyvinvointimme ylläpitoon ja edelleen kehittämiseen.

Viimeksi (kts. edellinen kirjoitus) kommentoin Martti Hetemäen ja Vesa Vihriälän kirjoitusta Hesarissa joka edusti pitkälti koulutuksen ja talouden kasvun yhteyden korostamista. Kirjoitusta kommentoivat minua viisaammatkin. Koulutuksen tutkimuslaitoksen professori Hannu L. Heikkinen Jyväskylän yliopistosta sai Hesariin kokonaisen sivun kirjoitukselleen "Koulutuksessa pitää kysyä, mitä on hyvä elämä" (linkki)

Olin hyvin iloinen tästä kirjoituksesta. On ensiarvoisen tärkeää, että tutkijat osallistuvat arvokeskusteluun, etenkin kun arvoista on kysymys. Heikkinen kirjoittaa: "Suomessa julkinen keskustelu näyttää kuitenkin edelleen kiertyvän kilpailukyvyn ja talouskasvun ympärille. Ja metsästävän syyllisiä Pisa-romahdukseen.

Kotimaiseen keskusteluun tarvittaisiin vähemmän talouselämän edustajia ja enemmän niitä, jotka osaavat esittää kysymyksiä koulutuksen perimmäisistä tarkoituksista. .... On kysyttävä edelleen tuota yksinkertaiselta näyttävää kysymystä. Mitä varten koulua käydään?"

On todella ihanaa lukea tämmöistä! Opettajien pitäisi joka lukuvuoden alussa voida käydä pohdiskelevaa keskustelua työstään ja sen tavoitteista. Kun itse ottaa haltuun opettajan työn ylevän tehtävän, antaa se varmasti motivaatiota ja iloa työhön.

Jos oli Heikkisen kirjoitus tiedemaailmassa rohkea, niin kyllä parin päivän päästä Hesarin mielipidesivulla Laura Ketonen, Jukka Rantala ja Juhani Rautapuro antoivat Hetemäen ja Viheriälän lähes kuulla kunniansa kirjoituksessaan Koulutuksen tehtävä ei ole tuottaa vain työvoimaa.  (linkki) Harvinaista tutkijamaailmassa, että kollegat syyttävät avoimesti toisia tutkijoita epätieteellisyydestä. Kirjoittajat olivat sitä mieltä, että Hetemäen ja Viheriälän kirjoitus oli mielipide, jossa uudistusehdotukset eivät perustuneet tutkimuksiin: Koulutuksen tutkijoina pidämme kuitenkin ongelmallisena sitä, että talouden asiantuntijat esittävät kevyin perustein toimenpiteitä, jotka ovat tutkimustiedon valossa kyseenlaisia (Viitattiin mm. ehdotukseen peruskouluvaiheen päättökokeesta). Melkoisen kylmää kyytiä, mutta hyvä, että asia tuli selväksi. Ja olen ihan samaa mieltä. Koulutus luo sivistystä ja sen mukana sitten syntyy myös taloudellista hyvinvointia. Järjestyksen pitää olla tämä, muuten ollaan huonoilla teillä.

Opettajan työ on tärkeää juuri sen laajan vaikutuksen takia. Uskon, että tieto oman työn merkityksellisyydestä voi lisätä työssä viihtymistä paljonkin. Opettaja kasvattaa, sivistää ja opettaa, onhan se mielettömän arvokas tehtävä.

Koulutus ei tuota vain työntekijöitä

 Pari päivää sitten työelämäprofessori Martti Hetemäki ja tutkija Vesa Vihriälä (molemmat Helsingin yliopistosta) kirjoittivat Hesarin Vieraskynäpalstalla: Suomalaista koulutusta on uudistettava perusteellisesti. (linkki) Otsikosta eniten samaa mieltä, tavoitteista ja keinoista en ihan niinkään....Sillä asia on monitasoinen.

Kirjoituksessa vaadittiin korkeakoulutuksen lisäämistä ja ammatillisen koulutuksen vähentämistä. Toisaalta todettiin, että massiivinen maahanmuutto ei ole ratkaisu koulutusongelmiin. Käsittääkseni suurin osaajapula meillä on toisen asteen koulutuksesta tulevista rakennus- , kuljetus-, ja hoitoalat vaikka mainitakseni. Kyllähän osaajia tarvitaan joka paikassa. Kirjoituksessa on ilmeisesti oletuksena että korkeakoulutuksen lisääminen tuottaa paremman elintason ja kansantuotteen. Voi olla, mutta ei kai se ihan noin suoraviivaista ole?

No, enpä ole kansantalouden asiantuntija, joten siirryn kirjoituksen siihen osaan jossa puhutaan PISA-tuloksista ja peruskoulutuksen oppimistulosten parantamisesta. Kirjoittajat peräävät parempia kognitiivisia taitoja. Sosiaalinen pääoma eli koulun kasvatustehtävä loistaa poissaolollaan, harmillisesti. Näin käy yleensä, kun koulutus nähdään panostuksena työelämän tuottavuuteen ja oppilaat lähinnä työelämää palvelevina tuottavina työntekijöinä. Mutta kun meillä kaikilla on muutakin elämää ja kansalaisuuteen kasvu on ehkä tärkein rasti, joka pitää hoitaa koulussa ensin.

Keinot. Kirjoittajat ehdottavat perusopetuksen tulosten parantamiseksi seuraavaa: "Ilmeisiä halpoja keinoja ovat erilaisen opettajia rasittavan raportoinnin vähentäminen ja oppimisrauhan lisääntyminen esimerkiksi rajoittamalla kännyköiden käyttöä ja selkeyttämällä opettajien kurinpitovaltaa." Lisäksi kirjoitajat ehdottavat päättökokeita yhdeksäsluokkalaisille.- Korkeasti koulutetut kirjoittajat uskovat ilmeisesti, että ulkoista kontrollia lisäämällä oppimistulokset parantuvat... Toki sitäkin tarvitaan, jotta päästään alkuun, mutta korkeampaa oppimista ei tapahdu ilman sisäistä motivaatiota ja oman toiminnan ohjausta. Lisäksi kouluun kiinnittyminen on laskenut ja olemme rakentaneet yhä suurempia kouluja tehdäksemme kiinnittymisen vaikeaksi. Kallisarvoinen luottamus kouluyhteisöissä on heikentynyt, monesta syystä, esimerkiksi pysyvyyttä ei ole tarpeeksi. Meillä on muitakin rakenteellisia ongelmia perusopetuksessa, joihin tulisi voida puuttua. Jos niitä ongelmia ei ratkota, ei pelkkä kurin lisääminen auta. Enkä ole todellakaan järjestyksen vihollinen, sillä järjestys on kasvattajan alkupolku.

Perusopetuksen tehtävä on valmistaa tulevaan. Silloin pitäisi huolehtia että kasvatus onnistuu: Omien kykyjen tunteminen, oman toiminnan ohjaaminen, reflektointikyky itsen ja ympäristön suhteen, yhteistoimintataidot ja hyvä sosiaalinen pääoma. Sisäisen motivaation ylläpito. Nämähän ratkaisevat kumminkin miten sijoittuu jatko-opiskelussa ja elämässä yleensä. Perusopetus voi tasoittaa tietä.

Pisa -tulosten heikkeneminen johtuu ymmärtäkseni laajasti poikien keskiarvon putoamisesta, meillä on myös heikot tulokset maahanmuuttajien ja heidän lastensakin keskuudessa, lisäksi alueellinen eriarvoisuus on lisääntynyt. Näitä ei kännykkäkielloilla tasoiteta. 

Jos vain haetaan oppimistuloksia, niin päädymme siihen, että oppilaat ovat vääränlaisia ja kännyköistä johtuu loput. Kuitenkin haastavassa kasvuympäristössä kasvattaminen on yhä vaikeampaa ja opettajien pitäisi saada siihen aikaa ja ohjausta. Kasvatus pitää tuoda kouluun takaisin keskiöön.

Vapaus ja rajat

 Olin tiistaina Kallion kirjastossa kiintoisan kirjan julkkareissa. Paikka on minulle aina matka nuoruuteeni, koska tuossa kirjastossa vietin paljon aikaa ja luin kirjoja jatkuvasti, koulukirjoja en juurikaan. No, niinkin voi oppia.

Mutta asiaan; Jarno Paalasmaa on tutkiva rehtori joka kirjoittaa kasvatusaiheista. Hänen uusin kirjansa Vapaus ja rajat, kaverivanhemmuudesta kasvattajaksi (2024) liikkuu kasvattajalle keskeisellä alueella.

Kirjassa on kolme osaa: ensimmäinen osa käsittelee kaverivanhemmuutta ja sen ilmenemistä, toinen osa kaverivanhemmuuden näkymistä kouluissa ja viimeinen osa tarjoaa tiivistettynä vapauden filosofian perusteita kasvattajan näkökulmasta. Rakenne on tiivis ja kirja on lukijalle ystävällinen. On varmaan hyvä ratkaisu kertoa ensin käytännön ilmiö ja lopuksi taustoittaa teoriaa sen takana. 

Kyllähän ilmiö on kaikille vanhemmille (ja usein opettajille myös) tuttu. On niin helppo antaa periksi jos on kiire tai ei jaksa kieltää, perustella, ohjata tavoitteellisesti.  Paalasmaa luettelee kaverivanhemmuuden merkkejä: luovutetaan päätöksenteko lapselle, kysellään mielipidettä kaikesta, ollaan mieliksi lapselle, kierretään epämukavat tilanteet, annetaan aina periksi. Isänä olen varmasti syyllistynyt joskus kaikkeen tähän, kyse on siitä ovatko nämä vallitsevia tapoja kohdata lapsi.

On olemassa myös kaveriopettajia. Muistan kun opetusharjoittelussa ohjaava opettajani sanoi: "Ei sun tarvitse olla oppilaiden kaveri". Vähän loukkaannuin, koska en ymmärtänyt mitä tarkoitettiin.  Kun en halunut olla diktaattoriope, joita olin toki kouluaikanani nähnyt, en ymmärtänyt vielä kasvattajan vastuuta tunnistaa vapaus ja rajat eri tilanteissa.

Paalasmaa muistuttaa, että kasvattajan tulee tunnistaa ikäkausien sisältämät reunaehdot. Lasta ei pidä asettaa tilanteeseen, jossa hän päättää jostain, mistä hän ei osaa vielä päättää. Silloin voidaan puhua jo heitteillejätöstä ja seurauksena voi olla pahojakin ongelmia ihmisyyteen ja kansalaisuuteen kasvamisessa. ( Ikäkausien tunnistamiseen liittyy muuten poikien heikomman koulumenestyksen ongelma. Syntymävuoden mukaan kootuissa ryhmissä pojat ovat usein kehitysiässään tyttöjä jäljessä, ja ovat siksi huonommassa asemassa.)

Olemme niin yksilökeskeisen kulttuurin keskellä, että kasvatus ja rajojen asettaminen ymmärretään helposti yksilön vapauden rajoittamiseksi. Siitä ei voi olla kyse. Oikeastaan asia on joskus ihan päinvastoin. Viime päivinä on uutisissa ollut puhetta siitä, että poliisi toivoo alle 15-vuotiaiden vangitsemisoikeutta. Tämä siksi, että heitä voidaan paremmin suojella omilta huonoilta valinnoiltaan ja rikosten jatkumiselta. 

On selvää, että kun autoritäärinen kasvatusote on pitkälti kadonnut, saavat opettajat kouluunsa yhä useammanlaisen kasvatuksen saaneita lapsia, ja onhan se rikkauttakin. Yhdessä ääripäässä ovat lapset, joita ei ole lainkaan rajoitettu ja joiden mielihaluja on jatkuvasti toteutettu. Joka tapauksessa yhä useampi lapsi elää pienperheessä, jossa omasta mukavuudesta ei useinkaan tarvitse tinkiä. Yleisen hyvän käsitys ja oma osuus sen saavuttamisessa on usein hämärä. Sosiaalinen pääoma ei ole kertynyt sosiaalisten taitojen osalta.

Opettajalle tämä tarkoittaa, että yhtenäinen kohtelu ei ole yleensä mahdollista oppilaiden yksilöllisessä kohtaamisessa. Ryhmän dynamiikka tuottaa usein yhtenäisempiä ilmiöitä, joiden ohjaamisessa voi noudattaa pitkälti samoja tai samansuuntaisia ratkaisuja. Siksi pitkäkestoinen pienryhmärakenne luokissa mahdollistaa helpommin ohjattavan ja ohjautuvan rakenteen opetusryhmiin. Jos luokka on jäsentymätön suurryhmä, on se luonteeltaan arvaamaton ja käytännössä ohjattavissa lähinnä kontrollin (opettajan ulkoisen hallinnan avulla). Silloin kasvatustehtävä ei etene.

Koulussa kasvatus etenee ihannetapauksessa rajoista kohti vapautta. Tavoitteena on oman toimintansa ohjaaja, itseohjautuva ihminen. Väistämättä mieleen nousee taas Auli Toomin opettajien opetusotteen jako kolmeen: kontrolli-suostuttelu-luottamus. Olisi hyvä, jos opettaja tunnistaa ja hallitsee joustavasti nämä kolme erilaista oman toiminnan perustetta. Tavoitteena kasvattajalla on varmaankin koko ajan siirtyä kohti luottamukseen rakentuvaa ohjausta. Silloin vapautuu myös aikaa ja intoa oppimiseen ja opettamiseen.

 Kiitos Jarnolle tärkeästä kirjasta, joka on myös kodin ja koulun yhteistyön kannalta tarpeellinen!