Koulussakin on kokouksia

 Tuntuuko tutulta? "Kokousten yleinen ongelma on, että ne ovat liian pitkiä, niitä ei ole suunniteltu, eikä niissä tehdä päätöksiä." Muun muassa näin kirjoitti Niclas Storås HS Visio lehdessä 12.9.  kolumnissaan otsikolla "Turhien palaverien luvattu maa" (LINKKI)  Koulusta voi usein sanoa samaa...

En ole ollenkaan kokousihminen, silti olen istunut sadoissa kokouksissa työpaikalla, luottamustoimissa ja järjestöissä. Aika monissa ei ole päätetty oikein mistään, ja aikaa on käytetty epäjohdonmukaisesti. Keskustelu on tietenkin tarpeen, mutta joskus siitä tulee vain ajankulua. Kokousten tuottavuus riippuu tietenkin sen organisoinnista, puheenjohtajasta ja yllättävn paljon myös osallistuvien taidoista olla osa kokousta. Opettajakunnassakin on heitä, jotka esimerkiksi tulevat usein myöhässä, tai asettuvat takariviin puuhailemaan omiaan, tai ottavat mielipidevaikuttajan roolin. 

Olin aikoinaan vuosia mukana erään koulun vanhempainedustajistossa. Pitkäaikainen puheenjohtaja kysyi viimeisessä kouksessaan: "Näin viimeksi haluaisin kysyä, että miksi näitä kokouksia pidetään?"
No, tuota olisi voinut kysyä aiemminkin, mutta kuvaa kokousten heikkoa organisointia.

 Opettajainkokous, se on jännä tapahtuma. Itsenäiset asiantuntijat (siis opet) tulevat paikalle yleensä ilman yhteistä visiota, tavoitetta työlleen tai yhteisölleen. Kokoukset saattavat olla lähinnä informaation jakoa (jonka voi laittaa sähköpostiin, tai muihin kanaviin), jutustelua tai jonkin ulkopuoliseksi koetun virikkeen johdosto on pakko kokoontua. Kouluissa on myös hyviä kokouskäytäntöjä ja -rakenteita, joissa säännöllisyys ja tavoitetietoisuus antavat merkityksellisyyttä- ja tuottavat hyviä päätöksiä. Kokousten suunnittelu ja johtaminen on aivan oma taitonsa, ja se ei ole synnynnäinen taito, vaan sen voi oppia.

Kovin erilaisia kokouksia kouluissakin pidetään. Tärkeää olisi, että pidetään sosiaalinen jutusteluosuus erillään varsinaisesta kokouksesta. Palaveri-sana on yleistynyt tarkoittamaan kaikenlaisia kokouksia. Vähän huono juttu mielestäni, sillä palaveri kuulostaa omissa korvissa "kokoukselta" johon tullaan juttelemaan ja juomaan pullakahvit. Sekin voi olla hyvä, mutta silloin tavoitteeksi pitäisi ilmoittaa  viihtyminen yhdessä ja ehkä luottamuksen kehittäminen. Jotta voidaan käydä dialogia ja kuunnella erilaisia mielipiteitä, pitää etenkin työyhteisössä toki ollakin keskinäistä luottamusta. Se mahdollistaa kaikkien osallisuuden ja myös hankalien aiheiden käsittelyn tuloksellisesti. Ja koulussahan riittää monenlaisia haasteita. 

Olisi kovin hyödyllistä, jos koulussa opetettaisiin hyviä kokouskäytäntöjä osana osallisuuskasvatusta. Luokalla voi olla säännöllisiä kokouksia, jotka suunnitellaaan ja joissa on tavoitteita. Siihen tarvitaan tietenkin osaavan aikuisen ohjausta ja tukea. Kun on ollut mukana hyvissä ja huonoissa kokouksissa niin toivoisi, että kaikki osaisivat järjestää  hyviä kokouksia ja olla osallisena kokouksessa rakentavasti. Se on opittavissa oleva asia. Maailmaa parannetaan lopulta hyvissä kokouksissa.

Kouluneuvostot olivat osallisuuden harjoituskenttiä

 Saska Saarikoski kirjoitti Hesarissa 13.8. tärkeästä asiasta, joka liittyy koulun ydintehtävään, nimittäin kansalaisuuteen ohjaamiseen. (LINKKI)  Kolumnissa "Kouluneuvostoja tarvittaisiin taas" Saarikoski puuttui myös hallituksen koulutusohjelmaan. "Suomalaiset eivät usko voivansa vaikuttaa asioihin. Demokratian opettelu kannattaisi aloittaa koulusta. Hyvä harjoitustyö voisi olla laatia yhdessä säännöt kännykän käytöstä. Hallituksella on kuitenkin muuta mielessä."  Tässä Saarikoski viittaa siihen, että ongelmaksi koetut kännykät koulussa halutaan kieltää lakimuutoksen turvin.

Saarikoski muistaa, kuten minäkin, että kouluissa oli 1970- ja 80-luvuilla kouluneuvostot. Ne alkoivat poliittisen kuohunnan aikana, eivätkä ehtineet kehittyä demokraattisen osallisuuden alustoiksi, kuten tarkoitus oli. Kouludemokratia-sana sai pitkäksi aikaa huonon kaiun, se tarkoitti silloin poliittista painostusta ja vaikutusvallan olevan tärkeämpää kuin asioiden yhteinen ymmärtäminen, noin suurin piirtein. Harmi, että asiaan ei olla palattu. Saarikoski muistuttaa, että tutkimukset osoittavat suomalaisten luottavan vallanpitäjiin, mutta uskovat, että heillä ei juuri ole vaikutusmahdollisuuksia. Meillä äänestysprosentti on melko matalalla tasolla. Ja milloin tämä on opittu? Koulussa ainakin. 

Saarikoski muistuttaa, että politiikka, vaikuttaminen ja osallisuus kiinnostaa nyt taas nuoria, ainakin osaa heistä. Tämä kiinnostus ei kuitenkaan ole enää järjestötyötä, vaan pikemminkin omaehtoista some-vaikuttamista. Hyvä niin, mutta netttivaikuttaminen ei ole sama asia kuin asioista yhdessä sopiminen ja päättäminen. Ja sitä pitää harjoitella, ehkä enemmän kuin koskaan. Koulun ydintehtävään pitää keskittyä aiempaa enemmän. Ei ole niinkään tärkeää, olemmeko matematiikan osamisessa kolmas vai kolmastoista. Hyvinvointiyhteiskunnan tulevaisuus lepää sen varassa miten asiat osataan sopia, miten kohdataan erilaisia näkemyksiä. Vastakkain asettelu ja polarisaatio vie kriisiin, joka voi olla lamauttava.

Siispä olen niin samaa mieltä: "Jos Suomi haluaa kasvattaa nuorisostaan osallistuvia kansalaisia, heidän pitää päästä harjoittelemaan päätöksentekoa. Koulujen yhteisten kännykkäsääntöjen laatiminen olisi erinomainen harjoitus tällaisesta poliittisesta prosessista. Ehkä kouluneuvostot eivät olleetkaan ihan huono idea."

Johtaminen on koulun erityishaaste

 Vielä vähäsen liittyen poikiin ja tyttöihin koulussa. Marika Toivola, matemaattisten aineiden opettaja, opetuksen kehittäjä ja tutkija, on osallistunut usein kriittisesti koulukeskusteluun. Kriittisesti siinä mielessä, että hän palauttaa mielellään keskustelun opettajiin ja koulun ammattiyhteisöihin. Hän on jo vuosia peräänkuuluttanut opetuksen laadun varmistamista ja opettajien täydennyskoulutuksen ja koulujen johtamisen vahvistamista. Kouluissa ei aina ole tykätty, mutta peiliin kannattaa katsoa useinkin, kun joku asia ei miellytä. Ei aina helppoa, mutta kokemukseni mukaan kehittävää.

Toivola kirjoitti 22.8. Hesarin Mielipidepalstalla: Koulu voi tehdä paljon, jotta oppiminen on mielekästä. (LINKKI)  Vaikka kirjoitus lähti poikien ja tyttöjen oppimiseroista, niin siinä oli minulle kaksi tärkeää huomiota.

Ensinnäkin, jos koulussa koetaan ongelmia niin ei kannata jäädä tuleen makaamaan. Tällä tarkoitan sitä että opettajat ja kouluyhteisö yleensä voi vaikuttaa tuloksellisesti vain siihen, mitä koulussa tapahtuu. Jos nyt vaikka ajatellaan, että osa pojista menestyy heikosti kotikasvatuksen, hitaamman kehityksen tai kännyköiden takia, ei koulu sitten voi paljon mitään. Marika Toivola kirjoittaa: Perhetausta on se ainoa asia, johon koulu ei voi vaikuttaa. Sen sijaan mielekkään oppimisen eteen koulu voi tehdä paljonkin.

Kun koulu on lapsille hyvin keskeinen kasvuympäristö, ei vain oppimisympäristö, niin lisäisin tähän, että turvallisen ja sosiaalista pääomaa jakavan yhteisön eteen koulu voi tehdä myös paljon.

Toiseksi, Toivola peräänkuulutti pedagogista johtamista. Tähän on tarpeen lisätä, että kouluyhteisö kaipaa yleisesti ihmisten johtamista, jotta kouluun syntyy oikea yhteisö, siten kun se myönteisessä mielessä ymmärretään. Pedagoginen johtaminen on tarpeen ammatillisena johtamisena, jotta koulussa voidaan muodostaa oppimisen kannalta yhtenäinen opinpolku oppilaille ja turvallinen, tarpeisiin vastaava kasvuympäristö lapsille ja nuorille. "Väitän, että yhdenkään koulun pedagogisessa johtamisessa ei ole onnistuttu, kunnes työyhteisössä käytävä kriittinen pedagoginen keskustelu on arkipäivää."

Johtaminen on koulussa rehtoreiden hommaa, ja se on vaikeaa. Opettajat ovat Suomessa korkeasti koulutettuja asiantuntijoita, joille on perinteisesti annettu paljon itsenäistä toimivaltaa. Se, miten opettaja opettaa ja ohjaa ryhmäänsä, on ollut opettajan vallassa. Tässä on paljon hyvää ja opettajien autonomia on tuonyt varmasti hyviäkin tuloksia, mutta myös niitä huonoja koulukokemuksia. Olisiko mahdollista, että kouluissa yhteisiä pedagogisia ratkaisuja arvioidaan ja johdetaan, yhteisten päämäärien toteuttamiseksi? Se edellyttäisi sitten koulujen avautumista, hyvien ratkaisujen aktiivista hakemista ja omaksumista. Voisivatko lähellä toisiaan olevat koulut muodostaa oppivan verkoston? Voisivatko tutkijat jalkautua enemmän kouluihin? Voisivatko opettajat jatkaa saamaansa tutkijakoulutusta työelämässä ja millä ehdoilla?

On tarpeen muistuttaa, että ei ole pedagogiikkaa ilman kasvatusta. Kun Toivola peräänkuuluttaa innostavaa oppimista, niin silloin myös pyritään siihen, että oppilas saadaan haluamaan oppimista. Siihen on koettuja hyviä keinoja ja sitten koetusti huonompia keinoja. Opettajien yhteistyöllä saataisiin varmaan tuota pedagogista johtamista mahdolliseksi. Yhdessä on paljon helpompaa asettaa tavoitteita, arvioida ja ottaa opiksi. Myös oppilaiden osallisuus on osa innostavan oppimisen prosessia.

Oppimisen kannalta erityyliset opettajuudet ja ryhmien erilainen ohjaus on ollut monille hyväkin asia. Kun puhutaan koulun ydintehtävästä eli kansalaisuuteen kasvattamisesta, ollaan eri tilanteessa.  Jos halutaan turvata kaikille edes vähän samantasoinen sosiaalinen pääoma, niin koulussa tulee olla yhteisöllisyyttä ja yhtenäisyyttä kasvatustavoitteiden ja niiden saavuttamisen keinojen suhteen. Kasvatustavoitteet ja -periaatteet eivät voi vaihdella tunnista toiseen, kulloisenkin opettajan mieltymysten mukaan.

Tytöt ja pojat, tasavertaisuus!?

 Lempiaiheeni, ja vaikea sellainen. Jälleen on uutisoitu tyttöjen ja poikien oppimiseroista ja eroista yhteiskunnassa yleensäkin. Aina se tuntuu olevan uutinen (uusi asia) ja kiistaa syntyy siitäkin, onko yleensä ongelmaa ja mistä se johtuu. Kyse on laaja-alaisesta ilmiöstä yhteiskunnassamme. Hämmentävää minulle erityisesti on se, mitä/miksi Suomessa on toisin kuin vaikka Virossa ja Ruotsissa?

Hesari kirjoitti näkyvästi tytöistä ja pojista 14.8. otsikolla Miksi pojat jäivät jälkeen? (LINKKI) Hesari on tämän jälkeenkin ansiokkaasti laittanut vauhtia keskusteluun jota on jatkuvasti käytävä. Pääkirjoitus tänään:  (LINKKI)

Kirjoituksessa laitettiin poikien ja tyttöjen tilastollinen ero opinnoissa menestymiseen myös suurempaan yhteyteen. Koulutuspolkujen eroavaisuudet ovat jo johtaneet siihen, että syntyvyys ja perheiden perustaminen on vähentynyt. Paremmin koulutetut naiset eivät löydä miehistä aina vertaisiaan. Miehet ja naiset myös asuvat "väärissä" paikoissa. Opiskelukaupungeissa on naisenemmistö. 

Tyttöjen ja poikien osaamiserot ovat olleet näkyvissä ja tutkimuksen kohteena jo kymmeniä vuosia. Asiaan liittyy näköjään myös asenne- ja arvo-ongelmia. Jotenkin tuntuu, että Hesarin toteamus hiljaisesta hyväksymisestä pitää paikkansa. Kun miehet ovat dominoineet pitkään, on nyt tyttöjen ja naisten vuoro? Oikea tasa-arvoisuus ei kuitenkaan vuorottele valta-asemia.

Kyllä, erot koulumenetyksestä johtuvat kotitaustasta, pääosin. Ongelma on siinä, että tyttöjen kohdalla peruskoulu onnistuu tehtävässään aloituserojen tasoittamisessa paljon paremmin kuin poikien kohdalla. (Hautala, Kallio, Eskelinen 2020) LINKKI tiivistelmään/blogiin, (LINKKI) tutkimuskatsaukseen

En tiedä, mitkä ilmiön juurisyyt ovat, tai miten tasavertaisempi koulutustulos saavutetaan. Hyvinvoinnin ja yleensäkin yhteiskunnan rauhallisen kehityksen kannalta suuri elämäänsä tyytymättömien nuorten miesten ryhmä on aina ollut haastava juttu, siksi on tärkeää nostaa poikien motivaatiota ja pärjäämistä koulussa. Yksilölliset erot ovat suurimpia, totta. Ei voida kuitenkaan sivuuttaa sitä, että tyttöjen osuus lukiossa on jo yli 60% ja että poikien kohdalla sosioekonominen tausta periytyy merkittävästi enemmän kuin tytöillä. Menetämme nyt lahjakkuuksia poikien puolella. Ennen oli toisinpäin, ja sen olemme korjanneet. 

Tilastollista tietoa tyttöjen ja poikien koulupoluista on paljon. Esimerkiksi THL kerää ja jakaa tietoa (LINKKI) Paljon tuntuu jäävän kysymyksiä, joihin tutkimus ei ole löytänyt yksiselitteisiä vastauksia. 
Itseäni kiinnostaa eniten se, miksi tilastot tuottavat naapurimaissa erilaista kuvaa. Koulun alkaessa meilläkään ei ole juuri eroja tyttöjen ja poikien osaamisessa. Peruskouluvuosien aikana poikien motivaatio, arvosanat tyttöihin verrattuna ja  kouluun kiinnittyminen laskevat, vaikka heidän minäkuvansa on jopa tyttöjä parempi. On huomattava, että poikien kesken on hajontaa enemmän kuin tytöillä. Hyvin pärjääviä poikia on paljon, ainakin yhtä paljon kuin tyttöjä. Jostain syystä osa pojista putoaa heikommin pärjäävien ryhmään tyttöjä useammin. 

Syitä on haettu muun muassa poikien hitaammasta kehittymisestä, poikien erilaisesta kasvatuksesta, yksilöllisyydestä, digivälineistä, sosiekonimisista eroista, opettajakunnan naisvaltaisuudesta, avoimista oppimistiloista ja uudesta opetussuunnitelmasta... Olisi varmaan kuitenkin katsottava asiaa laajasti, että onko tässä jokin kulttuurinen piilossa oleva tekijä? Ehkäpä rakenteellista välinpitämättömyyttä heikosti pärjäävien poikien suhteen on ollut jo niin kauan, että asiantilaa pidetään vakiintuneena ilmiönä?  Koulu heijastaa yhteiskuntaa ja antaa signaaleja tulevista muutoksista. Koulun merkitys ja siihen kiinnittyminen pitää saada kaikille vahvaksi, jos haluamme olla jatkossakin sivistysvaltio. Siihen tarvitaan rohkeita, mutta viisaita toimia. Oma johtopäätös on, että melko isojakin rakenteellisia ja  pedagogisia muutoksia tarvitaan kouluissa. Kaikilla voi olla koulussa kivaa!  Lähivuodet ovat kiinnostavia!

Koulut turvallisiksi -media mukana

 Oli todella kiva juttu että Huomenta Suomi-ohjelmassa kiinnostuttiin Helsingin nuorisotoimen kesätyöpaikan (nuorten viesintätoimisto Futurum) laatimasta haasteesta kouluille. (Blogi 28.6.) Oli kiva olla mukana Eemilin kanssa!

Juttuhan lähti siitä, että Helsingissä kysellään tuhansilta nuorilta joka vuosi osallistuvan budjetin tiimoilta kaikenlaista. (LINKKI) Muun muassa kysyttiin missä on turvatonta. Ensimmäiseksi nousi koulu. Aika kurja tulos.

Futurumin kesätoimittajat ihmettelivät asiaa, aiheesta. Vielä ihmeellisempää heistä oli, että Perusopetuslaki lupaa kaikille turvallisen oppimisympäristön. Laki ei kylläkään toteudu. No, kiusaamista ja väkivaltaa on aina siellä missä on useampia ihmisiä, mutta paljon voidaan silti tehdä, jotta päästään parempaan tilenteeseen.

Niinpä nuoret toimittajat laativat rehtoreille kirjelmän, jossa haastettiin rehtorit mukaan koulujen turvallisuutta (ja viihtyisyyttä yleensä) lisäämään. (LINKKI haasteeseen)  Toimitus otti yhteyttä asian tiimoilta mediaan ja Maikkari vastasi. Kiitos heille!

Kymmenen minuuttia televisiossa on tietenkin aivan liian lyhyt aika avata koulujen ja luokkien yhteisöllisyyden rakentumisen ehtoja. Ehkäpä olisi ollut hyvä näyttää nuo kahdeksan parannusehdotusta keskustelun aluksi? Kiusaaminen on tässä haasteessa hienosti irroitettu yksilöiden ongelmasta ja liitetty koko yhteisön asiaksi. Kiusaaminen loppuu tai vähenee minimiin, kun yhteisö suojaa jäseniään, eikä palkitse kiusaamista tai hyväksy sitä. Yhteisöllinen koulu rakentuu hyvin pienillä taloudellisilla panoksilla. Mainostan tässä esimerkiksi viimeistä kirjaamme, ei maksa paljon ! 

Luottamus on ihmisyyden ja yhteisöllisyyden perusta

Satuin kuuntelemaan Ylen Tiedeykköstä Areenasta. Aiheena oli ihmisen puhekyvyn kehitys ja merkitys. (LINKKI ohjelmaan) Asiantuntijoina olivat  professori Martti Vainio ja dosentti Sonja Koski. Opin paljon ihmisyydestä- ja jotain tästä ajasta.

Havaitsin, että aihe kytkeytyi nykyiseen yhteiskunnalliseen tilanteeseen (ja keskusteluun) syvällisesti. Opin, että ihmislajille on ominaista puheen avulla kerryttää tietoa kumulatiivisesti. Puhe on myös edellytys ja mahdollisuus monimutkaiselle yhteistyölle. "Toisaalta me voidaan ajatella, että kielihän on yhteistyöllinen prosessi,  tai kommunikaation yhteistyöllinen prosessi itsessään." (Sonja Koski) Ihmislajille on (ollut) ominaista pyrkiä yhteistyöhön ja nähdä hyvin paljon vaivaa, jotta tulee oikein ymmärretyksi. 

Mielen teoriaa käsiteltiin myös, sillä sen avulla voimme viestittää monimutkaisiakin asioita.  Esimerkiksi, kun selitämme jotain, niin ennakoimme mitä kuulijan mielessä tapahtuu, ja kuulija tietää tämän myös. Näin molemminpuolinen vastaantulo helpottaa ymmärtämistä. "Minä ymmärrän, että sinä ymmärrät". Jos yksinkertaistan, niin ehkä mielen teoria käsittelee paljon toisen asemaan asettumisen mahdollisuuksia. Ohjelmassa todettiin myös, että kielen kulttuurinen ominaisuus on, että voidaan tarkoittaa muutakin kuin sanotaan. Piilomerkitykset ovat usein kulttuurisia. Ja tästä jo tulee mieleen viime päivien keskustelu siitä, kuka sanoi ja mitä tarkoitettiin....

Jotta yhteistyö voi kehittyä, tarvitaan syvää luottamusta. Ja siinä ihmislaji erottuu lähisukulaisistaan. Lasten kasvattaminen on asia, jossa poikkeamme täysin muista kädellisistä. Jaamme kasvatusvastuun. Sonja Koski totesi, että muilla kädellisillä ei tulisi kuulonkaan, että vastasyntynyttä kierrätetään sylistä toiseen, kuten meillä on usein tapana. Tämä vaatii valtavaa luottamusta. Yhteisöllisessä kasvatuksessa on paljon etuja. Se mahdollistaa kumulatiivisen tiedon jakamisen ja yhteistyön kehittymisen tajun lapselle. Näemme, että kaikki monimutkainen kehitystyö on yhteistoiminnan tulosta.

Puhe on kehittynyt lähikontaktissa käytettäväksi. Sitä on edistänyt se, että siedämme toisia lähellämme ja jopa hakeudumme lähelle muita. (Tämä tilanne kommunikoinnin suhteen on nyt osin digiajalla häiriytynyt)

Johdin näitä ajatuksia kirjaamme Luottamus ja kansalaisuuten kasvaminen- sosiaalisen pääoman pedgogiikasta (2022). Olimmepa profeettoja, kun valitsimme tuon nimen! Näyttää yhä enemmän siltä, että kun vaikutusvaltaa rohmutaan, niin luottamusta voidaan horjuttaa ja yhteiskuntaa jakaa osiin viestimällä epäluottamusta. Salaliitot, toisinajattelijan leimaaminen ja puheen väärinymmärtäminen murentavat nopeasti yleisen tason luottamusta. On varsin surullista ja ymmärtämätöntä, kun elämme yhteiskunnallisessa keskustelussa aikaa, jossa omaa vaikutusvaltaa lisätään epäluottamusta kylvämällä ja viestintää hämärtämällä. Luottamus ja viestintä kuuluvat yhteen ja luovat turvallisuutta sekä hyvinvointia vain, kun kaikki sitoutuvat tekemään parhaansa yhteiseksi hyväksi. Kun kulttuurinen jakautuminen on jo tapahtunut, pitäisi meidän nähdä paljon vaivaa turvallisen ja tietoa lisäävän kommunikaation varmistamiseksi. Nyt eivät kaikki sitä ymmärrä tai eivät halua ymmärtää. Yhteisöllisyys rakentuu luottamukselle.

Koulussa kaikki tämä tarkoittaa, että meidän tulee tukea lasten tarvetta viestiä, tulla ymmärretyksi ja kuulua turvalliseen yhteisöön. Nämä ominaisuudet kun tekevät meistä ihmisiä, jotka voivat rakentaa hyvän yhteiskunnan. Koululla on tehtävänä luoda ja ylläpitää sivistystä. Pelkkä tiedon jakaminen ei maailmaa paranna, vaikka onkin tärkeää. Koulutuksen sivistys- ja kasvatustehtävä on yhä tärkeämpää, nyt kun sivistymättömyyttä esiintyy yhteiskunnan päättävissäkin piireissä ja epäluottamus leviää monelle taholle. Siitä ei koskaan ole seurannut hyvää. Yhteiskuntaa voi ja pitää kehittää dialogissa.

Koulu luo sivistystä

 Keskikesällä luonto on kaunis. Useilla on loma-aika, joka on myös uudistumisen aikaa. Asennoidun niin että meilläkin on kotona loma. Tosin on hieman vaikeaa määritellä omaa lomaa, ollaan lähinnä eläkeläisiä ja omaishoitajia. Aina loma tai ei koskaan lomaa... Kesälaiskuuttani en ole saanut kommentoiduksi uuden hallituksemme ohjelmaa, tosin saa nähdä kuinka sitä päästään toteuttamaan. Korjaan vähän tilannetta.

Ohjelmalla on nimi, Vahva ja välittävä Suomi. Se on kirjoitettu niin, että aika monet voivat yhtyä tavoitteisiin. Hallitukset vaihtuvat, mutta yhteiskunnan suunta ei juurikaan. Ja miten voisikaan, koska meillä on rakennettu nykyistä hyvinvointi- ja sivistysvaltiota jo pitkään.

Koulutusta pidetään, tietysti, tärkeänä. Luku 5, Osaava Suomi alkaa näin: "Suomen menestys ja kansainvälinen kilpailukyky perustuvat korkeaan osaamiseen. Korkea osaamis- ja koulutstaso vahvistaa yheteiskunnallista resilienssiä ja luo edellytyksiä talouden kasvulle. Suomi on maa, jossa halutaan jatkuvasti oppia uutta. Usko koulutukseen on vahvistunut." Tämä lienee visio, joka voidaan myös tulkita tavoitteeksi. Julkisuudessa on oltu huolissaan koulutuksen valjastamisesta vain talouskasvulle. Koulutusosion varsinaisissa tavoitteissa lukee: "Sivistys luo edellytyksiä talouden kasvulle." Tuossa lauseessa on kyllä vähän ongelmana se, että palveleeko tässä sivistys taloutta? Mutta varmaan ja toivottavasti tässä tarkoituksena on puolustaa sivistystä.

Omissa arvoasetelmissani koulun tehtävä on tuottaa sivistystä, joka taasen mahdollistaa sellaisen talouskasvun, joka ei tuhoa tulevaisuutta tai perustu epätasa-arvoon. Ja onhan toki niinkin, että sivistystä on  helpompi ylläpitää ja luoda, kun on riittävästi resursseja kulttuurin ja hyvinvoinnin tukemiseen. Maailma tarvitsee sivistystä todella kipeästi. Olisikin korkea aika arvottaa koulutukseen aina liittyvää kasvatustehtävää, koska se on oleellista sivistyksen rakentamisessa. Jos meillä olisi vain koulutusta, ilman sivistystehtävää, olisimme pian itäisen naapurimme tiellä. Sivistyksen romahdus tuottaa väistämättä jollain aikavälillä yhteiskuntaan moraalisen rappion ja yhteisön/yksilöiden hyvinvoinnin romahduksen.

Otto Tähkäpää ja Sara Peltola kirjoittivatkin Hesarin Mielipide-osastolle 27.6.  "Koulutuksen pitää palvella sivistystä, ei talouskasvua". Kirjoituksen lopussa he tiivistävät: "Sivistyneen ihmisen kasvattaminen edellyttää kokonaisvaltaista kasvun ja hyvinvoinnin tulemista. Tämä ei toteudu, mikäli ihminen typistetään työelämämarkkinoiden resurssiksi". Näin on!

Samalla sivulla Hesarissa oli myös yleisemmin sivistystyön puolustus: Sivistyksen juhlavuodesta on tulossa suruvuosi. Björn Wallen kirjoitti siitä, miten vapaan sivistystyön leikkaukset leikkaavat sivistystämme: "Sivistystyön vipuvoima on luonut edellytykset yhteiskunnalliselle eheydelle, demokratian ja aktiivisen kansalaisuuden toteutumiselle sekä kaikkien kansalaisten oppimisen ja hyvinvoinnin takaamiselle molemmilla kansankielillä." 

Hyvin sanottu. Koulutus tuottaa aina muutakin kuin osaamisen arviointia todistuksiin tai tutkintoja ammatteihin tai opinto-oikeuksia. Se tuottaa etenkin tai sen pitäisi tuottaa itsenäisiä, aktiivisia ja osaavia kansalaisia, jotka osaavat arvioida, miten ohjata elämäänsä omaa ja yhteisön hyvinvointia lisäten. Tämän tavoitteen asettaminen saati arvioiminen on kovin vaikeaa, mutta ei mahdotonta. On tietenkin poliittinen kysymys, mitä arvostetaan. Meillä on kuitenkin aina uskottu sivistyksen voimaan. Uskon, että koulutuksen sivistys/kasvatustehtävä vain on niin vaikea sanoittaa arvioitavaksi tavoitteeksi, että se usein jää juhlapuheen tasolle. Mitä on sivistys? Miten sitä opetetaan ja miten sen saavuttamista arvioidaan?  Kesä sopii myös vaikeiden kysymysten esittämiseen, sillä rentoutuneessa tilassa luovuus nousee esiin.

Rakentava haaste nuorilta

 Keskellä kesää nuoret ovat aktiivisia kouluasioissa. Helsingin kaupungin tukema Nuorten viestintätoimisto Futurum haastaa helsinkiläisiä rehtoreita ottamaan koppia haasteesta, jossa ehdotetaan toimia turvallisemman koulun rakentumiseksi. Haasteen voi ottaa vastaan missä vain Suomen kolkassa, siksipä jakoon:

Minulla oli erittäin suuri ilo ja etuoikeus tavata nuoret toimittajat ja käyttää pitkää muistiani tai ainakin kokemusta hankkeen tukemiseen. Itselleni nappaa listasta varsinkin kohdat 5 

5. Ilmapiiriä ja turvallisuutta luokissa tulisi seurata

Luokissa pitäisi seurata ilmapiiriä muun muassa viikoittain tehtävillä kyselyillä. Kyselyn tuloksia käsiteltäisiin yhdessä koko luokan kanssa. Kyselyt auttaisivat opettajaa ja luokkaa reagoimaan kiusaamistapauksiin ennakoivasti ja kehittämään ilmapiiriä yhdessä.

ja 8

8.  Luokissa tulisi suosia pitkäkestoisia pienryhmiä

Käytännön järjestelyt luokissa on toteutettu niin, että sosiaalinen rakenne mahdollistaa kiusaamisen ja yksin jäämisen. Oppilaiden välille ei synny pysyvämpiä sidoksia, ja oppilas joutuu joka aamu miettimään, onko koulussa ketään hänen tukenaan. Suurryhmässä opettajan ei ole mahdollista ohjata luokan vuorovaikutussuhteita. Luokan sisäiset pitkäkestoiset pienryhmät antaisivat oppilaalle turvallisen ystäväpiirin koulussa. Tällä tavalla voitaisiin ennaltaehkäistä kiusaamista ja ulkopuolelle jäämistä. Pienryhmien vuorovaikutussuhteita on mahdollista ohjata. On tärkeää, että myöskään opettaja ei jää luokan sosiaalisen kehän ulkopuolelle. Opettajalle on tärkeää pysyä tietoisena luokan tapahtumista ja olla läheisessä sidoksessa oppilaisiin.

 Nämä edustavat hyvin tämän aloitteen uutta näkökulmaa. Koulun turvallisuus rakentuu yhteisöllisesti ja koulun ammattiyhteisön sitoutumisella. Voi olla haastavaa, mutta eiköhän koulukulttuuri ole jo edennyt opettajien yhdessä toimimisen suuntaan. Kun kiusaamista ehkäistään, muodostetaan terve yhteisö, jossa kiusaamiselle ei ole tilaa. Etenkin opetusryhmien sosiaalisen rakenteen ohjaaminen voi olla outoa opettajille, mutta onhan siitä jo esimerkkejä. Oma kokemukseni on,  että alkuvaikeuksien (jotka johtuvat lähinnä opettajan uuden opettelemisesta) jälkeen työ palkitsee.

Todella hienoa on että jo monta koulua on lähdössä mukaan! Erittäin kiintoisaa seurata, miten jatkossa onnistutaan.

Tekoäly tulee kouluun

Koulujen loma alkoi. Loma on myös uudistumisen kasvuympäristö. Siispä tarjoilen tämän uudistumisen näkymän mietittäväksi:

Olipa vahvasti lähitulevaisuutta valaiseva kirjoitus! Nimittäin 3.6. Hesarin vieraskynässä  Ilkka Tuomi kirjoitti: Tekoälyä ei voi jättää koulun kännykkäparkkiin. Kirjoituksessa kysytään,  miten tekoäly muuttaa koulutustarpeita, mitä pitää osata, kun tekoäly jo alkaa tehdä entistä enemmän ihmisten töitä. "Mutta mitä tarkoittaa oppiminen ja osaaminen, kun ajattelu ei enää tapahdu yksilön päässä, vaan vuorovaikutuksessa ajattelun kykenevien koneiden kanssa? Mitä osaaminen tulevaisuuden yhteiskunnassa on?" Siinäpä iso kysymys.

Todellakin, tekoäly on kuin kirjapainotaito ja digitalisaatio. Muutosta ei voi olla huomioimatta koulussa. Kirjapainotaito vei aikoinaan osan opettajan tietomonopolista ja digitalisaatio loputkin. Jokaisella kulkee mukana tietolähde, jolla voi jopa haastaa opettajan tietojen ajantasaisuutta. Koulussa on siltikin tähän asti pidetty tärkeänä sisältöjen hallintaa ja niitä mittaavia tuloksia. Digitalisaatio on lähinnä valjastettu koulussa palvelemaan oppimissisältöjen nopeampaa ja tuloksellisempaa omaksumista. Teollisella ajalla se onkin ollut tuottavuutta lisäävä tavoite. Nyt tekoäly hallitsee sisältöjä moninverroin paremmin kuin ihminen. Mihin asetamme nyt tavoitteemme? Tuomi kysyykin: "Vai onko koulussa nyt opetettava empatiaa, luovuutta, sinnikkyyttä ja oppimisen strategiaa?"

Tuomi toteaa, että teollisen ajan oppimisen tavoite, etukäteen määriteltyjen oppimissisältöjen omaksuminen, on edelleen tarpeen. Mutta, tekoälyn vallankumous haastaa väistämättä perinteiset koulutuksen tavoitteet. Parhaassa tapauksessa meille jää koulussa enemmän aikaa ihmisenä kasvun ja yhteisöllisen tuottamisen oppimiselle. Tekoäly ei merkitse siten vain digitalisaation vahvistumista, vaan jotain paljon enemmän. "Sisältöjen oppimisen sijaan tekoälyn aikakaudella koulutuksen tavoitteena on oltava ihmisen toimijuuden vahvistaminen. Se tarkoittaa erityisesti kykyä asettaa ja toteuttaa ihmisen tärkeinä pitämiä tavoitteita. Tulevaisuuden osaaminen on teknologian tukeman yksilön osaamista ja yhteisöllisen aikaansaamisen kykyä."

Erityisesti ilahduttaa tuo yhteisöllisen toimisen esiinnosto. Meillä on jo melkolailla tarpeeksi nostettu esiin yksilön tarpeet ja toiveet. Näemme nyt, että hyvinvointiyhteiskunta elää myönteisen yhteisöllisyyden varassa. Ihminen saavuttaa eniten yhteistyössä muiden kanssa. Lähes paradoksaalista on, että yksilökin loistaa parhaiten osana yhteisöä. Tekoälystä tulee osa havaintojamme, muistia ja ajatteluamme, sitä tuskin voi tai kannattaakaan estää. Koulu voi hyödyntää aukeavia mahdollisuuksia, opastaa jokaista olemaan ympäristössään inhimillisessä ja arvokkaassa vuorovaikutuksessa. Haastava tehtävä, mutta mielestäni paljon kiintoisampi kuin sisältöjen opettaminen ja niiden omaksumisen jälkikäteen mittaaminen. 

Paremmuusjärjestykseen laittaminen sisältöjen omaksumisen perusteella oli ainakin minulle aina se hankalin ja melko vastenmielinen opettajan tehtävä. Sehän ei kannusta ja eikä palvele kaikkia, vaan estää tai hidastaa usein omien vahvuuksien löytämistä. Jospa tekoäly toisi muutosta tähänkin.  Ehkä voitaisiin kehittää arviointia uudenlaista tavoitteista käsin, sellaista joka kannustaa ja hyödyttää kaikkia? Tekoäly kannattaa ottaa mahdollisuutena, sitähän se on.

                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                           

Mikä on peruskoulun tila?

 Viime viikoilla on ollut taas puhetta siitä, onko meillä huono vai hyvä peruskoulu. Hesari aloitti julkaisemalla 21.5. artikkelin "Näin peruskoulu pelastetaan"  (linkki)  Kysely koulusta lähetettiin lähes sadalle opettajalle. Hyvä niin, mutta... Miksi peruskoulu pitää pelastaa, kun se tuottaa maailman kärkituloksia ja useimmat oppilaat ja opettajat ovat hyvin sitoutuneita kouluun?  Koulutus ja koulut on meillä arvostettu asia. Korjausliikkeitä muuttuvassa maailmassa kylläkin tarvitaan. Osa opettajille esitetyistä kysymyksistä oli väärin muotoiltu, eikö tiedetty vai haettiinko räväkkää tulosta? Väitettiin, että peruskoulu on kriisissä. No, ei ole. Vastaaminen ei siten ollut aina helppoa, kun vastauksia ohjattiin, niin se näen.
Meillä oli esim. viime PISA18- tuloksissa OECD -maiden parhaat lukijat. (linkki) Ei kuulosta kriisiltä...

Itse olisin toivonut enemmän sitä, että opettajien lisäksi olisi kyselty ainakin oppilailta, mitä he koulustaan haluavat/tarvitsevat. Lopulta koulu on ennenkaikkea oppilaita varten. Yhteiskunta tarvitsee uusia kansalaisia rakentamaan hyvinvointia, koulu toteuttaa yhteiskunnan sille antamia tehtäviä.  Jutussa otsikot olivat tarkoituksenhakuisia:" Kännykät tuhoavat keskittymiskyvyn, vanhemmuus on hukassa." Ei tämmöiselle ole tieteellistä näyttöä. Totuus on, että suurin osa oppilaista pärjää hyvin edelleen, mutta tiettyjä huolenaiheita on. Niihin ei viitattu lainkaan. 

Nimittäin: Meillä on OECD-maiden suurimmat erot tyttöjen ja poikien sekä maahanmuuttajataustaisten ja alkuperäisväestön lasten tuloksissa. Lähes kaikki tulosten lasku selittyy tällä. Miksi sitä ei käsitellä ? Lisäksi eriytymiskehitys vauhdittuu, eikä siihen näy olevan halua/kykyä puuttua tarpeeksi. Siinä on ongelmia oikeasti ratkottavaksi.

Koulu ei voi nojata vain taaksepäin. Kaikilla on muistoja koulusta, mutta nykykoulua ei kaikin osin voi verrata siihen. Tiedot oppimisen ehdoista tarkentuvat koko ajan. Tiedämme nyt, että oppijan tulisi olla aktiivinen ja sitoutua oppimiseen. Lisäksi sosiaalinen pääoma tulisi voida tasoittaa peruskoulussa, jotta heikon alkupääoman omaavat pärjäisivät elämässään. 

Hesarin pääkirjoitus 22.5. otsikoi : "Opettajat vaativat perusasioita" (linkki) Mutta mitkä ovat perusasioita? Sitä eivät voi opettajat tai toimittajat itse päättää. Perusopetuslaki ja Opetussuunnitelma määrittävät koulun tehtävän, joka annetaan eduskunnasta. Tehtävä on kaksijakoinen:  kasvattaa kansalaisia ja opettaa taitoja. Pääkirjoituksen maininta siitä, että osa opettajista toivoi yhteiskunnan jättävän koulun rauhaan, on ongelmallinen. Koulu on osa yhteiskuntaa ja vieläpä niin että yhteiskunta antaa koululle sen tehtävän. Joka on osin aina muuttuva. Muuten kyllä kirjoituksessa oli paljon hyvääkin. 

Lämmitti kun kaksi rohkeaa asiantuntijaa tuli esiin sitten 28.5. Hesarin mielipidepalstalla. Kasvatustieteen tutkijat ja opettajien kouluttajat Virve Keränen ja Minna Uitto kirjoittivat hyvin, sen mitä ajattelin: "Peruskoulua ei saada kuntoon vastakkainasettelulla" (linkki) Lainaus kirjoituksesta: "HS:n juttu osallistuu kaikkien kannalta kurjan vastakkainasettelun ja taistelumielikuvan tuottamiseen. Vaikuttaa siltä, että koulut ovat taistelutantereita, joissa opettajat ja oppilaat taistelevat uupumusta vastaan yrittäen kukin pitää oikeuksistaan kiinni. Vanhemmat puolestaan taistelevat lapsensa puolesta. Kuten HS:n juttu toi esiin, koulua koskevassa keskustelussa on tärkeää kuulla kouluarjen asiantuntijoita eli opettajia. On tärkeää kuulla myös oppilaita ja heidän vanhempiaan, kun koulusta keskustellaan."

ja
"Kouluissa ja laajemminkin yhteiskunnassa tarvitaan yhteistä keskustelua paitsi koulun tehtävästä myös oppilaiden oikeuksista vaikuttaa omaan kouluarkeensa. Vastakkainasettelun sijaan myös median soisi vaalivan vastavuoroisia suhteita koulua koskevassa keskustelussa ja siten omalta osaltaan rakentavan peruskoulua kaikille inhimillisemmäksi paikaksi olla."

En yhtään väitä, etteikö Hesarin opettajakysely ollut aiheellinen. Kyllä opettajia pitää kuulla. Mikään ammattikunta ei kuitenkaan pysty näkemään kaikkia oman organisaation kehityspisteitä sisältäpäin. Lisäksi perusopetusta ohjataan yhteiskunnasta käsin, yhteisöllisesti. Olisi myös tarpeen tunnistaa yhdessä perusopetuksen ydintehtävät, uusimmat tutkimustulokset ja käsitellä niistäkin käsin koulua.
Opettajien ja oppilaiden kokemat ongelmat liittyvät paljon koulutuksen järjestämiseen ja sen tukeen. Opettajat tekevät vaativaa asiantuntijatyötä tulevaisuuden hyväksi. He tarvitsevat aikaa ammatillisen yhteisön luomiseen, yhdessä oppimiseen ja vuorovaikutuksen hoitamiseen yhteistyökumppaniden kanssa. Ehkäpä siinä olisi uusia perusasioita? 

Koulutus ei ole kauppatavaraa

Hyvä Hannut! Koulukeskustelu on taas ollut vilkasta, kuten aina kevätlukukauden lopulla. Aloitetaan Hannujen puheenvuorosta.

Professorit Hannu Simola ja Hannu T. Heikkinen kirjoittivat viime launtaina isossa lehdessä (HS)

(Linkki)

Hannu Simola on koulutussosiologian emeritusprofessori ja Hannu T. Heikkinen toimii Jyväskylän yliopiston Koulutuksen tutkimuslaitoksessa. Näkemystä on.

Kirjoittavat halusivat palauttaa koulukeskustelun koulun tehtävän ytimeen. Sehän on, perusopetuslainkin mukaan, sivistyksen ja hyvinvoinnin varmistaminen. Koulutuksen pitää tuottaa hyviä kansalaisia ja myös antaa mahdollisuuksia yksilölliseen hyvään elämään. Kirjoittajat kantavat huolta siitä, että koulutus on muuttunut yhä enemmän talouden osaksi. Oppimisen tuloksia mitataan liiaksi sillä, miten paljon se investointina tuottaa. "Kun talous ja oppiminen lyöttäytyvät yhteen, koulutuksen muut tärkeät päämäärät, kuten demokratia, oikeudenmukaisuus ja laaja-alainen sivistys, jäävät jalkoihin." Ihan niin. Olen lukenut viime aikoina toisen emeritusprofessorin, Matti Rimpelän uusinta kirjaa (johon pitää palata) Kehittämiskeskusteluja lapsiperheiden sostepalveluista valtionhallinossa 1970-2009 (2023). Siinä on todella toimiva käsite, institutionaalinen muistinmenetys. Koulukeskustelu viittaa usein siihen, että muistinmenetyksen vaara on olemassa. Miksi perusopetus on olemassa, mitä ja ketä se palvelee? Se on kyllä ohjaavissa asiakirjoissa hyvin kirkastettu, kun niitä vaan tarpeeksi usein luetaan. 

Kirjoittajien mukaan on käymässä tai jo käynyt niin, että kiinnostus on alkanut kääntyä pois varsinaisista koulutuksen päämääristä. Huomio on kääntynyt mittaamiseen ja vertailuun.  "Ongelma on että emme mittaa sitä, mitä arvoistamme, vaan alamme arvostaa sitä, mitä mittaamme"...."Koulutus muuttuu ihmisen kasvun ja kehityksen prosessista tuotteeksi, jota voidaan ostaa ja myydä."

Kirjoittajat muistuttavat, että Suomessa kouluissa on paljon hyvää, vaikka huolenaiheitakin on. Meillä on toistaiseksi osattu olla menemättä mittaamisen kierteeseen. Koulutuksemme on yhä demokraattista ja tasalaatuista. 

Yhteiskunta ja kulttuurimme on muuttunut viime vuosikymmeninä paljon, myös perheiden osalta. Kotien tehtävä on lasten kasvattajina käynyt haastavaksi. Tarvitaan yhteisiä kasvatustavoiteita ja ainakin joitain yhteisiä arvoja. Kouluissa on kiinnostusta uudistua, opettajat ymmärtävät yleisesti yhä tärkeämmän tehtävänsä kasvattajina. Siihen he tarvitsevat oikeat olosuhteet, keskinäistä yhteistyötä ja kotien tukea, siis yhteisöllisyyttä.

Peruskoulu 2040, kolme skenaariota

 Päivi Nilivaara julkaisi muutama päivä sitten kiinnostavan väitöskirjan peruskoulun tulvaisuudesta: Peruskoulu 2040- kolme skenaariota tulevaisuuden peruskouluun. Hänellä onkin poikkeuksellisen hyvä pohja koulun tulevaisuustutkimukseen työskenneltyään pitkään opettajana, rehtorina, opetuksen kehittäjänä sekä opettajankouluttajana. 

Tutkimuksessa löydettiin kolme mahdollista tulevaisuuspolkua peruskoululle. Ne ovat:

- Fiksut pärjää aina. Koulut fyysisinä rakennuksina häviävät ja opiskelu perustuu verkko-oppimiseen. Koulun merkitys yhteisöllisyyden ja inhimillisen kasvun paikkana katoaisi. Koulutuksen eriarvoistumiskehitys ilmeisesti vahvistuisi.

- Ajan virrassa avoimina. Tämä tulevaisuuskuva näkee koulun yhteiskunnallisena arvovaikuttajana. Oppimistavoitteet ovat laaja-alaisia ja dialogiin pohjautuvia. Tähän tarvitaan opettajien vahvaa pedagogista ja opetussuunnitelmallista osaamista. Tässä skenariossa mahdollistuisi kestävän tulevaisuuden ja siihen liittyvän ajattelun ja oppimisen taitojen vahvistumisen. Koulun yhteisöllinen toimintakulttuuri ja yhteistyö ympäristön kanssa nousevat esiin tässä mallissa. Tutkimukset näyttävät johtavan tämän mallin suosittamiseen. Samoin nykyinen opetussuunnitelma on suuntautunut tähän malliin. Toteutunut koulu ei silti aina vastaa opetussuunnitelman näkyä ja tavoitteita.

- Turvallinen pesä maailman myllerryksessä. Mallissa otetaisin pedagoginen taka-askel opettajajohtoisen oppiaineiden opettamisen suuntaan. Opetussuunnitelma säätelee oppimista ja kansallisia kokeita järjestetään.Tällöin oppilaiden yhdessä toimimisen taidot eivät kehittyisi parhaiten, samoin ongelmanratkaisukykyä ei voisi oppia tarpeeksi. Skenaariossa houkuttelee koulun vahva rooli kotien turvaverkkona ja oppilaiden hyvinvoinnista huolehtiminen. Säädelty opetus ja oppiaineet voivat edelleen vähentää lasten ja nuorten kokemaa koulun merkityksellisyyttä.

Olen, tietenkin, toisen tulevaisuuskuvan kannalla. Meillä on yhteiskunnassa niin paljon mutkikkaita haasteita sekä yksilö- että yhteisötasoilla, että koulussa on opittava ratkaisemaan laaja-alaisia tehtäviä kestävällä tavalla, yhdessä. Koulun merkityksellisyys on saatava uudelleen vahvaksi, jotta oppilaamme kiinnittyvät kouluun myönteisellä tavalla. Silloin perusopetuksen oppilaiden laskeva motivaatio saadaan nousuun jolloin oppimisen ilo ja mielekkyys tukevat sisäistä motivaatiota. 

Tutkimus näyttää keskittyvän oppimiseen ja hiukan vähemmän on esillä kansalaisuuteen kasvattaminen perusopetuksen perustehtävänä. Nilivaara korostaa kuitenkin, että koulun muutosta pitäisi tarkistella enemmän oppijuuden kuin opetuksen muutoksena. Hän muistuttaa, että peruskoulun oppilaat kehittyvät edelleen hyvin samalla lailla kuin 50 vuotta sitten peruskoulun alkuvuosina. Odotukset kyllä ovat muuttuneet koulun ja oppimisen suhteen. Lisäksi koulu on menetänyt tiedon monopolinsa jo aikoja sitten ja oppilaat voivat oppia kaiken aikaa monien eri tietolähteiden avulla, myös omaksua vääriä tietoja.  Oppilaiden omien mielenkiinnon kohteiden tuominen opetukseen on tullut opetuksen tueksi tai ainakin pitäisi olla käytössä.

Lopuksi skenaarioita tarkastellaan EU:n ja OECD:n tuottamien avaintaitoja käsittelevien dokumenttien valossa. Poimin pari mietittävää asiaa (paljon muitakin löytyy).

"EU:n ja OECD:n malleissa oli nähtävissä painotuksia osa-alueille, jotka suomalaisessa oppimaan oppimisen viitekehyksessä on kyllä mainittu mutta jotka eivät ole juurikaan olleet mukana varsinaisissa viitekehyksen pohjalta tehdyissä arvioinneissa. Näistä keskeisimpiä ovat vuorovaikutus ja yhdessä toimiminen. Myös kulttuurinen ymmärrys, luovuus ja innovatiivisuus ovat jääneet vähemmälle huomiolle suomalaisessa oppimaan oppimisen arviointiviitekehyksessä, vaikka ne siihen teorian tasolla liittyvätkin."

"Jotta oppimaan oppimista koskevien tutkimusten tulokset olisivat paremmin hyödynnettävissä pedagogisessa kehittämisessä, olisi paikallaan tarkastella suomalaisen viitekehyksen käsitystä oppimistapahtuman luonteesta sekä sen suhdetta vallalla olevaan oppimiskäsitykseen. Suomalaisessa oppimaan oppimisen viitekehyksessä oppimisen katsotaan alkavan siitä, että oppija hyväksyy ulkopuolelta annetun tehtävän ja ryhtyy suorittamaan sitä. Tämä ei kuitenkaan täysin vastaa opetussuunnitelman perusteiden modernia oppimiskäsitystä, jossa oppijaa pidetään aktiivisena toimijana, joka tutkii, kokeilee ja asettaa omia päämääriään yksin ja yhdessä toisten kanssa."

"Toisekseen olisi pohdittava kansainvälisissä malleissa korostettua oppimisen sosiaalista luonnetta. Vaikka tämä näkökulma esiintyy Hautamäen ja kumppaneiden luomassa viitekehyksessä yhteistyötaitojen kategorian muodossa, viitekehyksen perusteella tehdyissä oppimaan oppimisen arvioinneissa teema on useimmiten sivuutettu. Oppiminen ei koskaan tapahdu tyhjiössä vaan osana yhteisöjen toimintaa ja vuorovaikutusta. Ympäristö vaikuttaa taitojen kehittymiseen, mutta yhteisöissä toimiminen myös vaatii oppijalta erilaisia taitoja kuin yksilöllinen toiminta."

Oppimisen sosiaalinen luonne on lähellä omaa kiinnostusta eli sosiaalista pääomaa. Jollei ole riittävästi myönteistä sosiaalista pääomaa, ei myöskään voi voi hyödyntää oppimisen sosiaalista luonnetta. Kiinnostavaa ja tarpeellista pohdintaa sisältyy Päivi Nilivaaran väitöskirjaan. Se on suositeltavaa luettavaa pohjustukseksi opettajayhteisön kehittämiskeskusteluille.

Tulevien opettajien elämän päämäärät, vääriä vai oikeita?

 Tulipa someen taas pöhinää ja suoranaista kiukkua joidenkin kavattajien ja opettajien taholta! Mediaan ilmestyi nimittäin huhtikuussa julkaistun tutkimuksen (LINKKI) Suomen osuus, jossa Elina Kuusisto tutkijatovereineen (LINKKI) on ollut mukana. Tutkija oli huolissaan siitä, että opettajaopinnot alkaneilla opiskelijoilla elämän päämäärä oli keskimäärin painottunut vahvasti omaan onnellisuuteen, eikä niinkään yhteiseen hyvään. Somessa tämä aiheutti suuttumusta. Epäiltiin jopa, että tutkimus on maalittamista. Opettajat ovat, kuten kaikki korkeasti koulutetut, helposti vahvistuserheen kampittamia. Tieto joka ei sovi omaan maailmankuvaan tai jo omaksuttuun tietoon, on väärää. Tästä voi pahimmillaan seurata tiedevastaisuutta, varsinkin tänä otsikoiden lukemisen aikana. NO, tarkempi lukeminen on taas paikallaan- ja rauhoittaa.

Tutkimuksen päämäärä on ollut ilmeisesti tuottaa opettajankoulutukseen tietoa. Tutkijat itsekin korostavat että tutkimus kohdistui opintojen alussa oleviin opiskelijoihin. Emme tiedä miten koulutuksen edistyessä päämäärät muuttuvat, saati mitä muutama työvuosi tuo mukanaan. Elina Kuusiton(kaan) mielestä onnellisuuden tavoite ei ole mitenkään väärä, kaikkihan sitä haluavat.

Vähän parempaa tietoa löytyy tietenkin Tampereen yliopiston julkaisemasta tiedotteesta (LINKKI) Tutkimus perustui William Defoen tutkimusryhmän kehittämästä teoriaan elämän päämäärästä, Purpose in life. Teorian mukaan elämän päämäärän voi nähdä koostuvan kolmesta dimensiosta, ulottuvuudesta. Ne ovat: pitkäaikainen ja merkityksellinen tavoitteellisuus, toiseksi toiminta tavoitteen saavuttamiseksi ja kolmantena oman itsen ulkopuolinen ulottuvuus, joka on yhteiseksi hyväksi toimiminen. Kyse on nyt siitä että tämä kolmas ulottuvuus ei ollut tasapainoisesti esillä nuorilla opettajaopiskelijoilla, vain kolmasosalla oli yhteiskunnallisia tavoitteita näkyvinä päämäärinä. 

Kuusisto sanoo:" Meillä näyttäisi olevan (tulossa) opettajasukupolvi, joka lähtee työhön tullakseen onnelliseksi tai niistä lähtökohdista käsin, mitä työ heille antaa. Opettajan työ on hyvin haasteellista ja pelkään, että tämän tyyppiset päämäärät ja odotukset eivät kanna arjessa, mikäli opiskelemaan lähdetään vain oman onnellisuuden näkökulman kautta. Paradoksaalisesti tukimuksissa on havaittu, että ihminen tulee onnelliseksi toisten palvelemisen kautta." 

Niinpä tukimus ei maalita tai kiusaa, vaan haluaa tukea opettajan työssä jaksamista tai oikeastaan työn ilon ja merkityksellisyyden vahvistamista. Jatkossa Kuusisto ja tutkijatoverinsa Inkeri Rissanen haluavat vaikuttaa siihen, miten elämänpäämäärää voi opettajaopintojen aikana työstää, ja miten sitä voi auttaa koulutuksen toteuttajien taholta.
Kuusisto: "Toivon että meillä on tulevaisuudessa opettajia, joilla on motivaatiota ja voimavaroja lähteä vaikuttamaan ralenteisiin ja puuttumaan hankaliin työolosuhteisiin. Yhteiskunnallisen ulottuvuuden mukaan tuleminen opettajankoulutukseen on merkittävää, mutta kuten tutkimuksestamme voi havaita, olemme siinä vasta alkutaipaleella. On tärkeää, että opettajat näkevät isommassa mittakaavassa työnsä merkityksen."  Ihan niin!

Kerava kehittää hyvinvointia kouluihin

Keväällä kaikki kasvaa ja muuttuu. Kouluissa odotellaan tässä vaiheessa jo lomaa, mutta ajatellaan myös tulevaa. Olemme aivan innoissamme Keravan perusopetuksen hankkeista, joissa itsekin saamme olla vähän tukena. Käymme nyt keväällä viidessä koulussa kertomassa mitä etuja me pienryhmärakenteessa olemme nähneet, ja miten pienryhmä rakennetaan ja ohjataan tuottavaan vaiheeseen.

Ensimmäisenä kuntana luulisin, Keravalla pyritään puuttumaan opetusryhmien sosiaaliseen rakenteeseen. Opetussuunnitelmassa annettu tehtävä sosiaalisen pääoman kartuttamiseksi saisi näin suunnittelmallisen toteutuksen. Pitkäkestoisia kotiryhmiä on tarkoitus käyttää kaikissa kouluissa. Tavoitteena on kokonaisvaltaisen hyvinvoinnin lisääminen. Olisi mahtavaa, jos tästä kehittämishankkeesta tulisi osa koulujen pysyvistä opetusjärjestelyistä. Linkki helmikuun Keravan uutisiin  

Toinen loistava hanke on Keravalla toimintamalli, jossa jokainen yläkoulun aloittava oppilas valitsee nyt keväällä oman painotetun opinpolun ilman pääsykokeita. (LINKKI uutiseen)  Painotuspolut ovat: taiteet ja luovuus, liikunta ja hyvinvointi, kielet ja vaikuttaminen sekä tieteet ja teknologia. Hyvä lista minusta! Myös iso lehti antoi huomiota ansaitusti tälle ratkaisulle (Linkki HS)

 

Nämä molemmat toimintamallit tuottavat toivottavasti paljon hyvää kouluihin. On selvää, että etenkin pienryhmärakenne vaatii opettajilta pedagogista sopeutumista, ehkäpä hiukan uudenlaista opetusotetta ja osaamistakin. Uskomme, että vaivannäkö palkitsee, kun toiminta saadaan vakiintumaan. Molempia kehitysmalleja on tarkoitus myös seurata, jotta vaikutuksia voidaan arvioida. Kyllä on melko jännittävää!

Todella mahtavia uutisia! Hienoa kun Keravan kouluorganisaatiossa halutaan ratkaista ongelmia ja lisätä hyvinvointia isoilla teoilla. Pienet askelet jäävätkin usein unholaan.

Taas vastaillaan, Kouluterveyskysely

Kevään aikana tuhannet vastaavat taas THL:n Kouluterveyskyselyyn(linkki). Se tuottaa paljon erilaista tietoa lasten ja nuorten hyvinvoinnista. Siitä kertyy kuvaajia, joiden avulla voidaan tai pitäisi voida seurata kehityksen kulkua hyvinvoinnin eri alueilla. Kyselyn kehittäjä, emeritusprofessori Matti Rimpelä on kylläkin sitä mieltä, että massakysely ei enää palvele. Tarkempaa tietoa saataisiin kohdistamalla teemaattisia kyselyjä.

Rimpelän mukaan kyselyssä ei ole enää oikein mittän järkeä. "On energian ja aineiston hukkaamista , että kysymme samoja asioita kymmeniltä tuhansilta nuorilta. Sama tieto saataisiin paljon tarkemmin muutamilta tuhansilta nuorilta." Rimpelän mukaan kyselystä on tullut mielipidetiedustelu, joka ei kerro mitään. (LINKKI Ylen uutiseen)   No, järkee vai ei, niin uuden kyselyn tulokset tulevat taas loppuvuodesta.

Minua kiinnostaa tietenkin yhteisölliset ilmiöt, joita kysely myös jotenkin kaiketi kuvaa. Otetaan muutama kuva kyselystä 2021:

Todella mukavaa on, että opettajaan luotetaan enemmän. Aiemmin kansainvälisessä vertailussa suomalainen opettaja suhtautui etäisesti oppilaisiinsa. Ehkäpä ollaan menossa parempaan suuntaan. Luottamus- ja kiintymyssuhde pitäisi olla kunnossa jos kasvattaja haluaa vaikuttaa oppilaisiinsa. Suhde opettajaan kuvastanee suhdetta kouluun yleisestikin. Luottamus opettajaa kohtaan on osa sosiaalista pääomaa.

Moni asia on koulussa(kin) sukupuolittunut. Vaikea sanoa, että ovatko tytöt yksinäisempiä, vai tunnistavatko he herkemmion yksinäisyyden tai vastaavat yksinäisyydestä käsin? Joka tapauksessa puuttumalla ryhmien sosiaaliseen rakenteeseen, opettaja voi varmistaa että yksinäisyyttä ei tarvitse tuntea, ainakaan pitkään. Toivottavasti tämäkin huonoa kehitystä osoittava käyrä johtuu paljolti korona-ajan poikkeusjärjestleyistä.

Yksinäisyys ja ahdistuneisuus ovat herkästi yhteen kuuluvia asioita.Tässä on taas toivottavasti koronavaikutusta. Mutta miksi pojat ovat ihan eri tasolla? Olisi kiva tietää.

Tyttöjen koulu-uupumus on lähtenyt jyrkkään nousuun. Voi olla että se tunnistetaan entisä paremmin, mutta jotain merkillistä tässä on. Tytöt pärjäävät Suomessa yhä selvemmin poikia paremmin (OECD-maiden suurimmat erot tyttöjen ja poikien välillä) , mutta onko tämä sitten sen hinta? Mistä tämä käyrä oikein kertoo?

Vaikka tytöillä menee koulutuksellisesti hyvin,  niin tämä asia on kaipaa edelleen korjaamista. Koulu voi osaltaan opettaa yhdessä toimimista ja arvostavaa suhtautumista toisiin. Ei voida mennä huonompaan suuntaa! Toisaalta ollaan nyt varmasti ottamassa taas kehityksessä edistysaskelta, jolloin tytöt tunnistavat paremmin epäsopivan käytöksen, eivätkä myöskään sitä hyväksy.

Mutta onhan paljon positiivista kyselyssä. Tupakointi on vähentynyt huomattavasti, alkoholin käyttö vähenee edelleen nuorison keskuudessa ja fyysisen väkivallan uhka vähenee. Suurin osa ei koe kiusaamista.

Sosiaalisen pääoman kertymisen ja yhteiskuntaan kiinnittymisen kannalta on hyvin tärkeää, että koulussa on mukavaa. Hiukan hassua on, että pojat viihtyvät koulussa vähintään yhtä hyvin, vaikka heidän tuloksensa ovatkin heikompia. Huolettomuus on poikien vahvuus, vaikka sitä usein pidetään heikkoutenakin. (itse olin liiankin huoleton oppilas)

Liitu 2022

Olen lukenut muutamia raportteja, jotka odottavat kirjallista merkintääni. Liitu on vanhalle opelle kyllä tuttu. Olihan se todella toimiva teknologia ja oli jotenkin toiminnallisempaa kirjoittaa taululle kuin näppäillä näppäimistöä. Ja siinä sai liikkua. En koskaan oppinut istumaan luokassa, enkä siten sitä ollut aina vaatimassa oppilailtakaan. No nyt olemmekin saaneet tietää, että jo varttitunnin istuminen aloittaa aivoissa passiivisen jakson....

Ja siihen liittyykin varsinainen asia. LIITU 2022 (Lasten ja nuorten liikuntakäyttäytyminen Suomessa) on laaja tutkimus 7-15 vuotiaiden liikkumisesta, joka tehdään muutaman vuoden välein. Siinä on paljon kiintoisaa luettavaa (Lataa tästä)

Pojilla on kerrankin tässä asia, jossa heillä menee hyvin. Tytöt vähentävät suositusten mukaista liikuntaa aikaisemmin kuin pojat (jo 9-vuotiaana), ja kokevat myös liikumiselle esteitä poikia useammin. Tämä ero on lisääntynyt. No, samalla on lisääntynyt myös tyttöjen ja poikien välinen ero koulumenestyksessä tyttöjen hyväksi.

Yhä suurempi osa liikkuu omatoimisesti. Urheiluseuroissakin liikkuu noin puolet, mutta vähemmän kuin ennen. Ehkä koronan ja kohonneiden kustannusten takia? Omatoiminen liikkuminen on toki parasta, koska siinä kehittyvät yhteistoimintataidotkin vertaisporukassa. Ei ole aikuinen luomassa sääntöjä ja ratkomassa kiistoja. Aikuisen on hyvä olla taustatukena, tottakai. Omaehtoinen liikkuminen saattaa hyvinkin lisätä positiivista sosiaalista pääomaa. 
Liikkuminen ei ole palautunut koronaa edeltävälle tasolle. Erityisesti vanhemmat ikäryhmät ja tytöt liikkuvat liian vähän.
Suosittu liikkumispaikka on oma tai kaverin piha-alue, sehän onkin luontevaa. Myös muutkin avoimet tilat, kuten kevyen liikenteen väylä, on mainittu tärkeäksi liikuntapaikaksi. Vaikka järjestetty harrastus on usein ihan hyvä asia, ei pari kertaa viikossa tapahtuva harraste tarjoa läheskään tarpeeksi liikuntaa kasvavalle. Jos liikuntaharrastus sitten on muuttuu jokapäiväiseksi (tahdätään kilpailuun), niin se ei varmaan kaikille sovi tai ole mahdollistakaan. Siksi on hyvä kannustaa omaehtoiseeen liikkumiseen.

Miksi kannattaa liikkua? Riittävällä liikunnalla on suuri hyvinvointia edistävä vaikutus lapsille ja nuorille. Riittävästi liikkuvat kokivat terveytensä sekä fyysisesti että psykkisesti paremmaksi, he olivat vähemmän yksinäisiä, olivat vähemmän stressaantuneita ja nukkuivat enemmän. Varmasti tällä on merkitystä tulevallekin elämän laadulle.

Mietin tätä. Kun omaehtoinen liikkuminen on kaikkien tärkeintä, jotta liikkumista tapahtuu päivittäin, niin yhä suuremmat koulut vähentävät liikuntaa merkittävästi. Ai miksi? Suurilla kouluilla on yleensä suuri oppilaaksiottoalue. Kun koulumatka kasvaa, niin kouluun tullaan muutoin kuin kävellen tai pyörällä. Näin opitaan, että omin jaloin ei liikuta paikasta toiseen. Jos suuria yksikköjä pidetään taloudellisina, niin niillä on paljon muita heijastusvaikutuksia, joita on vaikea mitata.

Vaalikampanjat tuottavat yksinkertaistuksia

 Näköjään eduskuntavaalit ovat tulossa. Koulutus on tärkeä teema, tottakai, koska se on kulttuurimme ja koko yhteiskuntamme tulevaisuuden tekijä. Vähän tuntuu, että koulukeskustelussakin mielipiteen voi tarjota totuutena ja monia uskomuksia tarjotaan kouluun liittyen tutkimustuloksena. Kirjoitin vähän muussa tarkoituksessa asiasta, mutta laitan sen kirjoituksen myös tänne. Yhä enemmän harmittaa, että ihmiset eivät jaksa taustoittaa tarpeeksi, ja sitten on vielä että siitä seuraa tiedevastaisuutta. Jos tutkimustulokset eivät miellytä, niin ne voidaan kuitata vääriksi tai jopa salaliiton tuottamiksi, Huokaus...

Mitä perusopetuksessa on tapahtunut 2000-luvulla?

Nyt vaalienkin alla toistuvat muutamat väittämät/teemat, joiden takana on enemmän kuin usein sanotaan. Otan muutaman esille.

Sanotaan että oppimistulokset ovat romahtaneet. Eivät ole. Oppimistulosten lasku näkyi jo 2000-luvun alussa perusopetuksen päättäneiden keskuudessa, vaikka meillä oli silloin parhaat Pisa-tulokset. Jotain tapahtui 2000-luvun taitteessa, ja silloin ei puhuttu ilmiöoppimisesta, uudenlaisten koulujen tai digitalisaation turmiosta. Itse asiassa meillä oli parhaat Pisa-tulokset, kun meillä oli vilkkain digitalisaation kouluun tuonti käynnissä. Lasku on ollut vähäistä mutta jatkuvaa. Ilmiö on globaali.

Mistään romahduksesta ei voi puhua. Suomi on Euroopan parhaiden ryhmässä heti Viron

perässä (jossa on tehty isoja digiloikkia). Etenkin tytöt ovat Euroopan parhaita lukijoita

viimeisessä Pisa-mittauksessa. Edellä on Kanada, joka on monin uudistuksin päässyt nyt

Pisa kärkeen.Sitten on muutama Kiinan hallitsema alue, joiden tuloksiin voidaan suhtautua

ainakin kriittisesti.

Oppimiserot ovat kasvaneet. Kyllä. Tämä selittyy suurimmalta osin tyttöjen ja poikien eroista sekä kantaväestön ja maahanmuuttajataustaisten oppilaiden osaamiseroista. Molemmissa tapauksissa meillä on OECD-maiden suurimmat erot! Tämä on se ongelma, jonka syyt olisi selvitettävä tutkimuksilla. Mutta edelleen meillä on erittäin tasalaatuinen koulutusjärjestelmä. Alueellisen eriarvoistuminen heijastuu kouluun koska suurin osa oppimistulosten eroista selittyy kotitaustalla. (monien tutkimusten mukaan noin 90%) https://www.oph.fi/fi/uutiset/2018/oecd-vertailu-vanhempien-koulutustaso-vaikuttaa-yksilon-koulutuspolkuun-voimakkaasti   Ns. huippukouluissa opiskelevat saisivat samat tulokset missä kouluissa vain. Tämä selviää mm. Venla Berneliuksen tutkimuksista. Pisa tuloksia tässä: https://julkaisut.valtioneuvosto.fi/bitstream/handle/10024/161922/Pisa18-ensituloksia.pdf?sequence=1&isAllowed=y

Koulutuksen kehittäminen. Nopeasti muuttuvassa toimintaympäristössä koulu on haasteiden

edessä. Ihmisenä olemisen perustarpeet eivät ole muuttuneet miksikään mutta jatko-opiskeluja työelämä vaativat yhä enemmän. Meidän pitää kysyä mitä 2040-luvulla pitää osata jamyös miten luottamukseen nojaava demokraattinen hyvinvointiyhteiskuntamme saadaansäilymään tulevaisuudessa, jossa nyt on näkyvissä polarisaation aika? Torsti Pälvi kirjoitti tästä ansiokkaasti ja suoraan https://www.hs.fi/mielipide/art-2000009451186.html  "Muuttuvassa maailmassa ei riitä, että pitäydytään vain nykyisyydessä ja aiemmissa malleissa.”

Opettajat kokevat usein, että perusopetusta kehitetään koulun ulkopuolelta, eikä opettajilta

kysytä. Tämä on sekä totta että epätotta. Koulutuksen maksaa yhteiskunta ja opettaja

toteuttaa Eduskunnassa laadittua tehtävänantoa, tosin hyvin itsenäisesti. Meillä kuntatasolla

tehdään viime käden ratkaisut siitä, miten kouluissa toimitaan ja miten rahoitus jaetaan.

Toisaalta opettaja ei välttämättä ole tulevaisuuden tarpeiden asiantuntija ja harvoin

organisaation sisältä nähdään kaikkia muutostarpeita. Sen sijaan kouluissa kyllä tiedetään

miten nyt toimitaan, ja usein myös ollaan muutoksia vastaan, joskus aiheesta ja joskus ei.

Muutosvastarinta on kaikkien organisaatioiden perustila. Meillä Kansallinen koulutuksen

arviointikeskus (KARVI) tuottaa paljon tietoa koulujen toiminnasta ja tuloksista, samoin

Kouluterveyskysely ja lukuisat kansainväliset mittaukset, joissa olemme mukana. Aivotutkimus

kertoo nykyään väjäämättä, että hiljaa istuminen passivoi aivoja ja aktiivinen oppii. Tämä on

fakta nykyisen opsinkin taustalla.

Koulutuksesta on säästetty. Kyllä, mutta perusopetuksen suurimmat säästöt tehtiin jo

1990-luvun lopulla. Sen jälkeen rahoitus on ollut tasaista tai jopa hieman noussut. Kun

oppilasmäärä on selvässä laskussa, niin perusopetuksen rahoitus on jopa parantunut.

https://www.oaj.fi/politiikassa/koulutuksen-rahoitus/ 

Työrauha. Tämä on siten ongelmallinen käsite, että opettajan työrauha on erilainen kuin

oppilaan työrauha, eikä siinä mitään. Keskusteluissa on vain hyvä erotella, mistä puhutaan.

Koulu siirtää kulttuuria seuraavalle sukupolvelle, mutta antaa myös eväät tulevaisuuteen.

Haastavaa mutta innostavaa. Opettaja voi päättää itse paljosta, rehtorikin. Kunta on työnantaja,

jossa valtiolta tuleva visio/tehtävä laaditaan suunnitelmaksi toteuttaa tehtävä mahdollisimman

hyviin.

Koulun rakenne. Me aikuiset olemme muuttaneet muutamassa vuosikymmenessä lasten

kasvuympäristöt perusteellisesti ja sitten ihmetellään ahdistuneita nuoria…

Lähdetään siitä, että puolet Suomen peruskouluista on lopetettu 2000-luvulla. Vähenevät

lapsemme laitetaan yhä suurempiin kouluihin, joiden vaikutusta lasten kehitykseen emme

tiedä. Luokattomuutta on samalla lisätty. Lapsille on yhä harvemmin mahdollista rakentaa

turvallisia luottamussuhteita koulussa, mutta usein myös lähipiirissään vaihtuvien ihmisten

takia. Kuinka monta aikuista koululainen kohtaa viikossa koulussa, entä vuodessa tai

peruskoulun aikana? Kuinka usein hän joutuu uusiin ryhmiin ja aloittaa yhteisöasemansa

hakemisen alusta? Kuinka innostaa oppilasta joka saa jatkuvasti heikkoja arvosanoja? Kuinka

voidaan edistää sosiaalisen pääoman jakautumista tasaisesti kaikille, kun nyt se näyttää

kertyvän heille, joilla menee hyvin? Olemme luoneet kouluihin rakenteita, jotka eivät palvele

lasten kasvua aina parhaalla tavalla, vaan voivat jopa aiheuttaa ongelmia.

Lastemme pitäisi pystyä ratkomaan monia ongelmia, joita jätämme heille perinnöksi:

"Kriisejä ei ratkaista niillä arvoilla ja ajatusmalleilla, jotka ovat ongelma

synnyttäneet."Näin totesivat Olli-Pekka Heinonen ja Kaarlo Hildén HS Vieraskynässä  4.3. 2022

Olen kyllä samaa mieltä.