tiistai 28. toukokuuta 2019

Voisiko lomalle lähteä rennosti?

Oppilaitoksissa kesätauko lähenee. Usein myös väsymys lisääntyy ja hermot kiristyvät. Opettajan ammattikuvaan kuuluu toisinaan myös se, että lomalle lähdetään uupuneena eli ansaitustiko?

Opettajan työ rytmittyy vuodenaikojan ja keskeisten juhlapyhien ympärille melkoisen vahvasti. Olen usein miettinyt, että onko pakko lähteä lomalle uupuneena? Silloin nimittäin osa lomasta menee toipumiseen. Voi käydä niinkin että uupuminen uhkaa nopeasti töiden taas alkaessa. Käytän kokeneen opettajan oikeutta neuvoa.

Opettajallakin on töitä, joihin voi vaikuttaa ja sitten töitä joihin ei voi vaikuttaa. Kevätlukukauden lopulla on hyvä vähentää kaikkea sitä työtä mihin voi vaikuttaa. Lomalle lähtöön voi alkaa valmistautumaan hyvissä ajoin. Kokeet ajallaan, ei raskaita leirikouluja keväällä (eihän niistä ole pitkäkestoista hyötyäkään keväällä), ei liian isoja juhlaprojekteja, otetaan rennosti yhdessä oppilaiden kanssa. Oppilaatkaan eivät yleensä motivoidu viimeisten viikkojan puristamisesta. Helpompi sanoa kuin tehdä, tietenkin, mutta kannattaa tehdä se mitä voi.

Suomalainen opettaja on hyvin tunnollinen ja kunnianhimoinen, työhönsä sitoutunut. Näillä arvoilla olemme rakentaneet hyvinvointia. Työtä arvostava toimintakulttuuri on etupäässä hyvä asia, mutta siinä piilee myös sudenkuoppa. Opettajan työssä suurin haaste on ajanhallinta. Työpäivä pirstaloituu lukemattomiin kohtaamisiin ja odottamattomiin tapahtumiin. Hyväkään suunnittelu ei aina auta, joskus jopa päinvastoin, se lisää joustamattomuutta. Suunnitelmallisuuden avulla voi kuitenkin vähentää niitä töitä, joita ei tarvitse tehdä. Itse olen aina jakanut koulutyöt kolmeen luokkaan: Niihin, jotka pitää tehdä tänään, niihin jotka pitää tehdä muutaman päivän sisällä ja niihin joita voi lykätä, kunnes niitä ei tarvitse enää tehdä. Yllättävän paljon on koulussa(kin) näitä viime mainittuja töitä...

Kiireisenä ja väsyneenä ei yleensä enää osaa olla kriittinen, koska ajattelu vähenee stressaantuneena.
Siksi väsymystäkin voi torjua yhdessä tekemällä. Työpari tai tiimi voi paremmin osata arvioida asioiden tärkeyttä verrattuna käytettävissä oleviin mahdollisuuksiin. Koulun toimintakulttuuriin voi varmasti myös tuoda hieman hellittämisen arvostusta, toisinaan on nimittäin tosi hyvä olla työpaikallaan jouten ja katsella mitä ympärillä tapahtuu. Kiireen torjumiseen tarvitaan koko työyhteisöä, yhteistä mielellään kirjattua tavoitetta ja yhteisiä käytäntöjä.

Joka tapauksessa lukuvuoden loppuun kasautuu asioita, joita ei voi muulloin tehdä. Aina ei ole mahdollista lähteä kesätauolle seesteisenä ja rauhallisin mielin. Kiirettä ja sterssiä pitää voida torjua oppilaitoksissa yhteisöllisesti paremmin, etenkin ennen kesälomaa, koska loma ei anna mahdollisuutta uusiutua ja levätä, jos se kuluu toipumiseen. Kiirettömyys ja rauhallinen työrytmi lukuvuoden lopussakin voivat ihan hyvin olla yhteisiä tavoitteita, joiden saavuttamiseksi laaditaan yhdessä toimenpidelista.

Opettajilla on erityinen velvoite huolehtia omasta hyvinvoinnistaan työpaikallaankin, koska he antavat tässäkin keskeistä mallia oppilailleen.

Rentoa kesää!




maanantai 13. toukokuuta 2019

Oppiminen alkaa uteliaisuudesta

Oli kiva aamu. Opastin Sipoon koulumuseossa lähikoulun eskareita, ykkös- ja kakkosluokkaa. Kun sellainen joukko ilmestyy pihaan on tunnelma pedagogin unelma. Ilmassa on uteliaisuuden sähköä.
Kaikkea halutaan koskea, haistella ja katsoa. Ja kysyttävää riittää.

Taas oli pakko hiukan pohtia sitä, miksi tämä palava uteliaisuus yleensä ainakin himmenee ellei ihan sammu kouluvuosien edetessä? Jotain voi havaita tuostakin edellä kuvatusta tilanteesta. Jokaisella on eri kysymyksiä, toinen haistelee ja toinen näpelöi. Ja aina on heitäkin, jotka miettivät itsekseen kokemaansa ja poistuessaan esittävät hyvän kysymyksen. Koulun perinteinen opetus ei oikein vastaa yksilön uteliaisuudesta nouseviin erilaisiin kysymyksiin tai jos vastaakin, niin yleensä viiveellä. Kun kaikille opetetaan samaa asiaa, suunnilleen samaan aikaan, ovat poikkeamat usein opettajalle vain häiriöksi. Huomasin minäkin aamulla, että kahdestakymmenestä uteliaasta eniten kysymyksiä ehti esittää pari, kolme aktiivia.  Hitaammat luovuttivat. Käytettävissä oleva aika ei taipunut pienryhmien käyttöön. Opintoretkillä ne ovat kyllä oikein hyvä työmuoto. Jos aktiivisuutta ei palkita, niin lapsi oppii piankin passiiviseksi ja sitten ehkä välinpitämättömäksi. 

Uteliaisuuden ja sitä kautta motivaation ja itseohjautuvuuden ylläpito olisi kuitenkin ihan keskeistä, kun tavoittelemme elinikäistä oppijaa. Näitä yhä tarpeellisimpiä ominaisuuksia voidaan kehittää koulun toimesta ja siihenhän uusin opetussuunitelma pyrkii.

Koulussa ei minusta tarvitsisi niinkääm motivoida oppilaita ulkoapäin, vaan pitää yllä sitä valtavaa motivaatiota, joka pienellä koulaisella yleensä on jo kouluun tullessaan. Keinot jolla tähän päästään, ovat monenlaisia varmaankin, mutta jotain yhteistäkin löytyy. Yhteinen toiminta ja riittävä vuorovaikutus ovat tärkeitä. Yhdessä pohtiminen ja ratkaisuista iloitseminen tuovat motivaatiota ruokkivaa emotionaalista palkintoa.Yksin tekeminen on vain harvoille innostavaa, eikä nykyaika suosi muutenkaan yksin tekemistä.

Varmaankin koulussa tulisi olla enemmän mahdollisuuksia ajautua tehtävistä sivuunkin, mikäli oma kiinnostus vie mennessään. Digiaikana on tietoa monessa muodossa saatavilla. Tällöin ei minusta enää ole tärkeätä vastata yhteen kysymykseen samalla tavalla, vaan hakea tietoa väljästi asetettuihin kysymyksiin.

Opettajan oma esimerkki on myös oleellista. Opettajan on tarpeen ainakin riittävän usein innostua itsekin uuden oppimisesta.

Uteliaisuus on tunne. Tunteet ohjaavat motivaatiota, oppiminenkin on kai pohjimmiltaan emotionaalinen prosessi.  Uteliaisuuden ruokkiminen on opettajan keskeisiä työkaluja.

Oppiminen tuottaa mielihyvää, onneksi. Yhä useamman ei nimittäin tarvitse enää oppia pysyäkseen hengissä, joten tavoiteltavaa itseohjautuvuutta opiskelussa ruokkii nyt uteliaisuudesta nouseva sisäinen motivaatio. Jos koulussa voidaan toimia niin, että uteliaisuutta voidaan tyydyttää ja ohjata yhä uusiin suuntiin, niin onpa opettaminen sitten helppoa!

maanantai 6. toukokuuta 2019

Kohti parempaa maailmaa

Olen referoinut kevään mittaan OAJ:n vuonna 1998 julkaisemaa artikkelikokoelmaa Puheenvuoroja opettajan etiikasta. Viimeisenä  kirjasessa on professori Hannele Niemen artikkeli Tulevaisuus, nykyisyys ja menneisyys opettajan ammatissa.

Taas on sellainen olo,
että oikeastaan pitäisi vaan kopioda koko teksti. Niemen kirjoitus on niin punnittu ja tarkkanäköinen, että mitään oleellista omaa on vaikea keksiä. Helpottavaa on kylläkin huomata, että olen ihan samoilla linjoilla.

Kaksikymmentä vuotta on lyhyt ja jossain mielessä myös pitkä aika. Useimmat Niemen mainitsemat asiat ja ilmiöt ovat täysin ajankohtaisia, joissain asioissa toivon muutoksen toteutuneen tai ainakin alkaneen.

 Aluksi Niemi luonnehtii opetustyön toteutumaa tutkimuksen valossa. Opettajat hahmottavat työtään päivän ja tuntien suorittamisena. Kokonaisuus jää helposti näkymättä työpäivän monien tehtävien takaa. "Monelle opettajalle ammatti hahmottuu oppituntikeskeisenä työnä". Opettajan työ koetaan usein yksilön suorittamisena. Koulutustarpeet kohdistuvat yksittäisen menetelmän ja jonkin uuden opetusmenetelmän oppimiseen. Yhteisöllisyys ei ole ollut perinteisesti voimissaan "Koulua on leimannut tyypillisesti jakamattomuuden ammattikulttuuri". Tämä lause pysähdyttää ainakin minut, joka olen jakamisen suuri kannattaja. Vain jakamalla oppii ja jaksaa. Luulenpa, että viimeiset kaksikymmentä vuotta ovat tuoneet ainakin jotain parannusta tähän. Kouluissa on silti vielä paljon työtä oppivien yhteisöjen rakentamisessa. Se kun on vaativaa hommaa.

Toimintakulttuuria tarkastellaan lähemmin. Niemi toteaa, että kouluihin on vakiintunut rakenteita, jotka vahvistavat yksin tekemistä. Näitä ovat vaikka oppiaineet, palkan määräytymisperusteet ja oppilasryhmitykset. Lisäisin tähän vielä koulurakennusten arkitehtuurin, joka usein ohjaa pedagogisia ratkaisuja enemmän kuin huomataan. Myös opettajankoulutus saa kritiikkiä. Niemen mukaan koulutus on keskittynyt oppituntien pitoon liittyviin valmiuksiin ja usein vielä ainekohtaisesti. Näin laajempi työn kuva pääsee kehittymään vasta koulutuksen jälkeen työelämässä. Tällöin on todennäköistä että kulttuurin pyrkimys jatkuvuuteen voittaa valmistuneen opettajan ihanteet. "Koulun ja opettajantyön kulttuuri on rakentunut usean opettajapolven kokemuksen myötä. Tämän ketjun osana oleminen merkitsee myös sokaistumista. Muutostarpeita on usein vaikea nähdä ammatin sisältä päin." Tämä on varmasti ilmiö, joka on voimissaan tänäänkin.

Niemi painottaa, että opettajan etiikan tärkeänä pohjana on kriittinen arviointi nykyhetken toiminnasta. Näin on, koska koulun toiminta rakentuu tulevaisuusnäkökulmaan. Kirjoittaja huomauttaa, että käsitykset, uskomukset ja tulkinnat luovat todellisuuttamme. Tulkintamme voivat olla rajoittuneita. "Opettajan ammatissakin on vaara, että meidän todellisuuskäsityksemme opetustyöstä ja koulun tehtävästä on vaarassa kapeutua tai vääristyä sellaiseksi, ettei se enää auta luomaan tarkoituksenmukaista ympäristöä opetukselle ja oppimiselle." 

Koulun tehtävänä on tukea yksilöitä yhteiskunnan aktiiviseen ja rakentavaan jäsenyyteen. Niemi toteaa, että opettajan työllä on kauaskantoiset yhteiskunnalliset päämäärät. Kaikkeen kasvatukseen tulisi siksi liittää demokratiakasvatus. Nyt olemme kai alkaneet käyttää sanaa osallisuus tarkoittamaa samaa asiaa."Demokratia edellyttää ihmisiltä itsenäisyyttä ja toisaalta yhteenkuuluvuutta". Tämän lauseen kautta lähestytään nykyhetkeä ja uusinta opetussuunnitelmaa. Aktiivinen oppija on nimittäin uusimman opetussuunnitelman peruskivi. Seuraava lainaus on minusta kovasti sen oloinen, että se voisi olla opetussuunnitelman johdantona tänäänkin: "Oppilaiden saaminen yhteiskunnan aktiivisiksi ja vastuullisiksi jäseniksi heijastuu opetusmenetelmällisiin valintoihin. Pyrkimys aktiiviseen oppimisen edistämiseen ei ole siten vain jotain tilapäistä vaihtelun tavoittelua arkiruutinien keskellä. Enemmänkin se on määrätietoista ponnistelua saattaa oppilaat itsenäisiksi tiedonhakijoiksi, joilla on valmius myös yhteistyöhön ja tiedon luotettavuuden arviointiin." Tässähän se on, tulevaisuutta palvelevan pedagogian perusteet. Niemi toteaa tässä yhteydessä, että aktiivisen oppimisen malli  vaatii sekä opettajalta että oppilailta enemmän kuin suhteellisen valmiin tiedon käsittely. Tästä kai on kyse, kun uusinta opetussuunnitelmaamme joko moititaan koulua tuhoavaksi tai kehutaan Suomen pelastajaksi. Sekä yhteinen että yksilöllinen osaaminen pitää päivittää tavoitteiden toteutumisen mahdollistamiseksi.

Omaehtoinen työskentely itsenäisesti tai yhdessä on taito, joka opitaan vähitellen. Taidon saavuttaminen on oppilaita voimauttava kokemus. Uskon että oppilaiden saattaminen oppivan yhteisön tilaan on myös opettajille voimauttavaa.

Tulevaisuusperspektiiviin katsominen aiheuttaa sen, että jotkin asiat muuttuvat vähemmän tärkeiksi ja uusia tärkeitä asioita nousee esiin. Tämä on mielestäni eräs opettajien kipukohtia tässä ajassa. Perinteeseen nojaava kouluinsitituutti ei haluaisi luopua oikein mistään, koska kaikki on arvokasta. Havaitsemme kumminkin, että pelkkä irrallinen tieto ei ole enää merkityksellistä tiedon helpon saatavuuden aikana. Pitää ymmärtää kokonaisuuksia ja osata tunnistaa oleellinen. Itseohjautuvuuden taidot ovat entistä tärkeämpiä.

Niemi näkee suomalaisella opettajalla olevan hyvät mahdollisuudet uusiutua, vaikka entistä ylläpitävä kulttuuri on vahva. Suomalainen opettaja on poikkeuksellisen sitoutunut työhönsä ja haluaa kehittyä ammatissaan. Uskonpa että aika, jolloin kokeilijat joutuivat arvostelun kohteeksi omassa yhteisössään alkaa olla takana.

Lopuksi Niemi korostaa että opettajan ammattietiikka on kriittistä ammattietiikkaa. Olemalla kriittinen nykyiseen, opettaja huolehtii siitä, että jokaisen oikeus tulla kuulluksi toteutuu.
"Opettajan ammatin perimmäinen tarkoitus on sivistyksen ja ihmisyyden kylväminen siten, että voimme elää oikeudenmukaisessa ja demokraattisessa yhteiskunnassa myös tulevaisuudessa".

On aina virkistävää lukea tarkoin punnittua ja kaukonäköistä tekstiä. Suurin osa viisaista ajatuksista ja havainnoista on edelleen hyvin totta. Luulenpa, että osa on jopa ajankohtaisempaa kuin kaksikymmentä vuotta sitten, siltä ainakin yhteiskunnallinen kehitys nyt näyttää.. Jospa opettajat voisivat vaikka lomallaan pysähtyä ja hengähtää kasvatus- ja opetustyön ison eettisen näkymän äärelle. Maisema on niin upea, että siitä saa varmasti voimia!