torstai 27. toukokuuta 2021

Yhteinen asia

 Tänään oli Hesarissa artikkeli kiusaamisesta  (linkki aukeaa tilaajille) kuntavaaliasioiden joukossa.
Toisaalla lehdessä oli sitten koulupsykologin haastattelu, jossa onneksi todettiin, että lapset voivat paremmin kuin koskaan. 

Miksi hyvinvointi ei ole uutinen? No ymmärrän, että journalismin tärkeä tehtävä on korjata epäkohtia. Kiusaaminen, toisin sanoen kaikki henkinen tai fyysinen väkivalta on ilmiö, jota emme todellakaan tarvitse, mutta jota kuitenkin esiintyy. Siksi se on esillä jatkuvasti tärkeänä aiheena. Joskus tuntuu, että samat artikkelit ja uutiset ovat esillä vuosikymmenet, toisinaan ne vain esitellään uusina. Minusta olisi hyvin tarpeen nostaa esiin koulukiusaamisen yhteisöllinen luonne.

No. Kiusaaminen ei lopu kokonaan, mutta se voidaan vähentää minimiin. Ihminen on taipuvainen väkivaltaan, mutta yhteisön tulisi suojella omiaan. Koulussa voidaan toimia niin, että kiusaaminen vähenee, eikä kukaan jää yksin sen kohteeksi. Hesarin laajassa artikkelissa kiusaaminen käsitettiin taas (tai ainakin sitä käsiteltiin niin) kahden yksilön välisenä ongelmana. Opettaja kyllä totesi että kiusatun parhaat kaverit jäivät entiseen luokkaan. Niinpä! Luokan ja koulun vaihto on aina oppilaalle uhkaava tilanne, jossa hänen sosiaalinen ympäristönsä koulussa muuttuu täysin. Tässä tilanteessa on erittäin tärkeää huolehtia siitä, että uusi oppilas saa heti ensimmäisenä päivänä perehdyttäjät, ryhmän joka huolehtii hänestä. Suosimassani oppivien ryhmien järjestelyssä näin tehdäänkin.

Tuntuu että kiusaamisessa jää jatkuvasti toinen puoli ratkaisua hoitamatta. Aikuisten yhteisön pitää kyllä tehdä tiivistä yhteistyötä, valvoa ja ohjata ryhmiä ja yksilöiden toimintaa. Mutta, aikuiset eivät ole paikalla kun kiusaamiseen johtavat tapahtumat alkavat, eivätkä voi olla jatkuvasti suojana kielteiselle ilmiölle joka tapahtuu lasten keskinäisessä suhteessa. Kiusaaminen koulussa on myös oppilaiden yhteisön asia. Ei riitä että aikuisten yhteisö kieltää sen, myös lasten muodostama ryhmä/luokka pitää saada mukaan. Luokka, joka ei salli kiusaamista, joko estää kiusaamistilanteen tai kääntyy ajoissa sen aikuisen puoleen, johon luotetaan. Luokasta siis ryhmästä pitäisi tehdä yhteisö, joka välittää jokaisesta. Se on tehtävä joka edellyttää jatkuvuutta ryhmään ja aikuisten kiinnostusta ohjata ryhmän sisäistä sosiaalista pääomaa myönteiseen kasvuun.

Eilen keskustelin opettajien kanssa kun toimin oppaana koulumuseossamme. Mietimme miten välitunnit hoituivat entisajan kyläkouluissa, kun opettaja ei valvonut välitunteja? Vallitsivatko viidakot lait, eli vahvempien sorto? Luulen melkein että ei ainkaan niin kuin kuvittelemme. Kyläkoulussa oli valmiiksi tiivit suhteet oppilaiden kesken. Varmaan kaikilla oli sisaruksia, serkkuja ja ystäviä jo valmiiksi koulussa, jossa kaikki olivat usein lisäksi samalla luokalla, ainakin melko tavallisessa yhden opettajan koulussa. Lapset olivat pienestä pitäen tottuneet ottamaan vastuuta pienemmistä, eihän vanhemmilla ollut aikaa valvoa lapsia. Aihetta on vaikea enää tutkia, mutta aikalaiset muistelevat usein näitä aikoja hyvälläkin. Ainakin oma isäni oli sitä mieltä että koulussa isommat pojat laittoivat järjestykseen jos joku yritti kiusata... No otos on pieni. Maailma on muuttunut kovin paljon. Yhä useampi lapsi kasvaa sellaisessa sosiaalisessa tilanteessa, jossa on vaikea kasvattaa suojaavaa sosiaalista pääomaa. Se olisi nyt koulujen tehtävä, ei sitä missään muualla voida enää hoitaa.

Olisiko tarpeen nähdä kiusaamisen torjuminen yhä vahvemmin lasten yleisenä osallisuuskysymyksenä?




maanantai 17. toukokuuta 2021

Katoavat koulut

Kouluissa odotetaan kesää ja lomaa. Koulutyön parhaita ja toisinaan haitallisia puolia on, että  koulun työvuosi rytmittyy meidän vuodenaikojemme mukaan niin vahvasti. 

Mutta siitä ei nyt pitänyt kirjoittaa. Kesäloman jälkeen on taas nimittäin käynyt niin, että joukko kouluja on hiljentynyt lopullisesti. Kouluja suljetaan maassamme kovalla vauhdilla, kuten jo vuosikymmeniä on tehty. Mihin kehitys päätyy? 

Koulujen määrä on aina vaihdellut, mutta nyt näyttää siltä että koulut vain vähenevät. 



Tilastokeskuksen mukaan Suomesta on hävinnyt ainakin 2500 peruskoulua vuoden 1990 jälkeen. Opetushallituksessa on laskettu että nykyisin peruskouluja on noin 2300. Vuonna 2040 jäljellä on enää alle 1300! (HS. 26.5.2020)

Osittain tämä selittyy kouluverkon harvenemisella. Maaseutukunnissa on yhä useammin päädytty siihen, että kyläkoulut lakkautetaan ja tilalle rakennetaan yksi koulu kunnan keskukseen. Näin toivotaan että koulupalveluja voidaan pitää yllä parhaiten tilanteessa, jossa oppilasmäärät laskevat. Suurin selitys on kuitenkin syntyvyyden väheneminen, tai oikeastaan romahtaminen. Helsingissä yli puolet asuinkunnista on jo yhden hengen koteja. Perinteinen ydinperhe lapsineen on jo lakannut olemasta elämsen pääasiallinen malli.

Tässä on tarpeen myös arvioida arvoja. Kun toisaalta haikailemme koulujen yhteisöllisyyden ja oppilaiden yksilöllisen tuen perään, niin yhä suuremmissa kouluyksiköissä tämä tavoite on entistä vaikeampi saavuttaa. Mikäli yhtään uskomme tutkittuun ns. Dunbarin lukuun (ja miksi emme uskoisi), yhteisöllisen ja turvallisen koulun ihannekoko on noin 150-200. Siirtymisellä suuriin kouluyksiköihin on hintansa. Niiden toimintakulttuuri pitää rakentaa hyvin toisella tavoin kuin kyläkoulussa, jossa kaikki jo tuntevat toisensa useiden sukupolvien ajalta. Uuden toimintakulttuurin rakentaminen voi kuitenkin kestää, koska kouluissamme ei useinkaan ole valmiina varsinaista toimintakulttuuria, jota voidaan kehittää.

Tulevaisuudessa tullaan toteamaan, että 2000-luvun alkupuoli oli suuren murroksen aikaa koulutuksessa ja sen järjestämisessä. Paitsi koulujen koko ja sijainti muuttuu, niin opetettavat asiat muutuvat, koulun tehtävä kansalaisuuteen saattamisessa tulee yhä tai taas tärkeäksi. Oppimisen välineet ja strategia muuttuvat. Huh, on siinä jännittävää urakkaa! -  No kaikki ei tapahdu kesän aikana, joten useimmat voivat kai jatkaa töitään kesän jälkeen melkein kuin ennen...