Suuri on aina parempi kuin pieni?

Olipa hyvä että Kari Lehtola kirjoitti (Kaleva 13.10.) koulujen lakkautuksista ja sen seurauksista otsikolla "Pilasimme peruskoulun- enemmistö lakkautetuista kouluista olisi ollut elinvoimaisia." Linkki Kouluongelmia, kuten opppimistulosten laskua, kouluviihtyvyyden heikkoutta ja syrjäytyvien oppilaiden haasteita, käsitellään usein niin, että syyt tulevat koulunjärjestelmän ulkopuolelta. Kodit eivät kasvata, kännykät ovat vieneet keskittymiskyvyn jne. Näillä tekijöillä on varmasti merkitystä, mutta kouluverkon radikaali, maanlaajuinen muutos on jostain syystä jäänyt vähemmälle huomiolle. Se on, näin väitän, kuitenkin 2000-luvun suurin muutos lasten kasvuympäristössä.

Kyse on siitä, että 30 vuodessa peruskouluistamme on lakkautettu 59% samaan aikaan lasten määrä on laskenut vain 4%. Maaseutualueen kouluista on lakkautettu 96%. Järkyttävä luku. Toki nyt lasten lukumäärä näyttää laskevan entistä jyrkemmin. Tähän voi olla syynä myös lähikoulujen lakkautus ja massakoulujen tarjonta. Lehtola muistuttaa että kasvukeskuksissa syntyvyys on pienempää kuin harvemmin asutuilla alueilla.

Koulujen keskittäminen on tapahtunut ekonomian ehdoilla ja prosessi on kuorrutetu optimoinnin ja paremmuuden uskomuksin. "Todellisuudessa enemmistö lakkautetuista kouluista ovat olleet elinkelpoisia kouluja -lähialueensa lapsille ja perheille hyvinvointidynamoja." 

Lehtolan mukaan agressiiviset koululakkautukset ovat epätasa-arvoisia, niillä ajetaan väestö kasvukeskuksiin, ne aiheuttavat heikentyneitä oppimistuloksia ja lisäävät oppilaiden asosiaalista käytöstä. Kun koulumatka-ajat ovat osalla oppilaita lähellä päivittäistä 2,5 tunnin rajaa, ei se varmastikaan lisää oppilaiden jaksamista saati koulussa viihtymistä. Ne eivät myöskään näytä tuovan tavoiteltuja säästöjä, edes.

Lehtola perää tutkimuksia suurten kouluyksiköiden kokonaisvaikutuksista. Teksti on kovaa:
-"Kyseessä on ollut arvoton, eufismeihin perustuva näytelmä, jossa "kouluverkkoa on tarkasteltu" "pakottavien rakenteellisten uudistusten" nimissä. Keskittäminen ja suuruuden ekonomia on nostettu ideologiaksi, joka konformistisesti on karttanut kaikkea sitä vastaan nousevia tutkimuksia, faktoja ja havaintoja ikäviä heijastusvaikutuksista." 
- "Suomalaiset päättäjät, ministeriöt ja talousasiantuntijat ovat vahvistusharhassaan ja arvovaltaansa suojellakseen ohittaneet tosiasiat ja estäneet, jos mahdollista kaiken koululakkautustutkimuksen."

Kun ihmetellääm laskevia oppimistuloksia, niin on muistetaan että merkkejä on ollut pitkään ilmassa. Koulun merkityksellisyys on vähentynyt koko 2000-luvun alun. Samalla kun lasten ja nuorten kannalta tietoa (tosin tarkistamatonta) saa joka puolelta. Kouluun kiinnittyminen on vähentynyt samalla kun koulujen koko on kasvanut. Kouluverkon tarkastelu vain ekonomian ehdoilla johtaa harhapolulle, jossa ei nähdä enää tai ymmärretä hyvinvointia synnyttävän yhteisöllisyyden ehtoja. Näemme jo miten koulun rakenteista tulevia ongelmia paikataan yksittäisillä toimilla, usein vähäisin tuloksin.

Osa yhteisöllistä hyvinvointia on omassa koulussa viihtyminen ja yhdessä oppimisen korkea motivaatio. Oppiminen, kansalaiseksi kasvu, on kuitenkin aina enemmän yhteisöllinen kuin yksilöllinen tapahtuma, ainakin koulussa.

Kiusaaminen ei katoa, mutta

sitä mahdollistavia käytäntöjä voidaan purkaa.

Taas on puhetta kiusaamisesta, vaikka se on lopetettu monta kertaa. Hyvää kehitystä on silti tapahtunut, niissä puitteissa missä nyt toimitaan. Kiusaamisen alkusyihin tai niihin koulun olosuhteisiin jossa kiusaaminen voi kehittyä, ei ole nimittäin helppo puuttua. 

Helsingin Sanomien haastattelussa 25.9. Christina Salmivalli (linkki) oli aiheellisesti huolissaan siitä, että kiusaaminen näyttää lisääntyneen pitkään jatkuneen hyvän kehityksen jälkeen. Syyksi hän arveli muun muassa somen kielteisiä vaikutuksia sekä aikuisten keskustelukulttuurin polarisoitumista. Näillä seikoilla on varmasti vaikutusta lapsiin, mutta, koulu ei juurikaan voi vaikuttaa niihin. On löydettävä myös ne syyt kiusaamiselle, joita koulussa voidaan säädellä. On siksi syytä tarkastella sitä, voidaanko kiusaamista vähentää koulutuksen rakenteista käsin. Aikuisten päätöksillä on kouluihin nimittäin luotu huomaamattomasti maaperää kiusaamiselle. Otan esiin kolme tämmöistä asiaa, jotka mitä ilmeisemmin aiheuttavat osaltaan kielteistä kehitystä.

- Koulun on lasten ja nuorten kasvuympäristö. Tämä ympäristö on muuttunut kiihtyvästi 2000-luvulla. Lähes puolet peruskouluista on, taloudellisin syin, suljettu. Koulujen keskimääräinen koko on siksi kasvanut voimakkaasti ja kasvaa edelleen. Kukaan ei tällä hetkellä tiedä miten tämä kehitys (vai pitääkö sanoa ihmiskoe) vaikuttaa kasvaviin lapsiin. On kuitenkin pääteltävissä, että luontaista, suojaavaa yhteisöllisyyttä ei suurkouluissa synny itsestään ja että ei-toivotutuja ilmiötä on usein vaikea havaita. Turvattomuus lisääntyy. Suurenkin koulun aikuisilla on tästä vastuu, mutta usein haasteet ovat vaikeasti ratkaistavissa. Kouluverkon suunnittelussa pitäisi voida käyttää suhteellisen luotettavaa tietoa myös sen sosiaalisista vaikutuksista, talouden rinnalla.

- Opetus tapahtuu kouluissa suurryhmissä, luokissa. Tämä on toiminut siihen saakka, kun oppilaat tunsivat toisensa ja opettajat oppilaansa. Yhtenäiskulttuurin aikana suurryhmiä oli lisäksi helpompi ohjata kuin nyt. Suurenevissa kouluissa kootaan nykyään toisilleen tuntemattomia lapsia luokaksi, jota opettaa monta opettajaa. Myös oppilaat vaihtuvat esimerkiksi muuton takia. Tämän kaltaisissa ryhmissä kehittyy luontaisesti kielteisiä ryhmäilmiöitä. Laumoissa vallitsevat viidakon lait, usein opettajalle näkymättömissä. Luokkien sosiaaliseen rakenteeseen voi ja pitää puuttua, rakenteistamalla ja ohjaamalla luokka pienryhmiin. Opettajien koulutus ei taida juurikaan antaa valmiuksia tähän?

- Kolmanneksi on vielä mainittava yhä suuremmat yksilölliset erot. Lapsilla on, taustoistaan johtuen, kovin erilaiset kaveri- tai yhteistoimintataidot ja valmiudet. Tämä vaikeuttaa myönteisen yhteisöllisyyden kehittymistä ryhmissä sekä myös edistää sitä, että osa jää ryhmän ulkopuolella. Peruskoulun tärkein tehtävä on tasoittaa mahdollisuuksia kasvaa yhteiskunnan jäsenyyteen. Tulisiko opetukseen sisällyttää nyt tavoitteellisesti etenevä yhteistoimintataitojen opetus, esimerkiksi osana päivitettävää kansalaistaitoa?