sunnuntai 16. tammikuuta 2022

Pysyvyys on turvallista

 Juuri kirjoitinkin siitä että opettajaa ei pitäisi vaihtaa liian usein. Virike tuli kirjoituksesta, jossa viitattiin siihen, että opettajien vaihdos takaa kaikille samantasoisen opetuksen.  Se oli minusta hiukan kehno syy vaihdoksiin, vaikka eräänlainen ratkaisu sekin...Yhteisöllisyyden ja kasvatuksen ystävänä palaan vielä aiheeseen, joka on oman kiinnostuksen ytimessä.

Kun seurailen melko aktiivisesti opetukseen ja kasvatukseen liittyvää keskustelua, niin kyllä toisinaan tuntuu, että näkemys koulutuksen tehtävästä on kaventunut talouskasvun ympärille. Lea Pulkkinen sanoikin eräässä seminaarissa viime vuoden lopulla, että häntä huolestuttaa koulun kasvatus- ja sivistystehtävän jääminen varjoon. Sen sijaan koulutus nähdään sijoituksena joka nostaa kansantaloutta. Niinkin tietysti on, mutta sivistys tuo paljon lisäarvoa, jota on vaikea mitata tuottona. Sivistyksen tuomista arvoista ja ihmisten kyvystä käydä dialogia ja tehdä yhdessä työtä, niistä näyttää olevan pulaa maailmalla.

Jotta opettaja voi olla myös kasvattaja, hänellä pitää olla hyvä oppilaantuntemus ja kyky vaikuttaa ryhmien dynamiikkaan myönteisesti. Tämä saavutetaan yleensä luottamuksen avulla. Luottamus rakentuu vuorovaikutuksessa ja vaatii aikaa. Etenkin suuurissa kouluisssa on ongelmana oppilasryhmissä vierailevat lukuiset opettajat - ja myös opettajien  suuri vaihtuvuus. Kaikki aikuiset eivät kiinnity suuriin yksikköihin. Kun aikuiset ovat vain käymässä luokissa ja koulussakin, viestii se oppilaille että he eivät ole tärkeitä. Jos opettajasta pidetään ja hän sitten lähtee tai ei enää opeta luokkaa, ryhmä kokee tulleensa hylätyksi. Siksi oppilaat sitten välttävät usein kiinnittymästä opettajiin ja kouluunkaan, suojellakseen itseään tärkeässä identiteetin rakennusvaiheessa. Kasvava lapsi ja nuori tarvitsee ympärilleen välittäviå aikuisia, hän ei jaksa ymmärrettävästi luoda suhdetta alati uusiin opettajiinsa. Jos opettaja/oppilas-suhde on etäinen, on opettajan vaikutuskin heikkoa. Koulussa ei opeteta vain oppiaineiden oppisisältöjä. Jos oppilaiden odotus olisikin vain se, niin eihän koulunpito olisi kovinkaan haastavaa.

Koulussa opitaan yhteistyötaitoja, luodaan sosiaalisia suhteita, peilataan oman identiteetin rakentamista vertaisryhmään. Sosiaalinen pääoma on se resurssi, joka elämässä kuitenkin pitkälle määrää sijoitumista yhteiskuntaa ja yhteisöihin. Sen karttuttaminen ei saa olla oppilaan oman onnen nojassa. Koulun aikuiset voivat vaikuttaa paljon siihen miten sosiaalinen pääoma jakautuu tasaisemmin kuin se on alkupääomassa jakautunut. Hyvää työtä tehdäänkin jo monessa paikassa. Kun kouluverkko on maanlaajuisessa radikaalissa muutoksessa, pitää vaan kääriä hihat. Yksi toimenpide olisi yrittää ponnekkaasti vähentää oppilaan kohtaamien opettajien määrää. Sehän liikkuu usein peruskoulun aikana kymmenissä. Luokanohjaajan tehtävä olisi ymmärrettävä ihan tärkeimmäksi hommaksi oppilaiden menestymisen kannalta. Jos koulussa on aikuinen joka välittää, on sinne kiva tulla ja luultavasti kiva oppiakin. Luottamuksen kokemukset ovat lapsuudessa ja nuoruudessa hyvin ohjaavia, niitä ei voi tarjota liikaa.




lauantai 8. tammikuuta 2022

Menetelmistä

 Yleisökirjoitukset ovat kivoja. Niistä nousee keskustelunaiheita, jotka kiinnostavat usein aidosti.

Hesarin Mielipidesivulla Timo Ojansivu kirjoitti opetusmenetelmistä 3.1. otsikolla Opettajohtoinen opetus on osoittautunut toimivaksi (Linkki). Sorruin ensin itsekin väärin laittamaan opettajajohtoisen ja oppilaslähtöisen opetuksen vastakkain. No niinhän ei ole. Vähän riippuu siitä, miten opettajajohtoisuutta tulkitaan. Voihan se tarkoittaa opettajan esitystä mutta myös opettajan organisoimaan toimintaa yleensä. 
Opettaja on ryhmänsä/luokkansa johtaja, joka suunnittelee, organisoi opetusta ja kasvatusta, toivottavasti yhteistyössä silti oppilaiden ja muiden opettajien kanssa.

Ymmärrän kyllä Ojansivun huolen, että jokin menetelmä laitetaan lokeroon huono ja vanhanaikainen. Koulumaailmassa tosin riski on hyvin pieni, koska koulutus nojaa meillä vahvasti perinteeseen. Mutta tietenkin opetussuunnitemat ovat jo pitkään kehottaneet opettajia valitsemaan menetelmiä, jotka aktivoivat oppilasta. Silloin voidaan lisätä sitoutumista ja oman toiminnan ohjausta koulutyössä. Varmasti meillä on paljon tehtävää menetelmien muuttamisessa vastaamaan sitä tietoa, mitä on nyt oppimisen edellytyksistä. Opettajajohtoisuus viittaa ainakin mielikuvissa aika paljon hiljaisuuden pedagogiaan, jolloin opettaja opettaa, oppilaat kuuntelevat. Usein passivoivaa ja tylsää, jos näin mennään koko koulupäivä. Toki opettajan esitykselläkin on paikkansa, mutta harkiten.

Onhan meillä muitakin termejä, vaikkapa yhteistoiminnallinen opetus, joka taitaa olla ihan suositeltava lähtökohta opettajan toimintaan. Itse käytän myös termiä yhteisöllinen pedagogia, jossa toimintakulttuurin muodostumiseen voidaan vaikuttaa laajalla rintamalla, vuorovaikutuksessa ja yhteistyössä. 

Suomalalaisen koulun vahvuus on ollut luottamukseen perustuva vapaus toimia monilla tavoilla. Ehkä on käynyt vähän niin, että tämän vapauden puolustaminen on muuttunut esteeksi uudistumiselle? Lisäksi opettajien työnohjaus ja lisäkoulutus on aivan liian satunnaista. Opettajan työ tietointensiivisessä yhteiskunnassa on yhä vaativampaa asiantuntijatyötä. Jokaisen pitäisi urallaan päivittää tietojaan ja taitojaan säännöllisesti. Lisäksi olisi saatava aikaan kouluissa ammatillista keskustelua ja yhteistyötä. Sen avulla hyvät käytännöt saataisiin laajasti hyötyyn, eivätkä ole vain yksittäisten opettajien käytössä. Nythän usein opettaja lähtiessään vie oman osaamisensa koulusta pois, koska kukaan muu ei ole osaamisesta ollut kovin kiinnostunutkaan. 

Mutta kyllä tuossa kirjoituksessa olin ymmärtävinäni että opettajohtoisuudessa, tässä tapauksessa matikkaa, opetetaan opettajalta yksittäisille oppilaille. Eikä se välttämättä ole huono asia, mutta yksi puute siinä on: Oppilaiden vuorovaikutus- ja yhteistyötaidot eivät kehity, eikä myöskään sosiaalinen pääoma pahemmin kasva. (sehän on kuitenkin koulutuksen tehtävä myöskin). 

Kun opettaja mieltää kasvattavansa kansalaisia yhteiskuntaamme, niin hän näkee roolinsa laajemmin kuin oppiaineen opetuksena tai yksittäisten tuntien pitona. Mitä kaikkea pitää osata että voi olla aktiivinen ja myönteisesti yhteisöään tukeva kansalainen? Se on se kysymys jonka kokonaisvastaus pitäsi olla opettajaporukalla selvillä, vaikka opetus onkin tukevasti hajautunut koulussa. Sitä oppilaat tarvitsevat ja odottavat. Monipuolisten ja kehittyneiden opetusmenetelmien avulla saavutetaan oppimisen iloa, myös opettajille.



sunnuntai 2. tammikuuta 2022

Vaihtamalla ei yleensä parane

 Vuoden aluksi sain taas aihetta ottaa esille vanhoja juttuja. Voi kyllä olla niin, että tässäkin alustassa olen käsitellyt moneen kertaan jo kaikki koulua koskevat tärkeät aiheet... Kattavasti ei kait kuitenkaan.

Maarit Korhonen kommentoi Marika Toivolan kirjoitusta Hesarissa (siitä erikseen  myöhemmin):


Korhonen kirjoittaa aiheesta terävämmin kuin Toivola. On hyvä että voidaan käsitellä aihetta josta ei ainakaan opettajien huoneessa yleensä puhuta, korkeintaan kuiskitaan: Opettajat eivät ole kaikki yhtä hyviä. - Mitä hyvällä opettajalla tarkoitetaan on tietenkin moniarvoinen kysymys. Minulle hyvä opettaja on hän, jota oppilaat odottavat mielellään keskuuteensa ja joka saa aikaan turvallisen ja viihtyisän koulupäivän. Silloin luontainen halu oppia sytyttään sisäisen motivaation, jolla pääsee pitkälle.

Opettajien koulutus ei päästä kaikkia opettajia samalle viivalle. Aineenopettajakoulutus ei etenkään anna kovin paljon eväitä oman opettajapersoonan kehittämisen alkuun. On liian monesta sattumuksesta kiinni kasvaako aloittavasta opettajasta hyvä opettaja. Opettajien työnohjaus on retuperällä ja täydennyskoulutus hyvin puutteellista. Ne jotka eniten koulutusta tarvitsevat, saavat sitä yleensä vähiten. Laitan toivoni opettajapareihin ja -tiimeihin. Reflektoimalla oppii paljon, eikä työ ole uuvuttavaa kun saa jakaa onnistumiset ja haasteet.

Mutta siihen piti oikeastaan kommentoida, että olen Korhosen kanssa yhtä mieltä ongelmasta mutta en kaikin osin sen ratkaisusta. Opettajaruletti ei ole kestävä ratkaisu. Kun opettaja vaihtuu usein, niin ohjattava ryhmä aloittaa kehityksensä alusta ja on siten jatkuvasti järjestymätön ja monille turvaton. Tämä aiheuttaa levottomuutta ryhmään. Se että kierrätetään tasapuolisesti huonoja opettajia kaikille ei oikein kuulosta hyvältä muutenkaan. Kaikista opettajista pitää saada ulos heidän paras opettajuutensa.

Tämä tosin edelyttää kulttuurin muutosta opettajien harjoittamaan keskinäiseen diskurssiin. Ruotsissa vuoden väitöskirjaksi on valittu Anna Norsströmin väitös: Samtal under lärärlagsmöten. Diskursorientering i den professionella praktiken. Tuloksia voi mielestäni melko hyvällä syyllä soveltaa Suomeenkin, niin tutulta havainnot kuulostavat. Opettajatiimien kokoukset käsittelevät pääsääntöisesti käytännöllisiä asioita, niin harjoitetaan huumoria, mutta uusimmasta tutkimustiedosta ei puhuta. Olen havainnut että kaikissa kouluissa ei ole opettajille ammatillista käsikirjastoa. Tuntuu että opettajat aika helposti unohtavat tutkijakoulutuksensa siirtyessään koulumaailmaan. Opettaminen ja kasvattaminen on toki pitkälti käytännön hallintaa, mutta tutkimus paljastaa koko ajan uutta hyvän oppimisen ja inhimillisen kasvun ehdoista.

Ja sitten on varsinainen tieteeseen perustuva syy siihen miksi oppilaitten pienryhmiä ei pitäisi vaihdella liian usein. Ihmisten väliset suhteet voidaan jakaa vahvoihin ja heikkoihin. Tämä liittyy oleellisesti sosiaalisen pääoman kartuttamiseen, joka on siis opetussuunnitelmassa mainittu perusopetuksen tärkeä tehtävä. Pointti on, että vahvat siteet muodostuvat hitaasti ja antavat turvaa. Ne ovat sitovaa sosiaalista pääomaa, jota rakennetaan vuosien ajan. Varhaislapsuuden kokemukset ovat niin ratkaisevia, että vahvoja siteitä voi olla vaikeaa oppia luomaan jos sitä ei ole ajoissa oppinut. Jotta omasta turvallisesta vahvasta ryhmästä pääsee luomaan uusia verkostoja ja suhteita, on tietenkin poistuttava vahvojen siteiden piiristä. Ne ovat kuitenkin edellytys heikkojen siteiden luomiselle. Näitä heikkoja siteitä voidaan kutsua siltaavaksi  pääomaksi, koska sen avulla voi kohdata uusia ihmisiä, yhteisöjä ja kulttuureja. (Granovetter 1973, Kajanoja 2009) 

Kun opettajat hyvää tarkoittaen ovat sitä mieltä että oppilaiden pitää vaihdella ryhmityksiä jotta kaikki tustustuvat kaikkiin, niin he saattavat juuri estää oman tavoitteensa toteutumisen. Ihmisen toiminta ei ole yksinkertaista. Kun on itse turvassa on parhaimmillaan ja voi kohdata uutta. Me kaikki tarvitsemme kotipesän. Yhä suuremmat koulut ovat turvattomia jos kaikille ei voida taata ensin sitovaa pääomaa, josta käsin lähdetään kartuttamaan siltaavaa pääomaa. Sitä tarvitaan jotta voisi nykyisenlaisessa maailmassa voi pärjätä. Ei siis uutta tietoa, mutta ei ole saavuttanut opettajia yleisesti. Tästä kirjamme valmistumassa.