sunnuntai 28. joulukuuta 2014

Mihin perusopetus valmentaa?

Tilastokeskuksesta työntyy maailmalle paljon kiinnostavaa ja suuntaa ennustavia tietoja.


Viime vuonna kirjoitti ylioppilaaksi enää 42,5 prosenttia ikäluokasta ja suunta on ollut laskeva koko 2000-luvun ajan. Olisiko tässä uudelleen ajattelun paikka? Kun nyt vähemmistö menee lukioon, niin olisiko perusopetuksessa oltava enemmän kiinnostusta siitä, mitä muissa toisen asteen koulutuksissa vaaditaan?


Heitän ihan hatusta arvion, että yleensä perusopetuksessa toimivien opettajien mielestä  lukio on se jatkopaikka ja monia valintoja ja arvosanoja perustellaan oppilaille lukion vaatimuksilla. Onko vielä niin että ne muut (heikommin pärjäävät)  sitten voivat vain hakea johonkin muualle... Ei kai?


Toisen asteen koulutus on kehittynyt sellaisella vauhdilla, että ei siinä opettajat tai ehkä edes opokaan aina pysy mukana. Uudenalaisia opinpolkuja on avattu ja nuorisomme on ottanut ne hyvin vastaan. Miten on opettajien kanssa? Kaikki eivät voi olla tutkijoita, eikä tarvitsekaan, me tarvitsemme myös osaajia, jos nyt karkeasti yleistetään. Työmarkkinat tuottavat yhä uusia tehtäviä, joihin osaan ei koulutusta heti edes löydy. Elinikäinen oppiminen on yhä tärkeämpää, ei se että kerran valmistui. Nuoriso on ilmeisesti tämän jo pitkälle ymmärtänytkin.


On kiintoisaa nähdä, vieläkö kehitys jatkuu. Osittain trendi johtuu myös lukioverkoston supistamisesta, mutta myös ihan aidosti uusien vaihtoehtojen tarjonnasta. Opettajiston olisi tärkeää käydä tästäkin arvokeskustelua ja päivittää tietojaan. Yhteyksiä tulisi luoda muihinkin koulutusväyliin kuin lukioihin. Useinhan aineopettajat työskentelevät sekä perusopetuksessa ja lukiossa, joten sen maailman he tuntevat hyvin. Olen käynyt eräitä jännittävimpiä ja antoisimpia pedagogisia keskusteluja ammatillisen puolen opettajien kanssa. Heillä on usein ollut paljon tietoa työelämästä ja opiskelijoiden motivoinnista. Koulutuksen onnistuminen on nähtävissä töihin sijoittumisena. Osa tietenkin jatkaa opintojaan eteenpäin. Ammatillisessa koulutuksessa on oltava tuntosarvet yhteiskuntaan ulospäin kunnossa ja opettajilla toimivat verkostot. Ihan hyviä pyrkimyksiä perusopetuksessakin.


Koulutuksen maailma on muutoksessa, opettajien on oltava valppaana. Mihin valmennan  oppilaitani? Tässä ajassa se tärkein ja vaikeasti vastattava kysymys. Valistunut arvaus on jo ihan tarpeeksi. Pääasia että opettajat sitä yhdessä pohtivat, vaikkapa aina lukuvuoden alkaessa tai nyt uusien ops-projektien aikana.

perjantai 19. joulukuuta 2014

Koulukeskustelu, pedagogiaa vai politiikkaa?

Tänään(kin) oli Isossa Lehdessä kasvatusta ja koulutusta koskettavia kirjoituksia, joissa kaikki olivat oikeassa.


Koulukeskustelu on usein poliittista siten, että kirjoittajat edustavat jotain ryhmittymää tai aatetta ja haluavat osoittaa edustamansa näkemyksen paremmuuden. Hassua on myös, että helposti puhutaan vain opetuksesta, kun perusopetuksen tehtävä on ensin kasvattaa ja sitten opettaa, ainakin perusopetuslain mukaan. Otan käsittelyyn muutaman teeman.


Tämän päivän kirjoituksissa vaadittiin taas pienempiä ryhmäkokoja, hiukan eri näkökulmista. Luokanopettajaliiton Pekka Sippola kirjoitti: " Ryhmäkoot tulee saada niin pieniksi, että opettajalla on aikaa kaikille" Hanna Alava ja Tiina Järvinen kyselivät: "Kuinka oppilaille voidaan taata yksilölliset ratkaisut suurissa ryhmissä?" No, olemme osaltamme vastanneet kysymykseen kirjoissamme Karttakepin kuolema ja Yhteisöllinen pedagogia. Kokemukseni mukaan 30 oppilaan luokkaankin voidaan luoda yksilön kehitystä laajasti tukeva oppiva verkosto.
Jotta opettajalla on aikaa oikeasti kaikille pitäisi ryhmäkoon olla korkeintaan 10. Tämä ei liene mahdollista, jolloin vaatimus on palkkapoliittinen, eikä pedagogisen kehittämisen aloite. En lisäksi usko malliin, jossa opettaja opettaa ryhmässään yksilöitä. Opetuksen ongelmaksi muodostuu helposti se, että opettaja ei opeta ryhmää, vaan yrittää opettaa yksilöitä. Luokka on kuitenkin ensisijaisesti ryhmä. Mutta onhan toki parempi, ihan käytettävissä olevan tilan kannalta, että luokassa on mieluummin 20 kuin 30 oppilasta. Kaipaan vain sitä pedagogista keskustelua.


Pekka Sippola myös kirjoitti että "perustaidot kuin lukeminen, kirjoittaminen ja laskeminen sekä sosiaalisten taitojen ja inhimillisyyden oppiminen eivät muutu miksikään, vaikka järjestelmää muutettaisiin ja käynnistettäisiin ties millaisia kehityshankkeita"
Totta ja ei. Lukutaidon määritelmä on muuttunut paljonkin, kirjoittamisen muodot uudistuvat, aritmetiikan hallinnan tilalle nousee yhä enemmän ongelmanratkaisun ja päättelykyvyn kehittäminen. Inhimillinen kulttuuri on muuttunut ennennäkemättömästi. Tämän ajan ihmisiltä vaaditaan aivan erilaisia sosiaalisia taitoja kuin vaikka 40 vuotta sitten. Lisäksi koulu ei rakennu enää auktoriteeteille tai valmista oppilaitaan hierarkiaan nojaavaan työelämään. Ihminen ei ehkä muutu kovin nopeasti, mutta toimintaympäristömme olemme kyllä muuttaneet. Koulussa on kysyttävä: Mitä ovat perustaidot nyt ja tulevaisuudessa? Miten niitä opetetaan?  Järjestelmän tulee muuttua tarpeiden mukaan.


Myös tvt mainittiin. Tietotekniikan sulautuminen oppimisen osaksi on Suomessa surkean hitaasti kehittyvä trendi. Meillä ei ole muutettu toimintaa uusien välineiden mukaisesti, vaan uudet välineet on haluttu osaksi vanhaa pedagogiaa. Toivottavasti valoa on näkyvissä. Vaikka osa opettajista kokee uudistukset raskaiksi, on iso osa niistä tarpeen. Tässäkin on kysyttävä: Miten uudet oppimisen välineet muuttavat opettamista ja oppimista?


Vielä kahdeksasluokkalainen Lauri Kytömäki kirjoitti otsikolla "Kaikki kouluaineet ovat tarpeellisia". No, voihan tuohon sanoa, että mikään kouluaine ei ole tarpeellinen, ainakaan yksinään. Oppiaineiden siilomaisuus ei vastaa nykyaikaista oppimiskäsitettä. Oppiaineet ovat pikemmin palkkapoliittisen väännön tulos, eivätkä perustu parhaaseen tapaan oppia.


Koulutus palvelee oppijoitaan. Opettajan työnä on rakentaa tulevaisuutta ja toimia oppijoiden parhaaksi. Uuden OPS inkin tullessa toivon että käydään sellaista pedagogista keskustelua yhdessä oppilaiden ja kotien kanssa, jonka avulla löydetään innostunut ote oppimiseen. Opettajien ja aineryhmien edunvalvonta on toki omalla tavallaan tärkeää, mutta se on usein eri asia kuin koulun kehittäminen oppijan näkökulmasta. Nämä tulokulmat on hyvä erottaa toisistaan jotta saadaan niiden välille aikaan dialogia.











torstai 11. joulukuuta 2014

Kuka päättää, mitä pitää oppia?

Uusi opetussuunnitelma 2016 alkaa herätellä keskusteluja koulun tehtävästä. Se onkin tärkeä aihe.
Hesarissa 8.12.  Kirsti Lonka ja Esko Hannula kirjoittivat otsikolla Työelämän taitoja on syytä opetella jo peruskoulussa.
Heidän huomionsa kiinnittyi siihen, että tulevaisuuden työelämässä tarvitaan paljon enemmän vuorovaikutustaitoja kuin aiemmin. No, oikeastaan tulevaisuus on jo täällä.
Tärkeitä opittavia asioita oli heidän mielestään esimerkiksi ilmaisutaito, päätöksentekokyky, tiimityötaidot, johtamisen taito ja verkottumisen kyky.
Näitä taitoja saavuttaakseen pitää opetuksen muuttua aktiiviseksi ja ongelmalähtöiseksi. Taitoja opitaan harjoittelemalla, sehän on selvää.


Kirjoitukseen vastasivat tutkijat Esko Harni ja Tiina Nikkola. He muistuttivat että Koulu ei ole tuotantolaitos (kirjoituksen otsikko)
Kirjoittajat edustivat sellaista koulutuspoliittista näkemystä, että koulutus ei ole alisteinen työelämälle vaan koulutuksen tavoitteita ja sisältöjä tulee tarkastella kriittisesti tutkimustyön avulla. He epäilivät, että uuden oppimisen ja koulutuksen tavoitteet ovat vain siirtäneet ulkoisen hallinnan pyrkimykseen ohjata yksilöiden itsesäätelyä ja persoonaa.


Kaikki ovat oikeassa. Tätä keskustelua on varmasti käyty aina koulutuksen historiassa. Mielestäni koulutuksella on sekä yhteisöllinen että yksilöllinen ulottuvuus. Koulutuksen maksaa yhteiskunta ja on tärkeää että koulutetut osaavat asioita, jota voi hyödyntää osaamiseen ja työnjakoon perustuvassa yhteiskunnassamme rakentavasti. Onpa työelämään sijoittuminen tärkeä hyvän elämän osanen, ainakin useimmille. Koulutus kehittää sivistystämme mutta palvelee myös yhteiskunnan työelämän osan uusiakin tarpeita. Ne eivät ole ihan sama asia, mutta yhteisiä tekijöitä on. Ainakaan ei ole toista ilman toista.


On myös niin, että olemme erilaisia ja että ihminen oppii parhaiten asioita, joihin hänellä on kiinnostusta ja lahjakkuutta. Sisäinen motivaatio on tärkeä uuden oppimisen käsitteessä. Ihminen on hyvä saattaa itsekasvatuksen tielle, varsinkin muuttuvassa ajassamme. Me kaikki haluamme toteuttaa itseämme, mutta tarvitsemme yhteisön, yhteiskuntaa ympärillämme. Ihminen on sekä yhteisöllinen että yksilöllinen olento. Koulutuksen pitäisi ottaa tämä huomioon, totta kai. Voidaan varmaan ajatella että nämä tulokulmat kasvatukseen ja opetukseen eivät ole toisiaan vastustavia vaan täydentäviä. Tärkeää on, että keskustelua käydään tästä asiasta avoimesti. Koulu ei tietenkään voi palvella vain työelämän tarpeita, mutta on varmasti hyödyllistä ottaa ne huomioon. Olisi nähtävä yksilön elämä ja yhteiskunta kokonaisuuksina, jotka ovat dynaamisessa vuorovaikutuksessa.  Ehkäpä hiukan lattea toteamus, mutta silti totta.