Olen ennenkin ihmetellyt miten tavoitteiden, arvojen ja toteutuneen käytännön välillä voi olla paljonkin ristiriitoja, etenkin tasa-arvoasioissa. Otetaan tämä Suomen opiskelu- ja työmarkkinoiden voimakas sukupuolittuminen. Asiasta on monenlaista tutkimus-ja tilastonäyttöä:
"Suomen työmarkkinat ovat vahvasti sukupuolittuneet. Miehet ja naiset työskentelevät omilla sektoreillaan ja omissa ammateissaan. Miehet hakeutuvat yksityiselle sektorille vientiteollisuuteen ja rakennusalalle, naiset julkiselle sektorille ja yksityisen sektorin palveluammatteihin. " Näin toteaa palkkatasa-arvon tutkija Paula Koskinen-Sandberg. (linkki Talentia 2018)
Itse asiassa meillä on teollisten maiden eräs jyrkimmin sukupuolittainen jakautunut työelämä. No, onko tämä merkki tasa-arvosta tai ei? Suomessa on maailman mallimaa tasa-arvolainsäädännössä ja naisten aseman parantamisessa. On hyvin hämmentävää yrittää löytää yhteyksiä sukupuolittuneen työelämämme, arvojemme ja tasa-arvolainsäädännön välillä. Mihin nyt sitten pitäisi pyrkiä ja millä tavoin? Siitä ei ihan hirveästi kuitenkaan puhuta.
Toisaalta voidaan ajatella, että olemme vaiheessa jossa jokainen voi valita ammattinsa kiinnostuksen perusteella. Onhan käynyt niinkin että monet ennen täysin miesvaltaiset ammatit ovat naisistuneet, paras esimerkki on varmaan eläinlääkärit. Siskoni on maalarimestari ja artesaani, myös hänen alansa on muutamassa vuosikymmenessä muuttunut täysin miesvaltaisesta naisvaltaiseksi. Kun naisia hakeutuu korkeakouluihin paljon enemmän kuin miehiä, niin tottakai monet alat muuttuvat perinteisistä. Sitten on vielä työmarkkinoille tullut ilmiö, että on töitä joita kantasuomalaiset eivät halua tehdä esim kuljetusalalla tämä näkyy. Meillä työt jakautuvat , varmaan ensi kertaa mieltymysten mukaan. Naisten ja miesten mieltymyksillä on tilastoissa merkittävä ero. Mutta onko se hyvä?
Opettajana ja kolmen pojan isänä näen tässä kehityksessä ainakin yhden ison ongelman. Eihän se lasten kasvatus jakautunut omien vanhempien ikäpolvessa tasaisesti, mutta oman ikäpolveni piti muuttaa asia. Hetken se onnistuikin vähän. Nyt työmarkkinoiden sukupuolittuminen antaa yhä vahvemman viestin: Kasvatus ja hoito(ala) on naisten hommaa. Ei hyvä minun mielestäni. Pojat ja miehet, jotka tarvitsevat tukea, ovat järjestään naistyötekijöiden asiakkaita. Ja kyllähän tytöillekkin olisi tarpeen saada julkista esimerkkiä siitä että kasvatuksesta, koulutuksesta ja hyvinvoinnista huolehtiminen on kaikkien asia.
Kouluun tämä liittyy siten, että miten ihmeessä voidaan koulussa opettaa mitään sukupuolineutraaliudesta tai samanvertaisuudesta, kun samalla näytetään käytännössä esimerkkiä siitä, että sukupuolella on väliä? Kouluissa valtaosa työntekijöistä on naisia, eskarista puhumattakaan. No onhan sukupuolella toki merkitystä, mutta onko meillä vähän hukassa, että mitä väliä sillä oikeastaan on?
( Eikä tässä nyt ole tarpeen ottaa esiin, että koulussa tytöt pärjäävät selvästi paremmin. Voi se liittyä myös edellä mainittuun jakoon. Mutta sehän on taas oma aiheensa.)
perjantai 28. syyskuuta 2018
maanantai 17. syyskuuta 2018
Uudistuksia johdetaan
Olen lukenut kasvavalla uteliaisuudella Espoossa tapahtunutta rehtorin irtisanomista. Mieleeni tuli elokuussa lukemani Hesarin Vieraskynäkolumni. Tietojohtamisen professori Samuli Pekkola Tampereelta kirjoitti : Digitalisaatio vaatii taitavaa johtamista. HS 20.8.2018
Kun tässä viimeiset seitsemän vuotta on tutustunut koulujen digitalisaatioprosesseihin myös kouluttajana, niin voin olla vain samaa mieltä.
Pekkola kirjoittaa:
"Digitalisaatiohankkeiden hyötyjen vähäisyys johtuu pitkälti haluttomuudesta muuttaa vallitsevia käytänteitä ja toimintatapoja. Hankkeet ovat usein vain lyhyitä kokeiluja, joissa tietotekniikan mahdollisuuksia testataan hyvin rajatussa ympäristössä. Tällaisia pieniä kokeiluja ovat esimerkiksi videoneuvottelujen käyttö päiväkotien työntekijöiden ja vanhempien välisessä viestinnässä sekä erilaisten hakemusasiakirjojen sähköinen palauttaminen."
Tämä tuntuu pätevän julkishallintoon ja kouluihin, oman kokemuksen perusteella. Ihmisten haluttomuus muuttaa vallitsevia käytäntöjä palautuu kulttuurin pyrkimykseen jatkua. Tämä unohtuu hankkeissa ja kehittämisprosesseissa liian usein. Hankkeen vetäjät ovat itse innostuneita, eivätkä tunne riittävästi ihmisen muutosvastarinnan ja vahvistuserheen voimaa. Näistä syistä kaikki palautuu ennalleen kovin helposti tai ainakin kehittäminen on tahmeaa. Pekkola korostaa, että digitaliosaatiohankkeiden pitää edetä syvälle käytäntöihin ja tuottaa todellista hyötyä.
"Muutosten vastustaminen, uusien tekniikoiden ja toimintamallien oppimisesta aiheutuvat tuottavuuden notkahdukset sekä arjen työpaineet ja kiireet saavat tekijät usein palaamaan vanhoihin tapoihin." Kuulostaa kovin tutulta.
"Valitettavan usein johtaja kuitenkin jättää kokeilun onnistumisen työntekijöiden vastuulle. Tämä johtaa helposti siihen, että hyödyt jäävät vähäisiksi ja digitalisaatiohanke tuomitaan epäonnistuneeksi." Kouluissa johtajia ovat rehtorit, jotka johtavat hyvin eri tavoin. Kouluttajan urallani havaitsin helposti, että kouluissa, jossa rehtori johti, tuki koulutusprosessia ja oli läsnä, päästiin pisimmälle koulutuksen hyödyissä. Silloin koko yhteisö liikahti.
Pekkola kirjoittaa, että pienien kokeilujen hyödyt ovat pieniä. Vähän samaa ajattelin usein koulutusprosessissa, jossa koulutus keskittyi vaikka yksittäiseen menetelmään. Digitalisaation hyödyntämisessä opetuksessa on kyse laajasta kokonaisuudesta, joka muuttaa koulun koko toimintakulttuuria. Muutoin digitalisaation mahdollisuudet oppimisesta eivät toteudu täysimääräisesti tai toteutuvat hyvin eriarvoisesti. Mikäli opettajat käyttävät pedagogista vapauttaan menetelmien ja välineiden suhteen koulussa omien mieltymysten mukaan, on koulun opetuksen kehittäminen sattumanvaraista ja oppilaiden kannalta epätasa-arvoista.
Pekkolan mukaan digitalisaatio kutistuu piperrykseksi, mikäli johto ei ole siihen aidosti sitoutunut. Näin näyttää kouluissa olevan. Paljon piperretään yksittäisillä laitteilla, mutta turhan harvoin poistutaan mukavuusalueilta ja lähdetään hakemaan uudenlaista vuorovaikutustilannetta oppimisen järjestämiseen.
"Organisaatioissa pitää pystyä kokonaisvaltaiseen ja pitkäkestoiseen ajatteluun, määrätietoiseen johtamiseen ja muutosvastarinnan murtamiseen." Pekkola lopettaa artikkelinsä näin. Espoon tapahtumien valossa kirjoitus saa uusia sävyjä. Vaikka Espoossa ei olisikaan kyse siitä, että ylempi johti vastustaa muutosta, niin kyllä kouluissa on sitäkin nähty.
Kaikenlainen syvälle käyvä kehittäminen vaatii organisaation koko johtamisketjun saumatonta ja pitkäjänteistä yhteistyötä. Kuntasektorilla ei useinkaan helppoa, mutta läpinäkyvä toiminta ja avoin arviointi voivat johtaa hyvään tulokseen.
Kun tässä viimeiset seitsemän vuotta on tutustunut koulujen digitalisaatioprosesseihin myös kouluttajana, niin voin olla vain samaa mieltä.
Pekkola kirjoittaa:
"Digitalisaatiohankkeiden hyötyjen vähäisyys johtuu pitkälti haluttomuudesta muuttaa vallitsevia käytänteitä ja toimintatapoja. Hankkeet ovat usein vain lyhyitä kokeiluja, joissa tietotekniikan mahdollisuuksia testataan hyvin rajatussa ympäristössä. Tällaisia pieniä kokeiluja ovat esimerkiksi videoneuvottelujen käyttö päiväkotien työntekijöiden ja vanhempien välisessä viestinnässä sekä erilaisten hakemusasiakirjojen sähköinen palauttaminen."
Tämä tuntuu pätevän julkishallintoon ja kouluihin, oman kokemuksen perusteella. Ihmisten haluttomuus muuttaa vallitsevia käytäntöjä palautuu kulttuurin pyrkimykseen jatkua. Tämä unohtuu hankkeissa ja kehittämisprosesseissa liian usein. Hankkeen vetäjät ovat itse innostuneita, eivätkä tunne riittävästi ihmisen muutosvastarinnan ja vahvistuserheen voimaa. Näistä syistä kaikki palautuu ennalleen kovin helposti tai ainakin kehittäminen on tahmeaa. Pekkola korostaa, että digitaliosaatiohankkeiden pitää edetä syvälle käytäntöihin ja tuottaa todellista hyötyä.
"Muutosten vastustaminen, uusien tekniikoiden ja toimintamallien oppimisesta aiheutuvat tuottavuuden notkahdukset sekä arjen työpaineet ja kiireet saavat tekijät usein palaamaan vanhoihin tapoihin." Kuulostaa kovin tutulta.
"Valitettavan usein johtaja kuitenkin jättää kokeilun onnistumisen työntekijöiden vastuulle. Tämä johtaa helposti siihen, että hyödyt jäävät vähäisiksi ja digitalisaatiohanke tuomitaan epäonnistuneeksi." Kouluissa johtajia ovat rehtorit, jotka johtavat hyvin eri tavoin. Kouluttajan urallani havaitsin helposti, että kouluissa, jossa rehtori johti, tuki koulutusprosessia ja oli läsnä, päästiin pisimmälle koulutuksen hyödyissä. Silloin koko yhteisö liikahti.
Pekkola kirjoittaa, että pienien kokeilujen hyödyt ovat pieniä. Vähän samaa ajattelin usein koulutusprosessissa, jossa koulutus keskittyi vaikka yksittäiseen menetelmään. Digitalisaation hyödyntämisessä opetuksessa on kyse laajasta kokonaisuudesta, joka muuttaa koulun koko toimintakulttuuria. Muutoin digitalisaation mahdollisuudet oppimisesta eivät toteudu täysimääräisesti tai toteutuvat hyvin eriarvoisesti. Mikäli opettajat käyttävät pedagogista vapauttaan menetelmien ja välineiden suhteen koulussa omien mieltymysten mukaan, on koulun opetuksen kehittäminen sattumanvaraista ja oppilaiden kannalta epätasa-arvoista.
Pekkolan mukaan digitalisaatio kutistuu piperrykseksi, mikäli johto ei ole siihen aidosti sitoutunut. Näin näyttää kouluissa olevan. Paljon piperretään yksittäisillä laitteilla, mutta turhan harvoin poistutaan mukavuusalueilta ja lähdetään hakemaan uudenlaista vuorovaikutustilannetta oppimisen järjestämiseen.
"Organisaatioissa pitää pystyä kokonaisvaltaiseen ja pitkäkestoiseen ajatteluun, määrätietoiseen johtamiseen ja muutosvastarinnan murtamiseen." Pekkola lopettaa artikkelinsä näin. Espoon tapahtumien valossa kirjoitus saa uusia sävyjä. Vaikka Espoossa ei olisikaan kyse siitä, että ylempi johti vastustaa muutosta, niin kyllä kouluissa on sitäkin nähty.
Kaikenlainen syvälle käyvä kehittäminen vaatii organisaation koko johtamisketjun saumatonta ja pitkäjänteistä yhteistyötä. Kuntasektorilla ei useinkaan helppoa, mutta läpinäkyvä toiminta ja avoin arviointi voivat johtaa hyvään tulokseen.
sunnuntai 9. syyskuuta 2018
Kehittäjälle potkut
Viime aikojen kouhuttavin koulu-uutinen tuli Espoosta, tuosta innovaatioiden kaupungista. Saunalahden koulun kehittäjä-rehtori Hanna Sarakorpi sai potkut pikaisesti, (linkki uutiseen) kun asiasta päättäminen oli siirretty Ilpo Saloselle.
Sen jälkeen on mediassa liikkunut paljon uutisia, joiden perusteella ei millään voi sanoa, että mistä oli kysymys. Ainakin näyttää hiukan siltä, että potkut liittyvät asioihin, joiden sanotaan olevan asiaan liittymättömiä. Potkut ovat tietenkin aina juridisesti oltava perustellut ja varmaankin Espoon opetustoimessa on perusteita kerätty. Sukset opetustoimen johdon kanssa ovat joka tapauksessa menneet ristiin ja siitä kärsivät varmaan eniten oppilaat ja koulun henkilökunta. Harmillista.
Joukko vanhempia ja opettajia kiiruhti puolustamaan rehtoriaan. Ja sitten oli niitä jotka osin nimettömästi arvostelivat rehtoria. No, niin on aina kun on kyse esimiehen asemassa olevasta henkilöstä, toiset tykkää ja toiset ei. Linkki uutiseen
Opettajien Ammattijärjestö OAJ säesti potkuja (linkki), koska koulussa oli ilmeisesti tehty aika paljon työtä, jonka lukeminen työajaksi on haastavaa. No, opettajien työaika pitäisi saada vihdoin ja viimein yksiselitteiseksi, muuten on kovin vaikeaa saada kouluja kehittymään yhteisöllisiksi ja oppiviksi yhteisöiksi.
Näyttää siltä että Hanna Sarakorpi on mitannut rehtorin toimivaltaa yläkanttiin ja saattaa olla että hän on joutunut merkityksi omavaltaisten toimien vuoksi. Mutta onhan niin että " Jos kukaan ei suutu, niin mikään ei muutu" Näin sanoi mm. Matti Rimpelä, joka taisi tuskastua Me-hankkeen(linkki) vetäjänä Saunalahdessa rajoituksien ylittämisen vaikeuteen ja lopetti pestinsä.
No, tästäpä tullaan Me-säätiöön ja miten se liittyy asiaan. Me-säätiö on Supercellin rahoittama säätiö jonka tavoite on syrjäytymisen ehkäiseminen "Jokaisella lapsella ja nuorella pitäisi olla tasavertaiset mahdollisuudet turvalliseen kasvuun ja hyvään elämään." Tavoite säätiön kotisivulta.
Tavoitteeseen pääsemiseksi säätiö on pilotoinut kahdessa koulussa, joista Espoon Saunalahti on siis toinen. Säätiö julkaisi tiedotteen, (linkki) jossa arvostellaan Sarakorven potkuja ja kuvaillaan yhteistyötä Espoon koulutoimen johdon kanssa toimimattomaksi. Teksti on melko suorasanaista. Espoon perusopetuslinjan päällikkö Ilpo Salonen (joka siis päätti tai ainakin toteutti potkut) kiisti kytkennän selkeästi . Sitä ei siltikään voi kiistää, että Me-säätiössä on koettu asia toisin kuin Espoon opetusjohdossa. Sattumaako on, että potkut toteutettiin aika pian senjälkeen kun Me-säätiö oli antanut Espoolle huomautuksen yhteistyösopimuksen toimimattomuudesta... Voihan se ollakin. Jotain on kuitenkin mennyt huonosti, se on selvää.
Hanna Sarakorpi on ilmoittanut käynnistävänsä oikeusprosessin potkuistaan ja kokee olleensa ajojahdin kohde. (linkki) Niin usein kehittäjille käy huonosti julkisella sektorilla. Kateus ja joustamaton hallinto voivat tappaa hyvätkin hankkeet. Tämä havainto on yleisellä tasolla, kun ko. tapauksesta ei voi mitään varmaa sanoa. Varmaan on Hannallakin peiliin katsomisen paikka, kelläpä meistä ei olisi elämässä ollut.
Ajattelen asiaa arvopohjaisesti. Koulun tehtävänä on paitsi opettaa, niin etenkin kasvattaa ja tukea niin, että kaikilla on edellytykset hyvään elämään. Me-säätiö pyrki juuri auttamaan tässä koulun tärkeimmässä tehtävässa, kasvatustyössä. Helposti se jää ainetavoitteiden ja oppituntien jalkoihin, mutta hyvätkään arvosanat eivät auta, jos oman elämän hallinta ei ole kunnossa. Jos nyt olisi pidetty lasten ja nuorten hyvinvointi kaikkein tärkeimpänä myös teoissa eikä vain puheissa, niin olisi menetelty toisin. Olisi haettu ratkaisu, jolla hanketta olisi voitu jatkaa sujuvasti ja rehtorin parhaita puolia olisi voitu hyödyntää edelleen. Tässä aikuisten kiistellessä karsivät eniten koulun oppilaat ja myös työyhteisö. Toivon Saunalahden työyhteisölle voimia ja mahdollisuuksia jatkaa hyvää työtä. Kuten myös Me-säätiölle. Aina voi oppia.
Sen jälkeen on mediassa liikkunut paljon uutisia, joiden perusteella ei millään voi sanoa, että mistä oli kysymys. Ainakin näyttää hiukan siltä, että potkut liittyvät asioihin, joiden sanotaan olevan asiaan liittymättömiä. Potkut ovat tietenkin aina juridisesti oltava perustellut ja varmaankin Espoon opetustoimessa on perusteita kerätty. Sukset opetustoimen johdon kanssa ovat joka tapauksessa menneet ristiin ja siitä kärsivät varmaan eniten oppilaat ja koulun henkilökunta. Harmillista.
Joukko vanhempia ja opettajia kiiruhti puolustamaan rehtoriaan. Ja sitten oli niitä jotka osin nimettömästi arvostelivat rehtoria. No, niin on aina kun on kyse esimiehen asemassa olevasta henkilöstä, toiset tykkää ja toiset ei. Linkki uutiseen
Opettajien Ammattijärjestö OAJ säesti potkuja (linkki), koska koulussa oli ilmeisesti tehty aika paljon työtä, jonka lukeminen työajaksi on haastavaa. No, opettajien työaika pitäisi saada vihdoin ja viimein yksiselitteiseksi, muuten on kovin vaikeaa saada kouluja kehittymään yhteisöllisiksi ja oppiviksi yhteisöiksi.
Näyttää siltä että Hanna Sarakorpi on mitannut rehtorin toimivaltaa yläkanttiin ja saattaa olla että hän on joutunut merkityksi omavaltaisten toimien vuoksi. Mutta onhan niin että " Jos kukaan ei suutu, niin mikään ei muutu" Näin sanoi mm. Matti Rimpelä, joka taisi tuskastua Me-hankkeen(linkki) vetäjänä Saunalahdessa rajoituksien ylittämisen vaikeuteen ja lopetti pestinsä.
No, tästäpä tullaan Me-säätiöön ja miten se liittyy asiaan. Me-säätiö on Supercellin rahoittama säätiö jonka tavoite on syrjäytymisen ehkäiseminen "Jokaisella lapsella ja nuorella pitäisi olla tasavertaiset mahdollisuudet turvalliseen kasvuun ja hyvään elämään." Tavoite säätiön kotisivulta.
Tavoitteeseen pääsemiseksi säätiö on pilotoinut kahdessa koulussa, joista Espoon Saunalahti on siis toinen. Säätiö julkaisi tiedotteen, (linkki) jossa arvostellaan Sarakorven potkuja ja kuvaillaan yhteistyötä Espoon koulutoimen johdon kanssa toimimattomaksi. Teksti on melko suorasanaista. Espoon perusopetuslinjan päällikkö Ilpo Salonen (joka siis päätti tai ainakin toteutti potkut) kiisti kytkennän selkeästi . Sitä ei siltikään voi kiistää, että Me-säätiössä on koettu asia toisin kuin Espoon opetusjohdossa. Sattumaako on, että potkut toteutettiin aika pian senjälkeen kun Me-säätiö oli antanut Espoolle huomautuksen yhteistyösopimuksen toimimattomuudesta... Voihan se ollakin. Jotain on kuitenkin mennyt huonosti, se on selvää.
Hanna Sarakorpi on ilmoittanut käynnistävänsä oikeusprosessin potkuistaan ja kokee olleensa ajojahdin kohde. (linkki) Niin usein kehittäjille käy huonosti julkisella sektorilla. Kateus ja joustamaton hallinto voivat tappaa hyvätkin hankkeet. Tämä havainto on yleisellä tasolla, kun ko. tapauksesta ei voi mitään varmaa sanoa. Varmaan on Hannallakin peiliin katsomisen paikka, kelläpä meistä ei olisi elämässä ollut.
Ajattelen asiaa arvopohjaisesti. Koulun tehtävänä on paitsi opettaa, niin etenkin kasvattaa ja tukea niin, että kaikilla on edellytykset hyvään elämään. Me-säätiö pyrki juuri auttamaan tässä koulun tärkeimmässä tehtävässa, kasvatustyössä. Helposti se jää ainetavoitteiden ja oppituntien jalkoihin, mutta hyvätkään arvosanat eivät auta, jos oman elämän hallinta ei ole kunnossa. Jos nyt olisi pidetty lasten ja nuorten hyvinvointi kaikkein tärkeimpänä myös teoissa eikä vain puheissa, niin olisi menetelty toisin. Olisi haettu ratkaisu, jolla hanketta olisi voitu jatkaa sujuvasti ja rehtorin parhaita puolia olisi voitu hyödyntää edelleen. Tässä aikuisten kiistellessä karsivät eniten koulun oppilaat ja myös työyhteisö. Toivon Saunalahden työyhteisölle voimia ja mahdollisuuksia jatkaa hyvää työtä. Kuten myös Me-säätiölle. Aina voi oppia.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)