torstai 29. joulukuuta 2022

Väkivalta, rikollisuus ja polarisaatio

 Minulle on jäänyt työpöydälle Hesari 24.11. Siinä käsiteltiin nuorisoväkivaltaa ja sen syitä. Ehkä ei kovin jouluinen aihe, mutta kirjoitan siitä kumminkin. Itä-Uudenmaan poliisipäällikkö Ilkka Koskimäki ottaa haastattelussa kantaa etenkin alaikäisten nuorten lisääntyneeseen vakivaltaan ja rikollisuuteen. Hän toteaa, että vaikka suurin osa nuorista voi hyvin, on toisaalta kehittynyt polarisoitumista "Kuilu on järjettömän syvä".

Kun 18-25 vuotiaiden ryöstörikokset ovat pikemmin vähentyneet, niin alle 18-vuotiaiden rikokset ovat selvästi lisääntyneet, varsinkin Helsingissä. Nuoret ryöstäjät toimivat ryhmissä, joita yhdistää esimerkiksi kulttuuri-tai kielitausta, asuinalue tai vaikka lastenkotitausta. Lähes kaikki ovat poikia. Ryöstösaaliit eivät ole olleet kovin kummoisia, nimittäin puhelimia, muotivaatteita jne. Tärkeää on ilmeisesti statuksen saaminen ryhmässä ja yhteinen jännitys. Voidaan kai sanoa, että kyse on negatiivisen sosiaalisen pääoman kasautumisesta. Kun kaveripiiri johtaa rikoksen tielle, ei sosiaalinen pääoma annakaan suojaa tai tukea yhteiskunnan jäsenyyteen kasvamiseen.

On tavallaan harmi, että poliisiviranomainen joutuu ottamaan kantaa heikkoon kasvatustilanteeseen. Silloin on jo menetetty paljon tilaisuuksia ohjata lapsia yhdessä kohti turvallista ja hyvää aikuisuutta. Koskimäen mukaan Itä-Uudenmaan poliisi pyrkii etenkin nyt jalkautumaan kouluihin, jotta nuorille voidaan antaa laillisuuskasvatusta. Koulujen rikoksista ja väkivaltatilanteista ilmoitamisessa on kirjoituksen mukaan parantamisen varaa, niinpä vierailuilla voitaneen myös opastaa koulujen henkilökuntaa.

Kotien vastuu on tietenkin ensisijainen. Koskimäki näkee että osin vanhempien kontrolli on pettänyt. Vanhemman rooli rajojen asettajana voi olla hukassa. Vaikeimmassa tilanteessa ovat tietenkin ne lapset joilla on perheessä jo pitkä ehkä usean sukupolven syrjäytymiskierre perintönä. Kielitaidottomuus tai työttömyys ovat lisäriskejä. Koskimäki korostaa, että vain harvalla nuorella rikollisuus on oma valinta. Rikolliseen elämään ajaudutaan.

Koskimäen mukaan näitä nuoria (poikia) voidaan auttaa: "Aika monella nuorella ei ole yhtäkään turvallista vanhempaa. Oleellista on, että järjestelmät toimisivat ja että rikolliselle elämälle olisi vaihtoehtoja. Nuoria pitää myös opettaa omaan vastuunottoon."  Yhtäkään, hyvin sanottu, sillä monilla on sen sijaan kymmeniä auttajia, joihin nuori ei luota.- Näin se on, jotenkin hassua että poliisin pitää olla tässä neuvomassa. Poliisilla on kuitenkin kokemusasiantuntemusta, kun he hoitavat hajautetusti  hoidetun lapsen/nuoren elämäntilanteen seurauksia. 




torstai 22. joulukuuta 2022

Miksi sosiaalinen pääoma on tärkeää?

 Joku voi tuskailla että mitä nyt taas on keksitty joku juttu (tässä tapauksessa sosiaalinen pääoma), josta opettajan pitää kantaa vastuu? Kun siinä opettamisessa on ihan tarpeeksi...
No, opettaja antaa eväät eämään ja siksi kasvatus on oleellinen osa opettajan työtä. Ei auta jos oppii asioita, joita ei sitten osaa hyödyntää elämässään- tai jos jää yhteisöjen ulkopuolelle. Ja - onhan sosiaalinen pääoma (verkostot, luottamus, vuorovaikutus) asia jota opettaja on aina yrittänyt edistää, usein tietämättäänkin.

Sosiaalista pääomaa voi lähestyä koulun tehtävänä ainakin kolmesta näkökulmasta:

1. Se on annettu tehtäväksi Perusopetuksen opetussuunnitelman perusteissa. Eli tykkää tai ei niin opettaja ja koulut on velvoitettu tähän tehtävään (kartuttamaan sosiaalista pääomaa, s.15) Opetussuunnitelmaa luetaan kouluissa yhdessä liian harvoin, sillä se on opettajan ystävä. No, usein ei olla kuultu inhimillisen ja sosiaalisen pääoman kuvausta, jolloin niitä edistetään usein ihan tietämättä. Itsenäinen opettaja haluaa yleensä perustella työtehtävänsä itse. Ehkä sitten seuraavat asiat ovat parempia motivaattoreita.

2. Lapsilähtöisyys ja sen tärkeys: Koulu on oppilaita varten. Koulu on tärkein kasvuympäristö kotien jälkeen.  Sosiaalisen pääoman tärkeys aukeaa, kun ajattelemme koulua kasvuympäristönä. Pedagogiaa voidaan sitten muokata kun kysytään: Mitkä ovat kehittyvän lapsen (lapsi on lainsäädännössä kai alle 18-vuotias) tärkeimmät tarpeet, joita ilman on vaikea opiskella? Mitä hän jo osaa ja mikä on luonnollinen tapa oppia? Silloin vastataan että yhteenkuuluvuuden ja ystävyyden tarpeet ovat koulussakin lapsen ja nuoren keskeisiä tarpeita. Koululaisemme oppivat koulun ulkopuolella nykyään paljon ja he oppivat usein parhaiten yhdessä ja toisiltaan. Yhteisöllinen pedagogiiikka antaa mahdollisuuden kehittää verkostoja, oppia yhteistoimintaa ja etenkin saada turvaa ystävistä. Yhä suuremmat koulut ovat monille turvattomia. Koulun rakennetta on tarpeen ajatella lapsen näkökulmasta. Sosiaalista pääomaa tarvitaan, jotta voi pärjää elämässä yleensä ja voi löytää paikkansa työelämässä. Opettajan työ palvelee tulevaisuutta.

3. Yhteisöllisyys. Aika monilla on käytettävissä  nykyään vain heikkoja yhteisörakenteita. Silloin muodostuu spontaaneja kuplia tai heimoja, jotka eivät aina ole yhteisön arvojen mukaisia tai jopa haittaavat yhteiskunnan toimintaa, saati niiden elämää jotka muodostavat negatiivisen yhteisön. Suuret koulut eivät enää ole kyläkouluja tai edes lähikoulujakaan. Siellä ei tunneta perheita, työtovereita tai oppilaita syvällisemmin. Sosiaalista pääomaa ei voi rakentaa ilman luottamusta siihen ryhmään jossa toimii. Siispä luottamusta on luotava aikuisten toimin, jolloin ohjataan ryhmien sosiaalista organisointia suunnitellusti. Opetusryhmien jako pitkäkestoisiin pienryhmiin on koetusti hyvä keino luoda yhteisöllisyydelle edellytyksiä. Olisi myös hyvä jos opetusryhmissä ei vieraile liian monta aikuista, liian vähän aikaa. Koulun henkilöstö voisi myös muodostaa yhteistyöryhmiä, jolloin yksittäisen työntekijön kuorma kevenee. Tässä haen nyt sitä ajatusta, että kun luodaan hyvä ympäristö sosiaalisen pääoman kehittymiselle sekä yhteisössä että yksilöissä, niin kaikilla on mukavampaa. Pieni itsekkyys on opettajallekin sallittu. Jos oma työ on hauskempaa silloin kun edistetään sosiaalisen pääoman kehittymistä koulussa, niin se on kyllä ihan hyvä peruste.









torstai 15. joulukuuta 2022

Luottamus ja Iida Rauma

 "Aikaisemmin käytettiin uuvuttavuuteen saakka ilmiöiden selittämiseen tarina-termiä. Jopa lähikampaamosta tuli Hiustarinoita-niminen. Joukkuepeleistä – yhtiöiden erilaisista vuosituloksista puhumattakaan – selvitettiin, miten tästä nyt tuli tällainen tarina.Äkkiä mukaan on tullut uusi termi. Luottamus." 

Näin kirjoittaa Kari Vaijärvi, kirjallisen kulttuurin moniottelija. Hän on nuortenkirjailija, tietokirjailija, entinen kirjastonjohtaja, kriitikko ja kustantaja. Hän arvioi lasten ja nuorten kirjallisuutta mahtavassa blogissaan "Lastenkulttuurin vinkkari" (LINKKI) Kun Kari on sattumoisin myös uusimman kirjamme  Luottamus ja kansalaisuuteen kasvaminen- sosiaalisen pääoman pedagogiikasta kustantaja, niin hän koplasi tarkkanäköisesti Finlandia-palkinnon saajan Iida Rauman ja kirjamme teeman yhteen. (LINKKI kirjoitukseen)

Iida Rauma sai siis kaunokirjallisuuden Finlandia-palkinnon kirjallaan Hävitys. Kirjaa en ole vielä lukenut, mutta tiedän sen olevan ankara kuvaus siitä, miten koulu voi hävittää lapsuuden. Kirjassa kuvataan kouluväkivaltaa ja sitä miten heikko lasten asema koulussa usein on. Kirjailija kiinnitti kiitospuheessaan huomiota lukutaitoon:
"
En ole niinkään huolissani lukijakunnan katoamisesta. Kaikkien ei tarvitse lukea kaunokirjallisuutta. Sen sijaan pelkään yhteiskunnallista epätasa-arvoa ja demokratian romahtamista. - ”Eriytynyt” lukutaito tarkoittaa eriarvoisia ihmisiä. Lukutaitoinen ihminen on kriittinen ja hankala hallittava. Lukutaidoton ihminen on puolustuskyvytön, huijattavissa ja heikoilla. On turha kuvitella, etteikö joku hyötyisi tästä."

Tähän kaikkeen liittyy luottamus ja sosiaalinen pääoma. Eriytyminen (joka näkyy nyt polarisaationa) tapahtuu pitkälti sosiaalisen pääoman alueella. Kun lapsi ei saa turvallisia ja kannustavia ystäviä, ei opi olemaan luotettava ja luottava, päätyy hän helposti kasvu-uralle joka ei tuota onnea yksilölle, eikä tue hyvinvontiyhteiskuntaa yleensä. Lukutaito liittyy sivistykseen ja kykyyn/haluun oppia uutta koko elämän. Se on sikäli osa myös sosiaalista pääomaa. 

Koulu on suuri yhteiskunnallinen instituutio. Instituutioille on ominaista, että ulkoa tuleva kritiikki torjutaan. Muutos on kuitenkin käynnissä ja avoin kansalaisyhteiskunta saa kaikupohjaa usein myös koulusta. Koulun on käytävä tärkeää vuorovaikutusta ympäristönsä kanssa. Se on malli.

Iida Rauman kirja saattaa aiheuttaa hiljaisuutta kouluväen keskuudessa. Se on kuitenkin tosi kokemus, eikä hän ole yksin. Juuri ilmestyi THL:n kysely  (Ylen uutinen) jossa joka viides yläkoululainen kokee tulleensa kiusatuksi tai epäasiallisen käytöksen kohteeksi aikuisen taholta. Tätä ei voi laittaa vain teinin kapinoinnin piikkiin. Jo se että näin vastataan, kertoo että luottamusta ei ole aikuisiin tarpeeksi. Luottamus luo perustan yhteisöllisyydelle ja turvallisuudelle. Näitä tarvitaan kasvun ja iloisen oppimisen mahdollistamiseksi. Koulun aikuiset, ammattilaiset, ovat vastuussa koulun rakenteesta ja siitä, miten koulusta muodostuu turvallinen ja innostava kasvuympäristö. Haasteellinen tehtävä, mutta myös innostava.

Kirjamme tarjoaa osaltaan apua juuri tähän. Että ei tulisi lisää Finlandia-palkittuja tällä aiheella. Kari Vaijärvi arvelee, että kirjan luettuaan Iida Raumakin voisi ehkä luottaa kouluun enemmän tai ainakin siihen, että parempaan ollaan menossa. Tästä esimerkkinä kirjamme julkaisuseminaarin (LINKKI tallenteeseen) yhteydessä Keravan perusopetuksen johtajan Terhi Nissisen ilmoitus siitä, että kaupungin kaikissa kouluissa kerätään kokemuksia pitkäkestoisten kotiryhmien vaikutuksista oppilaiden, opetusryhmien ja miksei opettajienkin hyvinvointiin ja motivaatioon. Jännittävää ja innostavaa!

En keksi mitään muuta kattavaa ja kustannustehokasta mahdollisuutta nuorten sosiaalisen pääoman ja hyvinvoinnin lisäämiseen kuin sen, että kouluissa otetaan enemmän haltuun ryhmien sosiaalinen organisoituminen. 







perjantai 9. joulukuuta 2022

Henrik kierrättää, hyvä!

 Kierrättäminen on kannatettavaa, sekä materiaalien että ajatusten tasoilla. Jos joku hyvä idea ei ensimmäisellä kerralla lähde lentoon, niin on yritettävä uudestaan ja uudestaan. Joskus voi käydä niin, että aika on lopulta kypsä, esimerkiksi kokonaiskoulupäivä voi hyvinkin olla semmoinen idea.

Koripallomaajoukkueen valmentajaguru Henrik Dettman kirjoittaa kolumneja Hesarin Visio-liitteeseen.  3.12. hän kirjoitti otsikolla "Hyvinvointi-Suomi tarvitsee peruskoulusta 3.0-version". Ajatuksena oli että koulusta tehtäisiin yhden lähdön koulu. Silloin saman katon alla olisivat useimmat lasten ja nuorten kasvua tukevat toiminnat; koulutyö, aamu- ja iltapäiväkerho sekä harrastustoiminta.

Henrik kirjoittaa: "Nykysysteemissä koulupäivät loppuvat aikaisin, ja lapsi joutuu usein omin päin siirtymään harrastuksiin joko kodin kautta tai suoraan. Uudessa mallissa harrastukset tulisivat lapsen luo kouluun. Turvallisesti ja niin edullisesti, että kaikilla olisi niihin varaa. Silloin koulusta tulisi lapselle todellinen turvasatama".  Juuri näin, ja vielä haluaisin lisätä, että ohjataan opetusryhmien sosiaalisia rakenteita myönteisesti, jotta kaikilla olisi riittävä, suojaava, sosiaalinen pääoma. Tämä kaikki on mahdollista - ja idea ehjästä koulupäivästä on jo esitetty 25 vuotta sitten.

Lyhyt kertaus. Silloisen presidentin Martti Ahtisaaren puoliso Eeva Ahtisaari ja professori Lea Pulkkinen esittivät vuonna 1996 huolensa siitä, että lapset ja nuoret ovat usein paljon yksin etenkin koulun jälkeen iltapäivisin, ilman aikuisen ohjausta ja läsnäoloa. Siitä seuraa eriarvoisuutta, sillä yksinolon suuri määrä on huono ennuste tulevaisuudelle. Siitä oli Lea Pulkkisella laajojen tutkimusten tuottamaa tietoa. Keskustelu jatkui ja vuonna 2002 Sitra alkoi rahoittamaan kokeilua kuudessa koulussa kahden vuoden ajan. Yksi kuudesta oli oma kouluni Etelä-Sipoon koulu. Muistan hyvin, että olin se opettaja, joka antoi luokkansa käyttöön iltapäiviksi. Hienosti oppilaat sopeutuivat siihen että kello 12 lähdettiin luokasta, joka aamulla saattoi olla hieman muuttunut. Höveliyteeni oli syykin, sillä silloinen vaimoni Leena huomasi haun kokeiluun ja vei rehtorillemme tiedon. Hän myös organisoi aluksi kerhotoimintaa. Kun paljon ilmaista tukea ja muutakin rahaa tarjottiin, niin oltiin mukana, kun meillä oli jo arvona kodinomaisuus ja turvallisuus.

Hanke sai paljon vastustusta OAJ:ltä ja opettajilta yleensä. Ongelmana oli, että mallissa haluttiin sijoittaa harrastetunnit keskelle koulupäivää, monista hyvistäkin syistä. Opettajille ei käynyt se, että valmistelutyö tehdään määrättynä aikana ja kotiin lähtö myöhästyy kahdella tunnilla. Melko pian termi muuttui ja tilalle otettiin ilmaisu eheytetty koulupäivä. Kokeilusta jäi kuitenkin käteen se, että Suomessa alkoi aamu- ja iltapäivätoiminta tosin maksullisena ja varsinaisesti se koski 1-2 luokkalaisia. Meillä aluksi saivat kaikki osallistua ts. 1-6 luokkalaiset. Vanhemmillakin oppilailla saattoi olla jokin harrastus esim. soittotunti, jolloin he jäivät koululle odottamaan sitä vaikka yhtenä päivänä viikossa, jos matka kotiin oli pitkä. Ja olihan koulussa kiva olla kavereiden kanssa. Myöhemmin kun koulumme kasvoi yhtenäiskouluksi kerhtoimintaa supistettiin 1-2 luokkiin, kuten kai melkein kaikkialla muuallakin tehdään. Harmi sinänsä sillä aikuisen läsnäoloa ja turvallista aikuisen länsäoloa tarvitsevat kyllä vanhemmatkin lapset ja nuoret - ja se usein unohdetaan.

Elikkäs. Henrikin malli ei ole uusi, mutta uudelleen lämmitettynä varsin kannatettava. Tilausta on siihen että koulu tarjoaisi suojaisen ja valvotun kasvuympäristön. Kun koulusta tulee myös vapaa-ajan keskus, lisää se yhteisöllisyyttä ja viihtyvyyttä koulussa yleensäkin. 


Valaisin tässä osaltani asiaa joka kyllä voisi valaista koulujen arkea paljonkin. 





keskiviikko 30. marraskuuta 2022

Viesti lähetetty

 Uuden kirjamme julkaisuseminaari on pidetty. Tuli kiitollinen ja hämmentynyt olo kun kiiteltiin, eihän se meidän kulttuurissa ole helppoa ottaa vastaan :)



Mutta paljon tukea saimme ajatuksillemme, joten jotain oikeansuuntaista on ehkä saatu kirjoitettua. Kaikkein eniten innostuimme Keravan ennakkoluulottomasta avauksesta pitkäkestoisten pienryhmien muodostamiseen, jollaista ei ehkä muualla ole tehty? Seminaaritallenteen välin 23 min - 47 min kohdassa perusopetusjohtaja Terhi Nissinen avaa asiaa selkeästi ja ajatuksella. Erittäin hyvältä tuntuu, että saadaan kerättyä kokemuksia ohjattujen pienryhmien eduista ja ehkä haasteistakin nyt laajassa mitassa. Mutta tämä vaatii johtajuutta, innostusta ja tietenkin ymmärrystä.

Joku voi nyt kysyä, aiheellisesti, että mikä se viesti on?  Jos pitää maailman parantaminen näiltä osin tiivistää, niin: Koulussa ei pidä enää jättää oppilaita organisoitumaan sosiaalisesti keskenään, ilman aikuisen tukea. Monet, ellei useimmat koulun arjen ongelmat johtunevat siitä, että oppilasryhmät ovat nyt turvattomia suurryhmiä, joissa vain  sosiaalisesti taitavat tuntevat olevansa turvassa. Lisäksi yhteistoimintataito, yhdessä oppiminen ja uuden tuottaminen on yhä tärkeämpää. Se kannattaisi oppia varhain. Koulu voi olla harjoittelukenttä jossa opitaan opettajan valmennuksessa oppimaan yhdessä ja samalla saadaan suojaavaa ja hyödyllistä sosiaalista pääomaa. Tähän tarvitaan rakenne alusta lähtien. Suosittelemme ohjattuja pitkökestoisia pienryhmiä työvälineeksi tähän.

Taitaa olla nyt eräänlaisen trilogian tultua päätökseensä, että meidän osuutemme yhteisöllisyyden ja sosiaalisen pääoman kehittämisen osalta on suoritettu. Toivotaan vain että löytyy tulenkantajia lisää. Keravalla ainakin roihuaa jo :) 

LINKKI tallenteeseen. (pahoittelut äänen osittaisesta kehnoudesta, mutta tärkeimmät taitavat kuulua ihan ok).







sunnuntai 20. marraskuuta 2022

Sanoilla on merkitystä

Toissapäivänä Hesari kirjoitti Kaarinan Piispanlähteen koulun tilanteesta. Koulussa oli ilmennyt pienten oppilaiden välillä väkivaltaa. Huolestuneet huoltajat olivat kait ottaneet yhteyttä lehteen saadakseen asiansa esille. Kouluväkivallasta on hyvä keskustella, mutta onhan jotain mennyt pieleen jos yksityisen koulun asioita puidaan valtakunnan lehdessä. Lasten hyvinvointi on kyllä niin tärkeää, että kaikki keinot ovat sallittuja, eipä silti.

Uutisia lukiessa kiinnitti huomiota se, että eivät rehtorit useinkaan ole saaneet koulutusta kriisiviestintään. Samoin muutkaan virkamiehet. Kaarinan sivistysohtaja Elina Heikkilä sanoi 18.11. Hesari Turun haastattelussa että kaikkien lasten on turvallista käydä koulua Kaarinassa. Tämä on kuitenkin toive eikä fakta, johon kaikki yhdymme, sillä onhan selvää että missä tahansa koulussa ollaan, niin aina voi jotain sattua. Tavoitteet ja tapahtuneet asiat on tarpeen erotella, sillä sinänsä oikea tavoite ei lohduta heitä, joita väkivalta on kuitenkin kohdannut. Väkivaltaa ja kiusaamista hoidetaan ennaltaehkäisemällä. Jos kuitenkin jotain tapahtuu, niin tehdään korjauksia. Väkivaltaa voidaan vähentää merkittävästi yhteisölllisyyttä vahvistamalla.

Mutta otsikon mukaiseen asiaan. Se mitä käsitteitä käytetään, on tärkeää. Huomio kiinnittyi nyt sanaan opetusjärjestelyt. Koulun rehtori käytti tätä ilmaisua kun hän painotti Hesarin toimittajalle 18.11. lehdessä, että kyseessä ei ole inkluusio-ongelma, ja hyvä niin. " Tilanteet, joissa osa oppilaista on käyttäytynyt aggressiivisesti, ovat ajoittuneet niin sanottuihin vapaisiin tilanteisiin, eli välitunneille ja siirtymätilanteisiin, eikä niissä ole ollut sytykkeenä opetusjärjestely".  Se on hyvä asia että tunneilla ei töinitä tai lyödä ketään, tosin voihan semmoistakin sattua. Ihan hyvä asia on myöskin että rehtori Tuominen puolustaa inkluusiota, joka toimii tietenkin vain määrätyillä ehdoilla. Niihin en nyt puutu.

Mutta sanoilla on merkitystä. Olisko aika vaihtaa sana opetusjärjestely? Se kapeuttaa turhan helposti koulun tehtävän oppituntien pidoksi. Perusopetuslaki määrittää, että koulun tehtävä on kasvattaa kansalaisia, koulussa laaditaan ja toteutetaan siten kasvatusjärjestelyjä. Opetus on tärkeä osa kasvatusjärjestelyjä, mutta kasvatusjärjestely kuvaa sitä, että koululla on vastuu oppilaiden kokonaiskasvusta, sosiaalisesta oppimisesta ja yhteisön hyvinvoinnista. Jos vaihdamme tuohon rehtorin lausuntoon kasvatusjärjestely-termin niin huomaamme, että pitäisi sanoa: sytykkeenä ovat osaltaan olleet kasvatusjärjestelyt. Silloin päästään pian siihen, että yhteisöllisesti tehdään korjauksia. Luokan rakenteita voidaan rakentaa turvaa tuottaviksi.  Koulun tilat ovat yhteisiä viihtymisen laueita. Helppo sanoa tässä, mutta yhteisillä toimilla päästään yleensä pitkälle. Varmasti Piispanlähteen koulussakin tehdään hyvää työtä ja pyritään lisäämään turvallisuutta. Koulu on lasten ja nuorten kasvuympäristön tärkeä osa ja konfliktit kuuluvat kasvuun. Siksi kasvatusjärjestelyjä tarvitaan.

Ja siitähän uudessa kirjassammekin on kyse. Paikallislehtemme Sipoon Sanomat teki oivan jutun: Täälläkin on noussut esiin nuoriso-ongelma. Kyllä koulu voi osaltaan vaikuttaa myös siihen miten oppilaat kokevat kuuluvansa yhteisöön. Siihen vaikutetaan juuri kasvatusjärjestelyillä, ei niinkään opetusjärjestelyillä. 





sunnuntai 6. marraskuuta 2022

Luottamus ja kansalaisuuteen kasvaminen

 Mahtavaa, kirjastamme järjestetään seminaari 28.11.

Tavoitteenamme on, että koulun osuus lasten hyvinvoinnista ja kasvusta, siten kun opsikin velvoittaa, toteutuu entistä paremmin. Silloin pitää keskustella ja tehdä suunnitelmia. Se merkitsee joitain rakenteellisia ja ainakin yhteisöllisiä toimia. Mikäli lapset ja nuoret jätetään keskenään organisoitumaan sosiaalisesti, ovat he tässä asiassa heitteillä yhä suuremmissa kouluyksiköissä. Silloin vahvat pärjäävät, mutta eivät kaikki saa hyviä kavereita, joista muodostuisi turvaverkko vuosiksikin. Kouluissa pyritäänkin vastaamaan sosiaalisen pääoman kysymyksiin yhä paremmin (vaikka käytetäänkin usein muita termejä). Tilaisuudessa esim. Keravan perusopetusjohtaja kertoo kaupungin koulujen merkittävästä avauksesta yhteisöllisyyden ja sosiaalisen pääoman vahvistamiseksi. Siellä jokainen koulu hankkii kokemuksia pitkäkestoisten kotiryhmien käytöstä. Aivan mahtava avaus!

Laitan tähän osan tekstiä, linkistä voi lukea kokonaan infon (LINKKI) Tilaisuus tallennetaan ja laitan tänne myös linkin myöhemmin. Varmaan seminaarissa syntyy ajatuksia joihin on syytä palata sitten myöhemmin.


Kirjanjulkistusseminaari sosiaalisen pääoman pedagogiikasta

Lapsuudessa karttunut sosiaalinen pääoma, kuten verkostot,vuorovaikutus ja luottamus, merkitsee parempaa elämänlaatua paitsi lapsuudessa, se myös ennakoi sitä läpi nuoruuden ja aikuisuuden. Mitä sosiaalisen pääoman kertyminen tarkoittaa koulussa? Miten se edistää yleistä hyvinvointia?

Miksi sosiaalista pääomaa käsitellään koulutuksen suunnittelun yhteydessä melko vähän? Sosiaalisen pääoman kartuttaminen on kouluille annettu tehtävä. Mutta miten tavoitteen on tarkoitus toteutua? Millaista on sosiaalisen pääoman kartuttamisen pedagogiikka? Kysymyksiin on vastattava, jos haluamme säilyttää nykyisen sivistys- ja hyvinvointivaltiomme.

Opettaja, tietokirjailija Rauno Haapaniemi ja psykologi, kasvatustieteilijä Liisa Raina tarttuvat sosiaalisen pääoman kysymyksiin koulussa kirjassaan Luottamus ja kansalaisuuteen kasvaminen -sosiaalisen pääoman pedagogiikasta (Cultura, 2022).

Kirjan julkistamisen tiimoilta Kriittinen korkeakoulu järjestää seminaarin, jossa puhumassa ovat Rauno Haapaniemen lisäksi professori Lea Pulkkinen, rehtori Jarno Paalasmaa, perusopetusjohtaja ja tohtorikoulutettava Terhi Nissinen sekä KT opetusneuvos Martti Hellström.

Tilaisuuden juontaa filosofian opettaja ja Kriittisen korkeakoulun puheenjohtaja Severi Hämäri.

Aika: Maanantai 28.11. kello 15.-17.30.

Paikka: SKS talon juhlasali, Hallituskatu 1

Järjestäjä: Kriittinen Korkeakoulu

Tervetuloa!



maanantai 24. lokakuuta 2022

Sosiaalinen pääoma rakentuu luottamukselle

 Olen havainnut paljon yhteyksiä uusimman kirjamme (linkki)  ja ajassa liikkuvien uutisten välillä. Paljon on ollut esillä muun muassa nuorisoväkivallan ja jengiytymisen lisääntyminen. Eriytyminen, segregaatio on noussut esiin yhä vahvemmin kun haetaan syitä hyvinvoinnin heikkenemiseen, etenkin tietyillä alueilla.  Erityminen on vahvasti sidoksissa luottamuksen puutteeseen. Kaupunkimaantiede tuottaa paljon kiinnostavia tuloksia, joita pitäisi pikaisesti ottaa huomioon kun yhdyskuntia ja niiden palveluita suunnitellaan.

Ja kaikki liittyy kouluun, tietysti myös. Koulu ottaa vastaan uudet asukkaat ja muuttuneet olosuhteet. Etenkin perusopetuksen tärkeä tehtävä on tasoittaa erilaisista lähtökohdista tulevien sosiaalista pääomaa. (sehän tarkoittaa väljästi verkostoja, luottamusta ja vuorovaikutusta) Kun vaikka perhe muuttaa uudelle paikkakunnalle, niin lapsen ja nuoren verkosto yleensä leikkautuu pois, mutta aikuiset saattavat hyvinkin pitää ainakin osan verkostostaan. Tullessaan uuteen kouluun lapsi on heikommassa yhteisöasemassa kuin muut. Usein tilanteeseen liittyy turvattomuuden tunnetta, koska on vaikeaa kokea luottamusta täysiin uusiin ihmisiin. Siksi oppilas tarvitsee uusia sekä siltaavia että sitoviakin suhteita. Se voidaan saada aikaan hyvillä tukitoimilla. Esimerkiksi meidän suosittelema pitkäkestoinen kotiryhmä (oppiva ryhmä) voi huolehtia uudesta jäsenestään ja antaa osan omasta verkostostaan uudelle ryhmänsä jäsenelle. Kun oma ryhmä herättää luottamusta, voi sitä "skaalata" isompaan ryhmään. Kukaan ei saa jäädä koulussa yksin.

Väitän, että jengiytymisen taustalla hyvin usein on heikko yhteisöasema omassa lähiympäristössä. Kun suojaavat verkostot puuttuvat, joutuu helposti seuraan jota ei oikeastaan voi valita. Koulussa ja sen ulkopuolella heikossa yhteisöasemassa olevat muodostavat liiankin helposti oman vahvan verkoston, jossa on kyllä sosiaalista pääomaa, mutta ei toivotun arvomaailman mukaista. 

Lapsia ei voi jättää heitteille tässäkään suhteessa. Oppilaat ovat koulussa oikeutettuja tukitoimiin niissä oppimisvaikeuksissa jotka liittyvät opetussuunnitelman inhimillisen pääoman (osaaminen, tiedot) sisältöihin. Aivan samoin tulee tukea sosiaalisen pääoman kehittymistä, jotta se on riittävä suojaamaan haitalliselta kehitykseltä. Sen lisäksi hyvä sosiaalinen pääoma parantaa yksilön mahdollisuuksia kehittyä täydeksi itsekseen ja osallistua yhteisönsä myönteiseen kehitykseen.

Kaikki tämä liittyy yhteisölliseen pedagogiaan. Koulun aikuisilla on avaimet synnyttää yhteisön sosiaalinen pääoma ja antaa omalla esimerkillään aineksia lasten ja nuorten sosiaaliselle oppimiselle. Vaativaa asiantuntijatyötähän se on, mutta onneksi opettajat ja rehtorit ovat asiantuntijoita. Toisinaan pitää vain ottaa askelia yhteisen, sovitun rakenteen suuntaa. Koulun sosiaalinen pääoma ei nimittäin synny yksittäisten toimijoiden parhaimmillakaan ponnistuksilla (tosin yksittäisiin oppilasryhmiin voi vaikuttaa niinkin), vaan siihen tarvitaan yhteisiä suunnitelmia, sopimuksia ja arviointia. Hyviä kokemuksia on aina ollut koko koulun sitoutumisesta yhteisöllisten rakenteiden ja käytäntöjen luomisesta. Niitä voisi jakaa vielä reilummin ja kysellä uteliaalla mielellä muiden kokemuksista. Ei ihan kaikkea tarvitse keksiä itse. Aluksi riittää kun luottaa kasvun mahdollisuuksiin.




tiistai 11. lokakuuta 2022

Ylioppilaskirjoitukset, tarpeen vai ei?

 Tiede- ja kulttuuriministeri teki pari viikkoa sitten rohkean avauksen. Hän kertoi että ylioppilaskirjoitukset pitäisi lopettaa vanhana jäänteenä ja turhana järjestelmänä. (linkki) Ylioppilaslakin saisi lukion päästötodistuksella ja jatko-opintoihin oppilaitokset ottaisivat opiskelijansa pääsykokeilla. - Tästähän on puhetta aina välillä ja hyvä että instituutiosta puhutaan. Kun kulttuurin pyrkimys on jatkua, niin on hyvä aina välillä kysyä, onko tässä järkeä?

Honkonen on minusta aivan oikeasssa painottaessaan lukion merkitystä yleissivistävänä laitoksena. On varmaan niin, että yo-kokeisiin liittyvä kilpailu hyvistä tuloksista vei huomiota tästä tehtävästä. Sivistystä maailmassa tarvitaan juuri nytkin todella kipeästi. Voidaan kysyä miten kirjoitukset tukevat tietointensiivisen yhteiskunnan osaamistarvetta ja uutta oppimiskäsitystä?

Oikeastaan ehdotuksen vastustamisen kriteerit kertovat, miksi Honkonen on oikeassa, vaikka yo-kokeilla on ollut tärkeä rooli koulutuksessamme. Lukiolaisten liitto ilmoitti vastustavansa kirjoitusten lopettamista.

“Ministeri Honkosen ehdotus ei ratkaise mitään, vaan siirtää osaamisen testaamisvastuun ylioppilastutkintolautakunnalta korkeakouluille. Tämän myötä kaikki paine siirtyisikin pääsykokeisiin, joihin on huomattavasti haastavampaa valmistautua kuin nykyisiin ylioppilaskokeisiin. Lukio on opiskelijalle maksuton, mutta kirjoitusten poistaminen suosisi heitä, joilla on varaa maksullisiin pääsykoevalmennuskursseihin” sanoo Lukiolaisten Liiton puheenjohtaja Lukas Virtala.(linkki) Vastaus sisältää hyvän tarkoituksen mutta minusta väärän perusteen. Pääsykokeiden kautta oppilaitokset saisivat luultavimmin motivoituneimmat opiskelijat, joiden edellytyksiä opiskella oppilaitos osaa parhaiten mitata itse. Tasavertaisuus on puolestaan yo-kokeissa jo nyt niin ja näin. Eliittilukioista valmistuminen parantaa mahdollisuuksia menestyä ja yo-kirjoituksiinkin saa rahalla preppausta. 

Yle uutisissa mielipiteensä kertoi Mikkelin lukion opiskelijakunnan puheenjohtaja Ursula Korhonen: Abiturienttina Korhonen kokee, että ylppärit antavat motivaatiota opiskeluun ja merkityksen sille, miksi lukiossa opiskellaan. Kirjoitukset konkretisoivat oppimista. Ne antavat todisteet siitä, mitä olet opiskellut ja miten, Korhonen sanoo. Ehdotus kirjoitusten poistamisesta on Korhosen mielestä radikaali. Etenkin abivuoden opiskelu lukiossa muuttuisi kokonaan toisenlaiseksi. Korhosen kokemuksen mukaan monet kurssit pohjautuvat täysin vanhojen ylioppilaskirjoitusten harjoitteluun. Koko materiaali muuttuisi. Jos kokeita ei olisi, mihin lukion loppupuolella harjoiteltaisiin? (tummennus oma)  (linkki) 

Ymmärrän että tuolta se lukio tuntuu... Mutta. Lukiossa ei opiskella yo-kirjoituksia varten. Lukion yleissivistävä tehtävä ei aukea kirjoitusten näyttäytyessä lukion tarkoituksena. Lukion tehtävä on turvata myös jatko-opintomahdollisuuksia, siis opettaa opiskelemaan. Ehkä lukioista voisi kehittyä yhä enemmän informaatiokanavien hallintaa ja kriittistä ajattelua ohjaavia paikkoja? Keskustelua tarvitaan, itse olen aika paljon Honkosen puolella. 

Minä vasemmalla. Onhan tuosta aikaa, mutta samat tunnelmat ovat edelleen penkkareissa.
Niitä ei kannata lopettaa :) 


maanantai 3. lokakuuta 2022

Mitä se PISA18 oikein kertoo ?

 Pojat.

Taas on näkynyt lukuvuoden alkaessa PISA-otsikoita: "Suomen taso romahtanut", "Suomi ei enää parjää vertailussa" jne. Se että Viro on ohittanut meidät kaikilla osa-alueilla voi osaltaan synnyttää dramaattisia otsikoita. No huolenaihetta on, mutta se voidaan tarkentaa muutamaan ilmiöön ja etenkin Viron menestyksen syiden havaitsemiseen. (vieraillessani Viron kouluissa 1990-luvulla oli tuleva kehitys jo nähtävissä, väittäisin.)

Totuus on että Suomessa on edelleen ihan huippukoulutus: LINKKI


Nähdään, että olemme edelleen parhaimmistoa Euroopassa, jossa maiden keskinäinen vertailu on järkevämpää kuin vaikka Singaporen tulosten kanssa. Mutta, laskeva motivaatio on mitattu jo pitemmän aikaa ja nyt se alkaa näkymään tuloksissa. Syyt johtuvat melkein kokonaan pojista.

Kemianteollisuus ry. haastatteli Suomen Pisa tutkimuksen johtajaa Arto K. Ahosta kesäkuussa. (LINKKI) Hänen keskeiset huomionsa liittyivät poikiin, yhteiskunnan muutokseen ja Viron kykyyn muokata opetusta, nostaa motivaatiota. Ahonen toteaa:

- Koulutus nähdään Virossa arvokkaana ja sekä oppilaat että perheet ovat valmiita panostamaan koulutukseen. Viron koulujärjestelmä kykenee tasaamaan perhetaustasta johtuvia osaamisen eroja enemmän kuin OECD-maissa keskimäärin, Ahonen sanoo ja jatkaa, että Virossa ei ole samanlaista eroa osaamisen suhteen tyttöjen ja poikien välillä, vaan osaaminen on tasavertaista – toisin kuin Suomessa.

- Syyt kytkeytyvät laajemmin yhteiskuntaan ja sen muutoksiin. Avainkysymyksiä on poikien osaamisen tyttöjä voimakkaamman heikkenevän trendin syiden löytäminen. Erityisesti matematiikassa, mutta myös luonnontieteissä tyttöjen ja poikien välinen osaamisen ero on muuttunut Suomessa erityisen voimakkaasti vuoden 2006 jälkeen.

Näemme nipun syitä, jotka liittyvät melko selvästi poikiin. Meillä etenkin suurien kaupunkien alueilla on tapahtumassa eriytymistä koulujen (ja asuinalueiden) kesken. Ilmeisesti etenkin poikien sisäiseen motivaatioon vaikuttaa paljon kaverien merkitys. Jos alueella/koulussa on paljon poikia joiden perheet eivät tue (eri syistä) opiskelua, löytävät nämä pojat toisensa, eivätkä muodosta/jaa sellaista sosiaalista pääomaa, joka kannustaisi opiskelemaan, päinvastoin. Varsinkin matematiikassa muutos on ollut pojilla melko dramaattinen, jopa. 

lähde: OECD ja IS (linkki)

Suomessa pojat erottuvat kaikilla kolmella mitattavalla osa-alueella, heikoimmiksi. Olisiko meillä jo mahdollista ihan ääneen puhua tästä ja suunnitella, miten pojat saadaan mukaan? Virossa ei muuten syytetä digilaitteita oppimista häiritseviksi, päinvastoin. Etenkin poikia varten luonnontieteen ja matematiikan opetusta on pelillistetty, ilmeisesti hyvin tuloksin. Meillä digiloikka on saattanut juuttua opetusmenetelmien muuttumattomuuteen? 

Kerrataan: Suomessa tyttöjen ja poikien motivaation ja sitä kautta osaamisen erot ovat voimakkaasti eriytyneet. Meillä on käynnissä myös opetuksen tasa-arvoistavan vaikutuksen heikkeneminen. Perhetausta vaikuttaa entistä voimakkaammin koulumenestykseen.  Alueelliset osaamisen erot ovat kasvussa, alueellisen eriytymisilmiön takia. Virossa näyttää digiloikka olevan totta siten, että oppilaat ja etenkin pojat hyötyvät digipedagogian mahdollisuuksista, näin asian tulkitsen. Miten me voimme korjata näitä asioita?

Jos nyt rakennan sillan kirjaamme Luottamus ja kansalaiseksi kasvaminen -sosiaalisen pääoman pedagogiigasta , niin PISA- tulosten heikkenemisessä on kyse pitkälti sosiaalisesta pääomasta ja sen jakautumisesta. Virossa on yhtenäisempi kulttuuri ja koulutus nähdään tärkeänä tienä taloudelliseen riippumattomuuteen. Opettaja on ilmeisesti Virossa auktoriteetti, jolloin hän voi johtaa ryhmänsä toimintaa aidosti. Edellytykset sosiaalisen pääoman jakamiseen ovat paremmat kuin  meillä. Toki Virossa on myös eliittikouluja ja eliitti, siitähän ei päästä mihinkään. Mutta se ei ainakaan vielä estä heikommista lähtökohdista tulevia menestymään koulussa. Arvaan että yhteisöllisyys on myös tiiviimpää virolaisissa kouluissa, mutta tämä perustuu vain satunnaisiin havaintoihini Virosta. Minusta näyttää siltä, että miellä kouluissa tarvitaan toimia, joilla oppilaat kiinnittyvät omaan kouluunsa entistä paremmin, motivoituvat ystävien ja opettajien vaikutuksesta. Ja varmasti näin tehdäänkin jo monessa koulussa. 









lauantai 24. syyskuuta 2022

Minna sen sanoi

Kylläpä sattui! Viimeisin Opettaja -lehti (16/2022) sisälsi paljon "meidän" asiaa: Yhdessä olon opettelua, toiminnallinen draama, opettajan jaksaminen ja leirikoulu/opintoretki-teema tukevat kaikki ajatuksiamme uuden kirjan ytimestä. Ja mikä se ydin on? 

Aivotutkija ja kasvatustieteen professori Minna Huotilainen kirjoitti samaisen lehden Kolumni-artikkelissa (LINKKI) ihan kuin olisimme tilanneet häneltä kirjamme keskeisen kysymyksen (kiitti siitä): "Miten oppilas voi toteuttaa tarvettaan ystävyyteen ja yhteenkuuluvuuteen koulussa?"  Tässähän puhutaan sosiaalisen pääoman karttumisesta! Kirjoituksessa pohditaan myös sisäisen motivaation ylläpitoa ja hyödyntämistä. Kaikkihan haluavat oppia uutta, kyse on siitä miten koulussa voidaan valjastaa oppimisen halu opetussuunnitelman sisältöjen oppimiseen?

Lyhyessä kolumnissa Minna ei tietenkään voi avata koko tätä vyyhtiä. Pedagoginen vinkki on tämä: "Yhteisissä projekteissa, kuten oman luokan sisustamisessa, täytetään yhteenkuuluvuuden ja ystävyyden tarpeita oppimalla uutta." Samaa voisi todeta opintoretkistä ja leirikouluista. Mutta kyllä koulun molempien tehtäväalueiden toteutuminen on ihan mahdollista koulun arjessakin, normaalien koulupäivien aikana. Inhimillisen pääoman (osaamisen) ja sosiaalisen pääoman kehittymisen välillä ei ole koulussa ristiriitaa, päinvastoin. Kun oppija kokee olevansa turvassa omassa ryhmässään, hän voi olla utelias ja innostua oppimaan.

"Yhdessä tekeminen ja oppijoiden kiinnostuksen kohteista ponnistava pedagogiikka on demokratisoivaa - yhtäkkiä kaikilla on motii."  Mekin ajattelemme kirjassamme Luottamus ja kansalaisuuteen kasvaminen - sosiaalisen pääoman  pedagogiikasta että perusopetuksen idea on demokratiassa. Jokaisella on oikeus kehittää itseään ja sijoittua turvallisesti yhteiskuntaan, lähtökohdistaan riippumatta. Silloin ei voida keskittyä vain eri aineiden sisältöjen oppimiseen, vaan myös siihen, miten koulu voi tarjota hyvän ja lähtökohtia  tasoittavan kasvuympäristön. Vastauksia voi saada kysymysten kautta ja Minna alussa esittämä kysymys on oikein hyvä aloitus. -Tuntuu ilahduttavasti, että kun olemme nyt pari vuotta miettineet koulun kasvatustehtävää ja sosiaalisen pääoman karttumisen ratkaisuja, niin muutkin ovat sen tehneet. Näitä asioita on lähitulevaisuudessa ratkottava.




tiistai 13. syyskuuta 2022

Kuri ja luottamus

 Löysinpä hauskan parin artikkeleita. Lueskelen välillä Hesarin Visioliitteessä olevia kolumneja. 20.8. Henrik Dettman (koripallovalmentajaguru, jos jostain syystä et tunne) kirjoitti otsikolla : "Vääpelöinti ja maahan painaminen eivät meillä toimi."  (LINKKI) Tästähän on viime vuosina puhuttu. Minäkin olen kirjoittanut muutamaan kertaan mm. joukkuevoimistelussa ilmenneen henkisen väkivallan tiimoilta (LINKKI)  Toisekseen kun taas kerran siivosin arkistojani,tuli käsiini moniste johtajuudesta vuodelta 1972. Sen olin saanut Riihimäellä Viestirykmentin aliupseerikoulussa. Olikin kiintoisaaa lukemista, jota en ehkä silloin tajunut...Ja olihan siellä varmaan vääpelikin, muistaakseni ihan mukava kylläkin.

Henrik Dettman kirjoittaa, että monissa kulttuureissa voidaan alistamalla hakea tuloksia urheilussa, koska aina on tulossa uusia yrittäjiä ja toisaalta on totuttu korkeaan hierarkiatasoon. Hän toteaa, että mitä suuremmat hierarkiaerot kulttuurissa on, sitä enemmän odotetaan johtajan olevan käskyttäjä. Suomessa on toisin: "Suomalaiselta johtajalta on asemavaltuutus riisuttu minimiin, ja siksi sisältöosaaminen ja vuorovaikutuskyky korostuvat. Erityisen voimakkaasti tämä näkyy koulumaailmassa. Se lieneekin iso syy siihen, miksi Suomessa on yksi maailman laadukkaimmista opettajakunnista. Sisältöön ja empatiaan perustuva johtaminen edellyttää empatiaa ja aikaa, josta ainakin jälkimmäisestä on koko ajan puute."  Tämä on varmasti tuttua rehtoreille suhteessa opettajiinsa ja muihin yhteistyökumppaneihin, kuin myös luokanvalvojalle/ohjaajalle oman luokan ja sen taustahenkilöiden kanssa. Johtajuudesta ja sen laadusta on koulussa paljolti kyse, koska siellä ohjataan ryhmiä annetun tavoitteen suuntaisesti. Johtajuuden toimiessa koulussa on yhteisöllinen toimintakulttuuri, jolloin viihdytään ja kyetään ratkaisemaan ongelmia yhdessä. Toki voi olla toisinaan myös liian paljon toimintamahdollisuuksien häiriöitä, jolloin tarvitaan kriisitukea.
"Routarajan pohjoispuolella on resurssit optimoitava ja ihmisten voimavarat vapautettava" Tämä sopinee kouluunkin yleisenä periaatteena. Kasvatustavoitteena lähestymme silloin  itseohjautuvuutta ja yhteisöllistä osaamista.

Mutta mitäpä tuleville aliupseereille opetettiin johtamisesta vuonna 1972? Kirjoittajasta ei ole tietoa. Kulttuurisena piirteenä todetaan: Suomalainen tekee annetut tehtävät yleensä tunnollisesti ja luontevasti. Hän pyrkii itsenäiseen toimintaan. Hän asennoituu arvostelevasti annattuihin käskyihin. Myöskin hän vaistoaa erittäin herkästi esimiehen heikkoudet. - Tämä kaikki on tuotavissa luokkatilanteeseen melko helposti. Kuten Henrik aiemmin totesi, suomalaisella opettajalla(kaan) ei ole asemaan perustuvaa ehdotonta auktoriteettia, vaan johtajuus on ansaittava. Hauskasti uuteen kirjaamme liittyy luottamus jota korostetaan toimivan ryhmän edellytyksenä: "Alaisten luottaminen johtajaansa (itseensä, tovereihinsa ja alaisiinsa) sekä toisaalta johtajan luottamus alaisiinsa ja joukkoonsa kokonaisuudessaan ovat menestyksellisen toiminnan perusta. Ilman keskinäistä luottamusta on kurin ylläpitäminen vaikeaa ja se jää pinnalliseksi ja pettäväksi."  Tuohon kun vaihtaa sanat oppilaat, opettaja ja kurin tilalle motivaatio/hyvä työskentelyn ilmapiiri niin onhan tuo tuttua. Ja vielä tämä:" Jos johtaja (opettaja) on luottamuksen arvoinen, niin alainen (oppilas) suorittaa vaikeatkin tehtävät moitteetta." 

Ryhmädynamiikka toimii aina samojen periaatteiden varassa, vaikka olosuhteet tai ryhmän tavoitteet vaihtuisivatkin. Ryhmä tarvitsee johtajuutta toimiakseen tehtävänsä suuntaisesti. Opettaja on luokassaan sekä johtaja, että johtamisen organisoija silloin kun pienryhmiä käytetään. Vaikka tuemme yksilöllisesti, niin opetus ja kasvatus tapahtuu koulussa pääsääntöisesti ryhmätilanteissa. Siksikin opettaminen on asiantuntijatyötä, jossa ei tule valmiiksi. Ja sehän on hyväkin asia, ei pääse pitkästymään!




sunnuntai 4. syyskuuta 2022

Ratkaisuja yksin jäämiseen

 Lupasin viimeksi kirjoittaa yksin jäämisestä. Uuden kirjan tiimoilta on ollut senverran ajatukset lennossa, että palaan vasta nyt aiheeseen.

Ihminen on sosiaalinen olio ja yksin jäämisen/yhteisöstä suljetuksi tulemisen pelko on eräs suurimpia lamauttavia pelkoja. Hassua kyllä etenkin suurissa ryhmissä voi helposti jäädä yksin. Suuressa ohjaamattomassa ryhmässä vahvat ja sosiaalisesti taitavat pelaavat itselleen hyvän aseman. Empatia ei etenkään lapsella (mutta usein ei aikuisllakaan) ole ensimmäinen sosiaalinen tunne, joten oma yhteisöasema määrittelee yleensä hyvän mielen. Koululla on annettuna kasvatustehtävänään tasoittaa sosiaalisen alkupääoman erilaisuutta. Näinhän OPS sanoo.

Hesari otti tämänkin kouluaiheen ansiokkaasti esiin. Toimittaja Pauliina Grönholm kirjoitti artikkelin 19.8. "Koulun alku on monelle lapselle pysäyttävä pettymys - näin yksin jäämisen pelko vaikuttaa koululaisen käyttäytymiseen." LINKKI  Aihe on tärkeä. Ryhmän kuuluminen on  keskeinen turvallisuuden tuottaja. Ryhmään liitytään muutaman hyvän ystävän avulla, koska kaikkien läheinen ystävä ei voi olla. Artikkelissa kerrottiin Mannerheimin Lastensuojeluliiton tutkimuksesta verkossa tapahtuvien yhteydenottojen syistä. LINKKI 

Yksinäisyyttä tutkitaan kyllä paljon. Esimerkiksi professori Niina Junttila on seurannut korona-ajan vaikutuksia lasten ja nuorten elämään. Yksinäisyyden lisääntyminen on ollut havaittavissa. LINKKI
Hän varoittaa yksin jäämisen seurauksista: "Lapsuudessa ja nuoruudessa koettu ulkopuolisuus vaikuttaa pitkälle aikuisuuteen esimerkiksi opiskelu- ja työuralta syrjäytymisenä ja viimesijaisten palveluiden lisääntyneenä tarpeena. Yksinäisyydellä on siis paitsi inhimillisiä vaikutuksia, myös taloudellisia ja yhteiskunnallista turvallisuutta heikentäviä vaikutuksia."

Palataan Hesarin artikkeliin. Ilahduttavasti oli vierailtu myös koulussa ja opettaja sai puheenvuoron. Opettajahan on se, joka lopulta vastaa koululaisen yhteisöasemasta (ohjaamassaan ryhmässä). Opettaja Ville Teittinen oli kiinnittänyt huomiota opetusryhmänsä ryhmäyttämiseen (termi jota itse vähän vierastan) sekä ns. kaveritaitaitojen opettamiseen. Kaveritaidoilla tarkoitetaan varmaan yhteistyötaitoja tai sosiaalista kompetenssiakin. Tärkeää oli mm. että uudelle oppilaalle nimetään mentorioppilas auttamaan "kotoutumisessa". Se, että ryhmää ohjaava opettaja kiinnittää huomota oppilasryhmän sosiaalisten suhteiden järjestymiseen, on välttämätöntä. Ihan iästä riippumatta. Mikäli näin ei tehdä on lapset ja nuoret jätetty heitteille sosiaalisen turvallisuuden suhteen. Ei tietenkään tietoisesti mutta lasten tarpeiden kautta arvioiden kyllä. Mikäli koulussa halutaan pysyvästi eroon tai lähes eroon monista oppilaita vaivaasta ongelmista, on oppilaiden turvallisuus ryhmässä taattava yhteisöasemaan puuttumalla. Niin se vain on. Tämä on sitten rakenne- ja toimintakulttuurikysymys käytännössä. Tänään mediakasvattaja ja nuorisotyöntekijä Ismo Kiesiläinen kirjoitti Hesarin mielipidepalstalla  asiaan liittyen hyvin: Koulun rakenteet ruokkivat kiusaamista - Suuret ryhmät tuottavat epätoivottuja ilmiöitä, jotka mahdollistavat kiusaamisen. LINKKI

Tätä lukeva opettaja on ehkä tuskastunut: Ei kai taas jaeta uusia tehtäviä, kun ei entisistäkään meinaa selvitä? Tähän voi vastata: Kasvatustehtävä ei ole uusi, vaan sisältynyt aina eri kouluasteiden opetussuunnitelmiin. Nykyinen opetussuunnitelmakin antaa sosiaalisen pääoman kerryttämisen koulun tehtäväksi (OPS s.18.) Mutta kun asiaa lähestyy positiivisesti, niin oppilasryhmän organisoiminen pedagogisesti viihtyisäksi ja turvalliseksi helpottaa opettajan työtä, auttaa opettajaa oppimaan ja iloitsemaan työn tuloksista. Tästä on kokemuksia, myös omakohtaisia. Lopulta on kyse koulun rakenteesta, johon yksittäinen opettaja ei juuri voi vaikuttaa, mutta myös yksittäisen opettajan pedagogisista valinnoista ja kokemuksen ohjaamasta osaamisesta. Mitä tahtoo, sen voi oppia!


Kuvassa opettajia lukuvuoden alun veso-päivänä. Hyvä alku!



maanantai 22. elokuuta 2022

Uusi eriarvoistuminen

 Perusopetuksen idea on antaa kaikille, lähtökohdistaan huolimatta, yhdenvertaiset mahdollisuudet oppia, kehittää ja toteuttaa itseään. Tavoitteena on aktiivinen kansalaisuus ja yksinkertaisesti hyvä elämä. Siihen tarvitaan sekä inhimillistä että sosiaalista pääomaa, kuten opetussuunnitelman perusteissa todetaan.

Näyttää siltä että viime vuosina tasavertaisuus on toteutunut aiempaa huonommin. Esimerkiksi ne kuuluisat PISA-tulokset ovat olleet laskussa etenkin siksi, että tulokset eivät ole enää tasalaatuisia. Koulujen kesken syntyy eroja. Myös asuinalueiden erot, segregaatio, on voimistunut. Kehitys ei ole toivottava.

Onneksi meillä on tutkimusta aiheesta. Viimeksi Riikka Oittinen, Marja Peltola ja Venla Bernelius (2022) ovat tutkineet oppilaiden eriytymistä koulussa. He ovat julkaisseet tärkeä ja kiintoisan artikkelin: "Mä tunnistan kaltaiseni, kun mä nään sen" (LINKKI)   Aiheesta kirjoitti myös Hesari 19.8.  (LINKKI) Kyseessä on etnografinen tutkimus eräässä kaupunkikoulussa, joka liittyy Riikka Oittisen väitöskirjatyöhön. Tulokset ovat yhteneviä kokeneiden opettajien arkihavainnoille: Erilaisista sosioekonomista alueista tulevat oppilaat eivät sekoitu laajasti koulussakaan. Eroja ylläpitää esimerkiksi vaatetukseen ja ulkomuotoon liittyvät seikat, jotka osaltaan synnyttävät sosiaalisia heirarkioita. On myös nähtävissä että heikoimmassa asemassa olevat oppilaat kerääntyvät koulussa (ja vapaa-ajallaankin) yhteen. 

Näin kouluun kehittyy hyvin menestyvien ja vähemmän hyvin menestyjien ryhmiä. Ryhmään kuuluminen on tärkeää. Eräs ryhmään kuulumisen merkki voi olla myös heikko koulumenestys. Jos niin on, ei opiskelulle ole sisäistä motivaatiota. Kaikki tukitoimet valuvat hukkaan, jos juurisyihin ei pystytä puuttumaan. Silloin on kyse taas sosiaalisen pääoman laadusta ja miten siihen voidaan vaikuttaa. Jos lapset ja nuoret jätetään keskenään organisoitumaan sosiaalisesti, niin alkuasetelmat vahvistuvat ja saattavat vaikuttaa koko elämän kulkuun. Asioihin voi onneksi vaikuttaa koulun ja opetuksen rakenteilla ja yhteisillä pedagogisilla ratkaisuilla. Oma ratkaisuni on kiinteä, oppiva pienryhmä. Siinä luodaan luottamukseen perustuvia merkittäviä suhteita taustasta riippumatta, opetellaan yhteistoimintaa ja opitaan yhdessä.

Tutkijat vetoavat kouluihin. Koulu on mahdollisuus, sillä siellä erilaisista taustoista tulevat oppilaat parhaiten kohtaavat toisensa. Koulun käytännöillä on merkitystä sille mitä kohtaamisesta seuraa. Mikäli hyvän sosiaalisen alkupääoman omaavat liittyvät yhteen, ei heidän kantamansa hyvä pääoma "rikastuta" muita. Aineetonta pääomaa jaettaessa kaikki kuitenkin hyötyvät. "On tärkeää, että kouluissa tiedostettaisiin nykyistä paremmin sosaalisten erojen vaikutus oppilaiden arkeen ja missä määrin ne synnyttävät erotteluja oppilaiden välille" .

Lukuvuotensa aloittanut ja työn imussa uiskenteleva opettaja voi ehkä hermostua. Taasko pitäisi venyä uuteen rooliin, olla nuorisotyöntekija, sosiologi ja psykologi? Enkö voi keskittyä opettamiseen? NO, asian voi nähdä niinkin, että työtä voi keventää kun käyttää hyväkseen ryhmien luonnollisia voimavaroja. Jos ne voi valjastaa palvelemaan koulun kasvatus- ja opetustavoitteita, niin silloin mennään iloisesti myötävirtaan, yhdessä. Onhan siitä monella opettajalla hyviä kokemuksia.

Tähän haasteeseen liittyy vahvasti myös yksinäisyys, toinen nyt esillä ollut kouluaihe. Siitä erikseen myöhemmin.




lauantai 13. elokuuta 2022

Tulossa

Vähän niinkuin mainos: Viime maanantaina lähti painoon viimeisimmän (ja ehkä viimeisenkin) kirjamme painatustilaus. Tarkastuskappale tulee ensi viikolla ja sitten kirja lähtee maailmalle. Kaksi ja puoli vuotta haettiin lähteitä ja huomattiin yhä uudelleen että tätä olemme aina tarkoittaneetkin, vain eri käsitteillä. Aina voi siis oppia! 

Ei olla aiemmin näin laajaa taustatyötä tehty. Kirjoituksen edetessä maailmalta tuli yhä uudelleen esiin asioita, jotka liittyvät luottamukseen tai sen puutteeseen. Sosiaalinen pääoma (jonka keskeinen osa on luottamus) on taattava kaikille, heille myös jotka eivät taustastaan johtuen saa riittävää myönteistä alkupääomaa. Meistä tälle on tilausta.





Takakannen teksti:

“Suomen kansallisaarre on luottamus”. Näin todettiin Helsingin Sanomien pääkirjoituksessa 3.4.2022. Kirjoituksessa viitattiin koronapandemiaan ja Ukrainan sotaan. Kansalaiset selviävät kirjoituksen mukaan vaikeistakin ajoista parhaiten yhteistyöllä, joka  rakentuu luottamukselle. Luottamus puolestaan on tärkeä osa sosiaalista pääomaa, jonka riittävä kartuttaminen kaikille on annettu koulun tehtäväksi. Aika moni, mukaan lukien koulun ammattilaiset, ei ehkä tunne tätä tehtävää.


Mistä on siis kysymys? Miten tämä tehtävä voidaan toteuttaa käytännössä?


Jokainen tarvitsee sosiaalista pääomaa hyvän elämän turvaksi. Kyky tulla toimeen muiden kanssa on harjoiteltava taito. Kaikkien pitäisi oppia rakentamaan myönteisiä verkostoja. Ne tuottavat turvallisia ihmissuhteita ja auttavat sijoittumaan työelämään itseä tyydyttävällä tavalla. Vain koulussa voidaan tasoittaa erilaisista taustoista johtuvia sosiaalisen alkupääoman eroja. Se on osa koulun laajaa sivistystehtävää.


Tarvitaan siis sosiaalista pääomaa kerryttävää pedagogiikkaa. Hyvä kasvuympäristö on pysyvä ja yhteisöllinen. Tämä varmistetaan muodostamalla opetusryhmiin pitkäkestoisia oppivia pienryhmiä. Kirjassa kuvaillaan yhteisöllisyyden ehtoja, ryhmien dynamiikkaa ja prosesseja sekä opastetaan pienryhmien muodostamisessa ja ohjaamisessa.


Kirjoittajat ovat perehtyneet aiheeseen laajasti myös koulujen arjessa.


Saa sitten nähdä mitkä ovat lukijoiden reaktiot. Nyt jotenkin erityisen kiinnostavaa.




keskiviikko 3. elokuuta 2022

Miten opitaan opettajaksi?

 Elokuu alkoi ja koulu nousee mediassa uutiseksi, kuten joka vuosi. Ja onhan se hyvä asia, koska koulu on tärkeä.

Isossa lehdessä oli taas hyvä kirjoitus : Varhaiskasvatuksen opettajien koulutus ei valmista työelämään. (HS 2.8.2022.) Tuttua. Kun itse aikoinaan valmistuin, seminaareista valmistuneet opettajakollegat ihailivat minun yliopistokoulutustani. Käytännössä tunsin itseni ihan epäpäteväksi. Alkaen siitä, että kun sain päiväkirjan, en ollut selaista koskaan nähnyt, saati että olisin teinnyt mitä siihen laitetaan. No, niitä ei enää onneksi täytetä. En ymmärtänyt koulun arjesta mitään. Mitä välituntivalvonta on, miten vanhempiin ollaan yhteydestä, miten lohdutetaan lasta joka ei osaa tehtäviään tai jolla on paha olo jostain minulle tuntemattomasta syystä? Miten opettajainhuoneessa ollaan? Miten otan vastuun oppilaistani ja etenkin miten luokkaa ohjataan? Onneksi minulla oli hyvä malleja, kokeneita opettajia auttamassa.

Mutta juu, opettaminen ja kasvattaminen ovat käytännön osaamista vaativia asioita, teoria ei yksin riitä. Teoreettinen ymmärrys kyllä auttaa oman työn kehittämisessä, mutta opettaja tarvitsee ison valikoiman hyvä käytäntöjä ja kehittyneen kyvyn ohjata vuorovaikutusta. Sen oppii käytännössä. Arvostamani Kirsi Lonka osallistui facebook keskusteluun asiasta. Uskallan laittaa kommentin tähän, kun hän sen jo julkaisi:

Pari asiaa, jotka tutkimuksessa tulevat esiin. Viime aikoina on alettu puhua yhä enemmän opettajan oppimisesta, joka on elämänkestoinen prosessi.
Sen käynnistämiseen ja ylläpitämiseen ei nykyään ole riittävästi vielä keinoja. Toinen asia on vuorovaikutuskoulutus - eritysesti harjoittelua haastavissa tilanteissa toimimiseen. Sitä ehdin kasvatuspsykologian kursseilla vain raapaista. Nykyään on meillä vain luokanopettajille kurssi Pedagoginen vuorovaikutus. Tutkimme asiaa Päivi Tynjälän kanssa jo parikymmentä vuotta sitten: silloin työelämässä olevat opettajat arvioivat vuorovaikutustaitojen olevan keskeisiä työssään, mutta harva oli saanut aiheesta koulutusta.
Nykyään asiasta on todella paljon tutkimustietoa mm. Markus Talvion väitöskirja ja sen jälkeiset julkaisumme. Näitä taitoja ei nykykäsityksen mukaan opita kirjoista tai luennoilta, vaan systemaattisesti ja ohjatusti harjoittelemalla ja reflektoimalla. (Kirsi Lonka, Facebook 2.8.22)  

Tähän lisään vielä ryhmädynamiikan ymmärtämisen ja oman toiminnan ohjaamisen tilanteiden vaatimalla tavalla. Opettaja ohjaa isoja ryhmiä, työ ei koostu yleensä pääsääntöisesti yksilöiden kohtaamisesta. Ja kyllä opettajan työ on vaativaa asiantuntijatyötä: Pitäisi kasvattaa ja opettaa, ohjata isoja ryhmiä ja tukea yksilöitä. Vielä on tarpeen osata verkostua myönteisesti oppilaiden kotiväen kanssa. Vuorovaikutustaidot ovat tosiaan ihan keskeinen osa opettajan ammatiosaamista. Käytännössä sitä opitaan liian usein ns. kantapään kautta-metodilla. Opettajien yhteistyö on tässäkin hyvä tuki. Kannustan työpari- tai tiimitoimintaan, se tuo oppia ja iloa työhön.




torstai 28. heinäkuuta 2022

Pysyvyys, pysyvyys ja pysyvyys

 Toisinaan käy tuuri. Juuri ennen kuin lähetimme uuden kirjamme Luottamus ja kansalaiseksi kasvu - sosiaalisen pääoman pedagogiikasta käsikirjoituksen taittajalle niin satuin kuuntelemaan Ylen Tiedeykköstä. Siinä Liisa Keltikangas-Järvinen kertoi  (linkki) mitä koulussa tarvitaan hyvinvoinnin turvaamiseksi. Ehkäpä voin käyttää myös termiä kasvuympäristö tässä kohden. Aloin kuuntelemaan tarkemmin, koska kuulosti ihan siltä kuin kirjaamme olisi luettu. Olen kyllä ollut Keltikangas-Järvisen kanssa (mahdollisesti) melko eri kannalla digioppimisen mielekkyydestä, mutta tästä vuorovaikutuksen ehdoista ja laadusta ollaan ilmeisen yksimielisiä. Kiitos tärkeästä ja painavasta puheenvuorosta.

Ehdimme siis vielä kirjaamaan yhden merkittävän asiantuntijan näkökulmia siitä, miten koulusta saadaan kaikille turvallinen. Lainaan tähän suoraan tekstiä tulevasta kirjastamme: 

"Psykologian emeritaprofessori Liisa Keltikangas-Järvinen on tullut tunnetuksi lasten ja nuorten hyvän kasvuympäristön puolestapuhujana. Hän kertoi lasten ja nuorten kasvuedellytyksistä, hyvinvoinnista ja koulun merkityksestä Ylen Tiedeykkösessä 15.7.2022. Hän totesi, että koulun tehtävä on tukea lasten ja nuorten sosiaalista kehitystä (kasvattaa), mutta se on käynyt mahdottomaksi. Nyt tehdään poliittisia koulua koskevia päätöksiä, joiden tiedetään tutkimusten valossa tuottavan ongelmia kasvatustehtävälle. Hänestä näyttää, että koulumaailmassa tehdään muutoksia kognition, oppimisen ehdoilla ja kasvatustyö on jäänyt sivuun. Keltikangas-Järvinen näkee, että koulussa harhailee liikaa ilman omaa ryhmää olevia yksilöitä tekemässä valintoja, joihin heillä ei ole vielä edellytyksiä. Lapset tarvitsevat pysyvyyttä ja ohjausta, jotta viidakon lait eivät ole koulussa voimassa. Viidakossa selviytyjät ja vahvat voittavat, mutta kaikilla ei ole mahdollista kasvaa täyteen mittaansa.

Keltikangas-Järvinen toteaa: ”Vuorovaikutuksen idea on pysyvyys, pysyvyys ja pysyvyys.” ja  “Pitää ymmärtää, että lapsi tarvitsee oman ryhmän”. Se miten ihmisten kanssa tullaan toimeen, opitaan pysyvyyttä tarjoavissa vuorovaikutustilanteissa. Hän esittää, että kun lasten ja nuorten lisääntyviä mielenterveyden ongelmia käsitellään, niin ongelmien syille (eli koulun rakenteille) ei ole tehty mitään. Silloin ei ammattitaitoinenkaan tukitoiminta auta. Lisäksi on huomattava, että tutkitusti strukturoimattomassa, ennakoimattomassa ympäristössä alkaa temperamentti vaikuttaa koulumenestykseen, eikä vain osaaminen."

Että ei nämä asiat ole kauhean vaikeita, mutta vaikeaa on muuttaa käytäntöjä. Meistä tuntuu myös, että ryhmädynamiikan periaatteet ovat useille tuntemattomia, mutta koulutyössä niitä pitäisi voida hyödyntää suunnitelmallisesti. Yritetään osaltamme auttaa.





perjantai 8. heinäkuuta 2022

Koulutus on Suomen puolustaja.

Kyllä heinäkuussakin tapahtuu Suomessa asioita. Tänään tapahtui niin että aamulehteä lukiessa (ihan paperista juu) kiinnitin huomiota Jussi Niemeläisen Merkintöjä-kolumniin (HS 8.7.-22). Tuntui että sama aihe Jussilla oli käsittelyssä kuin meilläkin ollut. Otsikko oli "Peruskoulu maata puolustamassa". Kirjoituksessa kiinnitettiin huomiota meidän tasavertaiseen koulutukseemme ja sen laajempaan merkitykseen.

Suomen vahvuus on ollut, että meillä ei juurikaan ole ollut rikkaitten eliittikouluja, joissa jo valmiiksi etuoikeutetut varmistavat tulevan etuoikeutetun asemansa. Tästä on kaksi etua. Ensinnäkin emme hukkaa lahjakkuuksia, vaan melko hyvin saamme kaikki koulutuspolulle, jossa kukin voi toteuttaa vahvuuksiaan. Toinen seikka oli kirjoituksen aiheena. Hybridiosaamiskeskuksen tutkimusjohtaja Hanna Smith kiinnitti huomiota siihen, että kansalaisuus kasvaa yhdenvertaisuuden ja yleisen luottamuksen kokemuksesta.

Pidin tästä oivalluksesta: "Yläluokan lapset eivät ole omissa kouluissaan, eikä maanpuolustusta ole ulkoistettu köyhille." Aika monessa maassa näin on, eikä siitä kovin hyvää yleensä seuraa.

"Suomessa on tiedetty pitkään, että yhteiskunnan on tunnuttava ihmisistä oikeudenmukaiselta, demokraattiselta ja yhteiseltä. Se on myös tehokkain ase vihamieliselle vaikuttamiselle. Yhtenäisyydestä, demokraattisuudesta ja oikeudenmukaisuudesta on huolehdittava koko ajan."  Just näinAikalailla olemme kirjoittaneet juuri tästä, kun olemme pureutuneet sosiaalisen pääoman merkitykseen ja siihen miten sitä koulussa voidaan jakaa tasaisesti kaikille. On erittäin hieno asia että tuo käsite on saatu opetussuunnitelman perusteisiin, vaikkakin Perusopetuslaki toteaa jo sinänsä että perusopetus kasvattaa kansalaisia ja puolustaa yhdenvertaisuutta. 

Koulutus ei ole vain talouskasvun tae. Se mahdollistaa demokratian, vahvistaa kulttuuriamme ja luo vahvaa hyvinvointiyhteiskuntaa. Eipä ole onnistunut kovinkaan monessa maassa ja onhan meilläkin paljon parannettavaa, mutta olemme minusta kuitenkin olleet sivistyksen puolustajia. On erittäin tärkeää että koulutuksen avulla torjutaan ulkopuolisuuden ja epäluottamuksen tunteita. Ne ovat uhka paitsi kantajalleen, niin koko yhteiskunnalle. Onhan tästä jo merkkejä  meilläkin, puhumattakaan maailmalla.






tiistai 28. kesäkuuta 2022

Luottamussuhde

 Kirjamme luottamuksesta ja sosiaalisesta pääomasta on loppusuoralla. Taittajalle pitäisi laittaa teksti menemään parin viikon päästä. No, kirjoitustyön aikana olen käynyt arkistoja läpi materiaalin toivossa. Ja löytyyhän sitä! 


Tämä kirje osui ja upposi. Se on vuosikymmenten takaa ajalta jolloin sain olla ekan luokan ope. Kun pieni ekaluokkalainen on harjoittanut näin syvällistä itsereflektiota ja pohtinut miltä opesta tuntuu, niin tässä toteutuu kaksi sosiaalisen pääoman kertymisen tärkeää reunaehtoa: Riikalla on ollut kyky arvoida ja ohjata toimintaansa sekä hän on luottanut opeen. Kun tämmöisen saa, onhan sitä aika otettu. En muista millaisen kehityskeskustelun kävimme, mutta toivottavasti hyvän. Laitan tämän ilman Riikan lupaa, luulenpa että hänelle sopisi. 

Kirjeen lukeminen palvelee varmaankin hyvin ymmärtävän lukemisen harjoitteena :) ja kesäpäivän ilostuttajana.





maanantai 20. kesäkuuta 2022

Li on oikealla asialla

 Aamupuurolla lehteä lukiessa oli ilo lukea opetusministeri Li Anderssonin kirjoitus mielipideosastolla: "Onko opettajilla aikaa nuorille -Suorituskeskeisyys ei saisi ajaa hyvinvoinnin edelle ja määrittää liiaksi opiskelua." 

Li kirjoittaa: "Koulutuspolitiikkaamme on viime vuosina leimannut suorituskeskeisyys. Se ei kuitenkaan saa ajaa hyvinvoinin edelle ja määrittää  liiaksi opiskelua. Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen kouluterveyskyselyn tulokset huolestuttavat." Hän toteaa, että nykyisen kaltaista koulutuksen rahoitusta tulee muuttaa, koska se ohjaa liiaksi tulosten tekemiseen. Hän huomauttaa että kyse on arvovalinnoista. Lopuksi hän kysyy: Miten tuemme jokaista löytämään oman paikkansa? Tähän vastaan: Antamalla mahdollisuus verkostua vertaisryhmässään, luoda luottamussuhteita sekä antamalla oppijalle vastuuta ja tukea ohjata omaa kasvuaan ja oppimistaan.Osallisuus ja yhteistoimintataitojen harjoittelu/oppiminen antavat eväät pärjätä opiskelun jälkeen. Hyväksi havaittuja pedagogisia ratkaisuja on olemassa. Taas on puhe sosiaalisen pääoman riittävästä kertymisestä. Se kun määrittää aika pitkälle hyvinvointia ja mahdollisuutta liittyä kansalaisena yhteiskuntaan myönteisellä tavalla.

Hyvinkin pitkälle olin samaa mieltä kirjoituksesta elikkäs siitä, että opiskelijoiden kasvuun, "oman polun etsintään", pitää koulutuksessa olla aikaa. Koulutukselle on annettu kasvatustehtävä, eikä opiskelu tuota yksilön tai yhteiskunnan kannalta hyvää tulosta jos vain tuotetaan arvosanoja ja tutkintoja. Eri asia on miten kasvatus eli koulun laaja sivistystehtävä palautetaan arvoonsa? On mahdollista että koulutuksen rakenteet ja usein opettajien osaaminenkin ovat jo syrjäyttäneet kasvatustehtävää ja on keskitytty mittattaviin oppimistuloksiin. Rahoituksen tarkoituksenmukaisuutta muuttamalla voidaan varmaan ohjata koulutuksen toteutusta. Opettajille tulee antaa keinoja ja mahdollisuuksia ohjaavaan työhön. Kyllähän sitä aika moni toivookin. 

Hieno homma Li, näitä painotuksia todella tarvitaan!



tiistai 7. kesäkuuta 2022

Hymypatsas ja sosiaaliset taidot

Hymypatsas keskusteluttaa taas, kuten keväisin muutama muukin kouluasia. Vähän hassua on, että nämä toistuvat aiheet käsitellään aina uusina. Lisäksi mielipiteet esitetään usein totuuksina, jolloin mitään loppupäätelmää ei synny. Aihe osui kirjamme loppusuoralla ihan asiaan. Lainasin heti Julia Petäjän hyvästä vastauksesta osan meidän tulevaan kirjaan lukuun Sosiaalisen pääoman arviointi. Vastaus perustui asiantuntemukseen ja pitkällä kokemuksella olen aivan samaa mieltä. Koko Hymypatsas -vääntö kertoo paljon siitä, miten koulu on osin hukannut kasvatustehtävänsä. Tässä siis pätkä kirjasta jota ei vielä ole:

"Koulussa on ollut eräs pitkä traditio, hyvän toveruuden palkinto eli Hymypatsas, joka jaetaan nimenomaan sosiaalista ansioista. Hymypatsas herättää paljon enemmän keskustelua kuin numeroarviointi tai muut stipendit. Oppilaiden palkitseminen hymypatsaalla saa arvostelua, kirjoitti Helsingin Sanomat tiistaina 24.5.2022. Siinä  asiantuntijoiden suulla arvosteltiin muun muassa sitä, että patsas on erotteleva ja kaikki eivät saa palkintoa. Tähän voi vastata, että kaikki eivät myöskään saa koulussa hyviä numeroita, saati stipendiä vaikkapa musiikin ansioista. Nämä ovat varsin erottelevia käytäntöjä, mutta niitä ei yleensä arvostella. Voidaan kysyä, miksi?

Tunnustuksen jakamisesta äänestävät oppilaat vertaisryhmässään, yleensä luokittain. Se on koulun ainoita palkitsemismuotoja (ja myös arviointia/palautetta), jonka saajaan oppilaat yleensä vaikuttavat itse. Tärkeää onkin, että opettajat osaavat antaa oppilailleen riittävästi tietoa ja ymmärrystä siitä, mistä tunnustuksessa ja oman äänen antamisessa on kyse. Kuten aikuistenkin äänestämisessä, voi taitava manipuloija hankkia ääniä ilman näyttöjä. Sääntöjä voi muokata vaikkapa niin että opettajat voivat käyttää harkintaa kolmen eniten ääniä saaneen joukosta. Eihän ole myöskään järkevää jakaa tätäkään tunnustusta samoille oppilaille monta kertaa. Hyvin tuettuna on tämä käytäntö, jossa oppilaat palkitsevat vertaisryhmästään hyvät yhteistoimintataidot omaavan toverin, varsin hyödyllinen sosiaalisen pääoman kehittäjänä.

Opinkirjon asiantuntija Julia Petäjä vastasi kritiikkin erittäin hyvin HS mielipidesivulla 4.6. 2022 ”Hymypatsaan perusteet ovat sosiaaliset taidot”. Poimimme kirjoituksesta muutaman kohdan: “Palkinnon perusteena ovat sosiaaliset taidot, joissa jokainen voi kehittyä, mutta keskustelussa ne sekoitetaan muuttumattomiin temperamentin piirteisiin. Lisäksi taustalla tuntuu vaikuttavan käsitys, että vain akateemisia taitoja voi mitata ja arvioida, mutta sosiaalisia taitoja ei.”... “Harmillisesti keskustelussa nähdään uhkana usein myös oppilaiden valtaistuminen. Omaehtoiseen äänestykseen yhdistetään pelko manipulaatiosta tai huonosta arviointikyvystä. Ikäänkuin  oppilaat eivät kykenisi tunnistamaan ja arvioimaan vertaistensa vaikutusta terveellisen ja turvallisen ilmapiirin luomiseen.” …“Ehkä suurin yhteiskunnallinen nyrjäytys olisikin se, että alkaisimme arvottaa sosiaalisia suhteita - kuulumista ja kiinnittymistä yhteisöön- suurimpana vaurautena.” (Julia Petäjä , HS 2022.) - Erittäin hyvin sanoitettu. Voisi lisätä, että hyviä esikuvia tarvitaan aina ja Hymypatsas on siksi tärkeä. Nostetaan vertaisryhmässä esiin malleja, joita kannattaa seurata. Ihmisen oppii matkimalla, erityisesti sosiaalisia taitoja."

Lainaus kirjasta "Luottamus ja kansalaiseksi kasvu -sosiaalisen pääoman pedagogiaa" (ilmestyy toivottavasti syksymmällä)