sunnuntai 28. lokakuuta 2018

Lapset pois kotoa?

Yhteiskunnan järjestämä kasvatus ja koulutus ylettyy myös hyvin nuoriin, jopa 1-2 vuotiaisiin. Varhaiskasvatus on suuren kiinnostuksen kohteena myös siksi, että se on osa yhteiskuntapolitiikkaa. Suomessa on tuettu kotihoidon tuen avulla pienten lasten kotona oloa, mielestäni ihan oikein. Toisaalta tämä linja koetaan epätasa-arvoa lisääväksi, koska hyvin usein kotona pieniä lapsia hoitava on äiti. Varhaiskasvatus on Suomessa laadukasta ja sen katsotaan tasoittavan  lasten valmiusten kehittymistä.

Vähän harmistuin kun Hesarissa oli 25.10. otsikko: Aikainen varhaiskasvatus hyödyttää. Harmitti siksi, että minusta taaperoiden paras paikka on kotona ja siksi että otsikko ei tarkemmin luettuna kestänyt. Jutusta ilmeni nimittäin, että Norjassa oli havaittu 1-2 vuotiaana varhaiskasvatuksen aloittaneiden saavan ensimmäisellä luokalla parempia (miten paljon?) tuloksia matematiikassa ja kielissä. Mutta; pitemmällä aikavälillä vaikutuksia ei ole havaittu. Siis mikä hyöty on sitten kyseessä?
Kuitenkin sanottiin: "Suomalaiset tutkijat tulkitsevat kuitenkin, että 1–2-vuotiaille lapsille olisi siksi edullisempaa mennä varhaiskasvatukseen."

Jutun kirjoittaneella Suvi Vihavaisella on voinut olla sukupuolten tasa-arvoisempaan asemaan liittyvä näkökulma. Sehän on tärkeää. Kotona lapsia hoitavan vanhemman pitäisi nähdä tekevän tärkeää työtä, ja sen tulisi minusta kerätä ainakin eläke-etua. Mutta se on politiikkaa. Lasten kotihoitoon liittyy oleellisesti lasten kokonaisvaltainen hyvinvointi ja myös perheiden hyvinvointi. Lasten aamuinen hoitoonvienti ja sitten töistä kiireellä haku ei aina ole stressitöntä. Luulenpa että pieni lapsi on usein väsyneempi tullessaan päiväkodista, kuin jos hän on ollut kotona. Kokonaisvaltaista hyvinvointia on tietenkin vaikeampaa tutkia kuin yksittäisten kognitiivisten taitojen tasoa, mutta se on varmasti tärkeämpää kuin väliaikainen taidollinen etu.

Uutisessa käsiteltiin myös suomalaista varhaiskasvatuksen  laadun tutkimushanketta, jota vetävät tutkimusprofessori Kristiina Huttunen ja tutkimusjohtaja Tuomas Kosonen.  Alustavasti näyttää siltä, että varhaiskasvatuksen laadulla on merkitystä, kun verrataan osaamista kotona hoidettaviin lapsiin. Laatua syntyy vaikka aikuisten ja lasten suhdeluvusta. Varmasti myös johtamisesta, työntekijöiden osaamisesta, motivoitumisesta ja toimintakultuurista.

Varhaiskasvatuksen, kuten perusopetuksenkin laadusta puhuminen on helposti arkaluontoista. Mielellään ajatellaan, että kasvatus ja opetus on tasalaatuista kaikkialla Suomessa. Näin ei voi olla. Olosuhteet vaihtelevat ja sen mukana muuttuvat onnistumisen pelimerkit. Kasvatuksen ja opetuksen laatua pitää arvioida ja mielellään aivan työntekijätasolla. Se on osa ammatillista yhteisöllisyyttä.

Suomessa on tuettu harvinaisen pitkään pienten lasten kotona hoitoa. Se onkin minusta tarpeen. Perheinstituutiolla ei mene teollisen ajan maailmassa hyvin. Perheet hajoavat tai ovat hajanaisia ja tukiverkot ovat usein repaleiset. Lasten hyvinvoinnin kannalta pysyvät, hyvät ihmissuhteet ovat tärkeitä. Niitä ei voi kokonaan korvata kodin tai perheen ulkopuolelta. Olisi hyvä jos kotien, varhaiskasvatuksen ja koulujen kasvatuskumppanuutta vahvistetaan ja luodaan pitkäkestoisia suhteita myös kodin ulkopuolella tapahtuvaan kasvatukseen. Sillä mitä hyötyä on osaamisesta jos jää yksin?





maanantai 15. lokakuuta 2018

Tyhmä vai tuhma?

Ilmiöiden taustat ovat kiinnostavampia kuin ilmiöt, vaikka nopea tiedonvälitys ei aina tätä tuo esiin.

Yliopisto-lehti on mukavaa luettavaa.  Siinä on paljon uutisia eri aloilta, tiivistetyssä muodossa. Kun olen yleissivistysihmisiä, niin tämmöinen informaation jako sopii minulle hyvin.

Koulutus, kuinkas muutenkaan, oli myös numeron 7/18 yhtenä teemana. Pieni, mutta erittäin kiinnostava uutinen oli emeritusprofessori Jarkko Hautamäen arvio siitä, miksi Pisa-tulokset ovat heikentyneet. (s. 26-27)  "Testitulokset kielivät enemmän heikosta motivaatiosta kuin osaamattomuudesta".  Hautamäen mukaan protestanttisen etiikan vaikutukset näyttävät heikkenevän protestanttisissa maissa, etenkin poikien osalta.

Pisa-testi on ns. matalan panoksen testi, joka ei vaikuta arvosanoihin. Jo aiemmin muistan Pisa-koordinaattori Jouni Välijärven huomauttaneen, että Suomen huipputuloksiin vaikuttaa paljon myös se, että Suomessa oppilaat tekevät testit loppuun ja huolellisesti. Useissa maissa on ollut paljon oppilaita, jotka eivät tee testejä loppuun tai eivät keskity testiin kunnolla. Nyt ovat nousseet huipulle eräät Aasian maat ja naapurimme Viro. Näissä maissa on oppilailla epäilemättä korkea motivaatio suorittaa. Aika harvoin näistä muuttujista kuitenkin puhutaan Pisa-keskusteluista. Ei ole olemassa testiä, jolla eri puolilla maailmaa asuvat oppilaat saataisiin tekemään samalla motivaatiolla ja samanarvoisessa tilanteessa. Motivaatio on kuitenkin oppimisen ja suorittamisen keskeinen tekijä. Motivaation heikkeneminen on näkynyt meillä koko 2000-luvun esim.  juuri Pisa-testeissä. Koulun merkityksellisyys on vähentynyt. Myös oppilaiden halu tehdä vaativaa testiä ilman hyötyä on heikentynyt. Syyt ovat varmasti monimutkaiset. Hautamäki muistuttaa myös, että testit mittaavat ehkä menneisyyden taitoja, joita nuoret eivät koe ajankohtaisiksi.

Lyhyen artikkelin otsikko oli hauska: "Emme muutu tyhmemmiksi, vaan ehkä tuhmemmiksi".  Ponnistelu ilman henkilökohtaista palkkiota ei kuulu enää länsimaiseen arvomaailmaan, siten kuin ennen. Se on sekä hyvä yksilöille että yhteisöllisyyden kannalta huono asia. Luulen, että suuri osa koulun esitetyistä ongelmista johtuu juuri tästä. Kun sanotaan että kännykkä vie keskittymisen, lapset ovat rauhattomia, oppilasryhmät liian suuria ja opettamien kaikkiaan on vaikeampaa kuin ennen, niin mahdollisesti on kyse juuri heikentyneen motivaation seurauksista. Vaikka, varmaan aina on puhuttu samoin koululaisista....

Sisäinen motivaatio on kaiken oppimisen keskiössä, silloin kun ei ole pakkoa suorittaa esimerkiksi selviytymisen takia. Hautamäki pitää uuden opsin suuntaa hyvänä, niin minäkin. Heikentynyt motivaatio voidaan saada sen avulla heräämään. Oppilaiden tai heidän ympäristönsä moittiminen ei ratkaise motivaatio-ongelmaa. Kulttuurinen muutos haastaa  koulun toimintakulttuurin kehittymään. Hautamäki sanoo asian hienosti: "Nuorten mielenkiinto maailmaa kohtaan ei ole sammunut. Koulun on vain vastattava heidän tarpeisiinsa." Tässä on koulujen tämän ajan haaste, johon useat yksittäiset opettajat ovat jo vastanneet. Nyt pitäisi luoda kouluihin yhteisöllistä pedagogiaa keräämällä hyviä käytäntöjä toimintakulttuurin summaksi. Suunta on jo oikea.



tiistai 9. lokakuuta 2018

Aikuisen vastuu

Kasvattaminen on tärkeää. Jos yhteisö haluaa välittää arvojaan ja pyrkimyksiään kasvaville jäsenilleen, niin kasvatetaan ja opetetaan. Tällöin aiheutetaan joskus mielipahaakin, kun on opittava että yhteisön jäsenenä ei voi aina toimia vain omien halujen ja pyrkimysten mukaisesti. Kasvava lapsi ja nuori ei esimerkiksi osaa tai tiedä miten tervehditään tai  koska on sopiva aika nukkua,  mikä on terveellistä ruokaa.

Kuuntelin pari viikkoa sitten kun Keijo Tahkokallio oli Ylen aamuteeveessä (linkki). Hän muistutti taas, kuten jo vuosikymmeniä on sitkeästi tehnyt, että on asioita joista aikuiset päättävät ja asioita, joista voi neuvotella.  Ja sitten myös niitä, joista lapsi tai nuori voi päättää itse. Tämä rajanveto on hänen mukaansa hämärtynyt. Olen samaa mieltä. Ei tarvitse kysyä "Tulisitko syömään?" silloin kun ruoka on valmista. Voi sanoa "Käykää syömään, olkaa hyvä!" Olen kyllä aika monesti katsellut, kun vanhempi työntää rattaissa olevaa lasta ruokakaupassa ja kyselee mitä haluaisit syödä. Valinta voi olla ihan väärä. Jos ei ole edellytyksiä valita, ei voi antaa vastuuta valinnasta. Hamppareita ei kannata syödä jatkuvasti. Sitten kun tuo sama lapsi on teini, on peli jo aika menetetty.

Ihan sama ilmiö koskee kouluakin. Paitsi että lasten ei enää tarvitse pelätä opettajia (hyvä asia), niin kouluissakin on lähdetty välillä neuvottelemaan asioista, joista ei tarvitsisi neuvotella. Kun lapset ja nuoret eivät ole tottuneet ottamaan käskymuotoisia (imperatiivi) ohjeita, niin he olettavat että aina on varaa neuvotella tai tehdä oman mielen mukaan. Aika usein neuvottelu on väsytystä, jossa lapsi tai nuori voittaa.  Näin ei kuitenkaan yhteiskunnassa voi toimia. Kyllähän meidän aikuistenkin on syytä noudattaa vaikka nopeusrajoituksia, vaikka ei aina haluaisi.

Olen itse kokenut, että ryhmän hallintaa helpottaa paljon, kun asettaa selkeät rajat neuvoteltavien ja ei-neuvoteltavien asioiden välille. Asiat joista aikuinen on vastuussa ja ovat ammattiosaamisen kannalta tärkeitä ovat niitä ei-neuvoteltavia. Tämä tietenkin niin että, perustelee jaon. Vähän oudoksun esim. leirikoulusta äänestämistä. Opettaja on kuitenkin pedagoginen asiantuntija ja tietää parhaiten millainen leirikoulu toteuttaa  sille asetetut tavoitteet. Kun tämä on hänen vastuullaan, niin opettajan mielipide on painavin. Olen usein esimerkiksi antanut oppilaiden päättää kokeiden päivämääristä. Sen ajankohdan sopivuuden voivat oppilaat tietää parhaiten.

Tästäpä juontuu ajatas kamaliin kännyköihin. Kun puhutaan taas miten kännykät vievät keskittymisen ja häiritsevät opetusta koulussa, on se osin kummallista. Kännykän käyttöä  oppitunneilla säätelee nimittäin opettaja suvereenisti. Jos tämä on oppilaille epäselvää, on jotain yhteisössä pielessä. Koulun tärkeä kasvatustehtävä on digiajassa opettaa mobiililaitteiden oikeaa käyttöä, sekä sosiaalisesti että tiedon hankkimisen ja jakamisen kannalta. Tämä onnistuu parhaiten kun aivan kaikki koulun aikuiset noudattavat samoja, sovittuja käytäntöjä. Silloin ei tule ongelmia siitä, milloin neuvotellaan ja milloin ei. Kyse on toimintakulttuurista, jonka vahvuus syntyy yhteisöllisistä ratkaisuista.