Lupasin viimeksi kirjoittaa yksin jäämisestä. Uuden kirjan tiimoilta on ollut senverran ajatukset lennossa, että palaan vasta nyt aiheeseen.
Ihminen on sosiaalinen olio ja yksin jäämisen/yhteisöstä suljetuksi tulemisen pelko on eräs suurimpia lamauttavia pelkoja. Hassua kyllä etenkin suurissa ryhmissä voi helposti jäädä yksin. Suuressa ohjaamattomassa ryhmässä vahvat ja sosiaalisesti taitavat pelaavat itselleen hyvän aseman. Empatia ei etenkään lapsella (mutta usein ei aikuisllakaan) ole ensimmäinen sosiaalinen tunne, joten oma yhteisöasema määrittelee yleensä hyvän mielen. Koululla on annettuna kasvatustehtävänään tasoittaa sosiaalisen alkupääoman erilaisuutta. Näinhän OPS sanoo.
Hesari otti tämänkin kouluaiheen ansiokkaasti esiin. Toimittaja Pauliina Grönholm kirjoitti artikkelin 19.8. "Koulun alku on monelle lapselle pysäyttävä pettymys - näin yksin jäämisen pelko vaikuttaa koululaisen käyttäytymiseen." LINKKI Aihe on tärkeä. Ryhmän kuuluminen on keskeinen turvallisuuden tuottaja. Ryhmään liitytään muutaman hyvän ystävän avulla, koska kaikkien läheinen ystävä ei voi olla. Artikkelissa kerrottiin Mannerheimin Lastensuojeluliiton tutkimuksesta verkossa tapahtuvien yhteydenottojen syistä. LINKKI
Yksinäisyyttä tutkitaan kyllä paljon. Esimerkiksi professori Niina Junttila on seurannut korona-ajan vaikutuksia lasten ja nuorten elämään. Yksinäisyyden lisääntyminen on ollut havaittavissa. LINKKI
Hän varoittaa yksin jäämisen seurauksista: "Lapsuudessa ja nuoruudessa koettu ulkopuolisuus vaikuttaa pitkälle aikuisuuteen esimerkiksi opiskelu- ja työuralta syrjäytymisenä ja viimesijaisten palveluiden lisääntyneenä tarpeena. Yksinäisyydellä on siis paitsi inhimillisiä vaikutuksia, myös taloudellisia ja yhteiskunnallista turvallisuutta heikentäviä vaikutuksia."
Palataan Hesarin artikkeliin. Ilahduttavasti oli vierailtu myös koulussa ja opettaja sai puheenvuoron. Opettajahan on se, joka lopulta vastaa koululaisen yhteisöasemasta (ohjaamassaan ryhmässä). Opettaja Ville Teittinen oli kiinnittänyt huomiota opetusryhmänsä ryhmäyttämiseen (termi jota itse vähän vierastan) sekä ns. kaveritaitaitojen opettamiseen. Kaveritaidoilla tarkoitetaan varmaan yhteistyötaitoja tai sosiaalista kompetenssiakin. Tärkeää oli mm. että uudelle oppilaalle nimetään mentorioppilas auttamaan "kotoutumisessa". Se, että ryhmää ohjaava opettaja kiinnittää huomota oppilasryhmän sosiaalisten suhteiden järjestymiseen, on välttämätöntä. Ihan iästä riippumatta. Mikäli näin ei tehdä on lapset ja nuoret jätetty heitteille sosiaalisen turvallisuuden suhteen. Ei tietenkään tietoisesti mutta lasten tarpeiden kautta arvioiden kyllä. Mikäli koulussa halutaan pysyvästi eroon tai lähes eroon monista oppilaita vaivaasta ongelmista, on oppilaiden turvallisuus ryhmässä taattava yhteisöasemaan puuttumalla. Niin se vain on. Tämä on sitten rakenne- ja toimintakulttuurikysymys käytännössä. Tänään mediakasvattaja ja nuorisotyöntekijä Ismo Kiesiläinen kirjoitti Hesarin mielipidepalstalla asiaan liittyen hyvin: Koulun rakenteet ruokkivat kiusaamista - Suuret ryhmät tuottavat epätoivottuja ilmiöitä, jotka mahdollistavat kiusaamisen. LINKKI
Tätä lukeva opettaja on ehkä tuskastunut: Ei kai taas jaeta uusia tehtäviä, kun ei entisistäkään meinaa selvitä? Tähän voi vastata: Kasvatustehtävä ei ole uusi, vaan sisältynyt aina eri kouluasteiden opetussuunnitelmiin. Nykyinen opetussuunnitelmakin antaa sosiaalisen pääoman kerryttämisen koulun tehtäväksi (OPS s.18.) Mutta kun asiaa lähestyy positiivisesti, niin oppilasryhmän organisoiminen pedagogisesti viihtyisäksi ja turvalliseksi helpottaa opettajan työtä, auttaa opettajaa oppimaan ja iloitsemaan työn tuloksista. Tästä on kokemuksia, myös omakohtaisia. Lopulta on kyse koulun rakenteesta, johon yksittäinen opettaja ei juuri voi vaikuttaa, mutta myös yksittäisen opettajan pedagogisista valinnoista ja kokemuksen ohjaamasta osaamisesta. Mitä tahtoo, sen voi oppia!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti