Taisi olla pari viikoa sitten, kun luin Hesarin yleisöosastosta tuttua aihetta. Joku opettaja kirjoitti (jälleen) opettajan työn vaikeudesta tai siitä miten hankalaksi työ on muuttunut.
Syiksi kirjoittaja mainitsi lisääntyneen levottomuuden, adh:een ja muut sekä että oppilaat eivät jaksa tai osaa enää opiskella. Käyttäytyvätkin huonosti. Opettaminen on käynyt lähes mahdottomaksi.
Mitä tästä tulee ajatella? Varmasti opettajankin työssä väsytään. Selvää näyttöä siitä, että lapset ja nuoret olisivat vaikeampia kasvatettavia kuin ennen, ei kuitenkaan ole. Järjestelmällistä tietoa koululaisten hyvinvoinnista ei ole kerätty kovinkaan kauan. Muistelen lukeneeni että Runeberg pyydettiin rehtoriksi Porvoon lukioon kun oppilaat juopottelivat ja häiriköivät kaupungilla ja olivat kurittomia muutenkin. Varmasti nyt tunnistetaan avun tarpeen laatu paremmin. Yhteiskunnan nopeatempoisuus, perheiden väsyminen ja suorittamispaineet tuottanevat lapsille ja nuorille uudenlaisia ongelmia.
Minua huolestuttaa näissä kirjoituksissa monia asia:
1. Ei voi opettaa ilman kasvatusta. Koulun ja kotien yhteistyö on tärkeää, jotta kasvatustyöllä on onnistumisen mahdollisuudet.
2. Kouluista on kadonnut vanhan ajan yhteisöllisyys yhteuskunnallisen rakennemuutoksen myötä. Yhteisllisyyttä on nyt rakennettava. Opettajan tulee tuntea oppilaitaan ja heidän tilannettaan riittävästi, jotta hän voi toimia mielekkäästi.
3. Oppilaat eivät ole koulussa opettajia varten, vaan toisinpäin. EI ole vääränlaisia oppilaita. Oppilaita ei voi myöskään vaihtaa mieleisekseen. Kun näin on, opettaja voi vain muuttaa toimintaansa, tehdä yhteistyötä ja toivoa parasta.
4. Kasvattajan työssä tavoitteiden tulee olla yksilölisiä. Heikosti menstyneen oppilaan pienestäkin edistyksestä voi iloita yhtä hyvin kun sen luokan parhaan kympistä.
5. Vaikeat tilanteet, luokat, oppilaat tai vanhemmat ovat ammatillisesti haastavia. Suurista haasteita selviää helpommin yhdessä. Yksintekemisen kulttuurissa sattaa tuntua juuri siltä, että oppilaat pitää laittaa vaihtoon. Kuitenkin opettajan pitää laittaa ajatuksensa silloin vaihtoon.
Työssä voi toisinaan väsyttää, tottakai. Jos opettajaa jatkuvasti väsyttää tai oppilaat ovat mahdottomia, pitäisi miettiä onko vääränlaisessa työssä. Väsynyt opettaja nimittäin viestittää jo tahtomattaan ongelmaoppilaalle negatiivisa asioita. Juuri mikään ei ole tuhoisampaa kasvavan itsetunnolle kuin viesti, että olet vääränlainen ja ei-toivottu.
Täydennyskoulutus ja yhteistyö kollegojen kanssa voisi myös auttaa nousemaan uudestaan ammatilliseen suhtautumiseen haastavassa tilanteessa.
Oppilailla on vaikeinakin hetkínä oikeus tuntea, että heistä välitetään ja heidän kasvuunsa uskotaan. He ovat kaikki oikeanlaisia.
Siinä kasvattajan/opettajan työn haaste.
maanantai 30. huhtikuuta 2012
torstai 19. huhtikuuta 2012
Rohkeutta tehdä erilailla
Vaikka usein tulee tässä moitittua tai ainakin toivottua lisää yhteisöllisyyttä kouluihin, niin onhan moni asia hyvin tai ainakin paremmin kuin siellä missä moni asia on kouluissa huonosti.
Tässä pari lenkkiä ulkomaan lehtiin:
http://www.businessinsider.com/finland-education-school-2011-12
http://www.guardian.co.uk/teacher-network/teacher-blog/2012/apr/09/finish-school-system?fb=native&CMP=FBCNETTXT9038
Niissä molemmissa ihastellaan kulttuuriamme ja todetaan että uimme vastavirtaan aika monissa asioissa.
Tiettyä yhteisöllisyyttä sekin vaatii.
Vaikka, aika paljon meilläkin on äänenpainoja, että pitää tehdä kuin muutkin: lapset aikaisemmin kouluun, pitempiä koulupäiviä, nopeampaa valmistumista, koulujen vertailuja keskiarvoilla ja valtakunnalllisia tasokokeita. Opettajien koulutuksen lyhentämistä ei kai sentään tosissaan toivota...
Hassua on että jos jotain asiaa yleisesti maailmalla tehdään, se ei tarkoita että tehdään oikein. Taisin jo aiemmin ihmetellä, että miksi tutkittu tieto lasten hyvästäoppimisesta ei leviä koulujen käytäntöihin. Kasvatusta ja opetusta ohjataan poliittisesti ja taloudellisesti. Perusteluiksi kaivataan sopivia todisteita toiminnan oikeellisuudesta.
Kummallista on sekin, että kun joku ulkomailta kirjoittaa selvää asiaa, on se suurempi viisaus, kuin jos kirjoitus lähtee Suomesta... Kyllä täällä osataan, siitä voitaisiin tehdä yhteisöllinen arvo.
Tässä pari lenkkiä ulkomaan lehtiin:
http://www.businessinsider.com/finland-education-school-2011-12
http://www.guardian.co.uk/teacher-network/teacher-blog/2012/apr/09/finish-school-system?fb=native&CMP=FBCNETTXT9038
Niissä molemmissa ihastellaan kulttuuriamme ja todetaan että uimme vastavirtaan aika monissa asioissa.
Tiettyä yhteisöllisyyttä sekin vaatii.
Vaikka, aika paljon meilläkin on äänenpainoja, että pitää tehdä kuin muutkin: lapset aikaisemmin kouluun, pitempiä koulupäiviä, nopeampaa valmistumista, koulujen vertailuja keskiarvoilla ja valtakunnalllisia tasokokeita. Opettajien koulutuksen lyhentämistä ei kai sentään tosissaan toivota...
Hassua on että jos jotain asiaa yleisesti maailmalla tehdään, se ei tarkoita että tehdään oikein. Taisin jo aiemmin ihmetellä, että miksi tutkittu tieto lasten hyvästäoppimisesta ei leviä koulujen käytäntöihin. Kasvatusta ja opetusta ohjataan poliittisesti ja taloudellisesti. Perusteluiksi kaivataan sopivia todisteita toiminnan oikeellisuudesta.
Kummallista on sekin, että kun joku ulkomailta kirjoittaa selvää asiaa, on se suurempi viisaus, kuin jos kirjoitus lähtee Suomesta... Kyllä täällä osataan, siitä voitaisiin tehdä yhteisöllinen arvo.
maanantai 9. huhtikuuta 2012
Opettaja kouluyhteisön jäsenenä- ennen ja nyt
Yhteisön jäsen tuntee yhteisöllisyyttä. Tämä itsestään selvyys kaipaa hieman mietiskelyä koulun ja opettajan kannalta. Opettaja voi asemoitua koulun taustayhteisön ulko- tai sisäpuolelle.
Vielä kovin vähän aikaa sitten opettaja asui, itsestään selvästi, koulullaan tai jos ei koululla niin lähituntumassa. Opettaja sitoutui varsinkin maalaiskouluissa pitkään työsuhteeseen perustamalla kodin koulunsa yhteisön alueelle. Hänestä tuli usein näytelmäkerhon vetäjä tai pyhäkoulun opettaja, ehkäpäs metsastysseuran varainhoitaja jne. Mitä merkitsi se, että hän oli saman yhteisön jäsen, josta hänen oppilaansa tulivat?
Nyt kuulee usein, varsinkin nuorten opettajien sanovan, että he eivät halua asua koulun läheisyydessä. Syyksi mainitaan, että sitten näkee kaupassa oppilaita ja vanhempia, että yksityisyys kärsii. Näinhän asia on. Kaupunkimaisen asumisen myötä yksityisyydestä on tullut tavoiteltu etu, jota ei haluta menettää palkkatyön takia. Yksityisyys ja yhteisöllisyys ovat aikalailla vastinpareja.
En mitenkään halua ihannoita vanhoja hyviä aikoja, eiväthän ne edes olleet aina hyviä. Kasvattaminen ja opettaminen on kuitenkin voinut olla helpompaa, kun oppilaat ja heidän perheensa olivat tuttuja jo vuosien ajalta. Tämä sillä edellytyksellä että opettaja on saanut arvostetun aseman yhteisössään. Usein hän saikin.
Monet nykyopettajat kokevat vanhempien kohtaamisen, varsinkin vaikeissa asioissa, haastaviksi. Se on hinta, mikä yksityisyydestä maksetaan.
Vielä kovin vähän aikaa sitten opettaja asui, itsestään selvästi, koulullaan tai jos ei koululla niin lähituntumassa. Opettaja sitoutui varsinkin maalaiskouluissa pitkään työsuhteeseen perustamalla kodin koulunsa yhteisön alueelle. Hänestä tuli usein näytelmäkerhon vetäjä tai pyhäkoulun opettaja, ehkäpäs metsastysseuran varainhoitaja jne. Mitä merkitsi se, että hän oli saman yhteisön jäsen, josta hänen oppilaansa tulivat?
Nyt kuulee usein, varsinkin nuorten opettajien sanovan, että he eivät halua asua koulun läheisyydessä. Syyksi mainitaan, että sitten näkee kaupassa oppilaita ja vanhempia, että yksityisyys kärsii. Näinhän asia on. Kaupunkimaisen asumisen myötä yksityisyydestä on tullut tavoiteltu etu, jota ei haluta menettää palkkatyön takia. Yksityisyys ja yhteisöllisyys ovat aikalailla vastinpareja.
En mitenkään halua ihannoita vanhoja hyviä aikoja, eiväthän ne edes olleet aina hyviä. Kasvattaminen ja opettaminen on kuitenkin voinut olla helpompaa, kun oppilaat ja heidän perheensa olivat tuttuja jo vuosien ajalta. Tämä sillä edellytyksellä että opettaja on saanut arvostetun aseman yhteisössään. Usein hän saikin.
Monet nykyopettajat kokevat vanhempien kohtaamisen, varsinkin vaikeissa asioissa, haastaviksi. Se on hinta, mikä yksityisyydestä maksetaan.
Itse olen kokenut helpotuksena sen, että olen tehnyt opetustyötä asuinyhteisössäni. Nykyään opettajalla on mahdollisuus valita. Valinta kannattaa harkita. Kaikella on puolensa.
Mikäli opettaja tulee koulun taustayhteisön ulkopuolelta, olisi ainakin syytä tutustua ympäristöön ja sen erityispiirteisiin.
Tämäkin piirre nykykoulusta kertoo taas, että koulussa ei (enää) itsestään synny yhteisöllisyyttä, johon kaikki tuntevat kuuluvansa. Sitä rakennetaan arvoista johdetulla toimintakulttuurilla ja teoilla.
Tuloksena on uutta yhteisöllisyyttä, sellaista johon liitytään ja josta erotaan. Se vaatii yhteisötaitoja, kaikilta.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)