Loppuvuoden aiheiksi olen kerännyt tai on kertynyt lempiaiheitani. Tässä olisi nyt sitten esillä luottamus- ja kiintymyssuhde ja sen tarpeellisuus opetuksessa ja varsinkin kasvatuksessa.
Luin sattumoisin opettaja, kirjailija Tommi Kinnusen kolumnin YLEn uutisssivuilta: Kaikilla on mielipide koulusta, mutta opettajilta ei kysytä mitään. (linkki) Kolumnissa Kinnunen ihmettelee miksi opettajat eivät kelpaa koulun asiantuntijoiksi, kun kaikilla on mielipide koulusta. No, toisaalta hän on kolumnissaan asiantuntija nimenomaa opettajana. Opettajat saattavat myös jättäytyä julkisen keskustelun laitamille, eivätkä välttämättä halua olla keskustelen kohde. Koulua koskevaan keskusteluun on aina tunkua, koska kaikki ovat kokemusasiantuntijoita. Itse olen kyllä tuonut käsityksiäni julki aina kun on kysytty ja usein kysymättäkin... Koulu on tärkeä osa yhteiskuntaa ja opettajat ovat merkittäviä vaikuttajia. Ihan konkreettisestikin opettajien edustus erilaisissa luottamustehtävissä on hyvin korkea. Kyllä opettajat vaikuttavat, vaikka me helposti vähättelemme vaikutustamme. Suomalaista vaatamattomuutta. On hyvä myös muistaa, että koulu saa tehtävänsä koulun ulkopuolelta, yhteiskunnasta, opettajat eivät voi keksiä koulun tehtävää itse. Opettaja toteuttaa yhteiskunnan hänelle antamaa tehtävää, vaikka olisi eri mieltäkin joskus. Dialogi jatkuu, koulu ei ole koskaan valmis.
Varsinainen asia on toinen juttu, Kolumnissaan Kinnunen käsitteli sivulauseissa opettajan ja oppilaiden välistä suhdetta, jonka näen toisin. Lainaus:" Lukiolaisen silmissä yläkoulun opettaja on yhtäkkiä muuttunut kiusalliseksi jäänteeksi, joka muistuttaa menneistä lapsuuden vuosista. Samalla tapaa he suhtautuivat luokanopettajiinsa siirtyessään yläkouluun, ja todennäköisesti lukion opettajat muuttuvat tolloiksi sillä samalla sekunnilla kun opiskelija aloittaa jatko-opinnot." Tämä yhteydessä, jossa Kinnunen toteaa, että useat entiset oppilaat eivät koulun pihalla tervehdi. En koe asiaa samoin.
Omia oppilaitani vannotin aina, että sitten moikataan kun yhteinen polku loppuu ja vaihdetaan kulumisia tavatessa. Kun ei enää ole opettaja voi muuttua ainakin hyvän päivän tutuksi. Yhden käden sormilla voin laskea ne, joille on moikkaaminen tehnyt tiukkaa. Nimittäin, jos ei moikata jälkeenpäin, on luottamus/kiintymyssuhdesuhde jäänyt syntymättä, harmi kyllä. Aineopetuksessa helposti näin käykin, sillä nuori ei voi kehittää luottamussuhdetta jokaiseen opettajaan, jotka hän viikottain kohtaa. Puhumattakaan opettajan mahdollisuudesta lähestyä ehkäpä sataa oppilasta. On harmi, että koulun rakenteissa ei oteta tarpeeksi huomioon oppimisen emotionaalista ja sosiaalista ulottuvuutta. Opetuksen järjestely heijastaa usein mekanistista ihmiskuvaa. Opettaja haluaisi varmasti tutustua oppilaisiinsa paremmin, mutta rakenteet eivät useinkaan tue sitä. Aina ei tarvita tietenkään kovin syvää kiintymysuhdetta, mutta luottamus opettajaan tuo turvallisuutta ja auttaa oppimisessa muutenkin. Opettajankin on hyvä luottaa oppilaisiinsa ja välittää oppilaisiinsa tunnetta, että he ovat hyväksyttyjä, kivoja. Myönteinen emotionaalinen ilmapiiri luokassa edistää oppimista ja hyvinvointia. Monille opettaja on lapsuuden ja nuoruuden merkittävimpiä aikuisia, ehkäpä enemmän kuin ennen, kun perheiden yhteinen aika on usein kortilla. Kun oppilas haluaa tehdä opettajan kanssa yhteistyötä, on suurimmat oppimisen esteet jo poistettu.
Koulun kasvatustehtävän kannalta opettaja on aikuisen esimerkki. Hienoa, jos tätä aikuisen esimerkkiä voi lähestyä koulun jälkeenkin. Monilla opettajilla on varmasti kokemusta entisten oppilaiden lämmittävistä kokemuksista. Olen minäkin tavannut luokanvalvojaani yli 50 vuoden takaa. Hienoja hetkiä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti