Onko OPH pilannut koulun?

Näin väittää Tero Kurki kirjoituksessaan Opetushallituksen pitää palata perustehtäväänsä  (HS 2712. Mielipide, linkki). Voi olla, että hän ei ymmärrä asioiden kokonaisuutta tai on ymmärtänyt tahallaan väärin. Populistisuutta edustaa kirjoituksessa se, että mielipide esitetään totuutena, jolle olisi tieteellinen perusta. Kirjoittaja syyttää Opetushallitusta ideologisesta kehittämisestä ja tieteellisen tiedon unohtamisesta - ja samalla unohtaa tieteellisen otteen itse. "Suomella ei ole varaa menettää enää yhtäkään sukupolvea ideologisille ja tieteeseen perustumattomille kokeiluille."  Melkoinen väite, kun olemme sentään edelleen ihan hyvin menestyvä koulutusmaa. Ei aina tarvitse olla paras. Hyvää kirjoituksessa on, että se herättää kriittistä ajattelua. Olen eri mieltä kirjoittajan kanssa, mutta perustein, jotka voidaan tarkastaa. 

Kurki kirjoittaa että: "Myös opettajien keskuudessa vallitsee käsitys, että Opetushallitus on heikentänyt oppimistuloksia, oppimisrauhaa ja oppilaiden motivaatiota erilaisilla ideologisilla ja tieteeseen perustumattomilla uudistuksilla kuten inkluusiolla, ilmiöoppimisen painottamisella liian nuorena oppilaille, itseohjautuvuuden ylikorostamisella, avoimilla oppimisympäristöillä, digioppimisella sekä monitulkintaisella opetussuunnitelmalla, joka on johtanut vaatimystason laskuun."  Tämä ei ole tieteellistä tekstiä. Väite, että opettajien keskuudessa olisi yleisesti näitä ajatuksia voi olla totta sekin, mutta joku tutkimus pitäisi esittää tämän tueksi. Jos itse on jotain mieltä, voi toki toivoa että muutkin ovat. Mutta toive ei ole tutkimusta.  Lisäksi nuo mainitut asiat ovat kumottavissa väärinä perusteina.

Inkluusio. Se ei itsessään pilaa koulua, vaan miten inkluusio on järjestetty, on tärkeää. Varmasti hyväksymme ajatuksen, että mahdollisimman moni voi osallistua koulukäyntiin normaalioloissa. Kun koulussa on erilaisia oppijoita, kaikki voivat hyötyä kokemuksesta. Jos ei ole sopivaa henkilöstöä auttamassa, niin silloin tietysti voi olla vaikeaa. Toteutuksesta ei päätä OPH, vaan kunnat itse.

Ilmiöoppimisen painottaminen liian nuorille. Opetushallituksella ei ole valtaa opettajien käyttämiin kasvatus- ja opetusmenetelmiin. Ilmiöoppiminen tarkoittaa yksinkertaisesti sitä, että opittivat asiat liittyvät oikeisiin asioihin ja toisiinsa. Koulua voidaan nykymuodossaan kylläkin syyttää dekontekstuaalisuudesta, jolloin siilomaiset oppiainesisällöt eivät välttämättä muodosta oppilaiden tietovarannossa toisiaan tukevaa kokonaisuutta. Liian nuorena ei voi aloittaa asioiden ymmärtämistä niin, että ne liittyvät todellisuuteen, omiin havaintoihin ja kysymyksiin.

Itseohjautuvuuden ylikorostus. Tämä on niin outo väite! Opetushallitus laatii kyllä perusopetuksen opetussuunnitelman perusteet, mutta se miten tavoitteisin päästään on koulujen ja opettajien ihan itse  päätettävissä. Ja etenkin: Itseohjautuvuus on kasvatustavoite. Oman toiminnan ohjaus, oma-aloitteisuus on jotain, mitä vamasti tarvitaan tulevaisuuden taitona. Jokainen vanhempi kannustaa lastaan itseohajutuvuuteen, eli toimimaan itsenäisesti ja uskomaan itseensä. Itseohjautuvuus on lapsen eräs keskeinen kehitystehtävä, jota aikuiset kotona ja koulussa tukevat. Kuinka sitä voi yleensä ylikorostaa?

Avoimet oppimisympäristöt. Mitä sillä tarkoitetaan? Suomessa on ilmeisesti noin 1-2 % koulutiloista sellaisia, joita voi sanoa avoimiksi oppimisympäristöiksi. Kun lapsimäärät ovat vähentymässä, niin uusia kouluja rakennetaan hyvin hitaasti. Ne eivät voi vielä vaikuttaa mitenkään tuntuvasti mihinkään tuloksiin. Uusia, joustavampia tiloja on hyviä ja ei niin hyviä. Niiden käyttöönotto onnistuu jossain paremmin kuin muualla. Opetushallitus ei päätä millään tavoin koulujen arkkitehtuurista. Kunnat saattavat  kylläkin sortua säästämään uudenlaisten tilojen yhteydessä vääristä asiosta.

Digioppiminen. Jälleen ilmaisu, jonka sisältö on erittäin epäselvä. Opetushallitus on tukenut koulujen digitalisaatiota kyllä, mutta valtioneuvoston määräyksestä. Otetaan tässä esiin naapurimme Viro, jota nyt katsomme ihaillen Pisa-menestyjänä. Virossa digivälineiden ja -ohjelmien käytöllä on tärkeä osa opetuksessa. Virossa on ilmeiseti onnistuneesti laitettu digi palvelemaan oppimista. Laite tai ohjelma ei itsessään tee mitään, niillä tehdään hyödyllisiä tai einiinhyödyllisiä asioita. Opettajat päättävät digiopetuksen laadusta, ei OPH.

Monitulkintainen opetussuunnitelma. Kun mikään ei ole hyvä... Kun olimme Pisan huipulla, löydettiin syyksi helposti meidän väljä opetussuunnitelmamme ja opettajien pedagoginen vapaus toimia. En tiedä, haluavatko opettajat lisää tarkkoja määräyksiä opetussuunnitelmaan. Jos haluavat, niin muistetaan, että opetussuunnitelmat tehdään kunnissa opetussuunnitelman perusteiden pohjalta.

Ei ole olemassa tieteellistä, yksimielistä käsitystä/tulosta siitä, millainen  hyvän koulun tulisi olla. Kaikki ovat koulua käyneet ja kaikilla on tarvittaessa mielipiteitä koulusta. Itse toivon, että koulujen rakenteita kehitetään yhteisöllisempään suuntaan ja että opettajat oppisivat toisiltaan parhaat käytännöt. Koulutyö on prosessissa aina, vaikkakin hitaassa. Sata vuotta toimineet tilajärjestelyt ja pedagogia ei sellaisenaan enää tuota parasta tulosta. Olen optimisti, uskon, että koulut, rehtorit ja opettajat yhdessä kotien kanssa kehittävät kouluista kasvuympäristön, joka palvelee entistä paremmin lasten kasvua kansalaisuuteen. Siihen tarvitaan kyllä jotain vanhaakin, mutta myös paljon uutta.

Oman juttunsa ansaitsee kyllä kasvatus. Ihmettelen jatkuvasti, että miksi kasvatus on lähes kokonaan unohtunut, kun keskustellaan koulun tavoitteisiin pääsemisestä. Kasvatus on kuitenkin laissa mainittu perustehtävä ja onhan suurin osa peruskoulun opettajista kasvatustieteilijöitä! Palaan aiheeseen, ehkäpä ensi vuonna. 15 vuotta blogia takana!

Tolkkua Pisa- revittelyyn

Kyllä minä mieleni pahoitin, kun taas piti uusimman Pisan tulokset saada otsikkotasolla mahdollisimman huomionhakuisiksi. Jälleen olimme romahtaneet (kuin jo edellisellä kerralla) mutta kummasti olemme keskiarvon yläpuolella ja monessa asiassa Euroopan parhaimmistoa. Silti jopa Hesarin tiedetoimittaja katsoi tarpeelliseksi leimata koulun nykyinen kehittäminen hölynpölyksi. (linkki) 

Hämmästelen...On kovasti muodikasta ilmoittaa laskevien tulosten johtuvan digitalisaatiosta. Siihen Mutanenkin viittaa. Saksassa ollaan huolissaan heikosta digitalisaatiosta kouluissa ja arvellaan että heikentyneet tulokset johtuvat siitä...Viro, joka on nyt Euroopan paras maa Pisassa, teki valtaisan digiloikan heti uuden itsenäisyyden alkuvuosina. Oletan, että opettajia myös koulutettiin kunnolla uusien välineiden käyttöön, toisin kuin meillä kävi. Mutta otsikon kanssa ei voi olla samaa mieltä.

Kun opetussuunnitelmia tehdään, niin sen muokkaamiseen osallistuu suuri määrä asiantuntijoita, myös opettajia. Se laaditaan aina parhaan käytettävissä olevan tiedon mukaan. 

Tiedemaailmassa on melkoinen yksimielisyys siitä, että ihminen oppii parhaiten kun on aktiivinen oppimisprosessissa. Vaikka koulussa on sata vuotta istuttu hiljaa ja kuunneltu opettajaa, niin se ei nyt vaan  ole kovin hyvä tapa oppia- etenkään vaikeita asioita. Aktiiviseen oppimiseen on edelleen pyrittävä. Siihen ei päästä jos ei ymmärretä opetuksen olevan koulussa ryhmämuotoista, jolloin ryhmien oppimismotivaatiota ja yhteistyötaitoja tulee opettaa ja ohjata paljon nykyistä tehokkaammin.

Peruskoulu toimii edelleen hyvin. Osin samoja ongelmia on havaittavissa Euroopan maissa, vaikka eroja on. Melkoinen osa tuloksista juontuu tietenkin kulttuuriin, jossa lapset kasvavat.

Minusta enemmänkin voisi korostaa, että meidän laskumme selittyy suurelta osin poikien heikosta menestyksestä. Meillä on kasvanut edelleen joukko, jossa on heikot oppimistulokset ja suurin osa on poikia. Erinomaisesti pärjääviä on edelleen yhtä paljon, mutta keskiryhmästä osa valuu heikommin osaavien ryhmään. Alueelliset, koulujen väliset ja jopa luokkien väliset saman koulun erot kasvavat edelleen. Tosin meillä on edelleen tasaisemmat oppimistulokset kuin useimmissa maissa. Itä-Suomen pojilla ei mene hyvin ainakaan tässä mittauksessa. Voi olla että he löytävät muuta merkityksellistä. 

Edelleen meillä on ongemia maahanmuuttajien kotoutuksessa, koska meillä on poikkeuksellisen suuret erot oppimistuloksissa kantaväestön lasten ja maahanmuuttajataustaisten lasten välillä. Suurten kaupunkien sisällä jatkuu eriytyminen. Me olimme parhaita aiemmin tasaisuuden vuoksi, nyt tasaisuus on hiukan heikentynyt.

Mutta onhan hyvääkin. Oppilaamme viihtyvät koulussa keskimääräistä paremmin ja se on tärkeää. Kouluun kiinnittyminen on ehtona myös opintoihin kinnittymiseen. 

Otan esille kaksi kommentoijaa, joita arvostan. Marika Toivola (linkki)  muistuttaa että medialla on vastuu mielikuvien tuottajana. Mielikuvat alkavat usein toteuttaa itseään. Lisäksi hän ottaa esille näkökulmia jotka koskevat koulua itseään. Kaikkia Pisa heikennyksen syitä ei nimittäin voi ulkoistaa. Medialla on minustakin suuri vastuu kuin puhutaan ihan Suomen tulevaisuuden ehdoista. Jos aina ilmoitetaan, että romahdus on tullut ja kehittäminen on tehty väärin, niin tämä ajattelu pesiytyy kouluihin ja koteihin ja alkaa toteuttamaan huonoja tuloksia.

Ja lopuksi vielä Lauri Järvilehto. Niin ihanaa, että joku ajattelee ihan oikeasti ja tuo esiin tietoa, eikä vai luuloja, yleistyksiä tai muodikkaita mielipiteitä. Järvilehto muistuttaa blogissaan että juuri mikään syy, mitä julkisuudessa on esitetty ei ole (ainakaan yksin) syyllinen Pisa-tulosten laskuun. (linkki)

"Median luoma harhakuva itseohjautuvista digiavokonttorikouluista on täyttä huuhaata."
"Uusien menetelmien käyttöönotto on ollut niin vähäistä että ne eivät millään voi selittää nyt saatuja tuloksia."

Järvilehtokin muistuttaa Virossa käytettävän edistyksellistä pedagogiikkaa jossa digilaitteita käytetään paljon oppimisen avuksi, mutta viisaasti. Jos luodaan mielikuvaa, että ennen oli paremmin, niin jäljelle jää melko huono vaihtoehto: "Tai sitten voidaan hömppäotsikoiden kannustamana pikakelata koulu takaisin 1980-luvulle. Siinä voidaan sitten 2030-luvulla ihmetellä miksi Suomesta tuli kehitysmaa."

Huumori, yhdistää tai erottaa

Itsenäisyyspäivän alla on hyvä tarkastella huumoria.

Onpa hieno tutkimusaihe, tuo lasten huumori! Tuula Steniuksen väitöskirja varhaiskasvatuksen lasten huumorista julkistettiin 25.11. : Lasten huumorin rakentuminen päiväkodissa: "Mua kikattaa, kun mä teen jekkuja" - Kuvaava nimi. (LINKKI vaitöskirjaan)

Vaikka tutkimus on tehty varhaiskasvatuksessa, niin samoja havaintoja voitaisiin tehdä ihan kaikissa ikäluokissa perusopetuksessa. Huumorin luonne on sama, iästä riippumatta. Huumori kertoo paljon yhteisöstä, se on luovaa, yhdistävää tai erottavaa, yllätyksellistä ja usein haastavaakin. Olen aina ajatellut, että jos opettajaa ei naurata yhtään töissä, niin se on kyllä huolen aihe. Silti huumoria on tutkittu melko vähän, eikö se ole riittävän vakava aihe?

Stenius sanoo väitöskirjassaan muun muassa näin:

 "Aikaisemmat tutkimukset osoittavat, että huumorista on lapselle hyötyä niin itsetuntemuksen, luovuuden ja ongelmanratkaisun, ystävien saamisen, oppimisen ja sosiaalisen vuorovaikutuksen näkökulmasta."

"Huumori on jatkuvasti läsnä lasten arjessa. Lasten huumori ilmenee monipuolisesti kehollisena ja sanallisena hassutteluna, hyperhauskuutena tai karnevalismina. Lapsille huumori on leikkien, arjen tilanteiden ja vuorovaikutuksen väline, jossa innokkeina ovat hassut epäjohdonmukaisuudet ja yllättävät ilmiöt, jotka saavat aikaan naurua. Huumorin avulla lapset voivat testata turvallisessa ympäristössä rajojaan, hallita ihmissuhteita ja muuttaa yksinkertaiset rutiinit leikiksi nauraen ja ottaen kontaktia aikuisiin."

ja vielä tämäkin

"Oleellista huumorin ilmenemiselle näytti olevan se, millainen ryhmän toimintakulttuuri oli. Hallintaa ja järjestystä painottavassa toimintakulttuurissa huumorille ei ollut tilaa, kun sen sijaan osallisuutta painottavassa toimintakulttuurissa lapsilla ja aikuisilla oli yhteisiä hauskanpitohetkiä. Oleelliseksi lasten ja aikuisten välisen huumorin rakentumisessa osoittautui vuorovaikutuksen vastavuoroisuus".  Tämä on tärkeä havainto.

Näissä sitaateissa on monta tärkeää ilmaisua: Sosiaalinen vuorovaikutus, karnevalismi, turvallinen ympäristö, ihmissuhteiden hallinta, toimintakulttuuri, osallisuus- nämä ainakin. On helppo huomata, että huumorin ilmeneminen yhteisössä kertoo paljon. Tutkimuksessaan Stenius havaitsi, että iso osa lasten huumorista oli sellaista, johon aikuiset eivät reagoineet tai sitten pyrkivät hillitsemään ei-toivottavaksi koettua huumoria. Tämä lienee tuttua koulusta.

Huumori voi olla yksilön sisäistä, mutta usein se on sosiaalisessa tilanteessa ilmenevää. Silloin siihen liittyy väistämättä paljon ryhmädynamiikkaan ja asemaan kuuluvia ilmiöitä. Aikuisten ja lasten välillä koulussakin huumori voi yhdistää tai erottaa. Kun huumori on eräs luovuuden lähde ja sosiaalisen vuorovaikutuksen vahvistaja, kannattaa koulussa käyttää huumoria kasvatuksen sujuvana  apuvälineenä. Yhteinen huumori kertoo paljon osallisuudesta ja sitä myötä kouluun kiinnittymisestä. Jos opettaja jää ohjattavan ryhmän huumorin luomisen ulkopuolelle, hän ei ole saanut kehitettyä hyvää luottamus- ja kiintymyssuhdetta. Silloin hän ei voi tehdä paljonkaan kouluun kiinnittymisen hyväksi. Tässä opettajan oma pedagoginen lähestymistapa näyttää olevan keskeisessä asemassa. Jos opettaja suosii kontrolloivaa opetusta, ei huumorille jää tilaa niin kuin osallisuutta suosivan opettajan ryhmässä. Yhteinen huumori tuottaa turvallisuutta, tehostaa vuorovaikutusta ja kiinteyttää ryhmää. Silloin oppiminen sujuu varmasi mukavasti.

Joskus sanotaan, että ei koulussa aina voi, eikä pidä olla hauskaa. En ole kuullut että jossain koulussa olisi ollut liian hauskaa, niin että hauskuus olisi häirinnut tavoitteiden toteutumista.

Huumori on jännästi myös vallankäytön väline, sehän on opettajille tuttua. Karnevalisointi on juuri sopivan ja epäsopivan punnitsemista, siinä liikutaan herkästi rajamailla, joissa huumori muuttuukin väkivaltaiseksi tai uhkaavaksi. Kasvattaja on koulussa vastuussa siitä, että hänellä tilannetaju toimii. Siihen auttaa usein kokemus, koska vuorovaikutustilaneet tulevat nopeasti ja ovat aina uusia. Jokainen opettaja on varmasti kokenut, että ryhmissä on aina oppilaita, jotka haastavat opettajan auktoriteettiä. Huumori on parhaita keinoja haastaa, koska sen taakse voi myös paeta vastuuta. Milloin voi vastata huumorilla ja milloin täytyy pistää tilanne poikki, se on aina tunnistettava. Luulisin joka tapauksessa, että oppilaat arvioivat opettajansa melko pitkälle sillä, miten opettaja suhtautuu  huumoriin. Oletko meidän kanssa vai meitä vastaan, kysytään näissä "huumoritesteissä". Tietysti on niin, että opettajan luonnollisen auktoriteetin toimiessa oppilaat tietävät missä huumorin raja suurin piirtein kulkee. Silloin hekin ovat turvassa. Toisinaan voi olla hyväkin, että näitä rajoja tarkistellaan yhdessä. 

Huumori on parhaimmillaan voimakas työkalu kasvattajan pakissa. Sillä voi rakentaa yhteyttä yksilöihin ja ryhmiin, rentouttaa ilmapiiriä, kehittää luovuutta ja sen avulla jaksaa itsekin paremmin. Työuupumuksen melko varma merkki on huumorintajun katoaminen. Leikinlasku ja luovat keppostelut kuuluvat kouluun ja ansaitsevat arvostusta inhimillisyyden hienoina ilmauksina.

Katsotaan Pisaa sitten seuraavaksi :) 

Opettaja tarvitsee neuvottelutaitoja ja tilannetajua

Olen viime päivinä tutustunut Harri Gustafsbergin ajatuksiin ja oppeihin hyvästä vaikuttamisesta, vuorovaikutuksesta. Ne tuntuvat käyttökelpoisilta ja uskottavilta, koska takana on runsaasti kokemusta vaativista vuorovaikutustilanteista ja myös tutkimusta; hyvä yhdistelmä. Suurin osa havainnosta ja neuvoista sopii erinomaisesti kasvattajille, opettajille. Jaa, miksi? Katsotaan.

Harrin käyttämistä käsitteistä olen tykännyt: Esimerkiksi tilannetaju, hedonistinen adaptaatio, neuvottelutaidot ja aktiivinen kuuntelu. Lisäksi tähän liittyy Harrinkin esiin ottama kuvaus siitä, että aivot ennustavat koko ajan tulevaa. Kaikki termit ovat käytännössä ilmeneviä asioita, ei vain ylätason puhetta.

Tämä kaikki liittyy neuvottelutaitoon sosiaalisena taitona. Ajattelen, että neuvottelutaito on tärkeä edellytys sille, että yksilö voi kerryttää sosiaalista pääomaansa niin, että elämässä asiat menevät hyvin. Koulun tehtävä on varmistaa sosiaalinen pääoma riittävästi jokaiselle. Silloin on varmistettava, että jokaisella on työkaluja eli sosiaalisia taitoja. Ja nyt tullaan Harriin. Jotta opettaja voi tukea oppilaiden sosiaalisia taitoja ja auttaa sosiaalisen pääoman kertymisessä, hänellä pitää olla hyvät valmiudet ohjaamiseen. Harri uskoo siihen, että jokainen voi kehittää tilannetajuaan ja oppia hyväksi neuvottelijaksi. Kun vain tahtoo.

Tilannetaju on kykyä ymmärtää todellisuutta ympärilläni (kyky havainnoida itseään, toisia ihmisiä ja muuttuvia tilanteita) ja tehdä hyviä päätöksi tämän perusteella.
Neuvottelutaidot pohjautuvat aktiiviseen kuunteluun, jonka avulla voi luoda luottamusta. Aktiivinen kuuntelu edellyttää hyväntahtoisuutta. Mitä toinen tarkoittaa, tarvitsee ja tuntee? 

Hedonistinen adaptaatio liittyy käsittääkseni siihen, että ihmisen mieli tarkkailee muutoksia, jotka ovat yleisesti ottaen ei-toivottuja. Pyrimme palautumaan oletustilaamme. Lottovoittaja tuntee itsensä voittajaksi vain rajallisen ajan, sitten elämä tuntuu helposti samalta kuin ennenkin. Sekä ikävät että ihanat kokemukset palautuvat melko nopeasti normaalilta tuntuvaan olotilaan. Kun aivot pyrkivät ennustamaan lähitulevaisuutta, ovat tilanteiden muutokset häiriöitä. Häiriöiden sietokykyä voi harjoitella. Tähän liittyy kyky olla joustava, joka on opettajalle tärkeä valmius. Haastavat tilanteet ovat haastavia, mutta niiden mittakaava voi koulussakin tulkta suuremmaksi kuin se todellisuudessa on. Silloin ratkaisujen löytäminen voi tuntua ylivoimaiselta. Ja joskus toki niin onkin. Ymmärrän, että hedonistisella adaptaatiolla on kaksi vaikutusta; emme ole tyytyväisiä nykytilaan, haluamme jotain, mutta toisaalta emme siedä kovin hyvin muutoksia. 

Opettaja kohtaa paljon ei-ennustettavia tapahtumia. Jos sitä sietää huonosti, on vaikeuksissa, energiaa kuluu harmitukseen ja asioiden väkisin sovittamiseen oman suunnitelman mukaan.  Hyvin usein häiriötilanteet liittyvät oppilaiden kohtaamiseen ja siihen, että saa oppijan kiinnostumaan oppimisestaan koulussa. Kun koulussa ei enää voi pakottaa oppimaan ja olemaan niinkuin opettaja haluaa, on opettajan oltava hyvä neuvottelija.

Mitä hankalampi vuorovaikutustilanne on, sitä enemmän vaaditaan opettajalta tai kasvattajalta yleensä. Jos haluat vaikuttaa, pitää osata neuvotella. Mielestäni Harri Gustafsberg kuvaa kunnoittavaa ja välittävää kohtaamista ohjeistuksessaan. Koulussa saatetaan vaikeassa tilanteessa sortua moittimiseen, mutta sehän yleensä vain syventää konfliktia. Tärkeää on kuunnella, selvittää mitä toinen tuntee, haluaa.

Harrin kaksi keskeistä ohjetta parempaan vuorovaikutukseen:

1. Ota vastuu omasta ajattelusta, tulkinnoista, asenteesta ja tekemisistä. Kehitä mielen taitoja ja kasvata henkisiä resursseja.

2. Harjoita loputtamasti vuorovaikutustaitoja, niin että olet aina vaan täsmällisempi, selkeämpi, kohteliaampi, määrätietoisempi ja vaikuttavampi.

(LINKKI artikkeliin, josta lainaus)

Helppo sanoa, sanot ehkä. No nämä ovatkin tavoitteita, joita kohti on hyvä itse kunkin pyrkiä, oli kasvattaja tai ei.
Tässä vielä linkki videoon jossa lisää (Alea Iacta Est sarjaa)

Yläkouluun luokan oma opettaja

 Peruskoulun rakenne herättää toisinaan keskustelua, ehkä liian harvoin? Miten sen pitäisi kehittyä 70-luvulta, jolloin alettiin pitämään peruskoulua, jossa on kaksi opetusjärjestelmää, alakoulu ja yläkoulu? 
Vaikka yhtenäiskoulut lisääntyvät, on niissäkin sama rakenne ja ongelma oppilaiden kannalta.

On kyllä tiedossa, että siirtyminen yläkouluun ja aineopettajien toteuttamaan opetukseen, on joillekin vaikea vaihe, etenkin poikien arvosanat putoavat. Kouluun kiinnittyminen vähenee ja koulusta irtoamisen kierre saattaa alkaa juuri nivelvaiheessa. (LINKKI tutkimukseen)

Äidinkielen opettaja Otto Kallioranta oli minusta hyvin oikeilla jäljillä, kun hän kirjoitti Hesarin mielipidesivuilla 29.10. "Myös yläkoulussa pitäisi olla luokanopettaja".   Otsikossa olisi ehkä pitänyt olla luokanohjaaja, jos luokanopettaja on myös nykyistä tutkintoa kuvaava termi?

Tässä ollaan yhteisöllisen pedagogiikan ytimessä. Jos opetusryhmistä halutaan turvallisia yhteisöjä, pitää niiden sosiaalista rakennetta voida ohjata. Ja se on aikuisen, osaavan sellaisen homma. Kallioranta näkee, aivan oikein, tarpeen uudistaa aineenopettajan koulutusta, mikäli hänen ehdotukseensa tartutaan. Ja onhan tätä ehdotettu ennenkin. Koulutusjärjestelmä tuskin koskaan voi toteutua vain lasten ehdoilla, mutta aika paljon mennään nykytilanteessa aikuisten ehdoilla. 

Yhteisöllisyyden ja vuorovaikutuksen edellytys on pysyvyys. Vaikka etenkin yläkouluissa näkyy yhä enemmän ongelmia, lasten huonovointisuutta, motivaation laskua, arvosanojen laskua, niin silti peruskoulu tarjoaa vanhemmille oppilaille etenkin yhä useampia aikuisia ja epävakaita ryhmiä. Tällä tavalla toimitaan, vaikka tulokset eivät näytä paremmilta. Väittäisin, että kouluista on tullut aikuisten työpaikka ja taloudellisen tehokkuuden vaatimusten täyttäjä. Lapsilähtöinen, oppijoiden osallisuutta ja tarpeita vastaava pedagoginen suunnittelu pitäisi olla koulun toimintaa ohjaamassa.

Kotirantakin näkee ongelman olevan aineopettajien osaamisen kapeudessa, vaikka se on syvää. Hänen ehdottamansa koulutuksen laajuus vain on sellainen, että opettajia ja opintojen kustantajaa voisi olla vaikea löytää. Malleja yläkoulun opetusryhmien sosiaaliseen ohjaamiseen voi olla useitakin. Nykyinen tapa jossa oppilasryhmät jäävät heitteille, eikä kukaan aikuinen ohjaa ryhmien dynamiikkaa tai rakennetta, on joka tapauksessa monille liian haastavaa. Kun tähän lisätään yhä suuremmat koulut (onneton muoti-ilmiö), niin ratkaisu oppilaiden parempaan kouluun kiinnttymiseen ei ole yhä uusien erikoisosaajien palkkaamisessa kouluun. Toki heistä voi olla hyötyä etenkin ilmenevien ongelmien hoidossa, mutta ei juuri niiden ehkäisyssä. 

Opettaja-oppilassuhde on tärkeä. Samoin opettajan suhde opetusryhmään. Luottamuksen ja kiintymysuhteen rakentuminen vaatii aikaa ja osaamista opettajan puolelta. Monet oppilaat pärjäävät kyllä ilman luottoaikuista yläkoulussa, mutta silloin koulun tehtävä kasvattajana jää ohueksi. Perusopetuksen tehtävä on kuitenkin kansalaisuuten ohjaaminen. Tämä ydintehtävä pitää ottaa entistä vakavammin. Silloin on tärkeää miettiä myös rakenteiden toimivuutta suhteessa tavoitteisiin.

Monin paikoin näitä mietitään, tiedän, ja tuloksiakin saadaan. Toivon, että varsinkin yläkoulun sosiaalisia rakenteita voidaan tiivistää joka  koulussa. Se on aikuisten päätöksistä kiinni.

Koulu ei ole lapsen työpaikka

Tuli tarve olla jotain mieltä, nimittäin: Taas, kuten usein syyslomien aikaan, on ollut pärinää oppilaiden lomista, tai pikemminkin siitä, koska perheitten tulisi lomailla. Iso lehti kertoi ensin 4.11. miten espoolaisen perhe sai lapsilleen kahdesta koulusta erilaiset vastaukset loma-anomukseensa, myönteisen ja kielteisen. Kirjoituksessa vanhemmat aivan oikein ottivat esiin, että erilainen suhtautumien on hankalaa, jos lapsia on eri kouluissa.(LINKKI)  Rehtori, joka kielteisen vastauksen antoi, vetosi elokuussa uudistuneeseen Perusopetuslakiin, jossa 26§ velvoittaa kouluja ehkäisemään poissaoloja ja puuttumaan suunnitelmallisesti niihin. Lakia on ilmeisesti tulkittu väärin, koska lisäys on tehty lähinnä lintsaamisen ehkäisyä varten. (LINKKI opetushallituksen lausuntoon) 

No, sitten eilen maanantaina Hesarissa jatkui juttu. Oli haastateltu opettajia, että mitä ajatellaan perheitten lomista, jos ne eivät osu koulun loma-aikoihin:

(LINKKI artikkeliin) 

Artikkelistä ei selviä kuinka monta opettajaa ja miltä alueelta kyselyyn vastasi, eikä myöskään ryhmitellä vastauksia mitenkään kuin yleisellä tasolla. Mutta varmaan jotain selvisi. Opettajilla on artikkelin mukaan kielteinen kanta koulupäivien ulkopuolella oleviin lomiin. Olen eri mieltä tässä.

"Monissa vastauksissa todetaan, että koulu on lapsen työtä, lomamatkan takia tulleet poissaolot voi olla vaikea ottaa kiinni ja että lomailevista oppilaista huolehtiminen lisää opettajan työmäärää."
Tuossa on kolme perustetta, joista ensimmäinen on minusta väärä mielikuva. Jos oppilas on koulussa töissä, niin onko opettaja kollega, työtoveri? Onko ylipäätään tarpeen ajatella, että seitsenvuotiaasta lähtien käydään töissä? Koulu on oppilaille paikka, jonne tullaan tapaamaan kavereita, leikkimään, vahvistamaan sosiaalista ja inhimillistä pääomaa-  ja tietenkin myös oppimaan. Juuri mitään työsuhteeseen kuuluvaa vastuuta en oppilaiden roolista löydä. 

Koulu on aikuisten työpaikka ja lasten kasvuympäristö, josta aikuiset muovaavat kehitysyhteisön. Roolit ovat aivan erilaiset. Kansalaiseksi kasvu ei ole työtä, siten kun työ yleensä määritellään, ainakaan. Ymmärrän, että velvoite oppia on olemassa, mutta koulu tarjoaa siihen palveluja, ei pakkoa. Lapsen kehityksen ja turvallisuuden kannalta on yleensä tärkeämpää saada olla perheensä kanssa, hankkimassa yhteisiä kokemuksia, jotka vahvistavat perheen dynamiikkaa. 

Poissaolo puolestaan aiheuttaa kyllä aina opettajalle lisätyötä, oli kyseessä sairaus tai muu syy. Mutta etenkin hyvin pärjäävä oppilas saa kyllä asioista kiinni viikon jälkeen. Lisäksi oppilaiden matkoja voisi hyödyntää opetuksessa paljonkin.

Vaikka opettajien kritiikki olisi oikeaakin, niin se kuulostaa negatiivisen suodatuksen tulokselta. Lapset ja nuoret oppivat joka paikassa, perhe on tärkein tuki, elämää näkemällä saa paljon valmiuksia. Ja ennen kaikkea, lasten kasvatus ja ajankäyttö on annettu Suomessa kotien vastuulle. Vaikka opettajat eivät näistä "omista" lomista pitäisikään, niin ei niitä kuitenkaan voi estää. Lomille mennään sitten ilman "lupia". Minusta kouluissa tulisi luopua käsitteestä loma-anomus, se ei perustu todellisuuteen ja aiheuttaa vain ongelmia nykyisellään. Olisiko lomailmoitus tai lomaneuvottelu parempi? Aika turhaa harmitusta saadaan tästä aikaan joka vuosi, ainakin joissain kouluissa. Sieltä missä homma toimii, ei uutisiin päästä, ja hyvä niin.

Lisäys: Tänään keskiviikkona Hesarin pääkirjoituksesta paistoi viranomaisnäkökulma: Kouluilla on velvollisuus kampittaa poissaoloja (LINKKI) No, on mutta.
Yhtä hyvin tai mielumminkin olisi voinut myös lukea: Kouluilla on velvollisuus tukea perheiden hyvinvointia.
Ihan turhaan tässä on sotkettu koulusta syrjäytymiseen liittyvä lintsaus ja asiansa hoitavien oppilaiden ja perheiden tarpeet kokea yhdessä. Nimittäin pääkirjoituksessa sanotaan, että poissaolot heikentävät koulumenestystä. Kyllä se riippuu ihan poissaolon syystä, ei noin voi yksinkertaistaa. En koskaan opettajaurallani kokenut, että loma olisi ollut oppilaalle haitallinen asia. Voi olla eri asia, jos oppilaalla on joku vaativa harrastus, jonka vuoksi ollaan jo varhain paljon pois koulusta. Silloinkin määrätietietoiset oppilaat pystyvät koulunsa hoitamaan. Lapsilähtöisyyttä taas kaivataan. Kysymysn kuuluu silloin: Mitä lapsi tarvitsee, mikä on hänelle hyväksi?

Ja kyllä haluan muistuttaa, että alunperin oli kysymys kiitettäviä numeroita koulussa saavasta oppilaasta ja hänen viiden päivän poissaolostaan. Keskustelu lähti taas ihan muille urille.

Digiopetus on yhteisöllinen asia, sekin.

Olipa Miika Huikari rohkea äidinkielen ope 28.10. Hesarin Mielipide-palstalla, kun kirjoitti miten asiat ovat: " Digiopetukseen siirtyminen kouluissa on väjäämätöntä" (LINKKI) joka taitaa toimia vain tilaajille. Usein tuntuu nimittäin, että digioppimisesta on tehty kauhistelun aihe, jota halutaan rajoittaa.  Siihen ei ole todellakaan aikaa, sillä olemme jo vuosia sitten loikanneet digitaaliseen tiedonkäsittelyyn kaikilla työpaikoilla ja oppilaitosten on tultava perässä. Mieluiten perusopetuksessa huolehditaan kaikille hyvä perusosaaminen, koska myöhemmin ei kaikkia enää saavuteta saman opetuksen piiriin.

Miika kirjoittaa siitä, että opiskelijamme ovat kasvaneet informaatioympäristöön, jossa tietoa etsitään ja käytetään vallan toisin kuin ennen. Perusasioista kirjoittaja ihmettelee aivan aiheellisesti muun muassa, että miksi meillä ei vieläkään osata ohjeistaa kumpi on tärkämpää, käsialakirjoitus vai kymmensormijärjestelmän hallinta. Onhan selvää että kahdella sormella kirjoittaja on paljon huonommassa asemassa kuin sujuvasti 10-sormijärjestelmää käyttävä. Koulun pitäisi tasoittaa mahdollisuuksia kaikille. Tässäkin asiassa on muistutettava palata perustuksiin: Kouluhan on palvelemassa oppijoidensa tulevaisuuden tarpeita, ei opettajien tai koulutussuunnittelijoidenkaan henkilökohtaisia mieltymyksiä.

Edelleen kirjoittaja toteaa kokemuksesta, että paperinen kirja ei pysty kilpailemaan oppijoiden huomiosta, internetin ärsykerikkaan materiaalin kanssa. Tämä voi olla kirjoittajan mukaan mahdollisuus, enemmän kuin uhka. Digitaalinen ympäristö voi tehdä oppimisen helpommin ymmärrettäväksi ja hauskaksikin. Digiopetus on myös avointa ja reaaliaikaista. Oppilaan tekemiset kirjautuvat heti ja ovat opettajan nahtävissä. Ohjaaminen tulee lähelle oppilasta. Kirjoittajan mukaan digiympäristö on myös tasavertaisuutta edistävä, esimerkiksi käsiala ei enää ole arvosanoihin vaikuttamassa.

Lopuksi Miika toteaa että kynien ja paperin käyttö väisty digikirjojen edestä. "Kestänee vuosia ennen kuin digiloikat on tehtu Suomen yläkouluissa, mutta digiopetukseen siirtyminen on väjäämätöntä. Sen edut ovat niin suuret. Paikalleen jämähtäminen on riksi, kun pohdimme sitä, millaisia osaajia maailma jatkossa tarvitsee."

Tässä tullaan siihen yhteisöllisyyteen. Tarkoituksenmukaisia käytäntöjä oppimiseen tulisi käyttää yhteisesti koulussa. On hankalaa jos oppilaiden pitää omaksua erilaisia tapoja opettaa ja oppia. Vielä hankalampaa on jos oppilaalla on paljon sellaisia opettajia, jotka vieroksuvat digitaalista oppimisympäristöä, tai käyttävät sitä kuin oppikirjoja. Perusopetuksen idea on tasoittaa oppimisen edellytyksiä. Näyttää siltä että kodeissa ei aina osata ohjata digilaitteiden oppimiskäyttöä, jolloin laitteet ovat lähinnä viihde- ja viestintäkäytössä. 

Kouluissa työyhteisössä on hyvä olla yhteinen näky digioppimisen eduista ja siitä miten sen aktiiviseen käyttöön oppilaat ohjataan. Paljon on tällä vuosituhannella kouluissa tapahtunutkin, mutta vaikuttaa siltä, että paljon tulee vielä tapahtumaan. Onhan selvää, että koskaan ei tiedonvälituksen historiassa ole tapahtunut vastaavaa läpimurtoa, kirjapainotaito taitaa olla lähinnä. Opettajien asema on jännä ja vaativa; miten opitaan 20 vuoden kuluttua? Siitä on opettajien hyvä välillä yhdessä keskustella. Valistunut arvaus on parempi kuin hämmentävä yllätys.

Kasvattaja asettaa rajat, rakkaudella

 Koulu tulee otsikoihin melkein aina, kun opettaja on mahdollisesti syypää johonkin. Usein silloin oppilaskin on. Uutisena levisi muutama päivä sitten Sodankylän tapaus, jossa opettajaa epäiltiin pahoinpitelystä, kun hän oli rajoittanut oppilaan toimintaa fyysisin keinoin. Kun opettaja oli myös kunnanvaltuutettu, niin saipa hän julkisuutta varmasti enemmän kuin tarpeeksi. Tuomio oli sentään vapauttava, mikä tuntuu hyvin kohtuulliselta. (LINKKI YLEN uutiseen)

Näitä lukiessa tulee monenlaista mieleen. Fyysinen rajoittaminen on tarpeen yleisen turvallisuuden ja usein yksilönkin etujen kannalta, silloin kun on vaaratilanne ja puhe ei auta. On tilanteita jossa yksilö menettää oikeuden koskemattomuuteensa. Usein rajanvedot ovat vaikeita, eikä niitä käytännössä ehdi arvioida. Puuttumattomuus ja voimattomuus oppilaan ohjeiden, käytäntöjen tai sääntöjen noudattamatta jättämiselle ei kuitenkaan saa olla vaihtoehto. 

Oman urani aloitin silloisella tarkkailuluokalla, missä agressioita piti aluksi rajoittaa joskus ihan painiotteella. No, olinhan siihen tottunut lastenpsykiatrisessa hoitotyössä. Jokaisen opettajankin olisi hyvä saada edes peruskoulutusta rajoittavien otteiden turvallisesta käytöstä. Vaikka kukaan ei halua oppilaiden kanssa painia, voi tilanne tulla nopeasti eteen. Yleensä onneksi ei.

Oleellista on, että puuttumattomuutta vakavissa häiriötilanteissa ei synny siitä syystä, että pelätään syytteita tai ei osata mennä kropalla väliin kun on tarve. Kyllä minullekin on oppilas sanonut että et saa koskea minuun.Vanhempien kanssa sovittiin  että saa, ja oppilaan kanssa neuvoteltiin ihan hyvässä ymmärryksessä, että parempi on minun koskea kuin sinun vahingoittaa kavereitasi.

Voimankäyttö ei tietenkään ole koulun kasvatustehtävän työkaluissa yleisesti käytössä, koska siihen ei normaalisti ole tarvetta. Moni opettaja voi olla sitä mieltä että suuremmat häiriötilanteet hoitaa joku muu kuin ope. Joskus ei vaan ole muita paikalla. Voimankäyttö tuntuu edelleen olevan vähän vaikea puheenaihe koulutyöntekijöille, ja onhan se melkoisen hankala aihe.

Kasvatusihanteemme ovat muuttuneet (kehittyneet) hyvinkin paljon parissa sukupolvessa. Fyysinen koskemattomuus on lastenkin oikeus, eikä kasvatuksen tavoite ole oppia vain tottelemaan. Tavoitteemme kasvattajina on että yksilöt oppivat itse säätelemään toimintaansa ja kunnioittamaan muita. Tosin on todettava että suuressa osassa maapallolla ei nähdä kasvatusta samoin.

Vielä ajatus vähän jo kauempaa. Olen ennenkin todennut, mutta pakko todeta taas: Kun nostetaan arvoonsa oikeudet, pitäisi olla tietoisia siitä, että jokaisen vastuu teoistaan ja valinnoistaan kasvaa. Jos omaa vastuuta ei osaa arvioida oikein, niin huonoilla valinnoilla pitää olla seuraukset. Kasvatuksessa tämä on melko oleellista. Olisi äärimmäisen tärkeää, jos voimme osoittaa väärien valintojen kielteiset seuraukset jo varhain. Myöhemmin on myöhäistä.

Kerava tekee hyvää kouluissa!

 Tästä tulee hyvä mieli! On ollut todella upeaa seurata noin vuoden ajan koulu-uutisia Keravalta. (tämä ei sitten ole mainos, vaikka naapurikunnasta kirjoitankin)  Uraauurtavia oivalluksia, päätöksiä ja toimintoja on tullut ihan hihnalta. Ja kaikki tukee pedagogista viihtymistä tai sanotaanko yhteistä hyvinvointia (ja sitä kautta oppimista ja kasvua) kouluissa. Useimmat jutut eivät edes maksa paljon, vaan vaativat asioista päättäviltä aikuisilta uusia näkökulmia - ja lasten tarpeiden ymmärtämistä. Eipä ole enää aihetta (jos on edes ollut) mieltää Kerava jotenkin harmaaksi. Kehä kolmen pohjoispuolella todella on usein ne kiinnostavimmat jutut, vaikka toisella puolella ei sitä aina uskota. Kannattaisi aina vierailla naapurikunnissa (ja kouluissakin) ja ottaa hyvät ideat käyttöön. 

Laitetaanpa hyviä asioita kiertoon tässäkin (toiveeni on tietysti että hyviä ideoita ja kokemuksia lainataan edelleen):

1. Paljon palstatilaa sai Hesarissa Keravan keppijumppahanke, joka on alkanut jo viime keväänä. Olen ollut itse ihan näkemässä opettajien jumppaa. Iltapäivän pieni keppihetki voi virkistää kummasti. Liikunta tuo iloa, yhteenkuuluvuutta ja virkistää! Tarvitaan vain sen organisointi ja muuta innostunut opettajakin, jotta toiminta vakiintuu. Asiasta kerrotaan myös kaupungin omilla uutissivuilla (LINKKI)

2. Aivan loistava idea on ollut myös yhdenvartaisuuden vahvistamien yläluokilla. On nimittäin huomattu, että painotusluokat ja painotetut koulut tuottavat eriarvoisuutta pitkälle tulevaisuutenkin. Niistä  muodostuu menestyvien ryhmiä, jotka eivät sitten jaa tukeaan muihin ryhmiin. Keravalla ollaankin viksuja: jokainen seiskaluokkalainen voi valita neljästä painotuksesta. Näin muodostuu samoista asioista kiinnostuneitten ryhmiä, eikä kenekään tarvitse ajatella että jäi "jämäluokalle". Hyvin luultavaa on, että joskus vaikea nivelvaihe sujuu paremmin tässä järjestelmässä. Uuteen ryhmään kiinnittyminen on luonnollista, jos on itse ollut valitsemassa ryhmäänsä. (LINKKI )

3. Oppilaslähtöinen koulun toiminnan järjestely on toisinaan hyvinkin yksinkertaista.  Keravalla Päivölänlaakson koululla on tehty hyviä päätöksiä ja tämä on hyvä esimerkki: Päikkärit! Melko moni nykyoppilas on väsynyt jo kouluun tullessaan, puhumattakaan iltapäivän tunneista. Kaikilla kouluilla voitaisiin ottaa koppia päikkäreistä. Ihan iästä rippumatta moni hyötyy rentouttavasta pienestäkin lepohetkestä. Tämä ei taida maksaa juuri mitään, kun on hyvää tahtoa. Tietysti kannattaa vähän suunnitella ja laittaa lepotila mukavaksi. Siihen löytyy varmasti oppilailta hyviä ideoita ja apua myös vanhemmilta. Niin tykkään tästäkin ideasta. Ja huom! Tämä aloite tuli oppilailta kun kysyttiin mitä voidaan tehdä turvallisuuden ja viihtyisyyden hyväksi  (LINKKI)

4. Viimeksi otan esiin hankkeen, joka on lähimpänä omaa osaamista. Olemme itse saaneet olla hiukan mukana Keravalla luokkien sosiaalisen rakenteen ohjaamisen hankkeessa eli kotiryhmien luomisessa luokkiin, kaikissa kouluissa. (LINKKI)  Uutinen alkaa heti alussa olevan kaupunginjohtajan tervehdyksen jälkeen. Todella jännittävää nähdä, voidaanko koulun/luokkien yleensä satunaisesti muotoutunutta sosiaalista rakennetta laajemmin ja suunnitellusti ohjata.

Taitaa olla ensimmäinen kerta Suomessa, kun kuntatasolla päätetään yrittää puuttua lasten keskinäiseen sosiaaliseen organisoitumiseen koulussa tasaavasti. Samoin tehdään oikeasti perusopetuslain edellyttävää kasvatustoimintaa. Sosiaalinen kyvykkyys, sosiaaliset taidot ovat tärkeitä tulevaisuudelle. Niitä voi oppia koulussa ja pitääkin, koska kotien antama sosiaalinen alkupääoma on kovasti erisuuruinen. 

Vuorovaikutusta harjoitellaan parhaiten olosuhteissa, jotka suosivat vuorovaikutusta ja joissa on mahdollista saada ohjausta. Kun vuorovaikutusta opetellaan, tarvitaan turvallinen tila ja luotettavia kavereita. Ennalta-arvattavuus antaa mahdollisuudet oppia luottamaan ja ratkomaan pulmallisia tilanteita. Kun perusasiat ovat kunnossa, voi lähteä hankkimaan lisää taitoja. Ihan kuin kaikessa muussakin. Juuri tästä olemme kirjoittaneet noin kolmessa kirjassa ja erityisesti viimeksi. Todella lämmittää, että ymmärretään ja yritetään. Kyllä tätä on vähän ilmassa muuallakin.

 

Miksi koulu on olemassa?

Perusasiaa. -Toisinaan sitä ihmettelee kun kuulee tai näkee koulukeskusteluja. Usein toistetaan sitä, että opettajan ja koulunkin pitäisi voida keskittyä perustehtävään eli opettamiseen. No, näin ei kyllä voi perusopetuksen tehtävää ymmärtää. Näyttää, että kuitenkin usein ymmärretään niin, että opettaja opettaa ja muut asiat hoitaa joku muu: psykologi, kuraattori, erityisopettaja, koulunkäynnin avustaja, kouluvalmentaja, yhteisöpedagogi jne. Opettaja on kuitenkin kasvattaja ja vastuussa oppilaidensa kasvusta kokonaisuutena. Tätä opettajan vastuuta voidaan keventää yhteistyöllä muiden osaajien kanssa, mutta ei ulkoistaa. Se ei vain toimi. Lasten ja nuorten, yksilöiden kasvun tukemista ihmisyyteen ei voi jakaa palasiin erilaisten ammattikuntien kesken. Ihminen on kokonaisuus ja tärkeimmät asiat tapahtuvat kuitenkin opetusryhmien sisällä. Asioita ohjataan siellä missä tapahtuu.

Minusta olisi tarpeen joka kouluvuoden alussa opettajien ja koulun henkilökunnan lukea ja syventyä yhdessä pohtimaan sitä, mikä on koululle annettu tehtävä. Sitähän ei voi keksiä itse. Tehtävä voidaan lukea kahdesta lähteestä: Perusopetuslaista ja Opetussuunnitelman perusteista. Laki on tässä se velvoittavin, vaikka kyllä perusteetkin valvoittavat.

Perusopetuslaki sanoo näin: 

2 § Opetuksen tavoitteet

"Tässä laissa tarkoitetun opetuksen tavoitteena on tukea oppilaiden kasvua ihmisyyteen ja eettisesti vastuukykyiseen yhteiskunnan jäsenyyteen sekä antaa heille elämässä tarpeellisia tietoja ja taitoja. Lisäksi esiopetuksen tavoitteena on osana varhaiskasvatusta parantaa lasten oppimisedellytyksiä.

Opetuksen tulee edistää sivistystä ja tasa-arvoisuutta yhteiskunnassa sekä oppilaiden edellytyksiä osallistua koulutukseen ja muutoin kehittää itseään elämänsä aikana.Opetuksen tavoitteena on lisäksi turvata riittävä yhdenvertaisuus koulutuksessa koko maan alueella."

Ensisijainen tehtävä on siten ilmeisimmin ihmisen kasvun tukeminen, ei yksittäiset taidot. Perusopetus tuottaa kansalaisia, jotta kulttuurimme voi jatkua. Peruskoulu on ensisijaisesti kasvattava instituutio. On vain harmi, että kasvatus- sana on jotenkin jäänyt muiden jalkoihin, kun koulusta puhutaan.

Perusopetuksen opetussuunnitelman perusteet 3.1. sanovat saman asian puolestaan näin:

"Perusopetuksen tehtävää voidaan tarkastella sen opetus- ja kasvatustehtävän, yhteiskunnallisen tehtävän, kulttuuritehtävän sekä tulevaisuustehtävän näkökulmasta. Perusopetusta kehitetään inkluusioperiaatteen mukaisesti. Opetuksen saavutettavuudesta ja esteettömyydestä pidetään huoli. Jokaisella perusopetusta antavalla koululla on opetus- ja kasvatustehtävä. Tämä tarkoittaa oppilaiden oppimisen, kehityksen ja hyvinvoinnin tukemista yhteistyössä kotien kanssa. Perusopetus tarjoaa oppilaille mahdollisuuden osaamisen monipuoliseen kehittämiseen. Se rakentaa oppilaiden myönteistä identiteettiä ihmisinä, oppijoina ja yhteisön jäseninä. Opetus edistää osallisuutta ja kestävää elämäntapaa sekä kasvua demokraattisen yhteiskunnan jäsenyyteen. Perusopetus kasvattaa oppilaita ihmisoikeuksien tuntemiseen, kunnioittamiseen ja puolustamiseen."

Opettajan työtä helpottaa, kun hän ymmärtää olevansa laajassa toimenkuvassa. Yksittäinen oppitunti on osa pitkää jatkumoa. Monet tärkeät tavoitteet saavutetaan vuosien kuluessa. Siihen tarvitaan koulun työntekijöiden yhteistyötä ja asettumista oppilaiden asemaan.

Opettajat ovat tässä hiukan jakautuneita, toiset korostavat kasvatusta ja toiset sitä opettamista eli sitten ehkä oppituntien sujuvuutta. (Itselle on usein jäänyt epäselväksi, että mitä tarkoitetaan kun sanotaan, että opettaja opettaa... ) Siksi on tärkeää, että koulun aikuiset yhdessä mieltävät kasvatustehtävänsä ja -tavoitteensa. Pitää olla melko yksimielinen käsitys, jotta syntyy tuloksia. Sitten on hyödyllistä laatia tiekartta, tavoitteet ja käytännön toimenpiteet, joilla näitä ylätason tehtäviä toteutetaan. Koulun rakenteita siinä liikutellaan ja tehdään yhteisiä päätöksiä opetusjärjestelyistä, oppilaiden (myös kotien)  osallisuudesta ja oppilasryhmien sosiaalisen rakenteen ohjauksesta, esimerkiksi. 

Tuntuu, että tätä on ilmassa. Uuden opettelu vain on aina hankalaa. Yhteistyö on tässäkin avainasemassa. Hyvät ideat jakoon ja arviointiin, kyllä motivoituneet ja hyvin koulutetut opettajat ja rehtorit saavat aikaan tuloksia.

Koulussakin on kokouksia

 Tuntuuko tutulta? "Kokousten yleinen ongelma on, että ne ovat liian pitkiä, niitä ei ole suunniteltu, eikä niissä tehdä päätöksiä." Muun muassa näin kirjoitti Niclas Storås HS Visio lehdessä 12.9.  kolumnissaan otsikolla "Turhien palaverien luvattu maa" (LINKKI)  Koulusta voi usein sanoa samaa...

En ole ollenkaan kokousihminen, silti olen istunut sadoissa kokouksissa työpaikalla, luottamustoimissa ja järjestöissä. Aika monissa ei ole päätetty oikein mistään, ja aikaa on käytetty epäjohdonmukaisesti. Keskustelu on tietenkin tarpeen, mutta joskus siitä tulee vain ajankulua. Kokousten tuottavuus riippuu tietenkin sen organisoinnista, puheenjohtajasta ja yllättävn paljon myös osallistuvien taidoista olla osa kokousta. Opettajakunnassakin on heitä, jotka esimerkiksi tulevat usein myöhässä, tai asettuvat takariviin puuhailemaan omiaan, tai ottavat mielipidevaikuttajan roolin. 

Olin aikoinaan vuosia mukana erään koulun vanhempainedustajistossa. Pitkäaikainen puheenjohtaja kysyi viimeisessä kouksessaan: "Näin viimeksi haluaisin kysyä, että miksi näitä kokouksia pidetään?"
No, tuota olisi voinut kysyä aiemminkin, mutta kuvaa kokousten heikkoa organisointia.

 Opettajainkokous, se on jännä tapahtuma. Itsenäiset asiantuntijat (siis opet) tulevat paikalle yleensä ilman yhteistä visiota, tavoitetta työlleen tai yhteisölleen. Kokoukset saattavat olla lähinnä informaation jakoa (jonka voi laittaa sähköpostiin, tai muihin kanaviin), jutustelua tai jonkin ulkopuoliseksi koetun virikkeen johdosto on pakko kokoontua. Kouluissa on myös hyviä kokouskäytäntöjä ja -rakenteita, joissa säännöllisyys ja tavoitetietoisuus antavat merkityksellisyyttä- ja tuottavat hyviä päätöksiä. Kokousten suunnittelu ja johtaminen on aivan oma taitonsa, ja se ei ole synnynnäinen taito, vaan sen voi oppia.

Kovin erilaisia kokouksia kouluissakin pidetään. Tärkeää olisi, että pidetään sosiaalinen jutusteluosuus erillään varsinaisesta kokouksesta. Palaveri-sana on yleistynyt tarkoittamaan kaikenlaisia kokouksia. Vähän huono juttu mielestäni, sillä palaveri kuulostaa omissa korvissa "kokoukselta" johon tullaan juttelemaan ja juomaan pullakahvit. Sekin voi olla hyvä, mutta silloin tavoitteeksi pitäisi ilmoittaa  viihtyminen yhdessä ja ehkä luottamuksen kehittäminen. Jotta voidaan käydä dialogia ja kuunnella erilaisia mielipiteitä, pitää etenkin työyhteisössä toki ollakin keskinäistä luottamusta. Se mahdollistaa kaikkien osallisuuden ja myös hankalien aiheiden käsittelyn tuloksellisesti. Ja koulussahan riittää monenlaisia haasteita. 

Olisi kovin hyödyllistä, jos koulussa opetettaisiin hyviä kokouskäytäntöjä osana osallisuuskasvatusta. Luokalla voi olla säännöllisiä kokouksia, jotka suunnitellaaan ja joissa on tavoitteita. Siihen tarvitaan tietenkin osaavan aikuisen ohjausta ja tukea. Kun on ollut mukana hyvissä ja huonoissa kokouksissa niin toivoisi, että kaikki osaisivat järjestää  hyviä kokouksia ja olla osallisena kokouksessa rakentavasti. Se on opittavissa oleva asia. Maailmaa parannetaan lopulta hyvissä kokouksissa.

Kouluneuvostot olivat osallisuuden harjoituskenttiä

 Saska Saarikoski kirjoitti Hesarissa 13.8. tärkeästä asiasta, joka liittyy koulun ydintehtävään, nimittäin kansalaisuuteen ohjaamiseen. (LINKKI)  Kolumnissa "Kouluneuvostoja tarvittaisiin taas" Saarikoski puuttui myös hallituksen koulutusohjelmaan. "Suomalaiset eivät usko voivansa vaikuttaa asioihin. Demokratian opettelu kannattaisi aloittaa koulusta. Hyvä harjoitustyö voisi olla laatia yhdessä säännöt kännykän käytöstä. Hallituksella on kuitenkin muuta mielessä."  Tässä Saarikoski viittaa siihen, että ongelmaksi koetut kännykät koulussa halutaan kieltää lakimuutoksen turvin.

Saarikoski muistaa, kuten minäkin, että kouluissa oli 1970- ja 80-luvuilla kouluneuvostot. Ne alkoivat poliittisen kuohunnan aikana, eivätkä ehtineet kehittyä demokraattisen osallisuuden alustoiksi, kuten tarkoitus oli. Kouludemokratia-sana sai pitkäksi aikaa huonon kaiun, se tarkoitti silloin poliittista painostusta ja vaikutusvallan olevan tärkeämpää kuin asioiden yhteinen ymmärtäminen, noin suurin piirtein. Harmi, että asiaan ei olla palattu. Saarikoski muistuttaa, että tutkimukset osoittavat suomalaisten luottavan vallanpitäjiin, mutta uskovat, että heillä ei juuri ole vaikutusmahdollisuuksia. Meillä äänestysprosentti on melko matalalla tasolla. Ja milloin tämä on opittu? Koulussa ainakin. 

Saarikoski muistuttaa, että politiikka, vaikuttaminen ja osallisuus kiinnostaa nyt taas nuoria, ainakin osaa heistä. Tämä kiinnostus ei kuitenkaan ole enää järjestötyötä, vaan pikemminkin omaehtoista some-vaikuttamista. Hyvä niin, mutta netttivaikuttaminen ei ole sama asia kuin asioista yhdessä sopiminen ja päättäminen. Ja sitä pitää harjoitella, ehkä enemmän kuin koskaan. Koulun ydintehtävään pitää keskittyä aiempaa enemmän. Ei ole niinkään tärkeää, olemmeko matematiikan osamisessa kolmas vai kolmastoista. Hyvinvointiyhteiskunnan tulevaisuus lepää sen varassa miten asiat osataan sopia, miten kohdataan erilaisia näkemyksiä. Vastakkain asettelu ja polarisaatio vie kriisiin, joka voi olla lamauttava.

Siispä olen niin samaa mieltä: "Jos Suomi haluaa kasvattaa nuorisostaan osallistuvia kansalaisia, heidän pitää päästä harjoittelemaan päätöksentekoa. Koulujen yhteisten kännykkäsääntöjen laatiminen olisi erinomainen harjoitus tällaisesta poliittisesta prosessista. Ehkä kouluneuvostot eivät olleetkaan ihan huono idea."

Johtaminen on koulun erityishaaste

 Vielä vähäsen liittyen poikiin ja tyttöihin koulussa. Marika Toivola, matemaattisten aineiden opettaja, opetuksen kehittäjä ja tutkija, on osallistunut usein kriittisesti koulukeskusteluun. Kriittisesti siinä mielessä, että hän palauttaa mielellään keskustelun opettajiin ja koulun ammattiyhteisöihin. Hän on jo vuosia peräänkuuluttanut opetuksen laadun varmistamista ja opettajien täydennyskoulutuksen ja koulujen johtamisen vahvistamista. Kouluissa ei aina ole tykätty, mutta peiliin kannattaa katsoa useinkin, kun joku asia ei miellytä. Ei aina helppoa, mutta kokemukseni mukaan kehittävää.

Toivola kirjoitti 22.8. Hesarin Mielipidepalstalla: Koulu voi tehdä paljon, jotta oppiminen on mielekästä. (LINKKI)  Vaikka kirjoitus lähti poikien ja tyttöjen oppimiseroista, niin siinä oli minulle kaksi tärkeää huomiota.

Ensinnäkin, jos koulussa koetaan ongelmia niin ei kannata jäädä tuleen makaamaan. Tällä tarkoitan sitä että opettajat ja kouluyhteisö yleensä voi vaikuttaa tuloksellisesti vain siihen, mitä koulussa tapahtuu. Jos nyt vaikka ajatellaan, että osa pojista menestyy heikosti kotikasvatuksen, hitaamman kehityksen tai kännyköiden takia, ei koulu sitten voi paljon mitään. Marika Toivola kirjoittaa: Perhetausta on se ainoa asia, johon koulu ei voi vaikuttaa. Sen sijaan mielekkään oppimisen eteen koulu voi tehdä paljonkin.

Kun koulu on lapsille hyvin keskeinen kasvuympäristö, ei vain oppimisympäristö, niin lisäisin tähän, että turvallisen ja sosiaalista pääomaa jakavan yhteisön eteen koulu voi tehdä myös paljon.

Toiseksi, Toivola peräänkuulutti pedagogista johtamista. Tähän on tarpeen lisätä, että kouluyhteisö kaipaa yleisesti ihmisten johtamista, jotta kouluun syntyy oikea yhteisö, siten kun se myönteisessä mielessä ymmärretään. Pedagoginen johtaminen on tarpeen ammatillisena johtamisena, jotta koulussa voidaan muodostaa oppimisen kannalta yhtenäinen opinpolku oppilaille ja turvallinen, tarpeisiin vastaava kasvuympäristö lapsille ja nuorille. "Väitän, että yhdenkään koulun pedagogisessa johtamisessa ei ole onnistuttu, kunnes työyhteisössä käytävä kriittinen pedagoginen keskustelu on arkipäivää."

Johtaminen on koulussa rehtoreiden hommaa, ja se on vaikeaa. Opettajat ovat Suomessa korkeasti koulutettuja asiantuntijoita, joille on perinteisesti annettu paljon itsenäistä toimivaltaa. Se, miten opettaja opettaa ja ohjaa ryhmäänsä, on ollut opettajan vallassa. Tässä on paljon hyvää ja opettajien autonomia on tuonyt varmasti hyviäkin tuloksia, mutta myös niitä huonoja koulukokemuksia. Olisiko mahdollista, että kouluissa yhteisiä pedagogisia ratkaisuja arvioidaan ja johdetaan, yhteisten päämäärien toteuttamiseksi? Se edellyttäisi sitten koulujen avautumista, hyvien ratkaisujen aktiivista hakemista ja omaksumista. Voisivatko lähellä toisiaan olevat koulut muodostaa oppivan verkoston? Voisivatko tutkijat jalkautua enemmän kouluihin? Voisivatko opettajat jatkaa saamaansa tutkijakoulutusta työelämässä ja millä ehdoilla?

On tarpeen muistuttaa, että ei ole pedagogiikkaa ilman kasvatusta. Kun Toivola peräänkuuluttaa innostavaa oppimista, niin silloin myös pyritään siihen, että oppilas saadaan haluamaan oppimista. Siihen on koettuja hyviä keinoja ja sitten koetusti huonompia keinoja. Opettajien yhteistyöllä saataisiin varmaan tuota pedagogista johtamista mahdolliseksi. Yhdessä on paljon helpompaa asettaa tavoitteita, arvioida ja ottaa opiksi. Myös oppilaiden osallisuus on osa innostavan oppimisen prosessia.

Oppimisen kannalta erityyliset opettajuudet ja ryhmien erilainen ohjaus on ollut monille hyväkin asia. Kun puhutaan koulun ydintehtävästä eli kansalaisuuteen kasvattamisesta, ollaan eri tilanteessa.  Jos halutaan turvata kaikille edes vähän samantasoinen sosiaalinen pääoma, niin koulussa tulee olla yhteisöllisyyttä ja yhtenäisyyttä kasvatustavoitteiden ja niiden saavuttamisen keinojen suhteen. Kasvatustavoitteet ja -periaatteet eivät voi vaihdella tunnista toiseen, kulloisenkin opettajan mieltymysten mukaan.

Tytöt ja pojat, tasavertaisuus!?

 Lempiaiheeni, ja vaikea sellainen. Jälleen on uutisoitu tyttöjen ja poikien oppimiseroista ja eroista yhteiskunnassa yleensäkin. Aina se tuntuu olevan uutinen (uusi asia) ja kiistaa syntyy siitäkin, onko yleensä ongelmaa ja mistä se johtuu. Kyse on laaja-alaisesta ilmiöstä yhteiskunnassamme. Hämmentävää minulle erityisesti on se, mitä/miksi Suomessa on toisin kuin vaikka Virossa ja Ruotsissa?

Hesari kirjoitti näkyvästi tytöistä ja pojista 14.8. otsikolla Miksi pojat jäivät jälkeen? (LINKKI) Hesari on tämän jälkeenkin ansiokkaasti laittanut vauhtia keskusteluun jota on jatkuvasti käytävä. Pääkirjoitus tänään:  (LINKKI)

Kirjoituksessa laitettiin poikien ja tyttöjen tilastollinen ero opinnoissa menestymiseen myös suurempaan yhteyteen. Koulutuspolkujen eroavaisuudet ovat jo johtaneet siihen, että syntyvyys ja perheiden perustaminen on vähentynyt. Paremmin koulutetut naiset eivät löydä miehistä aina vertaisiaan. Miehet ja naiset myös asuvat "väärissä" paikoissa. Opiskelukaupungeissa on naisenemmistö. 

Tyttöjen ja poikien osaamiserot ovat olleet näkyvissä ja tutkimuksen kohteena jo kymmeniä vuosia. Asiaan liittyy näköjään myös asenne- ja arvo-ongelmia. Jotenkin tuntuu, että Hesarin toteamus hiljaisesta hyväksymisestä pitää paikkansa. Kun miehet ovat dominoineet pitkään, on nyt tyttöjen ja naisten vuoro? Oikea tasa-arvoisuus ei kuitenkaan vuorottele valta-asemia.

Kyllä, erot koulumenetyksestä johtuvat kotitaustasta, pääosin. Ongelma on siinä, että tyttöjen kohdalla peruskoulu onnistuu tehtävässään aloituserojen tasoittamisessa paljon paremmin kuin poikien kohdalla. (Hautala, Kallio, Eskelinen 2020) LINKKI tiivistelmään/blogiin, (LINKKI) tutkimuskatsaukseen

En tiedä, mitkä ilmiön juurisyyt ovat, tai miten tasavertaisempi koulutustulos saavutetaan. Hyvinvoinnin ja yleensäkin yhteiskunnan rauhallisen kehityksen kannalta suuri elämäänsä tyytymättömien nuorten miesten ryhmä on aina ollut haastava juttu, siksi on tärkeää nostaa poikien motivaatiota ja pärjäämistä koulussa. Yksilölliset erot ovat suurimpia, totta. Ei voida kuitenkaan sivuuttaa sitä, että tyttöjen osuus lukiossa on jo yli 60% ja että poikien kohdalla sosioekonominen tausta periytyy merkittävästi enemmän kuin tytöillä. Menetämme nyt lahjakkuuksia poikien puolella. Ennen oli toisinpäin, ja sen olemme korjanneet. 

Tilastollista tietoa tyttöjen ja poikien koulupoluista on paljon. Esimerkiksi THL kerää ja jakaa tietoa (LINKKI) Paljon tuntuu jäävän kysymyksiä, joihin tutkimus ei ole löytänyt yksiselitteisiä vastauksia. 
Itseäni kiinnostaa eniten se, miksi tilastot tuottavat naapurimaissa erilaista kuvaa. Koulun alkaessa meilläkään ei ole juuri eroja tyttöjen ja poikien osaamisessa. Peruskouluvuosien aikana poikien motivaatio, arvosanat tyttöihin verrattuna ja  kouluun kiinnittyminen laskevat, vaikka heidän minäkuvansa on jopa tyttöjä parempi. On huomattava, että poikien kesken on hajontaa enemmän kuin tytöillä. Hyvin pärjääviä poikia on paljon, ainakin yhtä paljon kuin tyttöjä. Jostain syystä osa pojista putoaa heikommin pärjäävien ryhmään tyttöjä useammin. 

Syitä on haettu muun muassa poikien hitaammasta kehittymisestä, poikien erilaisesta kasvatuksesta, yksilöllisyydestä, digivälineistä, sosiekonimisista eroista, opettajakunnan naisvaltaisuudesta, avoimista oppimistiloista ja uudesta opetussuunnitelmasta... Olisi varmaan kuitenkin katsottava asiaa laajasti, että onko tässä jokin kulttuurinen piilossa oleva tekijä? Ehkäpä rakenteellista välinpitämättömyyttä heikosti pärjäävien poikien suhteen on ollut jo niin kauan, että asiantilaa pidetään vakiintuneena ilmiönä?  Koulu heijastaa yhteiskuntaa ja antaa signaaleja tulevista muutoksista. Koulun merkitys ja siihen kiinnittyminen pitää saada kaikille vahvaksi, jos haluamme olla jatkossakin sivistysvaltio. Siihen tarvitaan rohkeita, mutta viisaita toimia. Oma johtopäätös on, että melko isojakin rakenteellisia ja  pedagogisia muutoksia tarvitaan kouluissa. Kaikilla voi olla koulussa kivaa!  Lähivuodet ovat kiinnostavia!

Koulut turvallisiksi -media mukana

 Oli todella kiva juttu että Huomenta Suomi-ohjelmassa kiinnostuttiin Helsingin nuorisotoimen kesätyöpaikan (nuorten viesintätoimisto Futurum) laatimasta haasteesta kouluille. (Blogi 28.6.) Oli kiva olla mukana Eemilin kanssa!

Juttuhan lähti siitä, että Helsingissä kysellään tuhansilta nuorilta joka vuosi osallistuvan budjetin tiimoilta kaikenlaista. (LINKKI) Muun muassa kysyttiin missä on turvatonta. Ensimmäiseksi nousi koulu. Aika kurja tulos.

Futurumin kesätoimittajat ihmettelivät asiaa, aiheesta. Vielä ihmeellisempää heistä oli, että Perusopetuslaki lupaa kaikille turvallisen oppimisympäristön. Laki ei kylläkään toteudu. No, kiusaamista ja väkivaltaa on aina siellä missä on useampia ihmisiä, mutta paljon voidaan silti tehdä, jotta päästään parempaan tilenteeseen.

Niinpä nuoret toimittajat laativat rehtoreille kirjelmän, jossa haastettiin rehtorit mukaan koulujen turvallisuutta (ja viihtyisyyttä yleensä) lisäämään. (LINKKI haasteeseen)  Toimitus otti yhteyttä asian tiimoilta mediaan ja Maikkari vastasi. Kiitos heille!

Kymmenen minuuttia televisiossa on tietenkin aivan liian lyhyt aika avata koulujen ja luokkien yhteisöllisyyden rakentumisen ehtoja. Ehkäpä olisi ollut hyvä näyttää nuo kahdeksan parannusehdotusta keskustelun aluksi? Kiusaaminen on tässä haasteessa hienosti irroitettu yksilöiden ongelmasta ja liitetty koko yhteisön asiaksi. Kiusaaminen loppuu tai vähenee minimiin, kun yhteisö suojaa jäseniään, eikä palkitse kiusaamista tai hyväksy sitä. Yhteisöllinen koulu rakentuu hyvin pienillä taloudellisilla panoksilla. Mainostan tässä esimerkiksi viimeistä kirjaamme, ei maksa paljon ! 

Luottamus on ihmisyyden ja yhteisöllisyyden perusta

Satuin kuuntelemaan Ylen Tiedeykköstä Areenasta. Aiheena oli ihmisen puhekyvyn kehitys ja merkitys. (LINKKI ohjelmaan) Asiantuntijoina olivat  professori Martti Vainio ja dosentti Sonja Koski. Opin paljon ihmisyydestä- ja jotain tästä ajasta.

Havaitsin, että aihe kytkeytyi nykyiseen yhteiskunnalliseen tilanteeseen (ja keskusteluun) syvällisesti. Opin, että ihmislajille on ominaista puheen avulla kerryttää tietoa kumulatiivisesti. Puhe on myös edellytys ja mahdollisuus monimutkaiselle yhteistyölle. "Toisaalta me voidaan ajatella, että kielihän on yhteistyöllinen prosessi,  tai kommunikaation yhteistyöllinen prosessi itsessään." (Sonja Koski) Ihmislajille on (ollut) ominaista pyrkiä yhteistyöhön ja nähdä hyvin paljon vaivaa, jotta tulee oikein ymmärretyksi. 

Mielen teoriaa käsiteltiin myös, sillä sen avulla voimme viestittää monimutkaisiakin asioita.  Esimerkiksi, kun selitämme jotain, niin ennakoimme mitä kuulijan mielessä tapahtuu, ja kuulija tietää tämän myös. Näin molemminpuolinen vastaantulo helpottaa ymmärtämistä. "Minä ymmärrän, että sinä ymmärrät". Jos yksinkertaistan, niin ehkä mielen teoria käsittelee paljon toisen asemaan asettumisen mahdollisuuksia. Ohjelmassa todettiin myös, että kielen kulttuurinen ominaisuus on, että voidaan tarkoittaa muutakin kuin sanotaan. Piilomerkitykset ovat usein kulttuurisia. Ja tästä jo tulee mieleen viime päivien keskustelu siitä, kuka sanoi ja mitä tarkoitettiin....

Jotta yhteistyö voi kehittyä, tarvitaan syvää luottamusta. Ja siinä ihmislaji erottuu lähisukulaisistaan. Lasten kasvattaminen on asia, jossa poikkeamme täysin muista kädellisistä. Jaamme kasvatusvastuun. Sonja Koski totesi, että muilla kädellisillä ei tulisi kuulonkaan, että vastasyntynyttä kierrätetään sylistä toiseen, kuten meillä on usein tapana. Tämä vaatii valtavaa luottamusta. Yhteisöllisessä kasvatuksessa on paljon etuja. Se mahdollistaa kumulatiivisen tiedon jakamisen ja yhteistyön kehittymisen tajun lapselle. Näemme, että kaikki monimutkainen kehitystyö on yhteistoiminnan tulosta.

Puhe on kehittynyt lähikontaktissa käytettäväksi. Sitä on edistänyt se, että siedämme toisia lähellämme ja jopa hakeudumme lähelle muita. (Tämä tilanne kommunikoinnin suhteen on nyt osin digiajalla häiriytynyt)

Johdin näitä ajatuksia kirjaamme Luottamus ja kansalaisuuten kasvaminen- sosiaalisen pääoman pedgogiikasta (2022). Olimmepa profeettoja, kun valitsimme tuon nimen! Näyttää yhä enemmän siltä, että kun vaikutusvaltaa rohmutaan, niin luottamusta voidaan horjuttaa ja yhteiskuntaa jakaa osiin viestimällä epäluottamusta. Salaliitot, toisinajattelijan leimaaminen ja puheen väärinymmärtäminen murentavat nopeasti yleisen tason luottamusta. On varsin surullista ja ymmärtämätöntä, kun elämme yhteiskunnallisessa keskustelussa aikaa, jossa omaa vaikutusvaltaa lisätään epäluottamusta kylvämällä ja viestintää hämärtämällä. Luottamus ja viestintä kuuluvat yhteen ja luovat turvallisuutta sekä hyvinvointia vain, kun kaikki sitoutuvat tekemään parhaansa yhteiseksi hyväksi. Kun kulttuurinen jakautuminen on jo tapahtunut, pitäisi meidän nähdä paljon vaivaa turvallisen ja tietoa lisäävän kommunikaation varmistamiseksi. Nyt eivät kaikki sitä ymmärrä tai eivät halua ymmärtää. Yhteisöllisyys rakentuu luottamukselle.

Koulussa kaikki tämä tarkoittaa, että meidän tulee tukea lasten tarvetta viestiä, tulla ymmärretyksi ja kuulua turvalliseen yhteisöön. Nämä ominaisuudet kun tekevät meistä ihmisiä, jotka voivat rakentaa hyvän yhteiskunnan. Koululla on tehtävänä luoda ja ylläpitää sivistystä. Pelkkä tiedon jakaminen ei maailmaa paranna, vaikka onkin tärkeää. Koulutuksen sivistys- ja kasvatustehtävä on yhä tärkeämpää, nyt kun sivistymättömyyttä esiintyy yhteiskunnan päättävissäkin piireissä ja epäluottamus leviää monelle taholle. Siitä ei koskaan ole seurannut hyvää. Yhteiskuntaa voi ja pitää kehittää dialogissa.