tiistai 30. syyskuuta 2014

Pedagoginen viihtyminen sai huomiota

Kirjamme Rakenna oppiva ryhmä- pedagogisen viihtymisen käsikirja ilmestyi syyskuun alussa.
Hesarin toimittaja Marjukka Liiten kirjoitti kirjasta 27.8.  meidän mielestämme hyvin. Laitan tekstin kokonaisuudessaan tähän ja linkin suoraan arkistoon tähän. Tunnistamme artikkelista omat teesimme, vaikka kirjassa on tietysti muitakin. Olisi mukava saada aikaan keskustelua ja palautetta. Miten ajatellaan tämän ajan oppimisen ehdoista?

  Kirja: Kurikoulun aika on ohi.               
"Kyllä nykyajan lapset ja nuoret ansaitsevat viihtyisän koulun. Hiljaisuuden pedagogiikkaan perustuva kurikoulu on tiensä päässä", sanoo noin 35 vuotta opettajana ollut Rauno Haapaniemi.
Haapaniemi on kouluttajavaimonsa Liisa Rainan kanssa kirjoittanut koulumaailmaa sohaisevan kirjan, jonka nimi on Rakenna oppiva ryhmä. PS-kustannuksen kirja on juuri ilmestynyt.
"Tarkoitamme oppimista edistävää viihtymistä", Haapaniemi tähdentää. Kirjan alaotsake onkin Pedagogisen viihtymisen käsikirja.

Kirjoittajat tietävät, että opettajia ärsyttää, jos heitä vaaditaan olemaan viihdyttäjiä vakavasti otettavien kasvattajien ja asiantuntijoiden sijaan.
"Ongelma opettajilla on työvelvoiteajattelu, vaikka oppimisesta pitäisi tehdä kiinnostavaa, kivaa ja jopa elämys. Ihminenhän on luonnostaan utelias", Haapaniemi hehkuttaa oppimisen iloa.
Hänen mielestään on virheellistä hyväksyä se kehityskulku, että vain ekaluokkalainen on palavasti kiinnostunut oppimaan uutta, mutta peruskoulun päättövaiheessa oppiminen ei juuri innosta.
Mutta entä jos vaikka matematiikka ei oikeasti kiinnosta, vaan tuntuu vaikealta ja lähinnä pelottaa?
"Paljon auttaa, jos oppilas ei jää yksin ongelmineen. Opettajan apuakaan ei saisi joutua yksin odottelemaan", Haapaniemi huomauttaa ja uskoo yhdessä oppimiseen opettajakeskeisen opetuksen sijaan.

Ryhmässä oppilaat ratkovat ongelmia yhdessä sen sijaan, että opettaja yrittäisi opettaa jokaista erikseen. Ryhmässä oppiminen on myös tehokkaampaa ja hauskempaa kuin yksin oppiminen, kirja väittää.

Perinteisesti työrauha on koulussa kutistunut oppilaiden hiljaisuuteen, yksin puurtamiseen ja opettajan puheeseen, pahimmillaan jopa monologiin.


Ryhmän hallintaa ei Haapaniemen mukaan vieläkään opeteta opettajaksi opiskeleville.
"Ryhmä on opettajalle yhtä tärkeä työkalu kuin kirves kirvesmiehelle", hän vertaa.
Erityisesti suuret ryhmät tuottavat opettajille päänvaivaa. Parhaillaankin opettajien järjestö peräänkuuluttaa budjetista rahaa erityisesti ryhmäkokojen pienentämiseen.
Myöskään lyhytkestoiset ryhmätyöt eivät aina koulussa onnistu.
Epäonnistumisista syytetään yleensä huonosti käyttäytyviä tai motivoitumattomia oppilaita, mutta syy ei kirjan kirjoittajien mukaan ole heissä, vaan kehnossa ryhmän ohjauksessa.

Turvallisuus on kaiken oppimisen edellytys, kirjassa tähdennetään.
Yksin jäämisen ja huonoon asemaan joutumisen pelko vie oppilailta niin paljon voimavaroja, että se pitäisi jo opetuksen suunnittelussa ottaa huomioon eli varmistaa, ettei turvattomuuden tunnetta pääse syntymään.

Haapaniemen mukaan suuret luokat tai opetusryhmät eivät sinänsä ole ongelma; ne vain pitää jakaa pienempiin piireihin tai soluihin ja huolehtia, ettei kukaan jää yksin turhautumaan tai puuhailemaan omiaan.

Kirjoittajat kannustavat opettajia ja koulua uusiutumaan, koska tutkimukset vihjaavat, että suomalaisen koulun menestystarina on haalistumaan päin.

Katse pitää nyt kirjoittajien mukaan kääntää oppilaaseen ja hänen motivaatioonsa, koska koulu ei enää ole oppimisen keskipiste eikä opettaja ainoa tiedonlähde tai edes sen jakaja.
He myös muistuttavat, että oppilaat menevät kouluun lähinnä tapaamaan kavereitaan ja elämään elämäänsä, kun opettajat menevät sinne lähinnä töihin.
Kuitenkaan oppilailla ei käytäväkouluissa ole juuri omaa tilaa, toisin kuin opettajilla on oma huoneensa, johon ei oppilailla useimmiten ole asiaa.
"Sen vuoksi esimerkiksi vessassa käynti ja siellä oleminen voi olla monille oppilaille tärkeää", Haapaniemi ja Raina havainnollistavat koulun arkea.

Haapaniemen entiseen työpaikkaan, Etelä-Sipoon kouluun hankittiin jo 1990-luvun alussa sohvia, kasveja, mattoja, pari akvaariota ja sisäpihalle kaneja.
"Tunnelma muuttui kodikkaaksi, ja oppilaat viihtyivät koulun tiloissa oppituntien jälkeenkin niin, että heitä joutui jopa hätistelemään kotiin", Haapaniemi kertoo.
 HS 27.8.2014

maanantai 29. syyskuuta 2014

Liikunnan opetuksen uudet tuulet

Uuden opetussuunnitelman keskustelunaiheita alkaa nousemaan.
Viikonloppuna kokoontui Yleisradion tiloihin 2. Kansallinen liikuntafoorumi
Valtakunnan päälehti sai aiheen kirjoittaa asiasta aukeaman verran otsikolla " Paluuta vanhaan ei enää ole"


Mainiota. Urallani olen opettanut liikuntaa paljon. Useina vuosina kolmasosa tunneistani on ollut liikuntaa. Tuhansia oppilaita on ollut liikuntatunneillani. Itse inhosin koulussa "liikuntaa" joka usein edusti jotain muuta kuin liikkumista. Peleissä sain olla se pakki, jonka tehtävä on seistä paikoillaan ja lajiopetuksessa jonotettiin sen yhden rekkitangon takana, kunnes oli mahdollisuus nolata itsensä. No, koriksessa sentään pääsin lukiossa koulun joukkueeseen.


Minusta on kuitenkin ollut hyvä, että mielikuvani koululiikunnasta olivat osin negatiivisia. Yritin sitten vältellä niitä keljuja tunteja omassa opetuksessani, sekä jo valmiiksi taitavien suosimista.
Liikunnan arviointi oli mielestäni kaikkien suurin paradoksi: Miten huono liikunnan  numero kannustaa liikunnan harrastukseen? Liikunnassa on myös suuri lähtötasoero, joka ei riipu aina oppilaasta. Jos kotona hankitaan hyvät liikuntavälineet, niin onhan koulussakin niillä motivoivaa liikkua.


Uutinen oli minulle maittavaa luettavaa. Kun joskus 90-luvun laman tuoksinassa liikuntaryhmät suurenivat oleellisesti, jouduin tekemään valintoja. Oli keksittävä liikuntaa, jossa kaikki voivat liikkua. 25-30 pojan ryhmissä ei oikein ollut järkevää ohjata vaikka yleisurheilussa telineistä lähtöä, kun käytössä olivat ne kahdet telineet.
Mentiin usein metsään. Leikittiin poliisia ja rosvoa, suosittua vankikarkurit etsimisleikkiä ja kiipeiltiin jopa puissa. Sisällä hyvä peli oli vaikka istumajalkapallo tai laitoin koulupainiturnauksen pystyyn.
Hesarin artikkelissa puhuttiin osallistavasta, hyvinvointia ja positiivista yhteishenkeä lisäävästä liikunnasta. Kyllä, liikunta on parhaimmillaan aivan loistava kasvattajan väline. Sen avulla voi tukea sekä terveen minäkuvan kehitystä, että positiivisen yhteisöllisyyden rakentamista ryhmiin. Tutkimustulokset nuorten liikunnasta ovat huolestuttavaa luettavaa. Eriarvoistuminen vain lisääntyy. Toiset harrastavat aktiivisesti liikuntaa, kun vanhemmat sitä tukevat. (Oma asia on sekin että toivottavasti ei kilpailua korostaen) Suuri osa ei liiku aktiivisesti juuri lainkaan. Kovin paljon koulussakin päivän aikana istutaan.


Olisi tosi hienoa, jos kaavailtuun liikunnan opetuksen painopisteiden muutokseen päästään. Innostetaan kaikkia liikkumaan, kannustamaan ja iloitsemaan yhdessä.

keskiviikko 17. syyskuuta 2014

Kouluterveyskyselyn tulokset

Tänään sai julkisuutta THL:n merkittävä julkaisu: Nuorten hyvinvointi Suomessa 2000-2013 - Kouluterveyskyselyn tulokset Linkki tässä


Tunsin itseni melkein ennustajaksi kun uutisissa mainittiin että tutkijat suosittelevat yhteisöllisempiä tukitoimia kiusaamisen vähentämiseksi. Sitähän juuri edellinen blokkaus peräänkuulutti.


Pikaisen tutustumisen jälkeen nostan esiin neljä asiaa raportista.


1. Tytöt ja pojat. Uutisointia on hallinnut tyttöihin kohdistuvan seksuaalisen ahdistelun yleisyys. Vakava ongelma, johon voi myös vaikuttaa sen osallistavan, yhteisöllisen toimintakulttuurin synnyttämisellä. Seksuaalinen ahdistelu kouluissa on kiusaamisen eräs muoto, vaikka ei olisikaan  jatkuvaa tai yhteen henkilöön kohdistuvaa. Sen sijaan ei ole oikein uutisoitu sitä että joka neljäs ammatillisen oppilaitoksen poika kokee fyysistä uhkaa. Onko niin että poikien elämään kuuluu turpaan otto? Ainakin tuntuu siltä että tyttöihin kohdistuvaa ahdistelua otsikoidaan helpommin. Poikien kohdalla fyysinen uhkailu on aivan yhtä traumatisoivaa kuin tyttöihin kohdistuva seksuaalinen ahdistelu. Sekin on vallankäyttöä, jossa tarkoitus on nolata ja alistaa.
Poikien tupakoini, humalajuominen ja huumekokeilut ovat selvästi yleisempiä kuin tytöillä. Tämä ennustaa valitettavasti sitä että pojat miehistyessään syrjäytyvät kaikkine seurauksineen helpommin, heillä on elämäntapasairauksia ja he kuolevat nuorempina kuin tytöt. Sekin on vakava asia. Toivottavasti otsikoiden valinta ei heijasta sitä varmaan sota-ajoista nousevaa asennemaailmaa, että poikien pitää kestää kuin miehet...Vaikuttaa että niin kuitenkin on.


2. Alueelliset erot ovat kasvaneet. Hyvinvointi sijoittuu sinne missä on vaurautta. Suomen harvaan asuttujen alueiden alasajo alkaa näkymään nuorten terveydessä ja hyvinvoinnissa. Ikävä kehitys, jota on syytä vastustaa riittävillä tukitoimilla.


3. Maahanmuuttajanuoret voivat Suomessa huonommin kuin muut nuoret. Tämäkin osoittaa että kotouttaminen ei ole helppoa tai sen on kuviteltu olevan helpompaa kuin mitä se on. Tähänkin voi suositella samaa reseptiä kuin kiusaamisen vähentämiseen. Parannetaan vertaisverkkoja, pyritään samaan tuki lasten ja nuorten elämänpiirin sisälle. Maahanmuuttajanuorilla ei ole helppoa, kun usein kodin ja ympäristön arvot ovat erilaiset. Identiteetin rakentaminen voi kompastella. Kouluilla on merkittävä rooli kotouttamisen onnistumisessa ja terveen itsetunnon rakentamisessa. Jokaiselle maahanmuuttajanuorelle pitäisi löytyä hyviä kavereita myös kantaväestöön kuuluvista. Siitä voi opettaja pitää huolen.


4. Toisen asteen opiskeluvaiheessa syntyy kahden kerroksen väkeä. Ja tämä on surkea juttu. Näyttää siltä, että lähes kaikissa terveyteen ja hyvinvointiin liittyvissä mittareissa ammatillisella puolella on huonommat tulokset kuin lukiossa. Onneksi sentään opiskelu tuntuu merkityksellisemmältä. Ja sehän on luonnollista kun valmistutaan ammattiin. Huono kehitys alkaa ikävä kyllä jo peruskoulussa. Asiaa voisi parantaa (kuten kohdassa1) asenteita muuttamalla ja se ei maksa mitään. Ehkä olen väärässä, mutta en usko, kun väitän että me aikuiset, opettajatkin syyllistymme vieläkin ammatillisen koulutuksen aliarviointiin. Jos ei ole lukioainesta, joutuu amikseen. Onko tuttua? Varmaan ainakin joku tunnistaa tämän ajatusmallin ja nekin jotka kieltävät voivat tunnustella tarkemmin. Mikäli koulussa opettajat sortuvat yhtään tämän virheellisen ajatusmallin ilmiantajiksi, he tukevat itseään toteuttavaa jakoa. Ammatilliseen koulutukseen suuntautuvan tulee arvostaa itseään ja terveyttään yhtä paljon kuin lukiolaisenkin. Sitä arvostusta voimme me aikuiset tukea.
Varmasti tilanne on parantunut muun muassa ammattikorkeakoulujen takia, mutta työtä on vielä tehtävä piilossa olevan epätasa-arvon poistamiseksi.
Tulos selittynee myös sosiaalisen aseman ja sen mukana usein elintapojen periytymisellä.


Suomi ei tämän valossa olekaan tasa-arvon ihmemaa. Töitä siis riittää kasvattajille!

tiistai 9. syyskuuta 2014

Miksi kiusaaminen ei lopu kouluissa?

Lapsiasianvaltuutettu Tuomas Kurttila nosti esiin tärkeän asian. Monista hankkeista huolimatta kiusaaminen ei ole loppunut, eikä ehkä merkittävästi vähentynytkään kouluissa.


Tuomas Kurttilan lausunto koulukiusaamisesta (linkki Turun sanomien uutiseen)


Huomioitavaa, vaikkakaan ei pääasia, on se että poikiin kohdistuvasta kiusaamisesta ja seksuaalisesta häirinnästä varsinkaan ei uutisessa puhuta. Ei vaikka asia koskeen poikiakin kaikissa koulumuodoissa.


Mutta siis se asia. Kun joukko toisiaan vähän tai ei lainkaan tuntevia ihmisiä laitetaan rajatulle alueelle, niin kiusaamista syntyy aina, ennemmin tai myöhemmin. Kun tilaa ei ole tarpeeksi omalle reviirille ja oma asema on epävarma, alkaa sosiaalinen nokittelu ja oireilu. Varsinkin näin käy kun kyseessä on lauma, johtamaton ryhmä vasta harjoittelemassa sosiaalisia taitoja. Ja kun suuri ryhmä kokoontuu, eksyy joukkoon usein myös henkisesti epätasapainoisia.
Hyvät asemat ryhmässä ja valta, ne ovat lapsille ja nuorille myös tärkeitä kuten aikuisille. Kun niitä tavoitellaan, niin kaikki keinot ovat sallittuja, ellei säännöistä sovita. Säännöt ovatkin sivistyksemme siunaus.


Lähtökohtana voi siis pitää, että johtamaton ryhmä on lauma, jossa vallitsee viidakon lait. Koulussa laumoista tulee tehdä pitkäkestoisia oppivia ryhmiä, joissa ohjauksen vastuista ja toiminnan tavoitteista ja sosiaalisista säännöistä on sovittu.  Koulussa tämä on opettajien ja muiden mahdollisten kasvattajien ydintyötä, luokkatasosta riippumatta. Muuten kiusaaminen on luontainen ilmiö, jota päivitellään vuodesta toiseen. Asiaa olemme käsitelleet tarkemmin kirjoissamme. Ei ihan helppoa, mutta palkitsee pitkäjänteisen työn.


Sisä-ja ulkopuoli. Koulussa kiusaamista ja muuta häiriökäytökseksi tulkittua toimintaa ohjataan usein tapahtumien ulkopuolelta. Kiusaaja ja kiusattu irrotetaan viiteryhmästään ja aikuiset (opettaja, kuraattori, psykologi, vanhemmat) keskustelevat asianosaisten kanssa. Esimerkkinä olen itse osallistunut tapaamiseen jossa oli kiusaaja ja kaksitoista (12)  aikuista, samassa huoneessa. Asianosaisia on silti yleensä koko se sosiaalinen piiri tai näyttämö, jossa ei-toivottu käyttäytyminen ilmenee. Kiusaajalle yleisö on yleensä tärkeä palkinto, muut voivat siis vaikuttaa paljon.


Kiusaamista ehkäistään parhaiten sisäpuolelta. Ulkoa voidaan ja pitää tukea ja arvioida.
Tällä tarkoitan malleja, joissa esimerkiksi kiusaajat osallistetaan kiusatun tukiryhmäläisiksi. Tehtäväksi annetaan kiusatun tukeminen. Ryhmiin voidaan tuoda lisäksi toimimaan vertaisohjaajia, heitä joilla on ryhmässään auktoriteettia.
Oma lukunsa on sekin että toisinaan kiusattukin tarvitsisi minusta valmennusta siitä, voiko hän mahdollisesti muuttaa toimintaansa tai onko kiusattu etsimässä (itsetuhoisesti) kiusatun roolia. Erittäin vaikeasti lähestyttävä kysymys, johon voi palata myöhemmin.


Uusi nuorisotutkimus ( esimerkki:  http://www.nuorisotutkimusseura.fi/ )  osoittaa että kasvattajien hyvääkin tarkoittavat toimenpiteet jäävät helposti vaille merkitystä, mikäli ne koetaan tulevaksi oman elinpiirin ulkopuolelta. Kiusaamisen ehkäisyssä jos missä. määrä ei korvaa laatua. Toimet kannattaa kohdistaa oikein eli päästä tapahtumien sisälle.


Sitten on vuorossa peruskouluremppa. Koulut tulisi rakenteistaa uudestaan,  vastaamaan nykyaikaa. Oppilaat otetaan siinä vankemmin mukaan ja luodaan nykyistä pysyvämpiä tukiverkostoja. Eikä paha juttu olisi ollenkaan lisätä viihtyisyyttä koulussa, myös oppitunneilla.



lauantai 6. syyskuuta 2014

Uusi oppiminen ja turha tieto

No nyt tuli kiinnostava aihe sarjaamme  mediahuomion saavuttavia kouluaiheita lukuvuoden käynnistyessä!


Muun muassa  omien mobiililaitteiden koulussa käytön kestoaiheen lisäksi on keskiöön päässyt myös oikeasti kiinnostava aihe: Millaista pedagogiaa Suomen kouluissa harjoitetaan ja millaista pitäisi harjoittaa? Näen, että aihe liittyy uuden oppimisen käsitteeseen.


Lainaan taas yksipuolisesti linkkejä Hesarista. Amerikkalainen opettaja Tim Walker sai paljon palstatilaa vertaillessaan  suomalaista ja amerikkalaista koulukulttuuria. Kiireettömyys miellytti, mutta sosiaalisiin taitoihin ei tunnu olevan sittenkään aikaa. Tulkintani on, että aikaa voisi olla jos asia koettaisiin tärkeäksi. Ehkä osaamistakin puuttuu? Sosiaalisuus ilmenee lisäksi toisin Suomessa kuin Yhdysvalloissa.
Mutta kyllähän täällä on asenteita, että hyvä koululainen huolehtii vain omista asioistaan. Tässä vaikka Hesan nuorten äänen toimituksen melko laajan kyselyn tuloksia. Oppilaiden ääni on lahjomaton ja antaa melko surkean kuvan yhteisöllisyyteen kasvamisesta peruskoulussa.


Siten oli vastaava juttu opettaja Maarit Korhosesta, joka haluaa ajatella koulua toisin. Useinkin hyödyllistä kaikissa suurissa ja perinteisissä organisaatioissa. Jatkuvuuden kulttuuri on toisinaan kehityksen esteenä, vaikka sillä on puolensakin. Maarit mm. uudisti luokkaansa fyysisesti tila- ja kalustejärjestelyin, jolloin vuorovaikutteiset opetusjärjestelyt luontuvat paremmin. Näin olen tehnyt itsekin. Varsin kiinnostavaa oli juttuun liittyvä turhan tiedon käsite. Maarit halusi heittää turhan tiedon opettamisen/oppimisen sikseen ja vaati opetussuunnitelman siivousta. Ymmärsin, että tilalle Maarit halusi kehittää oppilaiden uteliaisuuteen vetoavaa  sisältöä oppimiseen. No kyllähän sitä uudessa opsissa onkin hiukan siivottu, siltä näyttää. Aivan hauska oli asiaan liittyvä Turhan tiedon testi, josta itsekin sain kiitettävän, kuten varmaan opettajat yleensä. Turhaa tietoa ei oikeastaan voi määritellä, koska ei voi tietää mikä tieto on turhaa. Opettajana kannatan laajan yleissivistyksen antavaa perusopetusta. Mutta, sitten on kyllä vakavasti pohdittava: Mitä pitää oppia? sekä Miten pitää oppia? Mitä on yleissivistys nyt? Onko se nykyään jotain muuta kuin monien pienien asioiden muistamista? (ja oliko se edes joskus sitä, vaikka koulussa saattoi niin tuntua)


Edelliset kysymykset liittyvät juuri uuden oppimisen kehittämiseen. Opettajien tulisi esittää nämä kysymykset itselleen ja työyhteisössään jatkuvalla innolla. On varmasti niin, että moni asia joka ennen kuului yleissivistykseen, ei enää ole kovin hyödyllistä tietoa. Toisaalta on myös paljon asioita jotka on edelleen hyvä tietää. Tärkein havainto voisi olla, että informaatioyhteiskunnassa lähes kaikki tieto on kaikilla taskussa, ellei päässä. Tästä seuraa, että tiedon löytäminen ja arviointi ovat nyt keskeisiä taitoja, ei sen muistaminen.  Kansainvälisissä vertailuissa on vakavasti näyttänyt, että tähän opetuksen sisällön ja menetelmien uudistamiseen emme ole päässeet riittävän vauhdikkaasti. Koulu ei enää kiinnosta koululaisiamme kuten ennen. Pisa-testeistä asia näkyy suuressa kuvassa.


Ja olimmehan mekin mukana. Uusi kirjamme Rakenna oppiva ryhmä sai sattuvan huomion Hesarissa sekä netti- että paperiversiossa. Kivaa oli, että artikkelit kuvasivat hyvin kirjan sisältöä.


Kiintoisaa olisi tietää, miten tämä artikkelisarja on lähtenyt käyntiin? Hienoa on että ykköslehtemme haluaa ja osaa osallistua koulun uudistumista tavoittelevaan keskusteluun. Ja kivaa on, että opettajat ovat keskiössä. Meidän työstä syntyy se ajanmukainen koulu, jossa moni asia tulee olemaan toisin ja aika moni perinne saa arvoistansa jatkoa, toivon.