tiistai 28. kesäkuuta 2022

Luottamussuhde

 Kirjamme luottamuksesta ja sosiaalisesta pääomasta on loppusuoralla. Taittajalle pitäisi laittaa teksti menemään parin viikon päästä. No, kirjoitustyön aikana olen käynyt arkistoja läpi materiaalin toivossa. Ja löytyyhän sitä! 


Tämä kirje osui ja upposi. Se on vuosikymmenten takaa ajalta jolloin sain olla ekan luokan ope. Kun pieni ekaluokkalainen on harjoittanut näin syvällistä itsereflektiota ja pohtinut miltä opesta tuntuu, niin tässä toteutuu kaksi sosiaalisen pääoman kertymisen tärkeää reunaehtoa: Riikalla on ollut kyky arvoida ja ohjata toimintaansa sekä hän on luottanut opeen. Kun tämmöisen saa, onhan sitä aika otettu. En muista millaisen kehityskeskustelun kävimme, mutta toivottavasti hyvän. Laitan tämän ilman Riikan lupaa, luulenpa että hänelle sopisi. 

Kirjeen lukeminen palvelee varmaankin hyvin ymmärtävän lukemisen harjoitteena :) ja kesäpäivän ilostuttajana.





maanantai 20. kesäkuuta 2022

Li on oikealla asialla

 Aamupuurolla lehteä lukiessa oli ilo lukea opetusministeri Li Anderssonin kirjoitus mielipideosastolla: "Onko opettajilla aikaa nuorille -Suorituskeskeisyys ei saisi ajaa hyvinvoinnin edelle ja määrittää liiaksi opiskelua." 

Li kirjoittaa: "Koulutuspolitiikkaamme on viime vuosina leimannut suorituskeskeisyys. Se ei kuitenkaan saa ajaa hyvinvoinin edelle ja määrittää  liiaksi opiskelua. Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen kouluterveyskyselyn tulokset huolestuttavat." Hän toteaa, että nykyisen kaltaista koulutuksen rahoitusta tulee muuttaa, koska se ohjaa liiaksi tulosten tekemiseen. Hän huomauttaa että kyse on arvovalinnoista. Lopuksi hän kysyy: Miten tuemme jokaista löytämään oman paikkansa? Tähän vastaan: Antamalla mahdollisuus verkostua vertaisryhmässään, luoda luottamussuhteita sekä antamalla oppijalle vastuuta ja tukea ohjata omaa kasvuaan ja oppimistaan.Osallisuus ja yhteistoimintataitojen harjoittelu/oppiminen antavat eväät pärjätä opiskelun jälkeen. Hyväksi havaittuja pedagogisia ratkaisuja on olemassa. Taas on puhe sosiaalisen pääoman riittävästä kertymisestä. Se kun määrittää aika pitkälle hyvinvointia ja mahdollisuutta liittyä kansalaisena yhteiskuntaan myönteisellä tavalla.

Hyvinkin pitkälle olin samaa mieltä kirjoituksesta elikkäs siitä, että opiskelijoiden kasvuun, "oman polun etsintään", pitää koulutuksessa olla aikaa. Koulutukselle on annettu kasvatustehtävä, eikä opiskelu tuota yksilön tai yhteiskunnan kannalta hyvää tulosta jos vain tuotetaan arvosanoja ja tutkintoja. Eri asia on miten kasvatus eli koulun laaja sivistystehtävä palautetaan arvoonsa? On mahdollista että koulutuksen rakenteet ja usein opettajien osaaminenkin ovat jo syrjäyttäneet kasvatustehtävää ja on keskitytty mittattaviin oppimistuloksiin. Rahoituksen tarkoituksenmukaisuutta muuttamalla voidaan varmaan ohjata koulutuksen toteutusta. Opettajille tulee antaa keinoja ja mahdollisuuksia ohjaavaan työhön. Kyllähän sitä aika moni toivookin. 

Hieno homma Li, näitä painotuksia todella tarvitaan!



tiistai 7. kesäkuuta 2022

Hymypatsas ja sosiaaliset taidot

Hymypatsas keskusteluttaa taas, kuten keväisin muutama muukin kouluasia. Vähän hassua on, että nämä toistuvat aiheet käsitellään aina uusina. Lisäksi mielipiteet esitetään usein totuuksina, jolloin mitään loppupäätelmää ei synny. Aihe osui kirjamme loppusuoralla ihan asiaan. Lainasin heti Julia Petäjän hyvästä vastauksesta osan meidän tulevaan kirjaan lukuun Sosiaalisen pääoman arviointi. Vastaus perustui asiantuntemukseen ja pitkällä kokemuksella olen aivan samaa mieltä. Koko Hymypatsas -vääntö kertoo paljon siitä, miten koulu on osin hukannut kasvatustehtävänsä. Tässä siis pätkä kirjasta jota ei vielä ole:

"Koulussa on ollut eräs pitkä traditio, hyvän toveruuden palkinto eli Hymypatsas, joka jaetaan nimenomaan sosiaalista ansioista. Hymypatsas herättää paljon enemmän keskustelua kuin numeroarviointi tai muut stipendit. Oppilaiden palkitseminen hymypatsaalla saa arvostelua, kirjoitti Helsingin Sanomat tiistaina 24.5.2022. Siinä  asiantuntijoiden suulla arvosteltiin muun muassa sitä, että patsas on erotteleva ja kaikki eivät saa palkintoa. Tähän voi vastata, että kaikki eivät myöskään saa koulussa hyviä numeroita, saati stipendiä vaikkapa musiikin ansioista. Nämä ovat varsin erottelevia käytäntöjä, mutta niitä ei yleensä arvostella. Voidaan kysyä, miksi?

Tunnustuksen jakamisesta äänestävät oppilaat vertaisryhmässään, yleensä luokittain. Se on koulun ainoita palkitsemismuotoja (ja myös arviointia/palautetta), jonka saajaan oppilaat yleensä vaikuttavat itse. Tärkeää onkin, että opettajat osaavat antaa oppilailleen riittävästi tietoa ja ymmärrystä siitä, mistä tunnustuksessa ja oman äänen antamisessa on kyse. Kuten aikuistenkin äänestämisessä, voi taitava manipuloija hankkia ääniä ilman näyttöjä. Sääntöjä voi muokata vaikkapa niin että opettajat voivat käyttää harkintaa kolmen eniten ääniä saaneen joukosta. Eihän ole myöskään järkevää jakaa tätäkään tunnustusta samoille oppilaille monta kertaa. Hyvin tuettuna on tämä käytäntö, jossa oppilaat palkitsevat vertaisryhmästään hyvät yhteistoimintataidot omaavan toverin, varsin hyödyllinen sosiaalisen pääoman kehittäjänä.

Opinkirjon asiantuntija Julia Petäjä vastasi kritiikkin erittäin hyvin HS mielipidesivulla 4.6. 2022 ”Hymypatsaan perusteet ovat sosiaaliset taidot”. Poimimme kirjoituksesta muutaman kohdan: “Palkinnon perusteena ovat sosiaaliset taidot, joissa jokainen voi kehittyä, mutta keskustelussa ne sekoitetaan muuttumattomiin temperamentin piirteisiin. Lisäksi taustalla tuntuu vaikuttavan käsitys, että vain akateemisia taitoja voi mitata ja arvioida, mutta sosiaalisia taitoja ei.”... “Harmillisesti keskustelussa nähdään uhkana usein myös oppilaiden valtaistuminen. Omaehtoiseen äänestykseen yhdistetään pelko manipulaatiosta tai huonosta arviointikyvystä. Ikäänkuin  oppilaat eivät kykenisi tunnistamaan ja arvioimaan vertaistensa vaikutusta terveellisen ja turvallisen ilmapiirin luomiseen.” …“Ehkä suurin yhteiskunnallinen nyrjäytys olisikin se, että alkaisimme arvottaa sosiaalisia suhteita - kuulumista ja kiinnittymistä yhteisöön- suurimpana vaurautena.” (Julia Petäjä , HS 2022.) - Erittäin hyvin sanoitettu. Voisi lisätä, että hyviä esikuvia tarvitaan aina ja Hymypatsas on siksi tärkeä. Nostetaan vertaisryhmässä esiin malleja, joita kannattaa seurata. Ihmisen oppii matkimalla, erityisesti sosiaalisia taitoja."

Lainaus kirjasta "Luottamus ja kansalaiseksi kasvu -sosiaalisen pääoman pedagogiaa" (ilmestyy toivottavasti syksymmällä)




 


tiistai 24. toukokuuta 2022

Varma kevään kouluaihe

 Arviointi.

Siitä on puhe joka kevät, eikä ihme. Ei varmaankaan ole vieläkään keksitty arviointijärjestelmää, joka olisi oikeudenmukainen ja kannustava kaikille. Ja vaikka keksittäisiinkin, niin olisi kyllä erittäin vaikeaa saada opettajat arvioimaan samalla tavalla, samoilla kriteereillä. Arviointi on vaikeaa ja tärkeää on se miten se tehdään.

Juuso Henrik Nieminen ja Laura Ketola kirjoittivat Hesarissa 23.5. -22 oppilaiden osallistamisen tärkeydestä: "Oppilaiden tulisi olla arvioinnin keskiössä" . Ihan oikein, mutta kirjoitus oli hiukan vajaa, toki tilakin on rajallinen. Arvioinnin keskuksessa  nimittäin on jo oppilas, ainakin jos opetussuunnitelman perusteet toteutuvat. Ihan toinen asia on että toteutuvatko...


Irmeli Halinen, joka Opetushallituksessa johti viimeisimmän Opetussuunnitelman perusteiden tekoa, on todennut, että koko OPSin perusajatus on, että oppilas on aktiivinen toimija. Näin on myös arvioinnin suhteen. Muutamia lainauksia arvioinnista (OPS luku 6) :

- Perusopetuslain mukaan arvoinnin tehtävä on ohjata ja kannustaa opiskelua sekä kehittää oppilaan edellytyksiä itsearviointiin. Oppilaan oppimista, työskentelyä ja käyttäytymistä tulee arvoida monipuolisesti. (oma huomio: siis toisin kuin usein luullaan, arvioinnin tehtävä ei ole jakaa oppilaita hyviin tai huonoihin, eikä edes jakaa jatko-opintoihin)

- Monipuolinen arviointi ja siihen perustuva ohjaavan palautteen antaminen ovat opettajien keskeisiä pedagogisia keinoja oppilaiden koko kehityksen ja oppimisen tukemiseen. (arviointi onkin siten keskeinen työkalu opettajan kasvatustehtävän onnistumiseen)

- Kouluissa kehitetään arviointikulttuuria, jonka keskeisiä piirteitä ovat: ...oppilaiden osallisuutta edistävä, keskusteleva ja vuorovaikutteinen toimintatapa...  arvioinnin monipuolisuus. (kuinka moni opettaja on ollut sopimassa oman koulunsa arviointikultuurista oppilaan osallistajana? tai jos on ollutkin, niin kuinka hyvin toteutui?)

- Suurin osa arvioinnista on opettajan ja oppilaiden välistä vuorovaikutusta..... Tämä luo edelletyksiä oppilaiden itsearvioinnin ja vertaisrvioinnin taitojen kehittymiselle perusopetuksen aikana. (tätähän ei vain ohjaavasti arvioida, että miten toteutuu tai missä rakenteissa voisi toteutua)

Kirjoittajat Nieminen ja Ketola eivät toimi opettajina peruskoulussa. Voi olla että Opetussuunnitelman perusteet eivät olleet tutut. Sillä tuo edellä lainattu teksi ja muukin sisältö vastaa täysin siihen kirjoittajien toiveeseen, että oppilaat pitää osallistaa arviointiin. Mutta he kyllä väittävät, että koulutuksen demokraattiset tavoitteet eivät toteudu arvioinnissa. Minusta on niin, että säädöksissä on kaikki hyvin, mutta se miten ohjeet ja velvoitteetkin koulussa toteutuvat opettajan valinnoilla kussakin koulun rakenteessa, on ihan toinen asia. 

Olisin toivonut että kirjoittajat olisivat ottaneet kantaa ongelman ytimeen. He kyllä toteavat opettajien laajan autonomian olevan hyvä mahdollisuus oppilaiden kuulemiseen. Kyllä, mutta toimii sen toisinkin päin. Opettajien työstä puuttuu melkein kokonaan valvonta ja onhan se hyvä asia monella tapaa. Arvionti on minusta eräs ilmeinen asia, joka ei yleensä toteudu siten kun laki ja perusteet kokonaisuudessaan määräävät. Saa olla eri mieltä, mutta 40 vuotta opettajana osoitti ainakin minulle asian olevan näin. Yhä suuremmissa kouluissa voi tapahtua jopa niin, että arvioinnista etäännytään yhä kauemmas oppilaan aktiivisesta ohjaamisesta ja arvioinnin käyttämisestä kasvatustavoitteiden toteuttamiseksi. Nimittäin pelkkä numero palautteena ei ole itsessään ohjaava tai vuorovaikutteinen arviointitapa. Rakenteet voivat olla iso este, vaikka opettaja haluaisikin ohjata, osallistaa ja olla vuorovaikutuksessa arvioinnissaan.

Varmasti monet opettajat kyllä ohjaavat (kasvattavat) oppilaitaan vuorovaikutteisen ja monipuolisen arvioinnin avulla. Ehkäpä jopa koulutetaan oppilaita antamaan vertaisarviointia, joka on minusta aivan mahtavan toimivaa. Ongelma vain on, että kaikki riippuu opettajasta, mikä hänen näkemyksensä ja mahdollisuutensa arvioinnin toteuttamisen suhteen on. Rehtori voisi kyllä vaikuttaa arviointikulttuurin kehittämiseen, mutta opettajat ovat vapaita taiteilijoita. Se on ollut minusta ihanaa, mutta tajuan kyllä että kääntöpuolella on kirjava toiminta. Se ei ole kaikille oppilaille tasapuolista. Tarvitaan tässäkin yhteisöllinen toimintapa. Vaikeaa, mutta ei mahdotonta.










keskiviikko 11. toukokuuta 2022

Opettaja johtaa joukkojaan kannustaen ja luottaen

 Mitähän yhteistä on armeijalla ja koululla? Yllättävän paljon, havaitsin, kun luin HesarinVisio-osiosta 9.4. Maanpuolustuskorkeakoulun rehtorin, prikaatinkenraali Mika Kallionmaan haastattelun "Itseohjautuvat sotilaat". Kun luin tämän otsikon niin oikein hätkähdin: Miten ihmeessä armeijan tavoitteena on itseohjautuvuus, kun koulumaailmassa usein puhutaan, että se on mahdottomuus?- Ja eihän se tietenkään ole, vaikka vaativa tavoite onkin.

Mika Kalliomaa kertoi artikkelissa 1990-luvun lopulla alkaneen suuren muutoksen armeijan johtamisessa. Muutos ei ole ollut aivan helppo ja jatkuu.  Autoritaarisen käskyttämisen sijaan tavoitteena on, että sotilaat oppivan  joustavuutta ja oma-aloitteisuutta. Päätöksiä on osattava tehdä itsenäisesti yhä alempana. "Sodankäynnissäkin ovat nykyään käytössä tutkitut siviilijohtamisen opit. Se ei ole ihme: myös Puolustusvoimat ovat asiantuntijaorganisaatio. Sen johtajaoppien tuskin kannattaa poiketa merkittävästi siitä, miten asiantuntijaorganisaatiota nykyään johdetaan.- Muuallakin yhteiskunnassa on käyty "kovien" ja "pehmeiden" johtamisen mallien kamppailua." Vieläkö koulussa?

Puolustusvoimissa on otettu käyttöön kasvatustieteen tohtorin, eversti Vesa Nissisen 1990-luvulla kehittämä syväjohtamisen malli, jonka periaatteilla nuoria upseereja koulutetaan. "Teorian sijaan mallia voisi ehkä kuvailla johtajana kehittymisen työkaluksi ja valmennusohjelmaksi. Siinä omaa johtajuutta arvioidaan luottamuksen (siinä se taas tuli!) arvostuksen ja oppimisen käsitteiden kautta ja muilta kerätään jatkuvasti palautetta." Eikös tämä johtamisen käsitys sopisi hyvin opettajillekin? Minulla on käsitys, että turhan vähän opettajien koulutus tai täydennyskoulutuskaan käsittelevät opettajan kasvua johtajuudessa. Työ on kuitenkin mitä suurimmassa määrin johtamista.

Kyllähän koulun pedagogia on käytännössä siirtynyt paljon autoritaarisyydestä luottamukseen ja vuorovaikutukseen perustuvaan toimintaan. Koulussa, kuten kaikkialla yhteiskunnassa (demokraattisissa maissa)  organisaatiot ovat käyneet tai käymässä tätä muutosta läpi. Vallasta voi olla vaikea luopua ja oma epärvarmuus johtajana voi olla este yhteistyössä oppimiselle. Opettaja on oppilasryhmässä esimerkki, johtaja, joka kasvattaa omalla mallillaan, ja innostaa tai sitten ei. Opettajan tapa kannustaa moittimalla on varmaan suureksi osaksi jäänyt taakse. Itse sain kuulla sitä omalla koulupolulla ihan tarpeeksi. No, en toivon mukaan siihen sitten kovin usein sortunut. Mutta kyllä tämä kannattaa opettajankin soveltaen muistaa: "Kaikki tarpeeton huutaminen, järjetön käyttäytyminen ja kiusaaminen heikentävät kouutustulosta, kun taas oikeudenmukaisuus, arvostaminen ja luottamus vahvistavat sitä. Mikään ei edellytä sitä, että kouluttajat ovat v-maisiä. Se ei ole kovaa koulutusta, vaan tyhmää vuorovaikutusta." Niin totta!

On vielä sanottava, että Mika Kalliomaa tuo esille Ukrainan-Venäjän sodan. Siellä kaksi eri johtamistapaa ovat kohdanneet ja tulokset ovat näkyvissä. Kun meitä opetetaan rauhaan uskoen, niin kyllä silloinkin demokratiaa vaalitaan johtamalla ja opettamalla vuorovaikutuksessa, kannustaen ja innostaen. 

Kaikki liittyy kaikkeen. Kun opettaja valitsee työtapojaan ja ohjaa käyttäymistään työssään, on kyseessä melko iso valinta. Millaista tulevaisuutta haluan olla luomassa omalla toiminnallani?

Ja lopuksi aihetta sivuavat kukat (ihan itse kasvatettu äiti-vainaan kasveista) :



maanantai 2. toukokuuta 2022

Työn iloa!

 Vappu, työn ja kukan päivä meni meillä vanhasta muistista hillitysti. Monet kuitenkin pääsivät juhlimaan kuten ennen vanhaan (jolloin kaikki oli paremmin, heh!) Mutta arki koittaa ja sitä myöten viikon kestävä opetusalan lakko .

Yhteistä asiaa. Muistan osallistuneeni opetusalan lakkoon nuorena opena vuonna 1984. Lakko kesti kuukauden ja olinpa minäkin lakkovahtina koululla. No, korotuksia tuli kyllä silloin. OAJ:n koulutuksessa kerrotiin että työnantajapuolelta kuittailtiin  sopimuksen allekirjoitustilanteessa että :" Tämä otetaan sitten takaisin". Ehkä otettiin ehkä ei, en osaa sanoa.

Nyt on vähän huono aika lakkoilla. Kunta-alalle on kuitenkin jäänyt harmitusta niin paljon, että ei ole ollut helppoa tehdä sopimuksia. Hoitajien sinänsä ymmärrettävä korotuspyyntö tuntuu aika kovalta, nimittäin veronmaksajathan julkisen alan palkat maksavat. OAJ:n ajaman sopimuksen yksityiskohtia on vaikea netistä löytää, mutta monivuotinen palkkaohjelma näyttää olevan kärjessä. Mikä on tavoiteltava korotusprosentti, sitä on vaikea kai yleisesti sanoa kun OAJ:ssa on niin paljon eri alojen opettajia ja erilaisia palkkoja.

Mutta, oli mulla asiaakin. Yhtä asiaa en millään pidä hyvänä. Perusteluksi paremmalle sopimukselle nousee usein opettajien ja OAJ:kin taholta työn raskaus. Opettajat uupuvat, opettajia ei enää hakeudu alalle tai he suunnittelevat alan vaihtoa... Varmasti on näinkin, mutta työssä uupuminen on työnohjausasia. Parempi palkka ei tee työtä kevyemmäksi.  Opettajan työ on vaativaa asiantuntijatyötä ja siihen on korkea koulutus. Opettajien työ vaikuttaa ihmisten ja yhteiskunnan hyvinvointiin sekä myös talouden kilpailukykyyn ja innovaatioiden syntyyn. SIINÄ on perusteita. EI kannata minusta uhriuttaa opettajien ammattikuntaa. Opettajan työ on vaativaa, mutta kiinnostavaa ja palkitsevaa. Opettaja on hyvin itsenäinen työssään Suomessa. Siksi työssä uupuminen johtuu paljon opettajan omista ratkaisuista sekä ehkä vielä enemmän työn organisoinnista. Myös koulutuksen pitäisi voida antaa eväitä käytännön työn hallintaan. Voi olla että joku on väärällä alallakin.

Muistan miettineeni tätä jo noin 15 vuotta sitten kun joku kysyi mitä teen. Sanoin että opetan. Kysyjä katsoi minua säälien: "Eikö se ole kauhean raskasta?" Olin hämilläni ja kerroin että rakastan työtäni. Silloin ajattelin että opettajat itse vaikuttavat tähän julkisuuskuvaan paljon. Opettajien pitää olla kasvatusoptimisteja, olla innostuneita ja hyvässä luottamussuhteessa oppilaisiin. Silloin asiat sujuvat.

Opettajan työn pitää olla hohdokasta sillä onhan se maailman mahtavin työ! Ymmärrän kyllä että voidaan pelätä kovan hehkutuksen seurauksia. Että jos työ on niin kivaa ja palkitsevaa, niin eihän siitä tarvitse maksaa... Oikeasti luulisin että työssään innostuneet opettajat nostavat yleistä opetus- ja kasvatustyön arvostusta. Ilon kautta tuloksiin! Innostunut yhteisö antaa paljon. Ja jos oppilaatkin innostuvat niin silloin päästään kaikkien kuohujen läpi hyviin tuloksiin!




lauantai 23. huhtikuuta 2022

Opettaja on yhteiskunnallinen vaikuttaja

 Olen ollut mukana Sibbo skolmuseum-Sipoon koulumuseo toiminnassa pitkään. Sinnehän vanhat opet sopivat hyvin. Laitoin aikoinaan museon tuottaman äänitteen jakoon nettiin. Erityisesti juttu Mats Wikmannista on hyvin kiinnostava ja hauskakin.


Tässä  LINKKI videoon/äänitteeseen

Tuo sinnikäs opettaja toimi kansakoulun alkuaikoina, jolloin piti lähes kaikesta huolehtia itse. Ajat ovat tietenkin aivan toiset, mutta yksi asia on säilynyt: opettaja on merkittävä vaikuttaja monella tasolla. Suurin ero voi olla nykyaikaan, että ainakin Mats tuntui ymmärtävän työnsä kokonaismerkityksen koko lähiyhteisölle. Opettajan piti ensin hankkia koulu, vanhemmat puolelleen ja ylläpitää sitten koulua yhdessä johtokunnan kanssa. Hän piti puheita ja esitelmiä, sivisti koko yhteisöä. Onnistuakseen hänen piti saavuttaa yhteisön luottamus ja kerätä hyvä sosiaalinen pääoma. Kun opettaja oli aktiivinen koko lähiyhteisön useilla elämänalueilla, hän saattoi nähdä että ponnistelut sivistyksen edistämiseksi tuottivat tulosta. Opettajan työkuvasta syntyi mielekäs kokonaisuus. 

No, tuskin kukaan haluaa enää tehdä kaikkea itse. Työn kokonaiskuva pitäisi kuitenkin voida säilyttää. Erikoistuneessa ja työnjakoon perustussa yhteiskunnassamme opettajan työ edustaa kokonaisvaltaista työtä. Ihmisen kasvua ei oikein voi tukea paloina tai pätkissä. Voi olla että etenkin yhä suuremmissa kouluissa opettajien työnäky siiloutuu ja oman työn merkitys ei näy tarpeeksi hyvin. Tuntuu, että koulun sivistys- ja kasvatustehtävä jää liian helposti ainekohtaisten tavoitteiden varjoon. Onnistuminen näkyy silloin konkreettisesti vain arvosanoissa.

Opettajan työssä saa ajatella isosti. Minusta se on ihan parasta. Opettaja on edelleen vaikuttaja ja tulevaisuuden muovaaja. Nykyisessä maailmantilanteessa koulun rooli terveen yhteiskunnan ylläpitäjänä näkyy taas hyvin. Kansalaisten on tarpeen osata arvioida tietoa ja tuntea olevansa aktiivinen osa yhteisöä. Vain keskinäiseen luottamukseen rakentuvat yhteisöt tuottavat hyvinvointia. Valmiudet olla rakentamassa avointa, luovaa ja hyvinvointia tarjoavaa yhteiskuntaa voidaan varmistaa vain koulussa. Koulun kasvatustehtävä on nähtävä edelleen yhteiskunnallisena tehtävänä. Kun opettaja ja koulu onnistuu saattamaan oppilaat aktiiviseen kansalaisuuteen, on vaikutettu yhteiskunnallisesti paljon.



Kuvassa Sipoon Massbyn koulun ensimmäinen opettaja Mimmi Lindroos oppilaidensa kanssa. Noin 40 heitä näkyy olevan. Hän oli koulunsa opettaja 41 vuotta. Noina aikoina opettaja liittyi yhteisöön, eikä kouluja paljon vaihdeltu. Mimmillä oli tapana antaa jokaiselle koulunsa päättäneelle omenapuun taimi kotiin istutettavaksi. Monella tapaa hieno ele!

Mitä kokonaisvaltaisen opettajuuden muotoja voidaan nykykoulussa toteuttaa? 
Ehkäpä opettajien yhteistyöllä voidaan saavuttaa jotain oppilaan yhtenäisen opinpolun hyväksi?
Tähän liittyy taas kerran tarve tuottaa varhaisia luottamuskokemuksia. Siitä enemmän myöhemmin...

tiistai 12. huhtikuuta 2022

Koulu ja tiedon huoltovarmuus

Uudessa Euroopassa näkyviin tulee asioita, joita ei osanut ajatella, vaikka ne ovat olleet jokapäiväisiä. Koululla on aina ollut perustava rooli kulttuurin säilyttäjänä ja kehittäjänä. Koulutus myös varmistaa hyvinvointiyhteiskunnan jatkuvuuden. Ihmisethän sitä kannattelevat, sukupolvi kerrallaan.

Kuuntelin radioita tai oikeastaan netistä Areenasta  Tiedeykkösen jaksoja. "Mitä on tiedon huoltovarmuus ja miksi tarvitsemme sitä juuri nyt?" - jaksossa oli painavaa asiaa. 


Olemme jo nähneet miten tietoa, tietämättömyttä ja tiedon vääristelya käytetään maailmanlaajuisesti aseena. USA:ssa kansalaiset vapauttivat senaatin ja Venäjä lähettää nuorukaisia vapauttamaan ja samalla tappamaan ukrainalaisia. Tämä on mahdollista vain jos kansalaisten tiedonarviointikyky on heikko ja toisaalta käytetään muunnettua tietoa manipulointiin. Maailmassa on käynnissä autoritääristen valtioiden, toimijoiden ja demokratiaan uskovien yhteisöjen ja organisaatioiden välinen kamppailu vaikuttamisesta ja vallasta. Vastakkain ovat esimerkiksi alistaminen ja vapaus, moniarvoisuus ja ahdasmielisyys, suljettu ja avoin, ahneus ja empatia. Tätä kamppailua käydään monin eri tavoin kuin sotaa ennen, sodan lisäksi tietysti. Ja tässä on koulukin mukana, halusi tai ei.

Tiedon huoltovarmuus onkin melkoisen olennainen asia. Se tarkoittaa käytännässä vaikka sitä, että kansalaiset eivät usko valheita eli pystyvät arvoimaan tietoa, ja että päätösten pohjana on käytössä aina viimeisin ja laadukkain tieto. Luottamus viranomaistoimintaan on kaiken tämän pohjana, se on yhteisön liima, joka mahdollistaa tietoon perustuvan toiminnan. - Olemme nähneet miten salaliittoteoriat toimivat epäluulon synnyttämisen instrumentteina. On ihan selvää, että luottamusta horjuttavaa "tietoa" syötetään aktiivisesti eri medioissa. Suojaamattomat kansalaiset tämä ase tavoittaa ja saa heidät toimimaan omaa yhteisöään vastaan, osin sitä itse tajuamatta. Kriittinen medialukutaito on taatava koulussa kaikille. Se on yksilöiden mutta myös koko yhteisön etu.

Ohjelmassa sanoi professori Harri Jalonen tärkeän asian, joka jäi mieleen. Ajatus on jotenkin näin: Yleinen luottamus on tärkeää, sillä mitä enemmän on luottamusta, sitä enemmän tietoakin jaetaan. Tietointensiivinen yhteiskuntamme ei voi kehittyä ilman tiedon avonta ja nopeaa jakoa. Luottamus, jota olemme pohtineet pari, kolme vuotta, osoittautuu koko ajan vieläkin tärkeämmäksi, kuin aluksi ymmärsimme. Se on terveen ja kannustavan yhteisön peruskallio. Sitä tarvitaan kodeissa, koulussa, työpaikoilla, harrastuksissa, kaikkialla missä ihmiset toimivat yhdessä.

Koulussakin ovat  nämä nyt maailmalla erottuvat ideologiset suunnat  näkyvissä, jos niin halutaan katsoa. Ja miksi ei? Opettajana tulisi miettiä, miten voi tuottaa luottamuksen kokemuksia oppilailleen? Luottamuskin on kehittyvä ihmisen ominaisuus. Kehittyäkseen se tarvitsee olosuhteet, jossa luottamus kasvaa. Etenkin he, joilla on vajetta luottamuskokemuksista, tarvitsevat koulusta eväät terveen luottamuksen kehittymiseen. Silloin on kysyttävä omaa opetustyyliään: Olenko luottamukseen nojaava vai  kontrolloiva opettaja? Tällä valinnalla on yllättävän laaja kaikupohja.





sunnuntai 3. huhtikuuta 2022

Vapaus liikkua!

 Jotain aivan muuta viimeaikaisten ajatelmien sekaan. Oikein ilahduin kun luin Hesarista 31.3. liikuntakasvatuksen apulaisprofessori Arja Sääkslahden ajatuksia artikkelissa "Minä väitän". 


Lasten mahdollisuudet omaehtoiseen liikkumisen ovat muuttuneet elinaikanani paljon. Minäkin, kaupunkilaislapsi, vietin aikaani porukoissa puistoissa, pihoilla ja kellareissa "räisäämässä". Kiipeiltiin puissa ja kallioilla, leikittiin porukoilla rosvoa ja poliisia, laskettiin mäkeä. Aikuisia ei juuri näkynyt, ellei jotain sattunut. Vähän kiellettyjäkin juttuja tehtiin...Sisällä ei leikitty paljonkaan, kun ulkona oli hauskempaa.

Nyt liikkuminen ja leikki on siirtynyt paljon sisätiloihin ja lasten spontaanit ulkoleikit isoilla porukoilla tuntuu olevan kadonnut osa leikkikulttuuria. Kaupunkirakentaminen jättää vain vähän tilaa lasten itsenäisille seikkailuille. Lapsia kannustetaan (ja kuljetetaan) nyt harrastuksiin. Se on tietenkin hyvä asia, mutta pahimmillaan ne vievät niin paljon aikaa, että omaehtoiseen leikkiin ja liikkumiseen ei jää aikaa. Aikuisten ohjaamassa liikunnassa on se huono puoli, että lasten kyky organisoida leikkejä itse ei kehity, samoin kuin ei myöskään kyky arvioida riskejä ja omaa selviytymistä niistä.

Arja Sääkslahti sanoo: "Lapsen liikkumisen rajoittaminen ei vähennä, vaan lisää tapaturmia, sillä lapsi oppii hallitsemaan kehoaan vain liikkumalla ja leikkimällä- välillä rajustikin. Rymyämiset ja nujuamiset opettavat lasta hahmottamaan omia rajojaan ja säätelemään voimankäyttöään. Nämä ovat tärkeitä asioita paitsi lapsen itsensä kannalta, myös lasten yhteisissä leikeissä. Vahinkoja sattuu, ellei lapsi ole oppinut toimimaan itsenäisesti vauhdikkaammissa tilanteissa."
ja vielä
"Lapsi saa itse päättää, koska hän on valmis lisäämään haasteita. Jos haasteet osoittautuvat liian isoiksi ja tulee kuhmuja, vanhempi lohduttaa, mutta ei totea, että mitäs minä sanoin!
- Aikuisten tehtävä on huolehtia että kotiovesta on turvallista poistua."

Koulussa näkee kyllä, että lapset tulevat hyvin erilaisista kasvatustaustoista. Toisia varoitetaan melkein kaikesta, toisia on kannustettu uskaltamaan, ja on niitäkin joita ei ole valvottu juuri lainkaan.- Miten koulussa voitaisiin tukea omatoimisuutta, kykyä haastaa itseään ja toimia yhdessä muiden kanssa? Opettaja ei tietenkään voi ottaa kovin paljon riskejä siitä, että mustelmia tulee. Kuitenkin voidaan kiipeillä ulkona, käydä lumisotaa tai leikkiä kukkulankuningasta yhdessä laadituilla säännöillä. Retket lähiluontoon (jos sitä on) voivat avata mahdollisuuden vapaisiin leikkeihin. Asiaa sietää opettajien keskenään harkita.

Liikkuminen on parhaimmillaan seikkailua kavereiden kanssa. Sellaiseen pitää aikuisten antaa mahdollisuus, sillä kuten Arja sanoo: "Liikkuminen ei kehitä vain motorisia taitoja, sillä se tukee myös lapsen itsetuntoa ja oppimista. Rajoittamalla lapsen liikkumista lähiaikuiset vievät lapselta tilaisuuden oppia, oivaltaa ja kokea ilon ja vapauden tunnetta, jopa ystävyyttä." Hyvin sanottu!






torstai 24. maaliskuuta 2022

Emme saa lakata luottamasta!

 Syvä huokaus....Maailmantilanne on sellainen, että kouluasiatkin tuntuvat vähemmän tärkeiltä. Tuntuu että ei ole paljon sanottavaa, niin karmeita uutisia saa joka päivä Ukrainasta nähdä ja kuulla. Mutta toisaalta ne ovat juuri nyt tärkeitä.

 Voi nähdä että maailmassa tuli Ukrainan sodan takia selvästi näkyväksi kaksi hyvin erilaista kulttuuria tai tapaa rakentaa  yhteiskuntaa. Toisaalta eurooppalainen (läntinen) arvo, jossa meillä on luottamusta ja vapautta kansalaisten kesken. Demokratia ei tietenkään ole täydellistä, mutta yritämme sitä kehittää. Toisaalta autoritäärinen harvainvalta, jossa demokratia on kulissi ja kansaa johdetaan ainoalla oikealle tielle. Moniarvoisuus nähdään Venäjällä ja muissakin diktatuuriin perustuvissa maissa heikkoutena. Nyt näemme mihin pahimmillaan ajautuu yhteiskunta, jossa ei ole luotettavaa yhteistyötä kansalaisten ja päättäjien kesken tai keskuudessakaan.

Palaan taas luottamukseen. Ei ole sattumaa, nyt ymmärrän, että jo vuosia on täälläkin ollut pyrkimyksiä horjuttaa yleistä luottamusta. Kaikenlaiset salaliittoteoriat tai viranomaisten väärässä oleminen ovat omiaan horjuttamaan meidän hyvinvointiyhteiskuntaamme, joka perustuu luottamukseen. Sen eräs näkyvin instituutio on koulumme. Meillä ei valvota opetusta, ei juurikaan pidetä valtakunnallisia kokeita ja kannustetaan oppilaita omatoimisuuteen. Ajattelemme, että sisäinen motivaatio on paras oppimisen tae. Luotamme oppilaiden haluun ja kykyyn oppia. Sitä luottamusta ei saa menettää.

Omalla opettajauralla on useinkin käynyt niin, että osoittamalla luottamusta on haastelliseenkin oppilaaseen saanut hyvän kontaktin. Ovatko koulusta putovat heitä, jotka eivät ole saaneet kokemusta siitä että heihin luotetaan tai eivät myöskään ole voineet luottaa aikuisiin? Mielestäni usein kyllä ovat. Kasvatus ja kasvu (siten kun me täällä ymmärrämme) ei onnistu ilman molemminpuolista luottamussuhdetta. 

Kansalaiseksi kasvu on koulun tärkein tehtävä. Koulu kasvattaa omalla esimerkillään ja toiminnallaan kansalaisia. Kansalaisuus perustuu moniin luottamussopimuksiin. Niihin on tärkeää tutustua jo koulussa. Oppilas jota moititaan, rangaistaan tai ei saa koulun aikuisista yhtään luottamussuhdetta, ei saa tarpeeksi eväitä rakentavan kansalaisen rooliin kasvamiseen. Toisin sanoin: Hänen sosiaalinen pääomansa ei välttämättä riitä hyvän elämän tielle. Meillä on onneksi mahtava perintö koulussamme. Näinä aikoina on varmasti entistä tärkeämpää, että opettajat osoittavat luottamustaan työyhteisössä toisiinsa ja oppilaisiinsa. Se ei tarkoita että ollaan välinpitämättömiä, päinvastoin. Luottamus pitää myös ansaita. Kasvattajan tehtävä on tuoda luottamusta tilanteisiin jossa oppilas selviytyy ilman pettymyksiä, omalla tasollaan. 

Ennen sanottiin että Siperia opettaa. Nyt myös Ukraina opettaa. Kansakunta joka tiivistää rivinsä ja toimii yhdessä arvojaan puolustaen, selviytyy pahoistakin paikoista. Yhteiskunnassa vallitseva yleinen luottamus on arvo, joka toivottavasti ymmärretään säilyttää myös silloin kun emme ole suorassa kriisissä. Koulussa vahvistetaan kulttuurimme arvoja. Onhan Perusopetuslaki antanut tehtäväksi: Tässä laissa tarkoitetun opetuksen tavoitteena on tukea oppilaiden kasvua ihmisyyteen ja eettisesti vastuukykyiseen yhteiskunnan jäsenyyteen sekä antaa heille elämässä tarpeellisia tietoja ja taitoja. §2
Tätä tarvitaan
.

Kuvassa minä ja isäni Kaisaniemen puistossa joskus kauan sitten...Keskinäistä luottamusta oli.


tiistai 8. maaliskuuta 2022

Uusi yhteisöllisyys, tärkeää tietoa!

Laitoin Liisan kirjan "Uusi yhteisöllisyys- kasvatusyhteisön rakentamisen ammattitaito" (2012 Arator, 2022 BoD) uudelleen painettavaksi ja myyntiin. Se on työyhteisön hyvinvoinnin ja sen kehitämisen perusteoksia. Ajankohta on julman osuva. Etenkin tässä maailman tilanteessa huomaan taas miten ehdottoman tärkeää on opettaa ihmisiä toimimaan yhdessä, luottaen ja luotettavasti. Se on kasvattajien ykköstehtävä.

Usein ajatellaan, että hyvät työkaverit tai hyvinvoiva työyhteisö ovat onnekkaiden sattumien ansiota. Voi olla joskus niinkin, mutta yleisesti hyvää yhteisöllisyyttä voi tuottaa työyhteisöön ohjauksella, osaamisella. Itse olen saanut paljon ymmärrystä Liisalta yhteisöjen ja ryhmien rakenteesta ja niiden ohjaamisesta. Opettaja on ryhmänsä organisoija ja rehtori/johtoryhmä koulun ammattiyhteisön hyvinvoinnin ja tuottavuuden vastaava. Aika monet asiat tarvitsevat avoimuutta, sitä että sovitaan tavoitteet ja miten arvioidaan niihin pääsemistä.

Kouluissakin on tuttua, että työyhteisössä ei oteta esille asioita, joista käydään supattelua tai pidetään mökötystä yllä. Silloin ei hyvä yhteisöllisyys pääse kehittymään. Ammatillinen toiminta yhteisön vuorovaikutussuhteissa on etenkin kasvatusyhteisöissä välttämätönä, koska niissä annetaan mallia lapsille ja nuorille, jotka kuitenkin havainnoivat hyvin tarkasti kaiken sen mitä aikuiset tekevät. Koulu on sosiaalinen näyttämö, jossa opettajat ja muu henkilökunta ovat ohjaamassa, mutta myös katseiden kohteena.

Uskallan kerrankin mainostaa!

              LINKKI verkkokauppaan

Kirjan esittelyteksti:

Kirja tarjoaa työkaluja (tietoa, esimerkkejä, testi) työyhteisöille, etenkin kasvatusalalla.
Se antaa pohjaa työpaikan ryhmien toimivuuden ja niiden dynamiikan ymmärtämiseksi. Tämä helpottaa hyvän työyhteisön ohjattua rakentamista.

Työpaikat eivät aina toimi niin kuin kaikki haluaisivat, vaikka yleensä kaikilla on hyvin samanlainen käsitys siitä, miten työpaikalla tulisi käyttäytyä ja millainen ilmapiiri olisi ihanteellinen. Miksi näin on? "Vanhan hyvän ajan yhteisöllisyys" eli luontainen yhteen kasvaminen ei enää toteudu tässä ajassa. Tämän päivän arvot, tehtävät ja yhteiskunnan rakenne edellyttää työntekijöiltä aktiivista roolia ja esimiehiltä osallistavaa johtamista.

Kirjoittaja Liisa Raina ent. Kiesiläinen (FM, psykologi) on kokenut yhteisökouluttaja. Hän on kirjoittanut useita alansa tietokirjoja.


maanantai 28. helmikuuta 2022

Luottamusta ei saa menettää

Kun maailma on nyt tämmöinen, pitää katsoa miten sitä voidaan parantaa. Viimeksi otin esiin opettajataustaisen jalkapallomaajoukkueen, Huuhkajien, valmentajan Markku Kanervan. Nyt jatkan toisella opettajataustaisella valmentajalla.  Erkka Westerlund on toiminut lukuisten menestyneiden jääkiekkoseurojen ja maajoukkueen valmentajana. Myös sen maajoukkueen, joka toi ensimmäisen maailmanmestaruuden. Mitä kertoikaan Hesari 24.2.:

"Jokerien jälkeen Erkka Westerlund valmensi vielä yhden kauden KHL:ssä 2017–2018 Salavat Julajev Ufaa. Vuosi Venäjällä avasi Westerlundin silmiä. Westerlund yritti valmennuskuntineen muuttaa venäläistä autoritaarista valmennus­tyyliä, mutta joutui lopulta antamaan periksi.

Parissa kuukaudessa Westerlund huomasi, että pelaajat eivät halunneet omaa ajattelua vaan ohjeita ja käskyjä.  (alleviivaus oma). Ylhäältä alas -johdettu kiekkokulttuuri näkyi Westerlundin mukaan myös olympia­finaalissa Pekingissä. Suomi pelasi joukkueena, Venäjä yksilöinä.

”Pelaajamateriaaleiltaan joukkueet olivat suhteellisen samalla tasolla, mutta joukkue­pelissä Suomi oli ihan eri tasolla kuin Venäjä.”

Ja miten tämä liittyy Ukrainan tragediaan? Tuo olympiakisojen loppuottelu näytti tämänhetkisen kriisin syyt pähkinänkuoressa. Meillä on kulttuurien törmäyksen tuloksena kriisi, jota emme ymmärrä. Autoritäärisesti johdetun valtion johto uskoo, että ylhäältä käskyttäminen ja valvonta on parempi kuin ihmisten oma ajattelu ja vastuu toimistaan. Venäjällä uskotaan että demokratia johtaa hajaannukseen. Mutta asia onkin päinvastoin: Yhdessä yhteisöt ovat vahvoja. Länsimaissa kehitystä on vetänyt tasa-arvoisuuden ja avoimuuden arvot. Kaikkialla ei ole näin. . Ehkä lyhyellä perpektiivillä ja siinä maailmassa joka perustuu ihmisten eriarvoisuuteen, näyttää siltä että asiat menevät kuten käsketään.

Suomessakin johdettiin autoritäärisesti, ainakin kouluissa, johonkin 1960-luvulle. Opettajia pelättiin (hyvässä tapauksessa kunnioitettiinkin) ja kuri oli tiukkaa = vaadittiin hiljaisuutta. Tosin se kuri katosi, kun valvonta loppui. Emme olleet itseohjautuvia ollenkaan.

Me länsimaissa ja etenkin Pohjoismaisssa olemme rakentaneet maailman parhaiten toimivia yhteiskuntia keskinäisen luottamuksen ja kunnioituksen, ei käskyttämisen varaan. Näihin arvoihin meidän tulee myös jatkossa lapsiamme kasvattaa. Molemmista on nyt suuri puute Putinin hallinnossa. Siitä kärsii kansa ja venäläinen kulttuuri.

Luottamus on sosiaalisen pääoman perusta. Ja tämän pääoman tasapuolinen varmistaminen kaikille on annettu koulun tehtäväksi. Missään muualla sitä ei edes voi hoitaa. Jotta siinä voidaan onnistua tarvitaan muutakin kuin kirjattu tavoite. Tarvitaan suunnitelmallista toimintaa, arviointia, vuorovaikutusta, osallisuuden parantamista.  Voi olla että tarvitaan myös osaamista, jota ei välttämättä opettajilla valmiiksi ole. Tässä maailmassa pitää luottamusta vahvistaa, jos haluamme säilyttää elämäntavan, jonka eteen on tehty niin paljon työtä.

Suomessa on myös näkyvissä tämä keskinäisen luottamuksen ja kunnioituksen organisoitu horjuttaminen. Polarisaatio saa voimaa salaliittojen, epäluulojen ja huhujen avulla. Koulu on entistä tärkeämmässä asemassa. Meidän tulee kasvattaa lapset ja nuoret toisia kunnioittaviksi, luotettaviksi ja luottaviksi. Siihen saadaan hyvät eväät vahvistamalla kouluyhteisöjen yhteisöllisyyttä ja osallisuuden kokemusta.

Ja lisäksi: Tiedon kriittinen lukutaito on sivistyksen puolustaja. Jos ihminen ei erota propagandaa tutkitusta tiedosta, niin asiat alkavat mennä huonoon suuntaan.

Voimia Ukrainaan.




torstai 17. helmikuuta 2022

Markku on hyvä ope

Olen kyllä ennenkin (marraskuussa -19) kehunut opettajakollegaa Markku Kanervaa, joka tunnetaan parhaiten Suomen jalkapallomaajoukkeen päävalmentajana. Ura alkoi ekan luokan sijaisuutena ja vei Ruotsin kautta luokanopettajan eli kasvatustieteen maisterin tutkintoon. Toki hän pelasi myös jalkapalloa ammattilaisenakin. Markku ehti opettaa kymmenen vuotta liikuntapainoitteisessa Haagan koulussa ennenkuin valmentajan ura vaihtoi työmaan. Hän on tullut valmentajana tunnetuksi tiiviin ja kannustavan joukkuehengen rakentajana.

Miksi Markku? No siksi, että Markulla on vähän samaa asiaa kuin itsellä. Markku käyttää paljon sanoja ryhmädynamiikka ja ryhmähenki, tykkään niistä kovasti. Markku on Helsingin yliopiston vuoden alumni ja pitää juhlaluentonsa 12.4.

                                  Kuva: Jyri Sulander/spl

Markku kokee, että opettajankoulutuksesta ja -kokemuksesta on ollut hyötyä myös valmentamiseen. Valmentaminen ja opettaminen ovatkin käsitteinä nykyään hyvin lähellä toisiaan. Tavoitteena on motivoida ja tukea oppijaa ottamaan vastuuta oppimisestaan. Nykyään ymmärrämme myös, että oppiminen on paljolti joukkuelaji, yhdessä oppii usein parhaiten. Keskustelu auttaa ymmärtämään, eikä tarvitse yksin selvitellä hankalia opittavia asioita. 

Markku tuntee John Deweyn learning by doing- teorian läheiseksi. "Oppiminen käy kokemuksen kautta, ja siinä yhteisöllisyys on tärkeää. Oikean ryhmädynamiikan rakentaminen on hyvä juttu niin koululuokassa kuin joukkueurheilussakin." Markku kokee näin ollen toiminnallisuuden luonnolliseksi, koska jatkaa: "Lapset haluavat kokeilla omia ideoitaan. Pulpetissa istuttaminen on monelle tylsää ja vaikeaa." 

Kasvatustieteeseen Markku Kanerva suhtautuu kaksijakoiseksi. Kun Dewey kolahti, niin toisaalta monissa muissa teorioissa hänen oli vaikeaa nähdä yhteys käytäntöön. "Kasvatustieteen teoria meni monesti aika korkealle yläpilveen." Olen täälläkin joskus pohtinut olisiko joku muu tieteenhaara, esimerkiksi sosiaalipsykologia parempi pohja opettajan työle. Se kun kuitenkin on pitkälti ryhmien ohjaamista, koska opetusta annetaan ryhmissä.  (Lainaukset Alumni jäsenlehti 2022)

Olen kyllä samaa koulukuntaa. Jos halutaan saada oppilaiden muodostamista luokista/ryhmistä menestyviä oppivia ryhmiä, pitää niihin rakentaa hyvä yhteishenki, myönteinen ryhmädynamiikka. 
Silloin kun ollaan koulussa niin valikoimattomassa ryhmässä on paljon eroja lähtökohdissa. Ryhmässä voi olla yksilöitä joilla ei ole yhteistoimintataitoja, vaan ehkäpä sen sijaan harjoittavat tehokkaasti yhteistoiminnan estävää toimintaa. Sosiaalisen alkupääoman tasaamista on tehtävä ennenkuin voidaan odottaa tavallisen koululuokan olevan ohjattavissa itseohjautuvaksi, oppimishalukkaaksi. Se tapahtuu antamalla luottamuksen kokemuksia erityisesti heille, joilla niitä ei ole ollut tarpeeksi. Pienryhmä, jossa luotetaan ja autetaan kaveria, on paras turvasatama, josta on hyvä lähteä haastavimpiin tehtäviin.


Jälkikirjoitus: Ja kun lätkän olympiakulta tuli juuri kisojen parhaalla yhteispelillä, niin voisiko koulussakin alkaa luomaan suunnitelmallisesti yhteistä "pelikirjaa" oppimiselle, yhdessä? 


torstai 10. helmikuuta 2022

Järjestystä kouluun!

  Aika ajoin koulukeskusteun aiheeksi nousee kuri ja järjestys, tai usein sen puute. Muistelen oman koulupolun varrelta että ei sitä järjestystä ihan aina ollut ennenkään. Lapset ovat aina haluneet leikkiä ja nuoret haastaa aikuisten valtaa. No kouluhan on kasvatustehtävässä, joten tasapaino olisi löydyttävä.


Sain aiheen mietintään, kun luin (Linkki ) uutisen siitä, miten Heinolassa on palkattu vartija kouluun ja poliisi lisää läsnäoloaan. Tällöin on tietenkin kyse enemmän jonkin ilmiön seurausten minimoinnista kuin ennaltaehkäisystä.

Kun tämän ajan lapset tai nuoret eivät enää pelkää aikuisia siten kuin omassa lapsuudessa, avaa tilanne uusia mahdollisuuksia. Nyt aikuisen pitää saada luottamusuhde ohjattaviinsa, mikäli haluaa tehokkaasti vaikuttaa käyttäytymiseen. Lisäksi opettajan on pystyttävä ruokkimaan uteliaisuutta ja oppijan sisäistä motivaatiota.

Kun koulut kasvavat, opettajat vaihtuvat, oppilaat muuttavat paikkakunnalta toiseen, eikä aikuisilla tai aikuisella ole aikaa tai aina osaamista kasvattaa, niin tilanne lapsen tai nuoren kasvussa voi olla haastava. Lisäksi etenkin pääkaupunkiseudulla olemme kuuleet maahanmuuttotaustaisten nuorten jengiytymisesta siten, että rikollinen toiminta täyttää jengiläisten päivät. Kotoutumisessakin koulu voi tehdä paljon juuri sosiaalisen pääoman tasaamisessa.

Kaikissa häiriöissä tai ongelmissa, jossa nuori jättäytyy turvallisen yhteiskunnan  ulkoreunalle, on tavalla tai toisella kyseessä sosiaalisen pääoman puute tai sen vinoutuma. Kenen kanssa leikkii, oppii ja harrastaa merkitsee paljon. Pääseekö mukaan menestyjien joukkoon vai ajautuuko siihen porukkaan joilla menee yhdessä huonosti, ehkä koko elämän ajan?

Kun halutaan ehkäistä ennalta nuorten putoaminen ulos työelämästä ja pahimmillaan luisuminen rikolliseen elämään, niin koulussa voidaan tehdä paljon. Oikeastaan myöhemmin paljon vähemmän on tehtävissä. Ennen kasvatti koko kylä, ehkä nyt koko koulu ja kaikki sen yhteistyökumppanit, joihin kodit tärkeinä kuuluvat. 

Ainoa tehokas tapa poistaa pysyvästi koulussa ilmeneviä haasteita tai epäonnistumisia kasvatustyössä, on tuoda kasvatustyö etualalle. Silloin puhutaan siitä, että kaikille voidaan taata tukea antava sosiaalinen pääoma, lähtökohdista riippumatta. Koulussa voidaan vaikuttaa ystävyyssuhteisiin ja siihen, että heikomman sosiaalisen alkupääoman omaavat oppilaat eivät ajaudu olemaan keskenään, kuten usein tapahtuu. Lapset ja nuoret voivat auttaa toisiaan, aikuisten yleensä lyhytkestoinen läsnäolo ei korvaa vertaistukea. 

Vertaisjoukossa myös opitaan yhteistoimintaa ja oman toiminnan ohjausta, elämän tärkeimnpiä taitoja. Siksi kannatan lämpimästi koulutyöhön ratkaisuja, jossa oppilaat voivat toimia ohjatuissa pienryhmissä pitkään, turvallisesti ja innostuneesti, toisiinsa ja itseensä tutustuen. Jos oppijat vartoivat omaa toimintaansa ei muita vartijoita yleensä tarvita! Ihmisenä kasvaminen ja oppiminen tapahtuvat parhaiten samanaikaisesti. Ihan kaikki ongelmat eivät ehkä poistu, mutta aika moni, eikä maksa mitään!


tiistai 1. helmikuuta 2022

Tasoeroista

 Ehkä pöly on laskeutunut jo sen verran, että on sopiva hetki kirjoittaa muutama rivi Marika Toivolan mielipidekirjoituksesta 28.12. viime vuonna. Se herätti aikamoisen media- ja somemyrskyn, varmaan sanailua opettajahuoneissakin.

Kirjoituksessaan "Olisiko jo aika puhua opettajien tasoeroista?" (LINKKI) matemaattisten aineiden opettajana ansioitunut ja tohtorikoulutettava Marika kuvaili koulujen muuttuneita olosuhteita ja yhä hajautuneimpia tuloksia. Opettajalla on tuloksiin osuutensa. Kirjoitus herätti laajaa vastustusta ja suoranaista vihapuhetta. Toivolaa syyettiin oman ammattikunnan mollaamisesta. Ehkäpä kirjoituksessa hiukan kärjistettiin, mutta kyllä olin monesta asiasta samaa mieltä- ja pakko ollakin kun moni kirjoituksessa esille tuotu asia oli faktaa Valtioneuvoston  raportista.  (Linkki)  Tietysti Marika käytti niitä tietoja, jotka tukevat hänen näkökulmaansa, mutta eikö niin lähteitä usein käytetäkin? Tosiasioita pitää voida tarkastella asiallisesti. Jos jotain puutteita havaitaan, niin pyritään niitä korjaamaan.  Puutteet tai kritiikin voi ottaa ammatilliseen käsittelyyn, ei henkilökohtaisena ahdisteluna. Vaikeaa mutta ei suinkaan mahdotonta, joo, koettu on.


Koulujamme on alkanut vaivaamaan oppilaiden ja koulujenväliset kasvaneet osaamiserot. Pisa-menestys rakentui pienille eroille ja siihen että meillä kaikki oppivat. Meillä oli maailman parhaat heikoimmat oppijat. Nyt heikkojen ja kiitettävien osaajien väliset erot ovat  suurenemassa ja polarisaatio kiihtymässä. Samalla uusien opetusmenetelmien käyttöönotto ja arvioinnin kehittäminen onnistuvat eri opettajilla eri tavoin. Opettajien työnohjaus puuttuu käytännössä kokonaan ja täydennyskoulutus on melkolailla yhtä tyhjän kanssa. Siihen ei satsata. Itse itseään työssä ohjaavat opettajat onnistuvat sitten paremmin tai huonommin kehittämään työtapojaan.

Marika Toivola toivoi mielestäni lisää ammatillisia keskusteluja opettajien kesken. Yhä tärkeämpää on osata herättää oppilaiden sisäinen motivaatio ja vahvistaa samalla ryhmien yhteisöllisyyttä. Turvallinen sosiaalinen ympäristö antaa nimittäin mahdollisuuden keskittyä oppimiseen. Tähän liittyy itseohjautuvuus, tuo paljon parjattu termi (jota ei muuten opetussuunnitelmassa edellytetä). Yhä suuremmissa kouluissa itseohjautuvuuden tavoite on yhä enemmän ohjaamista edellyttävä taito. Rakenteellista välinpitämättömyyttä esiintyy kaikissa organisaatioissa. Siksi voin ajatella että Toivolan sanoittama tilanne opetuksen kehittymisen suhteen voi myös polarisoitua: "Meillä on kouluja, joissa näiden tavoitteiden eteen tehdään kovasti töitä ja rakennetaan yhteistä ymmärrystä yhteisohjautuvuuden merkityksestä itseohjautuvuuden kehittymiselle. Sitten meillä on kouluja, joissa itseohjautuvuus on lähinnä mielipideasia ja se ymmärretään lähinnä opetuksen metodina eli toimintatapana. Meillä on myös kouluja, joissa lapset jätetään yksinkertaisesti heitteille ja oletetaan, että kyllä se itseohjautuvuus siitä kasvaa, kun sitä vain vaaditaan."

Ehkäpä kirjoituksen voisi avata selkeästi käytäntöön. Vaikka kuinka opettajat ajattelevat että oppilaiden taustat ovat ratkaisevia, eikä ole todistettu opettajan vaikuttavan merkittävästi oppimistuloksiin, niin käytännössä opettaja merkitsee paljon, etenkin heikoimmille oppijoille. "En mä viitsi sen open tunneilla tehdä mitään, en tykkää siitä". Tämmöisiä kommentteja itse kuulin kymmeniä vuosia kun kysyin entisiltä oppilailta kuulumisia. Ja varmasti jokainen meistä tuntee ilmiön. Varsinkin heikommat oppijat tarvitsevat opettajaan ja pariin koulukaveriinkin luottamussuhteen joka kannustaa oppimaan, vaikka ei ihan helppoa olisikaan. Jos opettaja ei pysty luomaan merkitsevää suhdetta heihin, jotka sitä eniten tarvitsevat, ei hän ole onnistunut kovin hyvin. Syyt tähän voivat olla itsestä johtuvia tai sitten olosuhteissa. Molempia syitä voidaan korjata.





sunnuntai 16. tammikuuta 2022

Pysyvyys on turvallista

 Juuri kirjoitinkin siitä että opettajaa ei pitäisi vaihtaa liian usein. Virike tuli kirjoituksesta, jossa viitattiin siihen, että opettajien vaihdos takaa kaikille samantasoisen opetuksen.  Se oli minusta hiukan kehno syy vaihdoksiin, vaikka eräänlainen ratkaisu sekin...Yhteisöllisyyden ja kasvatuksen ystävänä palaan vielä aiheeseen, joka on oman kiinnostuksen ytimessä.

Kun seurailen melko aktiivisesti opetukseen ja kasvatukseen liittyvää keskustelua, niin kyllä toisinaan tuntuu, että näkemys koulutuksen tehtävästä on kaventunut talouskasvun ympärille. Lea Pulkkinen sanoikin eräässä seminaarissa viime vuoden lopulla, että häntä huolestuttaa koulun kasvatus- ja sivistystehtävän jääminen varjoon. Sen sijaan koulutus nähdään sijoituksena joka nostaa kansantaloutta. Niinkin tietysti on, mutta sivistys tuo paljon lisäarvoa, jota on vaikea mitata tuottona. Sivistyksen tuomista arvoista ja ihmisten kyvystä käydä dialogia ja tehdä yhdessä työtä, niistä näyttää olevan pulaa maailmalla.

Jotta opettaja voi olla myös kasvattaja, hänellä pitää olla hyvä oppilaantuntemus ja kyky vaikuttaa ryhmien dynamiikkaan myönteisesti. Tämä saavutetaan yleensä luottamuksen avulla. Luottamus rakentuu vuorovaikutuksessa ja vaatii aikaa. Etenkin suuurissa kouluisssa on ongelmana oppilasryhmissä vierailevat lukuiset opettajat - ja myös opettajien  suuri vaihtuvuus. Kaikki aikuiset eivät kiinnity suuriin yksikköihin. Kun aikuiset ovat vain käymässä luokissa ja koulussakin, viestii se oppilaille että he eivät ole tärkeitä. Jos opettajasta pidetään ja hän sitten lähtee tai ei enää opeta luokkaa, ryhmä kokee tulleensa hylätyksi. Siksi oppilaat sitten välttävät usein kiinnittymästä opettajiin ja kouluunkaan, suojellakseen itseään tärkeässä identiteetin rakennusvaiheessa. Kasvava lapsi ja nuori tarvitsee ympärilleen välittäviå aikuisia, hän ei jaksa ymmärrettävästi luoda suhdetta alati uusiin opettajiinsa. Jos opettaja/oppilas-suhde on etäinen, on opettajan vaikutuskin heikkoa. Koulussa ei opeteta vain oppiaineiden oppisisältöjä. Jos oppilaiden odotus olisikin vain se, niin eihän koulunpito olisi kovinkaan haastavaa.

Koulussa opitaan yhteistyötaitoja, luodaan sosiaalisia suhteita, peilataan oman identiteetin rakentamista vertaisryhmään. Sosiaalinen pääoma on se resurssi, joka elämässä kuitenkin pitkälle määrää sijoitumista yhteiskuntaa ja yhteisöihin. Sen karttuttaminen ei saa olla oppilaan oman onnen nojassa. Koulun aikuiset voivat vaikuttaa paljon siihen miten sosiaalinen pääoma jakautuu tasaisemmin kuin se on alkupääomassa jakautunut. Hyvää työtä tehdäänkin jo monessa paikassa. Kun kouluverkko on maanlaajuisessa radikaalissa muutoksessa, pitää vaan kääriä hihat. Yksi toimenpide olisi yrittää ponnekkaasti vähentää oppilaan kohtaamien opettajien määrää. Sehän liikkuu usein peruskoulun aikana kymmenissä. Luokanohjaajan tehtävä olisi ymmärrettävä ihan tärkeimmäksi hommaksi oppilaiden menestymisen kannalta. Jos koulussa on aikuinen joka välittää, on sinne kiva tulla ja luultavasti kiva oppiakin. Luottamuksen kokemukset ovat lapsuudessa ja nuoruudessa hyvin ohjaavia, niitä ei voi tarjota liikaa.




lauantai 8. tammikuuta 2022

Menetelmistä

 Yleisökirjoitukset ovat kivoja. Niistä nousee keskustelunaiheita, jotka kiinnostavat usein aidosti.

Hesarin Mielipidesivulla Timo Ojansivu kirjoitti opetusmenetelmistä 3.1. otsikolla Opettajohtoinen opetus on osoittautunut toimivaksi (Linkki). Sorruin ensin itsekin väärin laittamaan opettajajohtoisen ja oppilaslähtöisen opetuksen vastakkain. No niinhän ei ole. Vähän riippuu siitä, miten opettajajohtoisuutta tulkitaan. Voihan se tarkoittaa opettajan esitystä mutta myös opettajan organisoimaan toimintaa yleensä. 
Opettaja on ryhmänsä/luokkansa johtaja, joka suunnittelee, organisoi opetusta ja kasvatusta, toivottavasti yhteistyössä silti oppilaiden ja muiden opettajien kanssa. Jos sitten puhuttaisiin opettajakeskeisyydestä vs. oppilaskeskeisyydestä niin asia saa toisen sävyn. Koulu on oppilaita varten ja oppilaskeskeisyyden ymmärränm hyväksi lähtökohdaksi opetuksen suunnitteluun ja toteutukseen.

Ymmärrän kyllä Ojansivun huolen, että jokin menetelmä laitetaan lokeroon huono ja vanhanaikainen. Koulumaailmassa tosin riski on hyvin pieni, koska koulutus nojaa meillä vahvasti perinteeseen. Mutta tietenkin opetussuunnitemat ovat jo pitkään kehottaneet opettajia valitsemaan menetelmiä, jotka aktivoivat oppilasta. Silloin voidaan lisätä sitoutumista ja oman toiminnan ohjausta koulutyössä. Varmasti meillä on paljon tehtävää menetelmien muuttamisessa vastaamaan sitä tietoa, mitä on nyt oppimisen edellytyksistä. Opettajajohtoisuus viittaa ainakin mielikuvissa aika paljon hiljaisuuden pedagogiaan, jolloin opettaja opettaa, oppilaat kuuntelevat. Usein passivoivaa ja tylsää, jos näin mennään koko koulupäivä. Toki opettajan esitykselläkin on paikkansa, mutta harkiten.

Onhan meillä muitakin termejä, vaikkapa yhteistoiminnallinen opetus, joka taitaa olla ihan suositeltava lähtökohta opettajan toimintaan. Itse käytän myös termiä yhteisöllinen pedagogia, jossa toimintakulttuurin muodostumiseen voidaan vaikuttaa laajalla rintamalla, vuorovaikutuksessa ja yhteistyössä. 

Suomalalaisen koulun vahvuus on ollut luottamukseen perustuva vapaus toimia monilla tavoilla. Ehkä on käynyt vähän niin, että tämän vapauden puolustaminen on muuttunut esteeksi uudistumiselle? Lisäksi opettajien työnohjaus ja lisäkoulutus on aivan liian satunnaista. Opettajan työ tietointensiivisessä yhteiskunnassa on yhä vaativampaa asiantuntijatyötä. Jokaisen pitäisi urallaan päivittää tietojaan ja taitojaan säännöllisesti. Lisäksi olisi saatava aikaan kouluissa ammatillista keskustelua ja yhteistyötä. Sen avulla hyvät käytännöt saataisiin laajasti hyötyyn, eivätkä ole vain yksittäisten opettajien käytössä. Nythän usein opettaja lähtiessään vie oman osaamisensa koulusta pois, koska kukaan muu ei ole osaamisesta ollut kovin kiinnostunutkaan. 

Mutta kyllä tuossa kirjoituksessa olin ymmärtävinäni että opettajohtoisuudessa, tässä tapauksessa matikkaa, opetetaan opettajalta yksittäisille oppilaille. Eikä se välttämättä ole huono asia, mutta yksi puute siinä on: Oppilaiden vuorovaikutus- ja yhteistyötaidot eivät kehity, eikä myöskään sosiaalinen pääoma pahemmin kasva. (sehän on kuitenkin koulutuksen tehtävä myöskin). 

Kun opettaja mieltää kasvattavansa kansalaisia yhteiskuntaamme, niin hän näkee roolinsa laajemmin kuin oppiaineen opetuksena tai yksittäisten tuntien pitona. Mitä kaikkea pitää osata että voi olla aktiivinen ja myönteisesti yhteisöään tukeva kansalainen? Se on se kysymys jonka kokonaisvastaus pitäsi olla opettajaporukalla selvillä, vaikka opetus onkin tukevasti hajautunut koulussa. Sitä oppilaat tarvitsevat ja odottavat. Monipuolisten ja kehittyneiden opetusmenetelmien avulla saavutetaan oppimisen iloa, myös opettajille.



sunnuntai 2. tammikuuta 2022

Vaihtamalla ei yleensä parane

 Vuoden aluksi sain taas aihetta ottaa esille vanhoja juttuja. Voi kyllä olla niin, että tässäkin alustassa olen käsitellyt moneen kertaan jo kaikki koulua koskevat tärkeät aiheet... Kattavasti ei kait kuitenkaan.

Maarit Korhonen kommentoi Marika Toivolan kirjoitusta Hesarissa (siitä erikseen  myöhemmin):


Korhonen kirjoittaa aiheesta terävämmin kuin Toivola. On hyvä että voidaan käsitellä aihetta josta ei ainakaan opettajien huoneessa yleensä puhuta, korkeintaan kuiskitaan: Opettajat eivät ole kaikki yhtä hyviä. - Mitä hyvällä opettajalla tarkoitetaan on tietenkin moniarvoinen kysymys. Minulle hyvä opettaja on hän, jota oppilaat odottavat mielellään keskuuteensa ja joka saa aikaan turvallisen ja viihtyisän koulupäivän. Silloin luontainen halu oppia sytyttään sisäisen motivaation, jolla pääsee pitkälle.

Opettajien koulutus ei päästä kaikkia opettajia samalle viivalle. Aineenopettajakoulutus ei etenkään anna kovin paljon eväitä oman opettajapersoonan kehittämisen alkuun. On liian monesta sattumuksesta kiinni kasvaako aloittavasta opettajasta hyvä opettaja. Opettajien työnohjaus on retuperällä ja täydennyskoulutus hyvin puutteellista. Ne jotka eniten koulutusta tarvitsevat, saavat sitä yleensä vähiten. Laitan toivoni opettajapareihin ja -tiimeihin. Reflektoimalla oppii paljon, eikä työ ole uuvuttavaa kun saa jakaa onnistumiset ja haasteet.

Mutta siihen piti oikeastaan kommentoida, että olen Korhosen kanssa yhtä mieltä ongelmasta mutta en kaikin osin sen ratkaisusta. Opettajaruletti ei ole kestävä ratkaisu. Kun opettaja vaihtuu usein, niin ohjattava ryhmä aloittaa kehityksensä alusta ja on siten jatkuvasti järjestymätön ja monille turvaton. Tämä aiheuttaa levottomuutta ryhmään. Se että kierrätetään tasapuolisesti huonoja opettajia kaikille ei oikein kuulosta hyvältä muutenkaan. Kaikista opettajista pitää saada ulos heidän paras opettajuutensa.

Tämä tosin edelyttää kulttuurin muutosta opettajien harjoittamaan keskinäiseen diskurssiin. Ruotsissa vuoden väitöskirjaksi on valittu Anna Norsströmin väitös: Samtal under lärärlagsmöten. Diskursorientering i den professionella praktiken. Tuloksia voi mielestäni melko hyvällä syyllä soveltaa Suomeenkin, niin tutulta havainnot kuulostavat. Opettajatiimien kokoukset käsittelevät pääsääntöisesti käytännöllisiä asioita, niin harjoitetaan huumoria, mutta uusimmasta tutkimustiedosta ei puhuta. Olen havainnut että kaikissa kouluissa ei ole opettajille ammatillista käsikirjastoa. Tuntuu että opettajat aika helposti unohtavat tutkijakoulutuksensa siirtyessään koulumaailmaan. Opettaminen ja kasvattaminen on toki pitkälti käytännön hallintaa, mutta tutkimus paljastaa koko ajan uutta hyvän oppimisen ja inhimillisen kasvun ehdoista.

Ja sitten on varsinainen tieteeseen perustuva syy siihen miksi oppilaitten pienryhmiä ei pitäisi vaihdella liian usein. Ihmisten väliset suhteet voidaan jakaa vahvoihin ja heikkoihin. Tämä liittyy oleellisesti sosiaalisen pääoman kartuttamiseen, joka on siis opetussuunnitelmassa mainittu perusopetuksen tärkeä tehtävä. Pointti on, että vahvat siteet muodostuvat hitaasti ja antavat turvaa. Ne ovat sitovaa sosiaalista pääomaa, jota rakennetaan vuosien ajan. Varhaislapsuuden kokemukset ovat niin ratkaisevia, että vahvoja siteitä voi olla vaikeaa oppia luomaan jos sitä ei ole ajoissa oppinut. Jotta omasta turvallisesta vahvasta ryhmästä pääsee luomaan uusia verkostoja ja suhteita, on tietenkin poistuttava vahvojen siteiden piiristä. Ne ovat kuitenkin edellytys heikkojen siteiden luomiselle. Näitä heikkoja siteitä voidaan kutsua siltaavaksi  pääomaksi, koska sen avulla voi kohdata uusia ihmisiä, yhteisöjä ja kulttuureja. (Granovetter 1973, Kajanoja 2009) 

Kun opettajat hyvää tarkoittaen ovat sitä mieltä että oppilaiden pitää vaihdella ryhmityksiä jotta kaikki tustustuvat kaikkiin, niin he saattavat juuri estää oman tavoitteensa toteutumisen. Ihmisen toiminta ei ole yksinkertaista. Kun on itse turvassa on parhaimmillaan ja voi kohdata uutta. Me kaikki tarvitsemme kotipesän. Yhä suuremmat koulut ovat turvattomia jos kaikille ei voida taata ensin sitovaa pääomaa, josta käsin lähdetään kartuttamaan siltaavaa pääomaa. Sitä tarvitaan jotta voisi nykyisenlaisessa maailmassa voi pärjätä. Ei siis uutta tietoa, mutta ei ole saavuttanut opettajia yleisesti. Tästä kirjamme valmistumassa.