Mikä on peruskoulun tila?

 Viime viikoilla on ollut taas puhetta siitä, onko meillä huono vai hyvä peruskoulu. Hesari aloitti julkaisemalla 21.5. artikkelin "Näin peruskoulu pelastetaan"  (linkki)  Kysely koulusta lähetettiin lähes sadalle opettajalle. Hyvä niin, mutta... Miksi peruskoulu pitää pelastaa, kun se tuottaa maailman kärkituloksia ja useimmat oppilaat ja opettajat ovat hyvin sitoutuneita kouluun?  Koulutus ja koulut on meillä arvostettu asia. Korjausliikkeitä muuttuvassa maailmassa kylläkin tarvitaan. Osa opettajille esitetyistä kysymyksistä oli väärin muotoiltu, eikö tiedetty vai haettiinko räväkkää tulosta? Väitettiin, että peruskoulu on kriisissä. No, ei ole. Vastaaminen ei siten ollut aina helppoa, kun vastauksia ohjattiin, niin se näen.
Meillä oli esim. viime PISA18- tuloksissa OECD -maiden parhaat lukijat. (linkki) Ei kuulosta kriisiltä...

Itse olisin toivonut enemmän sitä, että opettajien lisäksi olisi kyselty ainakin oppilailta, mitä he koulustaan haluavat/tarvitsevat. Lopulta koulu on ennenkaikkea oppilaita varten. Yhteiskunta tarvitsee uusia kansalaisia rakentamaan hyvinvointia, koulu toteuttaa yhteiskunnan sille antamia tehtäviä.  Jutussa otsikot olivat tarkoituksenhakuisia:" Kännykät tuhoavat keskittymiskyvyn, vanhemmuus on hukassa." Ei tämmöiselle ole tieteellistä näyttöä. Totuus on, että suurin osa oppilaista pärjää hyvin edelleen, mutta tiettyjä huolenaiheita on. Niihin ei viitattu lainkaan. 

Nimittäin: Meillä on OECD-maiden suurimmat erot tyttöjen ja poikien sekä maahanmuuttajataustaisten ja alkuperäisväestön lasten tuloksissa. Lähes kaikki tulosten lasku selittyy tällä. Miksi sitä ei käsitellä ? Lisäksi eriytymiskehitys vauhdittuu, eikä siihen näy olevan halua/kykyä puuttua tarpeeksi. Siinä on ongelmia oikeasti ratkottavaksi.

Koulu ei voi nojata vain taaksepäin. Kaikilla on muistoja koulusta, mutta nykykoulua ei kaikin osin voi verrata siihen. Tiedot oppimisen ehdoista tarkentuvat koko ajan. Tiedämme nyt, että oppijan tulisi olla aktiivinen ja sitoutua oppimiseen. Lisäksi sosiaalinen pääoma tulisi voida tasoittaa peruskoulussa, jotta heikon alkupääoman omaavat pärjäisivät elämässään. 

Hesarin pääkirjoitus 22.5. otsikoi : "Opettajat vaativat perusasioita" (linkki) Mutta mitkä ovat perusasioita? Sitä eivät voi opettajat tai toimittajat itse päättää. Perusopetuslaki ja Opetussuunnitelma määrittävät koulun tehtävän, joka annetaan eduskunnasta. Tehtävä on kaksijakoinen:  kasvattaa kansalaisia ja opettaa taitoja. Pääkirjoituksen maininta siitä, että osa opettajista toivoi yhteiskunnan jättävän koulun rauhaan, on ongelmallinen. Koulu on osa yhteiskuntaa ja vieläpä niin että yhteiskunta antaa koululle sen tehtävän. Joka on osin aina muuttuva. Muuten kyllä kirjoituksessa oli paljon hyvääkin. 

Lämmitti kun kaksi rohkeaa asiantuntijaa tuli esiin sitten 28.5. Hesarin mielipidepalstalla. Kasvatustieteen tutkijat ja opettajien kouluttajat Virve Keränen ja Minna Uitto kirjoittivat hyvin, sen mitä ajattelin: "Peruskoulua ei saada kuntoon vastakkainasettelulla" (linkki) Lainaus kirjoituksesta: "HS:n juttu osallistuu kaikkien kannalta kurjan vastakkainasettelun ja taistelumielikuvan tuottamiseen. Vaikuttaa siltä, että koulut ovat taistelutantereita, joissa opettajat ja oppilaat taistelevat uupumusta vastaan yrittäen kukin pitää oikeuksistaan kiinni. Vanhemmat puolestaan taistelevat lapsensa puolesta. Kuten HS:n juttu toi esiin, koulua koskevassa keskustelussa on tärkeää kuulla kouluarjen asiantuntijoita eli opettajia. On tärkeää kuulla myös oppilaita ja heidän vanhempiaan, kun koulusta keskustellaan."

ja
"Kouluissa ja laajemminkin yhteiskunnassa tarvitaan yhteistä keskustelua paitsi koulun tehtävästä myös oppilaiden oikeuksista vaikuttaa omaan kouluarkeensa. Vastakkainasettelun sijaan myös median soisi vaalivan vastavuoroisia suhteita koulua koskevassa keskustelussa ja siten omalta osaltaan rakentavan peruskoulua kaikille inhimillisemmäksi paikaksi olla."

En yhtään väitä, etteikö Hesarin opettajakysely ollut aiheellinen. Kyllä opettajia pitää kuulla. Mikään ammattikunta ei kuitenkaan pysty näkemään kaikkia oman organisaation kehityspisteitä sisältäpäin. Lisäksi perusopetusta ohjataan yhteiskunnasta käsin, yhteisöllisesti. Olisi myös tarpeen tunnistaa yhdessä perusopetuksen ydintehtävät, uusimmat tutkimustulokset ja käsitellä niistäkin käsin koulua.
Opettajien kokemat ongelmat liittyvät paljon koulutuksen järjestämiseen ja sen tukeen. Opettajat tekevät vaativaa asiantuntijatyötä tulevaisuuden hyväksi. He tarvitsevat aikaa ammatillisen yhteisön luomiseen, yhdessä oppimiseen ja vuorovaikutuksen hoitamiseen yhteistyökumppaniden kanssa. Ehkäpä siinä olisi uusia perusasioita? 

Koulutus ei ole kauppatavaraa

Hyvä Hannut! Koulukeskustelu on taas ollut vilkasta, kuten aina kevätlukukauden lopulla. Aloitetaan Hannujen puheenvuorosta.

Professorit Hannu Simola ja Hannu T. Heikkinen kirjoittivat viime launtaina isossa lehdessä (HS)

(Linkki)

Hannu Simola on koulutussosiologian emeritusprofessori ja Hannu T. Heikkinen toimii Jyväskylän yliopiston Koulutuksen tutkimuslaitoksessa. Näkemystä on.

Kirjoittavat halusivat palauttaa koulukeskustelun koulun tehtävän ytimeen. Sehän on, perusopetuslainkin mukaan, sivistyksen ja hyvinvoinnin varmistaminen. Koulutuksen pitää tuottaa hyviä kansalaisia ja myös antaa mahdollisuuksia yksilölliseen hyvään elämään. Kirjoittajat kantavat huolta siitä, että koulutus on muuttunut yhä enemmän talouden osaksi. Oppimisen tuloksia mitataan liiaksi sillä, miten paljon se investointina tuottaa. "Kun talous ja oppiminen lyöttäytyvät yhteen, koulutuksen muut tärkeät päämäärät, kuten demokratia, oikeudenmukaisuus ja laaja-alainen sivistys, jäävät jalkoihin." Ihan niin. Olen lukenut viime aikoina toisen emeritusprofessorin, Matti Rimpelän uusinta kirjaa (johon pitää palata) Kehittämiskeskusteluja lapsiperheiden sostepalveluista valtionhallinossa 1970-2009 (2023). Siinä on todella toimiva käsite, institutionaalinen muistinmenetys. Koulukeskustelu viittaa usein siihen, että muistinmenetyksen vaara on olemassa. Miksi perusopetus on olemassa, mitä ja ketä se palvelee? Se on kyllä ohjaavissa asiakirjoissa hyvin kirkastettu, kun niitä vaan tarpeeksi usein luetaan. 

Kirjoittajien mukaan on käymässä tai jo käynyt niin, että kiinnostus on alkanut kääntyä pois varsinaisista koulutuksen päämääristä. Huomio on kääntynyt mittaamiseen ja vertailuun.  "Ongelma on että emme mittaa sitä, mitä arvoistamme, vaan alamme arvostaa sitä, mitä mittaamme"...."Koulutus muuttuu ihmisen kasvun ja kehityksen prosessista tuotteeksi, jota voidaan ostaa ja myydä."

Kirjoittajat muistuttavat, että Suomessa kouluissa on paljon hyvää, vaikka huolenaiheitakin on. Meillä on toistaiseksi osattu olla menemättä mittaamisen kierteeseen. Koulutuksemme on yhä demokraattista ja tasalaatuista. 

Yhteiskunta ja kulttuurimme on muuttunut viime vuosikymmeninä paljon, myös perheiden osalta. Kotien tehtävä on lasten kasvattajina käynyt haastavaksi. Tarvitaan yhteisiä kasvatustavoiteita ja ainakin joitain yhteisiä arvoja. Kouluissa on kiinnostusta uudistua, opettajat ymmärtävät yleisesti yhä tärkeämmän tehtävänsä kasvattajina. Siihen he tarvitsevat oikeat olosuhteet, keskinäistä yhteistyötä ja kotien tukea, siis yhteisöllisyyttä.

Peruskoulu 2040, kolme skenaariota

 Päivi Nilivaara julkaisi muutama päivä sitten kiinnostavan väitöskirjan peruskoulun tulvaisuudesta: Peruskoulu 2040- kolme skenaariota tulevaisuuden peruskouluun. Hänellä onkin poikkeuksellisen hyvä pohja koulun tulevaisuustutkimukseen työskenneltyään pitkään opettajana, rehtorina, opetuksen kehittäjänä sekä opettajankouluttajana. 

Tutkimuksessa löydettiin kolme mahdollista tulevaisuuspolkua peruskoululle. Ne ovat:

- Fiksut pärjää aina. Koulut fyysisinä rakennuksina häviävät ja opiskelu perustuu verkko-oppimiseen. Koulun merkitys yhteisöllisyyden ja inhimillisen kasvun paikkana katoaisi. Koulutuksen eriarvoistumiskehitys ilmeisesti vahvistuisi.

- Ajan virrassa avoimina. Tämä tulevaisuuskuva näkee koulun yhteiskunnallisena arvovaikuttajana. Oppimistavoitteet ovat laaja-alaisia ja dialogiin pohjautuvia. Tähän tarvitaan opettajien vahvaa pedagogista ja opetussuunnitelmallista osaamista. Tässä skenariossa mahdollistuisi kestävän tulevaisuuden ja siihen liittyvän ajattelun ja oppimisen taitojen vahvistumisen. Koulun yhteisöllinen toimintakulttuuri ja yhteistyö ympäristön kanssa nousevat esiin tässä mallissa. Tutkimukset näyttävät johtavan tämän mallin suosittamiseen. Samoin nykyinen opetussuunnitelma on suuntautunut tähän malliin. Toteutunut koulu ei silti aina vastaa opetussuunnitelman näkyä ja tavoitteita.

- Turvallinen pesä maailman myllerryksessä. Mallissa otetaisin pedagoginen taka-askel opettajajohtoisen oppiaineiden opettamisen suuntaan. Opetussuunnitelma säätelee oppimista ja kansallisia kokeita järjestetään.Tällöin oppilaiden yhdessä toimimisen taidot eivät kehittyisi parhaiten, samoin ongelmanratkaisukykyä ei voisi oppia tarpeeksi. Skenaariossa houkuttelee koulun vahva rooli kotien turvaverkkona ja oppilaiden hyvinvoinnista huolehtiminen. Säädelty opetus ja oppiaineet voivat edelleen vähentää lasten ja nuorten kokemaa koulun merkityksellisyyttä.

Olen, tietenkin, toisen tulevaisuuskuvan kannalla. Meillä on yhteiskunnassa niin paljon mutkikkaita haasteita sekä yksilö- että yhteisötasoilla, että koulussa on opittava ratkaisemaan laaja-alaisia tehtäviä kestävällä tavalla, yhdessä. Koulun merkityksellisyys on saatava uudelleen vahvaksi, jotta oppilaamme kiinnittyvät kouluun myönteisellä tavalla. Silloin perusopetuksen oppilaiden laskeva motivaatio saadaan nousuun jolloin oppimisen ilo ja mielekkyys tukevat sisäistä motivaatiota. 

Tutkimus näyttää keskittyvän oppimiseen ja hiukan vähemmän on esillä kansalaisuuteen kasvattaminen perusopetuksen perustehtävänä. Nilivaara korostaa kuitenkin, että koulun muutosta pitäisi tarkistella enemmän oppijuuden kuin opetuksen muutoksena. Hän muistuttaa, että peruskoulun oppilaat kehittyvät edelleen hyvin samalla lailla kuin 50 vuotta sitten peruskoulun alkuvuosina. Odotukset kyllä ovat muuttuneet koulun ja oppimisen suhteen. Lisäksi koulu on menetänyt tiedon monopolinsa jo aikoja sitten ja oppilaat voivat oppia kaiken aikaa monien eri tietolähteiden avulla, myös omaksua vääriä tietoja.  Oppilaiden omien mielenkiinnon kohteiden tuominen opetukseen on tullut opetuksen tueksi tai ainakin pitäisi olla käytössä.

Lopuksi skenaarioita tarkastellaan EU:n ja OECD:n tuottamien avaintaitoja käsittelevien dokumenttien valossa. Poimin pari mietittävää asiaa (paljon muitakin löytyy).

"EU:n ja OECD:n malleissa oli nähtävissä painotuksia osa-alueille, jotka suomalaisessa oppimaan oppimisen viitekehyksessä on kyllä mainittu mutta jotka eivät ole juurikaan olleet mukana varsinaisissa viitekehyksen pohjalta tehdyissä arvioinneissa. Näistä keskeisimpiä ovat vuorovaikutus ja yhdessä toimiminen. Myös kulttuurinen ymmärrys, luovuus ja innovatiivisuus ovat jääneet vähemmälle huomiolle suomalaisessa oppimaan oppimisen arviointiviitekehyksessä, vaikka ne siihen teorian tasolla liittyvätkin."

"Jotta oppimaan oppimista koskevien tutkimusten tulokset olisivat paremmin hyödynnettävissä pedagogisessa kehittämisessä, olisi paikallaan tarkastella suomalaisen viitekehyksen käsitystä oppimistapahtuman luonteesta sekä sen suhdetta vallalla olevaan oppimiskäsitykseen. Suomalaisessa oppimaan oppimisen viitekehyksessä oppimisen katsotaan alkavan siitä, että oppija hyväksyy ulkopuolelta annetun tehtävän ja ryhtyy suorittamaan sitä. Tämä ei kuitenkaan täysin vastaa opetussuunnitelman perusteiden modernia oppimiskäsitystä, jossa oppijaa pidetään aktiivisena toimijana, joka tutkii, kokeilee ja asettaa omia päämääriään yksin ja yhdessä toisten kanssa."

"Toisekseen olisi pohdittava kansainvälisissä malleissa korostettua oppimisen sosiaalista luonnetta. Vaikka tämä näkökulma esiintyy Hautamäen ja kumppaneiden luomassa viitekehyksessä yhteistyötaitojen kategorian muodossa, viitekehyksen perusteella tehdyissä oppimaan oppimisen arvioinneissa teema on useimmiten sivuutettu. Oppiminen ei koskaan tapahdu tyhjiössä vaan osana yhteisöjen toimintaa ja vuorovaikutusta. Ympäristö vaikuttaa taitojen kehittymiseen, mutta yhteisöissä toimiminen myös vaatii oppijalta erilaisia taitoja kuin yksilöllinen toiminta."

Oppimisen sosiaalinen luonne on lähellä omaa kiinnostusta eli sosiaalista pääomaa. Jollei ole riittävästi myönteistä sosiaalista pääomaa, ei myöskään voi voi hyödyntää oppimisen sosiaalista luonnetta. Kiinnostavaa ja tarpeellista pohdintaa sisältyy Päivi Nilivaaran väitöskirjaan. Se on suositeltavaa luettavaa pohjustukseksi opettajayhteisön kehittämiskeskusteluille.

Tulevien opettajien elämän päämäärät, vääriä vai oikeita?

 Tulipa someen taas pöhinää ja suoranaista kiukkua joidenkin kavattajien ja opettajien taholta! Mediaan ilmestyi nimittäin huhtikuussa julkaistun tutkimuksen (LINKKI) Suomen osuus, jossa Elina Kuusisto tutkijatovereineen (LINKKI) on ollut mukana. Tutkija oli huolissaan siitä, että opettajaopinnot alkaneilla opiskelijoilla elämän päämäärä oli keskimäärin painottunut vahvasti omaan onnellisuuteen, eikä niinkään yhteiseen hyvään. Somessa tämä aiheutti suuttumusta. Epäiltiin jopa, että tutkimus on maalittamista. Opettajat ovat, kuten kaikki korkeasti koulutetut, helposti vahvistuserheen kampittamia. Tieto joka ei sovi omaan maailmankuvaan tai jo omaksuttuun tietoon, on väärää. Tästä voi pahimmillaan seurata tiedevastaisuutta, varsinkin tänä otsikoiden lukemisen aikana. NO, tarkempi lukeminen on taas paikallaan- ja rauhoittaa.

Tutkimuksen päämäärä on ollut ilmeisesti tuottaa opettajankoulutukseen tietoa. Tutkijat itsekin korostavat että tutkimus kohdistui opintojen alussa oleviin opiskelijoihin. Emme tiedä miten koulutuksen edistyessä päämäärät muuttuvat, saati mitä muutama työvuosi tuo mukanaan. Elina Kuusiton(kaan) mielestä onnellisuuden tavoite ei ole mitenkään väärä, kaikkihan sitä haluavat.

Vähän parempaa tietoa löytyy tietenkin Tampereen yliopiston julkaisemasta tiedotteesta (LINKKI) Tutkimus perustui William Defoen tutkimusryhmän kehittämästä teoriaan elämän päämäärästä, Purpose in life. Teorian mukaan elämän päämäärän voi nähdä koostuvan kolmesta dimensiosta, ulottuvuudesta. Ne ovat: pitkäaikainen ja merkityksellinen tavoitteellisuus, toiseksi toiminta tavoitteen saavuttamiseksi ja kolmantena oman itsen ulkopuolinen ulottuvuus, joka on yhteiseksi hyväksi toimiminen. Kyse on nyt siitä että tämä kolmas ulottuvuus ei ollut tasapainoisesti esillä nuorilla opettajaopiskelijoilla, vain kolmasosalla oli yhteiskunnallisia tavoitteita näkyvinä päämäärinä. 

Kuusisto sanoo:" Meillä näyttäisi olevan (tulossa) opettajasukupolvi, joka lähtee työhön tullakseen onnelliseksi tai niistä lähtökohdista käsin, mitä työ heille antaa. Opettajan työ on hyvin haasteellista ja pelkään, että tämän tyyppiset päämäärät ja odotukset eivät kanna arjessa, mikäli opiskelemaan lähdetään vain oman onnellisuuden näkökulman kautta. Paradoksaalisesti tukimuksissa on havaittu, että ihminen tulee onnelliseksi toisten palvelemisen kautta." 

Niinpä tukimus ei maalita tai kiusaa, vaan haluaa tukea opettajan työssä jaksamista tai oikeastaan työn ilon ja merkityksellisyyden vahvistamista. Jatkossa Kuusisto ja tutkijatoverinsa Inkeri Rissanen haluavat vaikuttaa siihen, miten elämänpäämäärää voi opettajaopintojen aikana työstää, ja miten sitä voi auttaa koulutuksen toteuttajien taholta.
Kuusisto: "Toivon että meillä on tulevaisuudessa opettajia, joilla on motivaatiota ja voimavaroja lähteä vaikuttamaan ralenteisiin ja puuttumaan hankaliin työolosuhteisiin. Yhteiskunnallisen ulottuvuuden mukaan tuleminen opettajankoulutukseen on merkittävää, mutta kuten tutkimuksestamme voi havaita, olemme siinä vasta alkutaipaleella. On tärkeää, että opettajat näkevät isommassa mittakaavassa työnsä merkityksen."  Ihan niin!

Kerava kehittää hyvinvointia kouluihin

Keväällä kaikki kasvaa ja muuttuu. Kouluissa odotellaan tässä vaiheessa jo lomaa, mutta ajatellaan myös tulevaa. Olemme aivan innoissamme Keravan perusopetuksen hankkeista, joissa itsekin saamme olla vähän tukena. Käymme nyt keväällä viidessä koulussa kertomassa mitä etuja me pienryhmärakenteessa olemme nähneet, ja miten pienryhmä rakennetaan ja ohjataan tuottavaan vaiheeseen.

Ensimmäisenä kuntana luulisin, Keravalla pyritään puuttumaan opetusryhmien sosiaaliseen rakenteeseen. Opetussuunnitelmassa annettu tehtävä sosiaalisen pääoman kartuttamiseksi saisi näin suunnittelmallisen toteutuksen. Pitkäkestoisia kotiryhmiä on tarkoitus käyttää kaikissa kouluissa. Tavoitteena on kokonaisvaltaisen hyvinvoinnin lisääminen. Olisi mahtavaa, jos tästä kehittämishankkeesta tulisi osa koulujen pysyvistä opetusjärjestelyistä. Linkki helmikuun Keravan uutisiin  

Toinen loistava hanke on Keravalla toimintamalli, jossa jokainen yläkoulun aloittava oppilas valitsee nyt keväällä oman painotetun opinpolun ilman pääsykokeita. (LINKKI uutiseen)  Painotuspolut ovat: taiteet ja luovuus, liikunta ja hyvinvointi, kielet ja vaikuttaminen sekä tieteet ja teknologia. Hyvä lista minusta! Myös iso lehti antoi huomiota ansaitusti tälle ratkaisulle (Linkki HS)

 

Nämä molemmat toimintamallit tuottavat toivottavasti paljon hyvää kouluihin. On selvää, että etenkin pienryhmärakenne vaatii opettajilta pedagogista sopeutumista, ehkäpä hiukan uudenlaista opetusotetta ja osaamistakin. Uskomme, että vaivannäkö palkitsee, kun toiminta saadaan vakiintumaan. Molempia kehitysmalleja on tarkoitus myös seurata, jotta vaikutuksia voidaan arvioida. Kyllä on melko jännittävää!

Todella mahtavia uutisia! Hienoa kun Keravan kouluorganisaatiossa halutaan ratkaista ongelmia ja lisätä hyvinvointia isoilla teoilla. Pienet askelet jäävätkin usein unholaan.

Taas vastaillaan, Kouluterveyskysely

Kevään aikana tuhannet vastaavat taas THL:n Kouluterveyskyselyyn(linkki). Se tuottaa paljon erilaista tietoa lasten ja nuorten hyvinvoinnista. Siitä kertyy kuvaajia, joiden avulla voidaan tai pitäisi voida seurata kehityksen kulkua hyvinvoinnin eri alueilla. Kyselyn kehittäjä, emeritusprofessori Matti Rimpelä on kylläkin sitä mieltä, että massakysely ei enää palvele. Tarkempaa tietoa saataisiin kohdistamalla teemaattisia kyselyjä.

Rimpelän mukaan kyselyssä ei ole enää oikein mittän järkeä. "On energian ja aineiston hukkaamista , että kysymme samoja asioita kymmeniltä tuhansilta nuorilta. Sama tieto saataisiin paljon tarkemmin muutamilta tuhansilta nuorilta." Rimpelän mukaan kyselystä on tullut mielipidetiedustelu, joka ei kerro mitään. (LINKKI Ylen uutiseen)   No, järkee vai ei, niin uuden kyselyn tulokset tulevat taas loppuvuodesta.

Minua kiinnostaa tietenkin yhteisölliset ilmiöt, joita kysely myös jotenkin kaiketi kuvaa. Otetaan muutama kuva kyselystä 2021:

Todella mukavaa on, että opettajaan luotetaan enemmän. Aiemmin kansainvälisessä vertailussa suomalainen opettaja suhtautui etäisesti oppilaisiinsa. Ehkäpä ollaan menossa parempaan suuntaan. Luottamus- ja kiintymyssuhde pitäisi olla kunnossa jos kasvattaja haluaa vaikuttaa oppilaisiinsa. Suhde opettajaan kuvastanee suhdetta kouluun yleisestikin. Luottamus opettajaa kohtaan on osa sosiaalista pääomaa.

Moni asia on koulussa(kin) sukupuolittunut. Vaikea sanoa, että ovatko tytöt yksinäisempiä, vai tunnistavatko he herkemmion yksinäisyyden tai vastaavat yksinäisyydestä käsin? Joka tapauksessa puuttumalla ryhmien sosiaaliseen rakenteeseen, opettaja voi varmistaa että yksinäisyyttä ei tarvitse tuntea, ainakaan pitkään. Toivottavasti tämäkin huonoa kehitystä osoittava käyrä johtuu paljolti korona-ajan poikkeusjärjestleyistä.

Yksinäisyys ja ahdistuneisuus ovat herkästi yhteen kuuluvia asioita.Tässä on taas toivottavasti koronavaikutusta. Mutta miksi pojat ovat ihan eri tasolla? Olisi kiva tietää.

Tyttöjen koulu-uupumus on lähtenyt jyrkkään nousuun. Voi olla että se tunnistetaan entisä paremmin, mutta jotain merkillistä tässä on. Tytöt pärjäävät Suomessa yhä selvemmin poikia paremmin (OECD-maiden suurimmat erot tyttöjen ja poikien välillä) , mutta onko tämä sitten sen hinta? Mistä tämä käyrä oikein kertoo?

Vaikka tytöillä menee koulutuksellisesti hyvin,  niin tämä asia on kaipaa edelleen korjaamista. Koulu voi osaltaan opettaa yhdessä toimimista ja arvostavaa suhtautumista toisiin. Ei voida mennä huonompaan suuntaa! Toisaalta ollaan nyt varmasti ottamassa taas kehityksessä edistysaskelta, jolloin tytöt tunnistavat paremmin epäsopivan käytöksen, eivätkä myöskään sitä hyväksy.

Mutta onhan paljon positiivista kyselyssä. Tupakointi on vähentynyt huomattavasti, alkoholin käyttö vähenee edelleen nuorison keskuudessa ja fyysisen väkivallan uhka vähenee. Suurin osa ei koe kiusaamista.

Sosiaalisen pääoman kertymisen ja yhteiskuntaan kiinnittymisen kannalta on hyvin tärkeää, että koulussa on mukavaa. Hiukan hassua on, että pojat viihtyvät koulussa vähintään yhtä hyvin, vaikka heidän tuloksensa ovatkin heikompia. Huolettomuus on poikien vahvuus, vaikka sitä usein pidetään heikkoutenakin. (itse olin liiankin huoleton oppilas)

Liitu 2022

Olen lukenut muutamia raportteja, jotka odottavat kirjallista merkintääni. Liitu on vanhalle opelle kyllä tuttu. Olihan se todella toimiva teknologia ja oli jotenkin toiminnallisempaa kirjoittaa taululle kuin näppäillä näppäimistöä. Ja siinä sai liikkua. En koskaan oppinut istumaan luokassa, enkä siten sitä ollut aina vaatimassa oppilailtakaan. No nyt olemmekin saaneet tietää, että jo varttitunnin istuminen aloittaa aivoissa passiivisen jakson....

Ja siihen liittyykin varsinainen asia. LIITU 2022 (Lasten ja nuorten liikuntakäyttäytyminen Suomessa) on laaja tutkimus 7-15 vuotiaiden liikkumisesta, joka tehdään muutaman vuoden välein. Siinä on paljon kiintoisaa luettavaa (Lataa tästä)

Pojilla on kerrankin tässä asia, jossa heillä menee hyvin. Tytöt vähentävät suositusten mukaista liikuntaa aikaisemmin kuin pojat (jo 9-vuotiaana), ja kokevat myös liikumiselle esteitä poikia useammin. Tämä ero on lisääntynyt. No, samalla on lisääntynyt myös tyttöjen ja poikien välinen ero koulumenestyksessä tyttöjen hyväksi.

Yhä suurempi osa liikkuu omatoimisesti. Urheiluseuroissakin liikkuu noin puolet, mutta vähemmän kuin ennen. Ehkä koronan ja kohonneiden kustannusten takia? Omatoiminen liikkuminen on toki parasta, koska siinä kehittyvät yhteistoimintataidotkin vertaisporukassa. Ei ole aikuinen luomassa sääntöjä ja ratkomassa kiistoja. Aikuisen on hyvä olla taustatukena, tottakai. Omaehtoinen liikkuminen saattaa hyvinkin lisätä positiivista sosiaalista pääomaa. 
Liikkuminen ei ole palautunut koronaa edeltävälle tasolle. Erityisesti vanhemmat ikäryhmät ja tytöt liikkuvat liian vähän.
Suosittu liikkumispaikka on oma tai kaverin piha-alue, sehän onkin luontevaa. Myös muutkin avoimet tilat, kuten kevyen liikenteen väylä, on mainittu tärkeäksi liikuntapaikaksi. Vaikka järjestetty harrastus on usein ihan hyvä asia, ei pari kertaa viikossa tapahtuva harraste tarjoa läheskään tarpeeksi liikuntaa kasvavalle. Jos liikuntaharrastus sitten on muuttuu jokapäiväiseksi (tahdätään kilpailuun), niin se ei varmaan kaikille sovi tai ole mahdollistakaan. Siksi on hyvä kannustaa omaehtoiseeen liikkumiseen.

Miksi kannattaa liikkua? Riittävällä liikunnalla on suuri hyvinvointia edistävä vaikutus lapsille ja nuorille. Riittävästi liikkuvat kokivat terveytensä sekä fyysisesti että psykkisesti paremmaksi, he olivat vähemmän yksinäisiä, olivat vähemmän stressaantuneita ja nukkuivat enemmän. Varmasti tällä on merkitystä tulevallekin elämän laadulle.

Mietin tätä. Kun omaehtoinen liikkuminen on kaikkien tärkeintä, jotta liikkumista tapahtuu päivittäin, niin yhä suuremmat koulut vähentävät liikuntaa merkittävästi. Ai miksi? Suurilla kouluilla on yleensä suuri oppilaaksiottoalue. Kun koulumatka kasvaa, niin kouluun tullaan muutoin kuin kävellen tai pyörällä. Näin opitaan, että omin jaloin ei liikuta paikasta toiseen. Jos suuria yksikköjä pidetään taloudellisina, niin niillä on paljon muita heijastusvaikutuksia, joita on vaikea mitata.

Vaalikampanjat tuottavat yksinkertaistuksia

 Näköjään eduskuntavaalit ovat tulossa. Koulutus on tärkeä teema, tottakai, koska se on kulttuurimme ja koko yhteiskuntamme tulevaisuuden tekijä. Vähän tuntuu, että koulukeskustelussakin mielipiteen voi tarjota totuutena ja monia uskomuksia tarjotaan kouluun liittyen tutkimustuloksena. Kirjoitin vähän muussa tarkoituksessa asiasta, mutta laitan sen kirjoituksen myös tänne. Yhä enemmän harmittaa, että ihmiset eivät jaksa taustoittaa tarpeeksi, ja sitten on vielä että siitä seuraa tiedevastaisuutta. Jos tutkimustulokset eivät miellytä, niin ne voidaan kuitata vääriksi tai jopa salaliiton tuottamiksi, Huokaus...

Mitä perusopetuksessa on tapahtunut 2000-luvulla?

Nyt vaalienkin alla toistuvat muutamat väittämät/teemat, joiden takana on enemmän kuin usein sanotaan. Otan muutaman esille.

Sanotaan että oppimistulokset ovat romahtaneet. Eivät ole. Oppimistulosten lasku näkyi jo 2000-luvun alussa perusopetuksen päättäneiden keskuudessa, vaikka meillä oli silloin parhaat Pisa-tulokset. Jotain tapahtui 2000-luvun taitteessa, ja silloin ei puhuttu ilmiöoppimisesta, uudenlaisten koulujen tai digitalisaation turmiosta. Itse asiassa meillä oli parhaat Pisa-tulokset, kun meillä oli vilkkain digitalisaation kouluun tuonti käynnissä. Lasku on ollut vähäistä mutta jatkuvaa. Ilmiö on globaali.

Mistään romahduksesta ei voi puhua. Suomi on Euroopan parhaiden ryhmässä heti Viron

perässä (jossa on tehty isoja digiloikkia). Etenkin tytöt ovat Euroopan parhaita lukijoita

viimeisessä Pisa-mittauksessa. Edellä on Kanada, joka on monin uudistuksin päässyt nyt

Pisa kärkeen.Sitten on muutama Kiinan hallitsema alue, joiden tuloksiin voidaan suhtautua

ainakin kriittisesti.

Oppimiserot ovat kasvaneet. Kyllä. Tämä selittyy suurimmalta osin tyttöjen ja poikien eroista sekä kantaväestön ja maahanmuuttajataustaisten oppilaiden osaamiseroista. Molemmissa tapauksissa meillä on OECD-maiden suurimmat erot! Tämä on se ongelma, jonka syyt olisi selvitettävä tutkimuksilla. Mutta edelleen meillä on erittäin tasalaatuinen koulutusjärjestelmä. Alueellisen eriarvoistuminen heijastuu kouluun koska suurin osa oppimistulosten eroista selittyy kotitaustalla. (monien tutkimusten mukaan noin 90%) https://www.oph.fi/fi/uutiset/2018/oecd-vertailu-vanhempien-koulutustaso-vaikuttaa-yksilon-koulutuspolkuun-voimakkaasti   Ns. huippukouluissa opiskelevat saisivat samat tulokset missä kouluissa vain. Tämä selviää mm. Venla Berneliuksen tutkimuksista. Pisa tuloksia tässä: https://julkaisut.valtioneuvosto.fi/bitstream/handle/10024/161922/Pisa18-ensituloksia.pdf?sequence=1&isAllowed=y

Koulutuksen kehittäminen. Nopeasti muuttuvassa toimintaympäristössä koulu on haasteiden

edessä. Ihmisenä olemisen perustarpeet eivät ole muuttuneet miksikään mutta jatko-opiskeluja työelämä vaativat yhä enemmän. Meidän pitää kysyä mitä 2040-luvulla pitää osata jamyös miten luottamukseen nojaava demokraattinen hyvinvointiyhteiskuntamme saadaansäilymään tulevaisuudessa, jossa nyt on näkyvissä polarisaation aika? Torsti Pälvi kirjoitti tästä ansiokkaasti ja suoraan https://www.hs.fi/mielipide/art-2000009451186.html  "Muuttuvassa maailmassa ei riitä, että pitäydytään vain nykyisyydessä ja aiemmissa malleissa.”

Opettajat kokevat usein, että perusopetusta kehitetään koulun ulkopuolelta, eikä opettajilta

kysytä. Tämä on sekä totta että epätotta. Koulutuksen maksaa yhteiskunta ja opettaja

toteuttaa Eduskunnassa laadittua tehtävänantoa, tosin hyvin itsenäisesti. Meillä kuntatasolla

tehdään viime käden ratkaisut siitä, miten kouluissa toimitaan ja miten rahoitus jaetaan.

Toisaalta opettaja ei välttämättä ole tulevaisuuden tarpeiden asiantuntija ja harvoin

organisaation sisältä nähdään kaikkia muutostarpeita. Sen sijaan kouluissa kyllä tiedetään

miten nyt toimitaan, ja usein myös ollaan muutoksia vastaan, joskus aiheesta ja joskus ei.

Muutosvastarinta on kaikkien organisaatioiden perustila. Meillä Kansallinen koulutuksen

arviointikeskus (KARVI) tuottaa paljon tietoa koulujen toiminnasta ja tuloksista, samoin

Kouluterveyskysely ja lukuisat kansainväliset mittaukset, joissa olemme mukana. Aivotutkimus

kertoo nykyään väjäämättä, että hiljaa istuminen passivoi aivoja ja aktiivinen oppii. Tämä on

fakta nykyisen opsinkin taustalla.

Koulutuksesta on säästetty. Kyllä, mutta perusopetuksen suurimmat säästöt tehtiin jo

1990-luvun lopulla. Sen jälkeen rahoitus on ollut tasaista tai jopa hieman noussut. Kun

oppilasmäärä on selvässä laskussa, niin perusopetuksen rahoitus on jopa parantunut.

https://www.oaj.fi/politiikassa/koulutuksen-rahoitus/ 

Työrauha. Tämä on siten ongelmallinen käsite, että opettajan työrauha on erilainen kuin

oppilaan työrauha, eikä siinä mitään. Keskusteluissa on vain hyvä erotella, mistä puhutaan.

Koulu siirtää kulttuuria seuraavalle sukupolvelle, mutta antaa myös eväät tulevaisuuteen.

Haastavaa mutta innostavaa. Opettaja voi päättää itse paljosta, rehtorikin. Kunta on työnantaja,

jossa valtiolta tuleva visio/tehtävä laaditaan suunnitelmaksi toteuttaa tehtävä mahdollisimman

hyviin.

Koulun rakenne. Me aikuiset olemme muuttaneet muutamassa vuosikymmenessä lasten

kasvuympäristöt perusteellisesti ja sitten ihmetellään ahdistuneita nuoria…

Lähdetään siitä, että puolet Suomen peruskouluista on lopetettu 2000-luvulla. Vähenevät

lapsemme laitetaan yhä suurempiin kouluihin, joiden vaikutusta lasten kehitykseen emme

tiedä. Luokattomuutta on samalla lisätty. Lapsille on yhä harvemmin mahdollista rakentaa

turvallisia luottamussuhteita koulussa, mutta usein myös lähipiirissään vaihtuvien ihmisten

takia. Kuinka monta aikuista koululainen kohtaa viikossa koulussa, entä vuodessa tai

peruskoulun aikana? Kuinka usein hän joutuu uusiin ryhmiin ja aloittaa yhteisöasemansa

hakemisen alusta? Kuinka innostaa oppilasta joka saa jatkuvasti heikkoja arvosanoja? Kuinka

voidaan edistää sosiaalisen pääoman jakautumista tasaisesti kaikille, kun nyt se näyttää

kertyvän heille, joilla menee hyvin? Olemme luoneet kouluihin rakenteita, jotka eivät palvele

lasten kasvua aina parhaalla tavalla, vaan voivat jopa aiheuttaa ongelmia.

Lastemme pitäisi pystyä ratkomaan monia ongelmia, joita jätämme heille perinnöksi:

"Kriisejä ei ratkaista niillä arvoilla ja ajatusmalleilla, jotka ovat ongelma

synnyttäneet."Näin totesivat Olli-Pekka Heinonen ja Kaarlo Hildén HS Vieraskynässä  4.3. 2022

Olen kyllä samaa mieltä.

Tulevaisuus vaikuttaa kouluun jo nyt

Koulukeskustelu on toisinaan jyrkkää. Etenkin opettaja, joka tekee melko itsenäisesti työtään, myös persoonallaan ja tunteillaankin, voi kokea muutokset raskaina, turhina ja ihan väärinä. Opetusala ei poikkea varmaankaan kovin paljon muista, siinä että "ulkopuoliset" eivät ymmärrä ja osaa. 

Rakennusalalla aika tunnettua on, että arkkitehti ei ymmärrä rakentamisesta mitään, rakentajien mielestä. Vähän samaa on opettajien ja koulutusalan tutkijoiden ja suunnittelijoiden välillä, väitän. Vaikka opettajat saavat tutkijakoulutuksen yliopistossa, eivät he yleensä valmistuttuaan koe tutkimuksen maailmaa läheisenä. Saa kiistää jos siltä tuntuu, mutta tämä on kokemukseni pitkältä ajalta, eikä juuri ole tarvinnut muuttaa käsitystä. Ehkä vähän ollaan parempaan suuntaa menossa. Itse motivoiduin aikoinaan kirjoittamaan noita koulun kehittämiseen liittyviä kirjoja, kun huomasimme, että opettajat eivät osallistu lähes ollenkaan alansa julkaisutoimintaan. Sääli, monilla olisi paljon annettavaa. 

Opetus-ja kasvatustyö on aina tulevaisuuteen katsovaa. Tutkimus tuottaa koko ajan paljon tietoa oppimisesta ja työelämän vaatimukset muuttuvat hengästyttävää tahtia. Kyllä koulussa ollaan kilpajuoksussa kaikkien vaatimusten kanssa. Mutta valistuneilla johtopäätöksillä on mentävä eteenpäin.

 Isossa lehdessä (HS) oli Pilvi Torstin hyvä kirjoitus 15.3. "Suomen on valmisteltava 2040-luvun koulutusta jo nyt" (LINKKI) Torsti on juuri valittu Euroopan koulutussäätiön (ETF) johtajaksi, joten eräänlainen linjapuhe oli tämä sitten. Kirjoituksessa hän toteaa, että koulutusta on suunniteltava lähivuosikymmenten maailmaa hahmottaen. Torsti kokee että Suomessa ei ole ollut selvää tulevaisuuskuvaa. Myös hyvät PISA-tulokset 2000-luvun alussa saattoivat hänen mukaansa aiheuttaa koulutuksen tulevaisuustyön vajetta. Ajateltiin ehkä, että olemme pysyvästi huipulla, kun ei muuteta mitään. Torsti valittelee myös sitä, että meillä ei ole koulutukseen erikoistunutta ajatushautomoa tai instituuttia. Todella, onhan se vähän kummaa... Torsti ehdottaakin tulevaisuuskomitean perustamista. 

Itse en osaa sanoa aina asioita suoraan, eikä aina ehkä kannata. Torsti kirjoitti kuitenkin: "Jotta koulutus vastaa tulevaisuuden tarpeisiin, sitä on valmisteltava jo nyt. Puheet siitä, että opettajille pitää antaa työrauha ja koululle mahdollisuus keskittyä perusasioihin, ovat ongelmallisia. Muuttuvassa maailmassa ei riitä, että pitäydytään vain nykyisyydessä ja aiemmissa malleissa."  Tästä varmaan moni opettaja hermostui. Seuraavan päivänä 16.3. Hanna-Leena Nikkinen, opettaja, vastasikin Hesarin Mielipidepalstalla:"Visiopuhe mitätöi opettajien osaamisen". Kirjoittaja ei luottanut lainkaan koulun ulkopuolelta tuleviin uudistamisen suuntaviivoihin : ".. ettei opettaja voi kuin hämmästellä, minkälaisella asiantuntemuksella koulutussäätiöissä koulutusta visoidaan". Polarisaatio on tässä valmis, eikä se kyllä palvele tulevaisuuden tekijöitämme. Koulustavoitteita pitää kehittää, tieteen ja parhaan käytettävissä olevien visioiden ehdoilla.

 Koulutuksen tavoitteet nousevat kyllä koulun ulkopuolelta siitä maailmasta, jossa koulukin on osanen.  Opettajilla on toivottavasti oma visionsa ja osaaminen siitä, miten oppimista voidaan tehdä yhdessä innostavaksi. Jokainen opettaja on visionääri, tietäen tai tietämättään. Olisi todella tärkeää saada opettajille aikaa paneutua yhdessä välillä koutusalan tutkimuksiin ja opetussuunnitelman syvempiin sisältöihin. Sitten yhdessä pohdittaisiin millaisin kasvatus- ja opetusjärjestelyin mennään kohti tulevaisuutta. Opetustyö on toki eräänlaista käsityötäkin, mutta se pohjautuu tieteelliselle tiedolle monella tavalla. Opettajat tarvitsevat näkymiä, joita eri alojen osaajat voivat avata. Jos ryppyjä on ollut, ne kannattaa tasoittaa, jokainen omalla osuudellaan.

Koulutuksen korkeampi tavoite

 Toisinaan olen melkein kateellinen siitä, miten jotkut osaavatkin sanoittaa tärkeitä asioita niin selkeästi.
Itselleni upposi Olli-Pekka Heinosen ja Kaarlo Hildénin Vieraskynä-kirjoitus Hesarissa 4.3. "Koulutustason parantaminen ei ole Suomelle riittävä tavoite". (linkki) Kirjoittajat kuvaavat hienosti sitä, miten koulutuksella on ajassamme yhä tärkeämpi uudistamisen ja tulevaisuuskestävän oppimisen tavoite.

Kirjoituksen ydin, siten kuin sen käsitän, on siinä, että pelkän tiedon omaksuminen ei riitä ratkomaan ongelmia, joita globaalisti tai lähiympärisössäme kohtaamme. "Kriisejä ei ratkaista niillä arvoilla ja ajatusmalleilla, jotka ovat ongelmat synnyttäneet". Kirjoittajat viittavat myös polarisaatioon ja siihen, että tärkeäksi on noussut osoittaa, missä muut ovat väärässä, eikä niinkään se, että erimielisyydestä huolimatta on tarpeen olla yhteinen näkemys maailmasta.  Näin tuntuun olevan, sillä tieteellisen maailmankuvan kieltäminen ja historian muokkaaminen omien intressien palvelukseen ovat jo monin paikoin tapahtuneet. Kirjoittajat toteavatkin, että uusi tieto ei automaattisesti päivitä yhteistä maailmankuvaa. Mikä neuvoksi?

"Ihmisen sisäinen tarve muutokselle syntyy vasta, kun käsittelemme tietoa kokemuksellisesti ja se herättää meissä emootioita." Miten tärkeä toteamus! En voi olla ajattelematta sitä täydellistä tunteettomuutta, jota Venäjän aloittama hävistyssota edustaa. Näyttää myös, että mitään ajatuksellista päivitystä ei Venäjän johdossa tapahdu. Tarvitsemme kokonaisvaltaista ja elämyksiä tarjoavaa opetusta, joka synnyttää tiedon lisäksi empatiaa ja kyvyn ymmärtää erilaisia näkökulmia. Kun saamme koko ajan uutta tietoa, siitä on hyötyä vain, jos olemme valmiita uudistamaan ajatteluamme. Koululla on siten aiempaakin merkittävämpi ja laajempi tehtävä. Säilyttäminen ei enää ole niin tärkeää kuin uudistaminen, vaikka toki kulttuuria pitää rakentaa myös historiaa ymmärtäen.

Perusopetuksen tehtävä on alunperinkin määritelty laaja-alaiseksi. Keskustelu koulutuksen tasosta kääntyy liian usein vain arvosanoihin ja koulutustasoon. Opettajat kyllä tietävät, että kasvatus ja opetus ovat toisiinsa sulautuneet, koulussakin. Kasvatukselle onkin tarpeen raivata riittävästi tilaa ja palauttaa se koulun toiminnan suunnittelun keskiöön."Kasvu ihmisyyteen ja vastuulliseen yhteiskunnan jäsenyyteen vaatii ajatus- ja toimintamallien ravistelua, empatiakyvyn kehittämistä, kokemuksellisuutta ja luovuutta".

Koulushoppailu puhuttaa edelleen

 Näyttää siltä että yhteiskunnallinen eriytysmiskeskustelu käsittelee nyt erityisesti kouluja. Vähän tuntuu siltäkin, että mediassa syyllistetään vanhempia, kun he etsivät parasta koulua lapsilleen. Eihän kukaan hanki autoakaan ensimmäisestä liikkeestä yleensä! Ja lapsi on sentään aika paljon tärkeämpi...
Korjausliikkeiden pitää tulla vahvasti kaupunkinsuunnittelusta ja koulujen tuen oikeasta mitoituksesta.

Eihän tämäkään mikään uusi ilmiö ole. Suomessakin on aina ollut eliittikouluja "parempien" ihmisten lapsille. Onneksi opetus ja olosuhteet ovat kouluissamme olleet melko tasaiset. Mutta kyllähän esim.Sykkiläiset tiedettiin jo minun nuoruudessani. Mutta nyt onkin käynnissä kehitys joka voimistuvasti eriarvoistaa asumisalueita ja kouluja. Venla Bernelius tutkimusryhmineen on ansiokkaasti tuonut esille prosessin vaarat.

Hesarissa oli 5.3. taas Berneliuksen haastattelu "Tutkijan mukaan Helsingin kouluissa viimeinen hetki puuttua eritymiseen." (LINKKI) Tänään oli muuten taas Hesarissa juttu koulushoppailevasta perheestä.

Bernelius varoittaa, että Suomessa ollaan kulkemassa koulumaailmassa kohti voimakkaan eriytymisen kehitystä, joka on tapahtunut monissa Euroopan maissa jo kauan sitten. Tällöin oppilaasta tulee tuote, josta koulut kilpailevat. Parhaiten menestyvät koulut eivät sitten tarjoa välttämättä mitään pedagogista huippuosaamista, vaan ainoastaan keräävät mainetta hyvistä keskiarvoista. Oppilaat kun ovat huippuja, opetuksesta riippumatta, korkean kynnyksen kouluissa. Heikommin kilpailussa menestyvät koulut voivat kärsiä hyvien ja pätevien opettajien puutteesta ja oppilaiden heikosta motivoitumisesta. Jos nimittäin uskoo olevansa huonon koulun huono oppilas, niin oppimistulokset ovat yleensä vaatimattomia.

Bernelius toivoo, että Suomessa nähtäisiin koulu- ja kaupunkipolitiikan kokonaisuus suurten rakenteiden kautta. Tällöin kaavoitus ja koulujen tarpeeseen perustuva resurssointi ovat esimerkkejä toimenpiteiden kohteista. Vanhempien kanssa käytävä dialogi on tässäkin tärkeää. Kasvatuskumppanuuden pitää olla toimivaa. "Iso osa vanhemmista haluaa lapsensa lähikouluun, joka on turvallinen ja jossa on oppimisen edellytykset kunnossa. Uskon, että vanhemmat reagoivat positiivisesti, jos osoitetaan, että nämä asiat kyllä hoituvat"

Bernelius ei pidä kovin hyvänä Ylen julkistamaan koulukonetta, joka saattaa hyvinkin kiihdyttää eritymistä, vaikka sitä ei tietenkään ole haluttu tukea. "Vaikka koulujen erot olisivat pieniä, listallahan aina joku on viimeisenä. Vastaavat listaukset kiihdyttävät eriytymistä ja voivat suoraan vaikuttaa oppilaiden uskoon itsestään oppijoina." Olen samaa mieltä. Vaikka tarkoitus olisi hyvä, niin listaukset ja etenkin niistä puhuminen voimistavat mielikuvia hyvistä ja huonoista kouluista.

Bernelius toteaa lopuksi, että ei pitäisi puhua vain ongelmista. "Olisi positiivista, että sen sijaan keskustelu herättäisi meidät puolustamaan kaikkia kouluja." Ihan samaa mieltä. Ja kyllähän vielä paljon meillä arvostetaan lähikoulua. Kouluverkon harventuminen väkirikkaillakin alueilla on osa tätä eriytymisongelmaa. Olisko aika puhua myös liian suurista kouluista?

Koulushoppailu ja segregaatio

 Viimeiset viikot on mediassa (ja varmaan kouluissa ja kodeissakin) käyty kovaa vääntöä siitä, ovatko painotetut luokat ja koulut hyväksi vai pahaksi. Tutkijoista etenkin Venla Bernelius on tuonut jo muutaman vuoden esiin eriarvoistumisen prosessia kaupungeissa ja etenkin Helsingissä. (LINKKI tutkimukseen) Kehitys ei näytä hyvältä ja kiihtyvä segregaatio pitäisi pysäyttää. 

Eriarvoisuutta on tietenkin aina ollut. Demokratiaan kuuluu että sitä pyritään poistamaan. Ilmainen koulutus on eräs parhaita keinoja antaa kaikille mahdollisuus toteuttaa itseään ja olla mukana rakentamassa yhteiskuntaa. No, tasavertaisuus ei ole pysyvä tila, kuten ei demokratiakaan. On paljon voimia, jotka tuottvat eriarvoisuutta huomaamattamme. Myös rakenteellinen välinpitämättömyys voi osaltaan ruokkia eriarvoisuutta. Koulu ei ole erillinen saari yhteiskunnasta, vaan oikeastaan yhteiskunnan kuva tai pienoismalli siitä. Lapset oppivat koulussa vaikka sen, onko oikeasti mahdollista vaikuttaa omaan lähiympäristöön.

Painotetusta opetuksestahan piti puhua. Tutkitusti siihen  osallistuu hyvästä sosioekonomisesta taustoista lapsia paljon, maahanmuuttajataustaisia on sen sijaan vähän. Painotetusta opetuksesta on tullut ilmiö, jossa jo valmiiksi hyvän sosiaalinen pääoman omaavat vahvistavat keskenään sitä edelleen. Painotettu luokka on usein "hyvä" ja muut huonompia, myös oppilaiden mielestä. Luokkien ja koulujen välisiä eroja on alkanut tutkimuksissa näkymään, ilmeisesti osin painotetun opetuksen ryhmien erojen takia.

Vanhemmat ja opettajat ovat monet kirjoittaneet puolustavia lausuntoja painotetusta opetuksesta, eikä se sinällään ole ihme. Se, että oma lapsi on hyötynyt vaikka musiikkiluokasta, ei kuitenkaan kerro mitä tapahtuu heille, jotka eivät ole mukana tai pääse mukaan painotettuun opetukseen.

Paras lukemani artikkeli asiasta oli Hesarissa 18.2. (LINKKI) kun Lari Malmberg kirjoitti kuten minusta asiat ovat: "Pohtiessaan lapsensa koulupolkua tavallinen helsinkiläinen vanhempi joutuu kipeään moraaliseen ristivetoon. Harmaan sävyjä on, mutta tiettyyn pisteeseen asti oman lapsen voitto voi olla jonkun toisen tappio."

Varmasti keskustelu on herättänyt kuntia pohtimaan omia opetusjärjestelyjään. Erittäin hyvältä kuulostaa Keravan kaupungin suunnitelma mahdollistaa painotettu opetus kaikille 7-9 luokkalaisille (LINKKI)  Varmasti painotettu opetus on hyvä asia, jolla voidaan saada oppilas kiinnittymään kouluun ja motivoitumaan omaan oppimiseensa paremmin. Ihan hyvä yhteisöllisyyden kehittämiselle on, että samahenkisiä oppilaita on luokassa. Näin voidaan tukea myös merkitsevien ystävyyssuhteiden syntyä.

Hankalaa on, jos painotetusta opetuksesta tulee etu josta pidetään kiinni, eikä haluta muiden saavan samaa kokemusta. Ihminen on kuitenkin yleensä sellainen, että ensi halutaan turvata oman lähipiirin edut. Siksi tarvitaan nyt poliittisen päättäjien ja virkamiesten hyvää yhteistyötä. Että ei kävisi kuten muistaakseni Hannu Simola sanoi, että painotettu opetus uhkaa toisintaa sääty-yhteiskunnan rakenteita.
Harkittuja ja tehokkaita toimia tarvitaan, jotta koulussa kaikki voivat aidosti kasvaa omilla vahvuuksillaan.

Uudistaminen vaatii uskallusta

 Iloitsin edellisessä päivityksessä tutkijoiden osallistumisesta väärinkäsitysten oikomiseen. Suomen PISA-tulokset eivät ole romahtaneet, mutta joitain kehityssuuntia on, joita pitää muuttaa paremmaksi.

Jatkoa seuraa. Kasvatustieteen professori Kalle Juuti kirjoitti asiasta josta olen paljonkin samaa mieltä. "Suomalaisen koulun uudistamista pitää uskaltaa jatkaa" (linkki) oli otsikko Helsingin Sanomien Vieraskynä palstalla 15.2.

Maailma on nopeasti muuttunut globaalien ilmiöiden kentäksi, jossa kaikki voivat luoda ja välittää informaatiota. Hyvä esimerkki informaatiovaikuttamisesta meidän koulukeskustelussa on digitalisaation syyttäminen kaikesta ei-toivottavasta kehityksestä, tai että itseohjautuvuutta vaaditaan opetussuunnitelmassa, eikä sitä voi oppia alle 25-vuotiaana. Yksipuolisesti ymmärretty tai jopa tarkoituksenhakuisesti väärin tulkittu tilannekuva. Paniikkiin ei pitäisi olla syytä, eikä koulutusta voida kehittää peruuttamalla aikaan jota ei enää ole. Tarvitsemme punnittua tietoa.

Juuti asettaa tärkeitä kysymyksiä: "Mitä oppilaiden halutaan koulussa oppivan? Haluammeko tulevaisuuden jossa nuoret ovat vastuukykyisiä yhteiskunnan jäseniä ja heillä on valmiuksia globaalien ongelmien ratkaisemiseen?"  Juuti toteaa, että oppilaiden pitäisi harjaantua uutta luovaan ja lähiympäristöä muuttavaan toimintaan. Tällöin mielestäni tuetaan oppilaiden aktiivisuutta, omatoimisuutta (ja itseohjautuvuuteen kasvua) sekä osallisuutta omasta ja muidenkin oppimisesta. 

Maailma on muuttunut sellaiseksi että tarvitaan opetuksen sisällön muutos, ei vain pedagogista muutosta. "Ei perusasioita, vaan tieteen- tai taiteenalan piirissä kertynyttä tietoa, jolla on laaja selitys-. ennuste, ja muutosvoima". Kun koulu ja opettajat ovat vastuussa tulevaisuudesta suurelta osin ,toivon todella että myös opetuksen muutoksia tehdään edellä mainituin perustein. Omat mieltymykset tai ennakkoasenteet eivät valitettavasti tuota aina parasta kuvaa siitä, miten tulisi koulussa toimia.

Koulua arvostellaan yliarvostamalla oppimistulosarviointeja. Kertovatko Pisa, Tims yms. paljonkaan siitä mitä on opittu syvällisesti tai oppilaiden luovuudesta?  Juuti toteaa: "Valitettavasti nykyisilla oppimistulosarvioinneilla emme oikein saa tietoa uutta luovan toiminnan oppimisesta".  Juuti toteaa lopuksi, että tarvitaan vahvaa kumppanuutta käytännön, koulutuksen ja tutkimuksen välillä. Käytännön ja tutkimustiedon yhdistäminen ja opettajien koulutuksen kehittäminen voi tuottaa uutta luovaa ja maailman muuttamiseen tähtäävää pedagogiikkaa. Ja sitten on käytävä kotien kanssa myöskin tätä keskustelua, yhdessä tulevaisuutta voidaan muokata hyvään suuntaan.

Tästä kaikesta vedän johtopäätöksen että koulutuksella on mahtava ja kiinnostava haaste edessä. Pitäisi muuttaa opetuksen sisältöä tulevaisuuden tarpeita mahdollisimman hyvin vastaavaksi ja samalla vastata oppilaiden yhteenkuuluvuuden ja turvallisuuden tarpeisiin. Monin paikoin työtä tehdäänkin hyvällä menestyksellä. 
Opetussuunnitelma on ihan oikeassa kun se määrittelee koulun tehtäväksi inhimillisen ja sosiaalisen pääoman kerryttämisen. Molempia todella tarvitaan.

Oikeaa tietoa "romahduksesta"

 Kyllä tiede ja tutkimus ovat sitten mukavia asioita! Olin niin tyytyväinen kun arvoinnin asiantuntijat oikoivat käsityksiä, joiden mukaan Suomessa olisi tapahtunut oppimistulosten romahdus. Näin ei ole vaikka mediassa on otsikoitu huomionhakuisesti sen suuntaisesti jo muutaman vuoden. Pisa18 (linkki julkistamisseminaariin) ja muutkin tutkimukset (esim KARVI) kertovat kyllä asioista joihin pitää kiinnittää huomiota. 

Mutta asiaan. Tutkimusprofessori Juhani Rautopuro ja arvointiasiantuntija Annette Ukkola kirjoittivat Hesarin Vieraskynä palstalla 10.2. "Suomen koulujen oppimistulosten romahdusta on liioiteltu". (LINKKI)  Kiitos siitä! On muuten melko ongelmallista että informaation levittämisestä on tullut osittain viihdettä, jolloin huono uutinen erottuu paremmin kuin hyvä uutinen...

Lainaus: "Suomessa päästään hyviin oppimistuloksiin pienillä kustannuksilla ja oppituntimäärillä, eikä tuloksia saada oppilaiden hyvinvoinnin kustannuksella. Kansainvälisesti verraten oppilaat ovat hyvinvoivia ja taitavia." Ei kuulosta kovin kauhealta kriisiltä.

Suomen kouluissa etenkin tytöt ovat edelleen ihan huippuja. Ja mikä tärkeintä, lapsillamme on muutakin elämää kuin koulussakäynti. Heikkoja ja vähän näkyvämpiäkin signaaleita toki on asioista, joista ei voida olla ylpeitä. Poikien heikentyneet tulokset, alueellinen eriarvoisuus ja maahanmuuttajien heikko menestys ovat Suomessa seikkoja, joihin pitää löytää korjaavia toimia. Suomessa ovat tyttöjen ja poikien osaamisen erot OECD- maiden suurimmat. Onhan siinä miettimistä. Samoin meillä on suurimmat erot kantaväestöön kuluvien lasten ja maahanmuuttajalasten oppimistuloksissa. Korjattavia asioita. Korjaus tapahtuu minusta paljolti kouluun kiinnittymällä. Kotien tukeen ei voida paljonkaan koulusta vaikuttaa, mutta siihen että oppilas tuntee kuuluvansa joukkoon ja luottaa opettajien ja ryhmänsä tukeen, voidaan kyllä vaikuttaa. Siitähän oppimisen edellytykset lähtevät. 

Tuo ylhäällä oleva julkistamisseminaarin tallenne on kiinnostavaa katseltavaa ja kuunneltavaa. Siihen pitää kylläkin syventyä enemmän kuin otsikkoon "Suomen Pisa-menestys romahti"