Paras tapa opettaa?

Sipoolainen koulutuspalvelujen erityissuunnittelija Juhani Kärki (muuten viimeinen esimieheni ja kamunikin)  esitti jokin aika sitten facebookissa ison kysymyksen: 
"Mitkä kaikki pedagogiset mallit ovat tutkimuksen avulla todennettu toimiviksi perusopetuksessa? Ja mitkä eivät ole? Mitä malleja ei ole vielä juuri tutkittu?"

Jaa,a äkkiä luulisi että tähän on kasvatustiede vastannut yksiselitteisesti. Mutta, mutta. Kysymys on moniulotteinen. Työssään kehittyvä opettaja pohtii  tätä asiaa jatkuvasti.
Ensiksi on tiedettävä tavoitteet, jotka vallitseva arvopohja kasvatukselle ja opetukselle antaa.
Sitten on pohdittava myös, mikä on toimivaa ja miten toimivuutta mitataan? Opetukselle voidaan antaa lyhyen tähtäimen tavoite, esimerkiksi kokeen arvosana tai pitemmän tähtäimen tavoite, vaikkapa jatko-opintoihin ja työelämään sijoittumisen aste. Kannatan pitemmän tähtäimen arviointia.
Vielä tulee ottaa huomioon opetussuunnitelma. Nykyisin se ohjaa melko paljonkin koulun pedagogista toimintaa. Nyt oppija nähdään aktiivisena toimijana. Opettajilla ei ole enää täyttä vapautta valita opetusmetodejaan.

Meidän koulutusjärjestelmämme kehittyi yli sata vuotta sitten epätasa-arvoisessa esiteollisessa yhteiskunnassa. Herran pelko oli viisauden alku. Kasvatuksen ja opetuksen tavoitteena oli kasvattaa asemaansa tyytyviä kansalaisia, toimimaan osasena kokonaisuutta, ohjeiden mukaan. Tosin ei siinä sitten ihan onnistuttu... Kun pohditaan parasta tai parhaita pedagogisia malleja, niin on tärkeää havaita että koulutuksen tavoite on muuttunut paljon. Enää emme tarvitse niinkään koulutettuja koneiston osia, vaan aktiivisia ja muutokseen valmiita moniosaajia. Tästä seuraa mielestäni, että edestä tapahtuva opettajajohtoinen hiljaisuuden pedagogia on hyvässä opetuksessa nyt sivuroolissa. Tätä arvomuutokseen ja tutkimuksiin perustuvaa uudenlaista tavoitteenasettelua opetussuunnitelma heijastaa.

En ole pedagogiigan tai didadtiikan tutkija. Mutta kokemusasiantuntija olen. Pitkällä opettajan urallani on ollut mahdollista havainnoida sitä, mikä on toimivaa ja mikä ei, etenkin suhteessa omiin tavoitteisiin, opetussuunnitelman rajoissa tietenkin. Tärkeimmiksi tavoitteiksi itselleni on noussut pysyvän korkean oppimismotivaation, hyvän itseluottamuksen ja yhdessä oppimisen ilon tuottaminen. Jos lähdetään siitä että oppiminen on emotionaalinen tapahtuma, on opettajan pidettävä huoli ryhmänsä  hyvästä ilmapiiristä. Silloin on valittava opetusmenetelmiä, jotka tukevat ryhmän positiivistä kehitystä ja antavat eväitä yksilön asettumiseen ryhmänsä positiiviseksi jäseneksi. Olemme nimenneet tämän pedagogian yhteisölliseksi pedagogiaksi. Se ei ole vain yksi menetelmä vaan pikemminkin viitekehys toiminnalle, joka voi olla monen muotoista. Olen lukenut kasvatustiedettä niin, että oppiminen on luontaista, jos sen edellytykset ovat kunnossa.  Opetusmetodi ei ole niin tärkeä kuin luulisi. Kun oppija haluaa oppia ja luottaa itseensä, niin hän löytää kyllä itselleen sopivan keinon oppia. Tätä auttaa sitten joustavat opetustilanteet ja hyvä vuorovaikutus.

Jos opetuksessa on ongelmia, niin ne liittyvät useinmiten oppijan motivaatioon. Mikäli se on heikko, ei parhainkaan opetusmenetelmä auta tavoitteisiin. Tutkijat ovat löytäneet koululaisistamme heikkoa osallisuuden tunnetta, matalaa sitoutumista ja sitä että koulu koetaan aiempaa merkityksettömäksi. Näihin pulmiin voidaan varmasti vaikuttaa oppilaita aktivoivilla menetelmillä. Useissa kouluissa tehdäänkin paljon työtä oppilaiden aktivoimiseksi.

Että en siis osaa vastata Juhanin tärkeään kysymykseen kuin oikeastaan lisäkysymyksillä. Oman työssäoppimisen kautta olen varmasti lähestynyt vastausta käytännön tasolla. Siitä olen kirjannut kokemukseni kirjoihimme. Opettajan työssä on tärkeintä oppia itse, sillä tuohon kysymykseen pitää yrittää vastata jatkuvasti. Kun maailma muuttuu, muuttuvat myös tavoitteet, välineet ja menetelmät, nykyään nopeastikin. Opettajan työssä on hienoa saada olla koko ajan kehittäjä, valmista ei nimittäin tule. 

Numerot takaisin?

Joulun alla keskustellaan mediassa kouluasioista, kuten koulutyön päättyessä keväällä ja taas alkaessa elokuussa. Viime vuosina on joulujuhla ja sen sisältö ollut vakioaihe, kuvastaen kulttuurimme  jakautumista moniarvoiseksi. Mutta siitä ei nyt ole kyse.

Yle suoritti kyselyn arvioinnista ja Opetushallitus otti kantaa (linkki) 

Muistan kyllä, että sanallinen arviointi tullessaan aiheutti hirveästi polemiikkia opettajien huoneessa ja varmasti kodeissakin. Olihan se uutta silloin 1980-luvulla.... Ihmettelen kyllä, että miten siitä käydään keskustelua edelleen kolmenkymmenen vuoden jälkeen. Sanallisen arvioinnin alku oli kylläkin pehmeämpi ja se koski vain alempia luokkia. Kun ei ollut vielä niitä pahuksen valmiita malleja, niin monin paikoin kirjoitettiin ihan oikeasti sanallinen arviointi, jokaiselle omansa. Tähän eivät opettajat saaneet juurikaan koulutusta, joten kokemukset jakautuivat rajusti.  Olihan se  kauhea homma, mutta sain niistä todistuksista vanhemmilta parhaat palautteet. Arvelen itsekin, että saatoin kertoa oppilailleni ja vanhemmille jotain hyödyllistä ja kannustavaa. Mutta minustahan kirjoittaminen on hauskaa...

Sittemmin on siirrytty sanallisen arvioinnin lomakkeisiin, joiden merkinnöistä oppilaat ja vanhemmat kysyvät aiheellisesti: " Mitä tämä on numerona?" Sanallisen arvioinnin pitäisi olla sellainen, että sitä ei voi muuntaa numeroiksi. Kun tähän on kuitenkin lähdetty, ei sanallisella arvioinnilla saada lisäarvoa, jota sillä tavoiteltiin. Ai, mitä lisäarvoa? Numeroarviointi on jaotteleva siten, että on huonoja, tavallisia ja hyviä oppilaita. Tämä jako on yleensä koulussa hyvinkin pysyvä, myös oppilaan itsetunnossa. Kun oppilas omaksuu huonon oppilaan roolin, ei ole helppo saada häntä muuttamaan käsitystään itsestä oppijana. Huono juttu. Numeroarviointi ei anna riittävästi myönteistä palautetta, ainakaan kaikille.

On myöskin erityisen huolestuttavaa, että tutkimukset osoittavat numeroarvioinnin suuren epätarkkuuden. Samalla osaamisella oppilas voi saada eri kouluissa ja eri opettajilta vaikka kuutosen  tai yhdeksikön, pienemmistä heitoista puhumattakaan. Tämä on epätasa-arvoista, varsinkin jatko-opintoihin haettaessa. Numeroarvioinnin  suosio perustuu enemmän sen yksinkertaisuuteen, kuin toimivuuteen. Me ihmiset pidämme yksinkertaisista asioista. Opettajille numerot ovat myöskin yksinkertaisia antaa, joten numeroarviointia kannatetaan laajasti opettajakunnassa. Näin etenkin aineopettajien kohdalla. Hehän eivät useinkaan voi tuntea jokaista oppilastaan riittävällä tarkkuudella, voidakseen kuvailla oppilaan työskentelyä, oppimisstrategiaa ja tavoitteiden saavuttamista riittävällä tarkkuudella.

Toivoisin, että kouluissa voitaisiin siirtyä enemmän jatkuvan näytön perusteella annettavaan arviointiin ja ehkäpä myös jonkinlaisiin lopputöihin, eri luokka-asteillakin. Meillähän on jo digitekniikka kouluissa käytössä. Sen avulla voitaisiin kerätä monenlaista näyttöä, ei vain kirjallisia kokeita numeroineen. Arvioinnin tehtävä on oppilasta ohjaava, ei oppilaita keskenään karsiva. Jaottelu on toissijainen, vaikka tärkeä tehtävä sekin. 

Arvointi on kyllä kehittynyt paljon. Arviointikeskustelu on nykyisin hieno mahdollisuus, vaikka se toteutuu usein liian pienin resurssein. Numeroarvioinnin lisäksi tarvitaan keskustelua ja etenkin oppilaan osallistamista. Oppilaan pitää ymmärtää, että hän vaikuttaa numeroonsa tai arviointiinsa ihan itse. Tämä ei nimittäin ole lainkaan itsestään selvää lapsille tai nuorillekaan. Olen siksi käyttänyt tapaa(jos numeroita on annettava), jossa oppilaat koulun alkaessa täyttävät todistulomakkeen numeroilla tavoitetasoonsa, sitten ennen todistusta täyttävät taas oman todistuksen numeroilla, jotka arvelevat saavuttavansa. Olen antanut todistuksen kasvokkain ja numeroita vertaillen, yleensä ollaan oltu aivan samoissa numeroissa. Arviointi ohjaa parhaiten jos oppija on siinä aktiivinen ja asettaa tavoitteensa itse - arvioinnin muodosta huolimatta. Parasta arviointia ei ole varmaan keksitty, joten kehitystyö jatkuu.

Opettajasta ystäväksi

Loppuvuoden aiheiksi olen kerännyt tai on kertynyt lempiaiheitani. Tässä olisi nyt sitten esillä luottamus- ja kiintymyssuhde ja sen tarpeellisuus opetuksessa ja varsinkin kasvatuksessa.

Luin sattumoisin opettaja, kirjailija Tommi Kinnusen kolumnin YLEn uutisssivuilta: Kaikilla on mielipide koulusta, mutta opettajilta ei kysytä mitään. (linkki) Kolumnissa Kinnunen ihmettelee miksi opettajat eivät kelpaa koulun asiantuntijoiksi, kun kaikilla on mielipide koulusta. No, toisaalta hän on kolumnissaan asiantuntija nimenomaa opettajana. Opettajat saattavat myös jättäytyä julkisen keskustelun laitamille, eivätkä välttämättä halua olla keskustelen kohde. Koulua koskevaan keskusteluun on aina tunkua, koska kaikki ovat kokemusasiantuntijoita. Itse olen kyllä tuonut käsityksiäni julki aina kun on kysytty ja usein kysymättäkin... Koulu on tärkeä osa yhteiskuntaa ja opettajat ovat merkittäviä vaikuttajia. Ihan konkreettisestikin opettajien edustus erilaisissa luottamustehtävissä on hyvin korkea. Kyllä opettajat vaikuttavat, vaikka me helposti vähättelemme vaikutustamme. Suomalaista vaatamattomuutta. On hyvä myös muistaa, että koulu saa tehtävänsä koulun ulkopuolelta, yhteiskunnasta, opettajat eivät voi keksiä koulun tehtävää itse. Opettaja toteuttaa yhteiskunnan hänelle antamaa tehtävää, vaikka olisi eri mieltäkin joskus. Dialogi jatkuu, koulu ei ole koskaan valmis.

Varsinainen asia on toinen juttu, Kolumnissaan Kinnunen käsitteli sivulauseissa opettajan ja oppilaiden välistä suhdetta, jonka näen toisin. Lainaus:" Lukiolaisen silmissä yläkoulun opettaja on yhtäkkiä muuttunut kiusalliseksi jäänteeksi, joka muistuttaa menneistä lapsuuden vuosista. Samalla tapaa he suhtautuivat luokanopettajiinsa siirtyessään yläkouluun, ja todennäköisesti lukion opettajat muuttuvat tolloiksi sillä samalla sekunnilla kun opiskelija aloittaa jatko-opinnot." Tämä yhteydessä, jossa Kinnunen toteaa, että useat entiset oppilaat eivät koulun pihalla  tervehdi. En koe asiaa samoin.

Omia oppilaitani vannotin aina, että sitten moikataan kun yhteinen polku loppuu ja vaihdetaan kulumisia tavatessa. Kun ei enää ole opettaja voi muuttua ainakin hyvän päivän tutuksi. Yhden käden sormilla voin laskea ne, joille on moikkaaminen tehnyt tiukkaa. Nimittäin, jos ei moikata jälkeenpäin, on luottamus/kiintymyssuhdesuhde jäänyt syntymättä, harmi kyllä. Aineopetuksessa helposti näin käykin, sillä nuori ei voi kehittää luottamussuhdetta jokaiseen opettajaan, jotka hän viikottain kohtaa. Puhumattakaan opettajan mahdollisuudesta lähestyä ehkäpä sataa oppilasta. On harmi, että koulun rakenteissa ei oteta tarpeeksi huomioon oppimisen emotionaalista ja sosiaalista ulottuvuutta. Opetuksen järjestely heijastaa usein mekanistista ihmiskuvaa. Opettaja haluaisi varmasti tutustua oppilaisiinsa paremmin, mutta rakenteet eivät useinkaan tue sitä. Aina ei tarvita tietenkään kovin syvää kiintymysuhdetta, mutta luottamus opettajaan tuo turvallisuutta ja auttaa oppimisessa muutenkin. Opettajankin on hyvä luottaa oppilaisiinsa ja välittää oppilaisiinsa tunnetta, että he ovat hyväksyttyjä, kivoja. Myönteinen emotionaalinen ilmapiiri luokassa edistää oppimista ja hyvinvointia. Monille opettaja on lapsuuden ja nuoruuden merkittävimpiä aikuisia, ehkäpä enemmän kuin ennen, kun perheiden yhteinen aika on usein kortilla. Kun oppilas haluaa tehdä opettajan kanssa yhteistyötä, on suurimmat oppimisen esteet jo poistettu.

Koulun kasvatustehtävän kannalta opettaja on aikuisen esimerkki. Hienoa, jos tätä aikuisen esimerkkiä voi lähestyä koulun jälkeenkin. Monilla opettajilla on varmasti kokemusta entisten oppilaiden lämmittävistä kokemuksista. Olen minäkin tavannut luokanvalvojaani yli 50 vuoden takaa. Hienoja hetkiä.

Tytöt ensin

Vuoden loppuun on kasautunut aiheita, joiden purku on paras aloittaa eräästä suosikistani, tytöistä ja pojista.

Turun yliopisto julkaisi 5.11. kiinnostavan tutkimuksen, (linkki)  jossa havaittiin äitien suosivan tyttöjä ja isien poikia. Merkittävää on, että äitien suosiminen on voimakkaampaa kuin isien. Hesarin haastattelussa 8.11. (linkki) tutkija Robert Lynch kertoi lisää evoluutiobiologisesta tutkimuksestaan. Tyttöjen aiempaa suurempi suosiminen selittyy yhteiskunnan  muutoksella. Satsaamalla tyttöihin aikaa ja rahaa, saavat vanhemmat nyt varmemmin menestyneitä jälkeläisiä, tytöthän pärjäävät koulussa paremmin ja täyttävät yliopistot. Poikien osuus syrjäytyneistä on merkittävän suuri. Etenkin alemmissa tuloluokissa poikiin satsaaminen on nykyisin riski"sijoitus", koska syrjäymisvaara on suuri juuri siellä. Tämä näkyy myös tässä ryhmässä isien tyttöjen suosimisena. Tyttäret ovat tulleet tärkeämmäksi sekä isille ja äideille, Lynch sanoo.  Tasa-arvon edistyminen on tehnyt tytöistä arvokkaita. Heidän taloudelliset mahdollisuutensa ovat nousseet. Myös  sosiaalinen liikkuvuus on tytöille helpompaa kuin pojille. 

Kaikki tämä on tietenkin myönteistä, tytöille. Mutta mitä tapahtuu pojille, joita on ikiaikaisesti suosittu tyttöjä enemmän? Onko tutkimuksen paljastama heikko signaali jo disruptori, peruuttamaton muutostekijä? Ihmisyhteisöt ovat joustavia ja voi olla, että varsinkin kehittyneissä maissa muutos on nopeakin, ei siihen tarvita kuin pari sukupolvea. Toivottavaa on tietenkin, että hyvinvointia riittää sekä tytöille että pojille, myös kaikille muille. Tutkija Robert Lynch muistuttaa, että yksinhuoltajaätien pojilla  menee jo nyt huonosti. Tasa-arvoa tavoiteltaessa ei pitäisi aiheuttaa epätasa-arvoa.

Miten tämä liittyy kouluun? Monellakin tapaa. On jo pitkään huomattu että koulut suosivat vahvasti tyttöjä. Tyttöjen keskiarvot ovat merkittävästi parempia ja koulupudokkaista valtaosa on poikia. Tytöt ovat selvä enemmistö lukioissa ja yliopistoissa. Voi olla  että opettajakunnan naisistuminen vaikuttaa myös. On nimittäin havaittu, että tytöt saavat helpommin parempia arvosanoja, koska heidän kehityksensä on poikia nopeampaa ja tyttöjen käytöstä tulkitaan heille edullisesti. (Esim Keltikangas-Järvinen)  Ihmeellistä on, että asialle ei oikein tehdä mitään muuta kuin ihmetellään. Olisiko niin että miesten aiemmin vahva dominointi estää näkemästä nykypoikien ongelmat? Harmillista on, että uudesta Opsista jätettiin pois maininnat tyttöjen ja poikien erilaisuuden huomioimisesta.(kun siitä oli mainintoja entisessä) Eipä sitä juuri huomioitu käytännössä, mutta ei pitäisi luovuttaa. Käynnissä oleva epäterve kehitys alkaa jo nyt ruokkia itseään ja myöhemmin voi olla tosi vaikeaa saavuttaa aito tasavertaisuus sukupuolien kesken.

Käytännössä poikia voidaan auttaa koulun tasolla lisäämällä tietoa ja ymmärrystä poikien tilanteesta. Ehkäpä toimintakulttuuria voidaan muuttaa sellaiseksi, että pojat pärjäävät/kiinnostuvat paremmin. Opettajat voivat keskenään keskustella siitä, millainen käytös koetaan häiritseväksi ja miten se vaikuttaa arvosanoihin. Varmaan on tärkeää saada oppilaat mukaan osallistumaan ja tiedostamaan oman opinpolun tärkeys. Nykyinen kehityssuunta sukupuolien uudesta epätasa-arvosta pitää saada loppumaan. Menneisyyden vääryydet eivät oikeuta tämän päivän vääryyksiä.

Luokat ovat erilaisia, miksi?

Vanha kamuni Martti, kirjoitti kokemuksistaan harjoittelukoulun opetusharjoittelun seuraamisesta (linkki)
Oli kovin kiinnostavaa ja nostalgistakin luettavaa. Aika paljon on muistoja omasta opetusharjoittelusta, jolloin yritimme etukäteen selvittää millaisesta opetusotteesta kukin ohjaaja pitää. Vasta paljon myöhemmin itselläni alkoi aika, jolloin mietin millaista pedagogiaa itse pidän hyvänä ja mitä haluan siitä oppia.

Erityisesti silmiin osui Martin havainto siitä, että luokat toimivat kovin eri tavoin, esimerkiksi suhteessa itseohjautuvuuteen. Näinhän yleensä onkin. Mutta pitääkö niin olla?

Opettajat puhuvat hankalista ja helpoista luokista, ammattikielellä ehkäpä haastavista ja toimivista ryhmistä/luokista. Usein ehkä ajatellaan ja toimitaan sen oletuksen mukaan, että kyse on sattumasta, jolle ei voi mitään. "Sain kivan luokan", on usein kommentti syyslukukauden alussa. Väitän, että kaikista luokista voi saada suunnilleen yhtä  kivan eli motivoituneen ja hyvään vuorovaikutukseen pystyvän. Siihen tarvitaan hyvä suunnitelma, arviointia, pitkäjänteisyyttä-ja sitoutunutta yhteistyötä.

Tullaan taas siihen, miksi olisi hyvä, jos koulussa olisi jokin yhteinen pedagoginen viitekehys, jonka mukaan opetusjärjestelyt suunnitellaan. Koulun toimintakulttuuri voisi tukea ryhmien ohjaamisen prosessia.
Luokat muodostuvat yleensä sattumanvaraisesti ja ovat lähtökohdiltaan erilaisia. Joissain luokissa voi olla muutama sosiaalinen tähti, jotka saavat toiminnallaan koko ryhmän hyvään yhteistyövireeseen. Toisessa luokassa voi olla yhteisötaidoiltaan heikompia oppilaita. Heidän toimintansa voi hämmentää koko ryhmän kaaoottiseen prosessiin, jonka seurauksena ryhmä ei kehity ollenkaan oppivaksi yhteisöksi. Kouluopetus on käytännössä ryhmän ohjaamista oppimisen tilaan, vaikka ongelmat näyttäytyvät yksilöllisinä. Niin kauan kuin oppilailla ei ole yksityisopetusta, on ryhmän hallinta ja ohjaaminen opettajan tärkeä osaamisen alue. Vaikka sitä ei juurikaan opeteta...

Ajattelen, että varsinkin kun koulukoot suurenevat, olisi tärkeää että luokkien prosesseja ohjataan ja arvioidaan yhteisen suunnitelman mukaan. Oppilaiden tulee myös itse olla tietoisia ryhmänsä kehitysvaiheesta, jotta he voivat tietoisesti vaikuttaa ryhmänsä tilaan. Ohjaamaton ryhmä on helposti negatiivinen, jolloin ei päästä positiiviseen työvireeseen.

Koulussa on yksilöitä ja ryhmiä. Yksittäisen oppilaan kannalta on erittäin merkittävää, tunteeko hän kuuluvansa ryhmään ja onko siellä turvallista olla. Yleensä tukitoimet suunnataan koluissa yksilöihin ja uusi opsikin puhuu usein yksilöllisestä opinpolusta. Opinpolku on toki jokaisen omaa, mutta se kehittyy yhteydestä muihin. Siksi olisi tärkeää antaa tarvittaessa tukiopetusta myös ryhmille ei vain yksittäisille oppilaille. Jokaisessa luokassa/ryhmässä pitäisi olla suunnilleen yhtä hyvä, turvallinen verkosto ja hyvät yhteisötaidot. Vertaisryhmän tuki on usein se paras tuki.