sunnuntai 26. helmikuuta 2017

Pitää oppia oppimaan uudella tavalla

Tämä on jo vähän kulunut sanonta. Pysähdynpä kumminkin asian ääreen,  kun sen sanoo Bengt Holmström, talouden Nobel-palkittumme.

"Meidän pitää oppia oppimaan uudella tavalla, tuore Nobel-voittaja sanoi.
Uusilla oppimistavoilla Holmström viittasi vaikeuksiin, joita automaatiotekniikan hyödyntämisessä on.
Taloustieteilijöiden keskuudessa uuden tekniikan on uskottu olevan resepti tuottavuuden vauhdittumiseen, mutta todellisuudessa vauhti on hidastunut.

Holmströmin mukaan suurin ongelma voi olla se, että uutta tekniikkaa opitaan hyödyntämään hitaasti."
(Lähde MTV-uutiset 10.10.2016) linkki uutiseen

On ollut hyvinkin hauskaa ja kiinnostavaa yrittää paneutua omantyöuran loppusuoralla koulumaailmassa juuri tähän samaan asiaan. Toisaalta on hyvin ymmärrettävää, että perinteeseen ylpeästi nojaava koulutusinsituutiomme ei ota uusia oppimisen välineitä innoissaan vastaan. Kun vielä muutokset ovat nopeita, ja ulkoapäin tulevia, ei koulutusjärjestelmä oikein millään ehdi reagoida. Uusia ammatteja syntyy ja vanhoja häviää, työmarkkinoiden rakenne muuttuu ja uusia viestinnän välineitä tulee markkinoille kuin sieniä sateella. Mutta yritettävä on. Opettajan selviää parhaiten jos voi ajatella uusien vaatimusten olevan ammatillisesti haastavaa mutta kiinnostavaa. Eipä tule opetus- ja kasvatustöissä nykyään aika pitkäksi.

Vähän samasta asiasta, vaikka eri näkökulmasta kirjoittivat Helsingin seudun erilaiset oppijat ry.n edustajat Hesarissa 21.2. : Koulussa tulisi opettaa oppimistaitoja

Pidin erityisesti tästä kohdasta:
"Ratkaisuksi ehdotamme pakollista oppimistaitojen opetusta kouluihin. Opetusta pitää antaa säännöllisesti jokaisella luokka-asteella.
Opetus sisältäisi muun muassa opiskelutekniikoiden ja lukustrategioiden harjoittelua sekä oppimisen apuvälineiden käytön ohjausta. Tästä ei olisi hyötyä pelkästään oppimisvaikeuksisille oppilaille vaan jokaiselle."

Opettajat sanovat varmaan, että kyllähän oppimistaitoja opetetaan. Luulen, että kuitenkin vaihtelevasti, opettajien kiinnostuksesta ja osaamisesta riippuen. Se ei ole oppilaan kannalta hyvä juttu. Sillä tosiaan, kyllä varsinkin ajassamme on tärkeintä osata oppia. Se on taito, jota voi harjoitella, sopivan valmennuksen avulla. Jokaisen pitäisi löytää innostava ja tehokas tapa oppia, ja käyttää siihen uusimpia oppimisen välineitä.

Opettajien kannattaa minusta keskustella yhä enemmän siitä, mitä on tärkeää opettaa? Sisällöt ja oppimisen oppiminen ovat osittain yhtaikaa opetettavia, mutta painospiste on opettajilla hyvä olla tiedossa.


Usein kyllä ihmettelen sitä, että koulu voi toisille oppilaille olla kuin uimakoulu, jossa heitetään veteen ja käsketään uida, vähän kärjistäen. Koulun alku ei yleensä tarjoa oppimaan oppimisen opetusta. Jos sitä tuleekin, niin sitten myöhemmin, jolloin jotkut ovat voineet olla upoksissa liian kauan. Tämäkin asia tehdään jo monin paikoin uudella tavalla. 

keskiviikko 22. helmikuuta 2017

Toiveista totta

Usein somessa tai ihan livenäkin opettajat puhuvat toiveistaan, että millainen koulun tulisi olla.
Ihan ensimmäisiä asioita on usein ajan puute. Opettajat haluavat, että olisi enemmän aikaa yksittäisille oppilaille. (reseptistä en nyt kirjoita kun olen siitä ennenkin kirjoittanut) Muita toiveita on ehkä avustajan saaminen omaan ryhmään, toive siitä, että kodit kasvattaisivat lapsiaan hyvään koulukuntoon. Toiveita voi olla luokkatilan suuremmasta koosta tai vaikkapa opettajien kokousten ajasta, muodosta ja asialistasta. Jokaisella on omia toiveita, totta kai.

Toiveet ovat kehityksen alusta ja siksi tärkeitä. Toiveista tulee tyytymättömyyden ilmaus, jos ne eivät johda mihinkään käytännön tekoihin. Usein käy niin, että jokin toive esitetään tai epäkohdasta puhutaan ja asia jää, kaiken keskellä, siihen. Koulussakin toiveilla voi olla terapeuttinen merkitys; kun saa sanottua, tuntuu että jokin muuttui, hetken...

Kouluissa on kahdenlaisia toiveita. Jos opettaja toivoo jotain josta voi itse päättää, niin usein asia hoituu. Suomalainen opettaja on suorastaan häkellyttävän itsenäinen, monista asioista voi päättää itse.
Mutta sitten kun pitää muuttaa koko koulun kasvatus-ja toimintakulttuuria, ollaan isojen haasteiden äärellä. Opettajat ovat itsenäisiä toimijoita, ja meillä kaikilla on oma näkemys parhaasta tavasta toimia. Yhteinen koulukulttuuri tarvitsee yhteisiä tekoja, pelkät ajatukset tai puheet eivät riitä.

Ajatukseni kiertyivät tähän aiheeseen kun olen somessa seurannut opettajien ja kasvattajien koulukeskusteluja. Usein aukeaa toiveiden tynnyri, mutta harvemmin reseptikirja. Olisi tärkeää keskustella siitä, miten toiveet voidaan toteuttaa. Ja jos ei voida toteuttaa kokonaan, niin mitä voidaan tehdä, edes vähän. Ja tehdäänhän monissa kouluissa yhdessä paljon. Yhteinen kehittäminen  vaatii kylläkin näkemysten sulautumista, jokaisen pitää yleensä tulla vähän vastaan. Onnistuneita reseptejä toiveiden toteuttamiseksi pitäisi myös laittaa kiertoon ja käydä katsomassa ihan paikan päällä.

Muistelenpa nostalgisesti. Ehkäpä paras ops-kokemukseni omalla urallani oli vuoden 1994 ops-valmistelu. Silloin tehtiin meillä jokaiselle koululle oma ops ja huolella. Kysyttiin vanhemmilta, oppilailta ja koulun muulta henkilöstöltä, että millaista koulua toivotaan. Tehtiin yhdessä, keskustellen. Näin työskentely sitoutti kaikki. Tärkeä arvo tai visio oli hiukan yllättäen monilla esillä: kodinomaisuutta toivottiin turvallisuuden ja viihtyisyyden tuojaksi. Parasta oli, että etenimme siitä käytäntöön: Mitä kodinomaisuus on koulussa ja miten sitä voi toteuttaa? Tehtiin listaa ja katsottiin mitä voidaan tehdä. Paljonkin, vanhemmat toivat kouluun huonekaluja, mattoja, hankittiin akvaarioita, viherkasveja ja somistettiin yhdessä luokkia. Sovittiin siitä, että koulun tiloja voidaan hyödyntää monipuolisemmin. Tulos oli juuri sitä mitä toivottiinkin. Kodinomaiset piirteet toivat pehmeämpää tunnelmaa, kaikilla oli entistä mukavampaa.

Asia on oikeastaan yksinkertainen. Jos jotain tärkeää toivotaan, mieluiten yhdessä, pitää toiveista siirtyä tekoihin, mieluiten nopeasti. Siinä koulun johtoryhmälle tai rehtorille keskeistä tehtäväsarkaa. Jos koulussa vuodesta toiseen puhutaan että pitäisi olla viherkasveja, niin jotenkin ne varmaan voidaan hankkia. Jos opettajilla tuntuu olevan jatkuva kiire, niin istutaan alas ja mietitään voidaanko työtä organisoida toisin. Ja tehdään toisin. Onneksi on uusi ops, sieltä voi löytyä toiveiden tukea. Eikä kannata unohtaa, että koulu on kuitenkin oppilaita varten. He toivovat myös monia asioita ja voivat usein olla mukana toteuttamasssa niitä.
Kouluissa on mahdollista ottaa toiveita haltuun, edellä mainitun autonomian takia. Kun jokin asia on omalla tai muiden  toivelistalla, kysy heti: Mitä voin tehdä? Miten otan muut mukaan? Kun jotain, vaikka vähänkin voi tehdä pelkän toivomisen sijaan, niin yleensä se palkitsee.


sunnuntai 5. helmikuuta 2017

Vaihtoehtoiset totuudet ovat kasvatuksen ja opetuksen rutiinia.

Melkein kaikista asioista ihmiskunta saa koko ajan lisää tietoa. Osa tutkimustiedosta on kiistatonta ja otetaan heti käyttöön. Luulenpa, ihan asiaa tuntematta, että vaikkapa insinööritieteissä kehitetään paljon uutta, josta voidaan heti saada hyötyä. On hyvä, että vain harvat kiistävät nykymaailmassa vaikkapa maapallon olevan pyöreä.

Kasvatuksessa ja opetuksessa on toisin. Oikeastaan tajusin sen vasta eilen. Kasvatustieteen alalla tuotetaan vain vähän sellaista tietoa, joka on kiistatonta ja jota voi myös käytännössä helposti hyödyntää. Tästäkö johtuu, että opettajat eivät yleensä ole kasvatustieteen harrastajia tai täyttäisivät esim Educa-messuilla salin, jossa esitellään kasvatustieteen uusia tuulia? Opettajan työ vaatii osaamista ja nopeita, itsenäisiä päätöksiä. Ei riitä että asia voi olla niin tai näin. Kun opettaminen on suoritustilanteessa oman osaamisen varassa, opettajat eivät oikein näe, että kasvatustiede tai jokin muukaan lähellä oleva tiede voisi auttaa riittävän konkreettisella tavalla. Hyvän opettamisen reseptistä kiistellään jatkuvasti. Reseptit ovat usein hyvin henkilökohtaisia, jopa niin että niitä ei jaeta tai ei edes uskota, että oma hyvän opettamisen resepti toimisi muilla. Yhteinen kehittäminnen hankaloituu.

Äskettäin ( 30.1.) HS julkaisi kaksin kappalein tiedeuutisia, joissa kritisoitiin opetuksessa usein käytettäviä rutiineja tehottomiksi. Toinen kirjoitus oli kolumni Huono opetus periytyy helposti  ja toinen laaja artikkeli opiskelutavoista Moni pänttää väärin.  Kun opettaminen usein koetaan henkilökohtaiseksi, persoonalliseksi ominaisuudeksi, voi ammatillinen kehittäminen olla hankalaa. Molemmat kirjoitukset kuvasivat hyvin kumminkin sitä, että perinteet uusiutuvat hitaasti, silloinkin kuin olisi aihetta. Esimerkiksi ulkoaoppimisen metodia voidaan arvioida tulevaisuutta silmällä pitäen ihan uudesta asemasta kuin vielä muutamia kymmeniä vuosia sitten. Sen tarve varmaankin vähenee koko ajan. Aivotutukimus antaa jatkuvasi hyvää tietoa siitä, miten ihminen oikeasti oppii parhaiten, enää ei ole pakko olla vain oman mielipiteen varassa.

Mielestäni onkin aina ollut aika kummallista esimerkiksi se, että koulussa opetetaan hyvin vähän tai ei ollenkaan opiskelutekniikkaa varsinkin sellaista joka perustuisi aivotutkimuksiin. Jokaisen peruskoulun käyneen perusosaamista pitäisi olla  se, että tunnistaa omat tapansa oppia ja osaa käyttää itselleen sopivia oppimistekniikoita. Opettajan uusiutuvaan rooliin kuuluu yhä vahvempi oppimaan ohjaamisen taito, nin yksilö- kuin ryhmätasolla. Näitä taitoja pitää opettajille myös opettaa.

Kari Uusikylä kirjoitti blogissaan 3.2.  edellä mainituista artikkeleista: Ovatko opettajamme ammatitaidotomia? Facebookissa moni piti kovasti kirjoituksesta. Olisin voinut minäkin pitää, mutta, mutta. Uusikylällä on tyylinä kirjoittää välillä kärkevästi, enkä ole ihan varma tuon kirjoituksen perusteella, mitä kantaa hän ajaa. Jotenkin kumminkin tuntui, että hänkin oli herkkänahkaisuuden suojelija, ainakin otsikon perusteella. Tosin hän hyvin toi esiin näkemyksen, että opettajan on hyvä osata erilaisia opetustekniikoita.
 Kun opettaja opettaa persoonallisuudellaan, on kaikki kritiikki minäkuvan uhkaa. Näin olen nuorena opena ainakin itse kokenut, harmi kyllä. Opettajamme eivät tietenkään ole ammattitaidottomia, sehän nyt on ihan selvää. Kyse on enemminkin siitä, että kaikkien ammattikuntien, maalareista lääkäreihin pitää päivittää osaamistaa nykyään tiiviiseen tahtiin. Kun suomalaiset opettajat osallistuvat heikosti täydennyskoulutuksiin ja ovat itsenäisiä toimijoita, on tässä vähän hankala yhtälö. Tuntuu joskus siltä, että uusiin alan tutkimuksiin suhtaudutaan hiukan vähättelevästi tai niitä ei lueta. Kari Uusikylä teki siinä mielessä vähän karhunpalvelusta opettajille. Kun hän tuntui vähättelevän tutkimuksia tehokkaista opiskelutavoista, taittui siinä monen opettajan mahdollinen kiinnostus oppia uutta. Sitten voidaan todeta, että tehdään kuten ennenkin. Toisinaan se onkin ihan hyvä tapa, mutta uudet näkökulmat voivat olla virkistäviä. Lukemalla, keskustelemalla ja kokeilemalla voi opettaja täydentää työkalupakkiaan ja innostua jostain uudesta. Kannattaa kysyä niiltä, jotka näin tekevät, kyllä heitä, vähän propellipäitä, löytyy joka koulusta.