tiistai 19. lokakuuta 2021

Yhteisön hyvä, yksilö ja koronarokote

 EI ehkä ole suoraan tämän sivuston aihe, mutta. Piispa Teemu Laajasalo kirjoitti  (linkki) tänään hyvin yksilön ja yhteisön rajoista: Rokottamaton kantaa vastuun lähimmäisen kärsimyksestä ja kuolemasta.

Miten tämä liittyy kouluun? No, siten että kasvu yhteiskunnan jäsenyyteen on annettu myös koulun tehtäväksi opetussuunitelmassa ja Perusopetuslaissa.  Rokotuskeskustelu osoittaa mielestäni, että yhteisöllisyyden taju ei ole nykyajassa aina voimissaan. Rokottamattomat puolustavat vapauttaan valita. Oikein, mutta vapauteen pitää liittää aina vastuu. Mitä tekoni merkitsee muille? 

Minusta vaikuttaa että kasvatuseetos on nykyisin yksilökeskeinen. Koulussakin haetaan yksilön opinpolkuja ja nykyinen opetussuunnitelma puhuu enemmän yksilöistä kuin yhteisöstä, harmi kyllä. Me olemme yhteisöllinen laji, yksin ei pärjätä eikä opita. Kun ihmiset näkevät oman vapautensa valintaan tärkeämmäksi kuin yhteisönsä hyvinvoinnin, ollaan minusta tiellä, joka johtaa eriarvoisuuteen, välinpitämättömyyteen ja hyvinvointiyhteiskunnan vaarantumiseen. Meidän yhteiskuntamme hyvinvointi on rakentunut luottamukseen kuten koulutusjärjestelmämme menestys, esimerkiksi.

Hesarissa oli myös juttu Kauhajoelta, jossa on paljon rokottamattomia. Haastattelussa eräs oppilas kertoi että koulussa on sanottu : "Rokotteen ottamisesta taas on sanottu että se on jokaisen oma valinta." No näinkin on, mutta toivottavasti on lisätty että valinnalla on seurauksensa. Niitä seurauksia elämme parhaillaan ja näemme muutamassa naapurimaassa myös miten käy, kun jokainen päättää itse asiasta, jossa harvoilla on edellytyksiä päättää asiaperustein.

Koulussa olisi tarpeen tukeutua tieteelliseen tietoon, kuten muussakin opetuksessa. Koulu on sivistyslaitos ja tiedon jakaja. Opettajien omat mielipiteet eivät saisi estää virallisen tiedon jakoa. Ja ennen kaikkea kasvaminen yhteiskunnan jäsenyyteen edellyttää ymmärrystä yhteisestä edusta. Yhteisöllisyys syntyy, kun jokainen on valmis toisinaan tinkimään omasta mukavuudestaan tai jopa periaatteistaan. Taloudellinen riippumattomus kasvaa ja voi hyvin. Se voi synnyttää harhan että emme tarvitse toisiamme, mutta kyllä tarvitsemme. Koulussa ollaan yhdessä. Siellä voidaan yhä kehittää yhteisöosaamista ja herättää sosiaalinen omatunto. Turvallinen yhteisö on hyvän elämän perusta.






sunnuntai 10. lokakuuta 2021

Kiva lauantaikoulu

 Eilen olin Järvenpäässä lapsenlapseni koulun kodin ja koulun lauantaipäivän vietossa. Olipa kiva päivä ja iloinen tunnelma!




Me vanhemmat ja vielä vanhemmat olimme reilut kolme tuntia ulkona ja osallisena ulkoleikkeihin, suunnistukseen ja hurraamassa sukkulaviesteille. Uskon lujasti että koulu, oppilaat ja kotiväki hyötyvät kaikki, kun silloin tällöin avataan koulu kaikille, vaikka siitä vaivansa toki onkin. Jos lisäpanostus tuottaa hyvää mieltä, niin eihän sitten ole kyseessä mikään mahdoton uhraus!

Kodin ja koulun yhteistyö riippuu etupäässä koulusta, siitä miten aktiivisesti kannustetaan vanhempia yhteydenottoihin ja pidetään ovea auki. Opettaja voi suhtautua lauantaipäiväänkin kahdella tavalla: Se on joko ylimääräistä harmillista vaivaa tai sitten palkitsevaa vaihtelua koulun arjessa. Juttelin ainakin  neljän open kanssa. Kaikki vaikuttivat olevan hyvillä mielin ja heillä tuntui löytävän aikaa ja kiinnostusta jutella. Tosi hienoa. "Meillä on täällä niin mahtava porukka" ,"Tämmöinen päivä on mukavaa vaihtelua", " Onhan tämä palkitsevaa".  Olipa todella kiva kuulla!

Eiköhön tässä olla yhteisöllisyyden ja johtamisen äärellä. Hyvä työyhteisö voi syntyä sattumoisinkin, mutta kun sitä ylläpidetään vuosia, niin tarvitaan jo osaamista ja yhteistä tahtotilaa. 

Opettajat ovat siinä onnellisessa asemassa, että he voivat vaikuttaa työoloihinsa melko paljon. Opetusta voi järjestää monin eri tavoin ja etsiä itselle ja oppilaille innostavaa toimintamallia. Yhdessä opettajat voivat kannustaa ja auttaa toisiaan, ja luoda kouluun hyvää ilmapiiriä. Sehän on opettajan työssäjaksamisen kannalta hyvin tärkeää.  Oppilaat saavat varmasti paljon tukea siitä, jos opettajasta näkyy, että hänestä on mukavaa tulla töihin ja että hän pitää oppilaistaan. 

Kiitos Saunakallion koulun opet! Teette hyvää duunia!




tiistai 28. syyskuuta 2021

Lastenlinna, hyviä muistoja

 Tänään oli isossa lehdessä elikkäs Hesarissa uutinen Lastenlinnan nykytilasta:

LINKKI uutiseen

Tuli niin nostalginen olo. Lastenlinna oli ensimmäinen työpaikkani, kun kesätyöt jätetään huomiotta.
Siellä tuli 70-luvulla muutama vuosi tehtyä lastenpsykiatrisilla osastoilla työtä, paljon myös opiskelun aikana yövalvojana osasto 10:llä, jos oikein muistan. Hieno kokemus!

Sattumalta Lastenlinna oli myös erittäin hyvä pohjatyöpaikka opettajan uralle. Muutama tärkeä huomio ja ymmärrys painui mieleen ja monia asioita ymmärsin yhdistellä opettajan työhön vasta vuosien päästä. Ehkä tässä voisin mainita esimerkkinä kolme asiaa, jotka tulivat myöhemmin vastaan opettajan työssäkin.

- Tiimityö. Lastenlinnassa tehtiin työtä yhdessä ja tiimikokouksia oli viikoittain, raporttien lisäksi. Kun tuli pulmia, niistä neuvoteltiin yhdessä. Kokeneet työntekijät olivat kullan arvoisia, koska heillä oli kokemukseen nojaavaa ammattitaitoa. Voitiin olla myös eri mieltä ja neuvoteltiin, miten pitäisi menetellä. Tiimityön sudenkuopat tulivat myös tutuiksi. Osastolla saattoi olla kapinahenkeä, vastustettiin johtoa ja oltiin aika omassa kuplassa.  Yhteisön johtaminen on vaikeaa, kun töissä on vahvoja persoonia. Koulussa on ihan samat haasteet.
Ihmettelin kyllä kovasti kun nuorena opettajana otin vastaan Sipoossa tarkkailuluokan opettajuuden, ja olin melko yksin päätöksieni kanssa, työssä jossa oli ihan aloittelija! Kaipasin työkaveria ja säännöllistä mahdollisuutta arvoida ja suunnitella toimintaa luokassa jonkun osaajan kanssa. 

- Hallintokuntien rajat. Oli aina ihmeellistä, kun kotiin ja kouluun lähtevän lapsen tietoja ei saanut antaa koululle. Eikä lasten opettajia näkynyt koskaan ainakaan osaston henkilökunnalle. Pidin silloin kuten nytkin kovin outona ajatuksena, että "lasta ei pidä koulussa leimata", joten ei anneta tietoja hänen ongelmistaan tai hoitosuunnitelmistaan. Vähän jäi tunne että suhtautuminen kouluihin oli epäluuloinen. Jotain on parantunut, mutta vieläkin lapsen edun nimissä ei aina anneta tarpeellista tietoa. Kouluissa on yhä enemmän eri alojen osaajia, joiden keskinäinen asema on usein epäselvä. 

- Lasten tarpeet. Lastenlinnassa pyrittiin tunnistamaan jokaisen lapsen tarpeet. Opin ymmärtämään että me ihmiset olemme kovin erilaisia, reagoimme eri tavoin ja haluamme eri asioita. Ihan selvää oli, että lapsi, kuten me kaikki, tarvitsee turvaa ja välittämistä. Tämä pätee koulusakin, tietysti.  Jos tulee nähdyksi ja kuulluksi, on turvassa ja tietää että minusta välitetään, niin koulunkäynti on helppoa. Koulussa vaan eivät nämä ehdot aina täyty. Opin vähitellen työssäni, että ensin pitää täyttää perustarpeet riittävästi, ja sitten aletaan oppimaan sisältöjä. Hoitotyössä tiesimme, että ei ole olemassa oikoteitä. Koulussa voi käydä niin että oppilaan hyvinvoinnin ongelmat nähdään oppimisen ongelmina.
Tukitoimet auttavat parhaiten kun ne kohdistuvat oikein.
Joskus tuli vastaan lapsia, joiden kohdalla tuntui, että he tulivat jatkuvasti ymmärretyksi väärin, niin koulussa kuin kotona. Olen ihmetellyt siksikin, mihin katosi opettajien työnohjaus? Kaikki opettajat eivät sitä kylläkään kaivanneet, mutta hyvä työnohjaus olisi minusta opettajalle tarpeen. Sitä voisi harjoittaa pitkälti myös vertaisryhmässä.

Lastenlinnassa oli myös sairaalakoulu, jossa opettajat olivat mahtavia. Heidän osaamisensa oli hioutunut käytännön vaatimuksissa. Heidän näkemyksillään oli paljon painoarvoa, kun lasten jatkossa omassa koulussa päätettiin.
Hieno talo, jonne toivoo hyvää tekevää toimintaa!






perjantai 24. syyskuuta 2021

Rohkea avaus, Nasima!

 Joskus pedagogiikka ja politiikka ovat hyvinkin läheissä suhteissa. Tämän ymmärtää ilmeisesti Helsingin kasvatuksen ja koulutuksen uusi apulaispormestari Nasima Razmyar. Hän antoi Hesarissa 22.9. haastattelun, jossa kertoi omista painotuksistaan. Raikkaita ajatuksia, jotka toivottavasti eivät hioudu pois. Esimerkiksi pohdinta suurien ja pienien yksiköiden eduista ja haitoista oli kiinnostavaa.

Rohkeaa oli minusta hänen ajatuksensa eriarvoisuuden torjumisesta. Nasima ajattelee, että heikoimpien alueiden opettajille pitäisi maksaa parempaa palkkaa. Vaikka tämä on ensimmäinen kerta, kun itse näen merkittävässä asemassa olevan politiikon tätä ehdottavan, on kyse tavallaan loogisesta jatkumosta. Jotkut koulut ovat jo saanet positiivisen diskriminaation lisärahaa, miksei sitten myös palkoissa tehtäisi samoin. 
Jo Sugata Mitra ihmetteli parikymmentä vuotta sitten, miksi eniten hyviä opettajia tarvitseville alueille ei heitä saada.

Eriarvoistuminen on hiipinut peruskouluun, ehkäpä 90-luvun laman jälkiseurauksena. Kaupungeissa asuinalueet erityivät kiihtyvästi. Tietenkin on hyvä muistaa, että kaupungit ovat aina rakentuneet eriarvoisuudella, joka näkyy kaupunginosien erilaisena hyvinvointina. Hyvinvoivat ovat aina maksaneet siitä, että saavat asua köyhiltä rauhassa....Olemme kuitenkin olleet ylpeitä siitä, että meillä saa samantasoista opetusta kaikissa peruskouluissa, ympäri maata. Ehkä enää ei ole aivan näin. Helsinki on itse aiheuttanut eriarvoisuutta, vahingossa tai harkiten, sallimalla monien erityiskoulujen ja luokkien synnyn. Myös vanhemmat harrastavat niin sanottua koulushoppailua, ainakin jos siihen on varaa. Itse Sipoossa asuvana olen monta kertaa ollut näkemässä miten vanhemmat tulevat kouluun keskustelemaan rehtorin kanssa, ennen  kuin päättävät muuttavatko alueelle vai ei. Asuntojen hinnat vaihtelevat voimakkaasti pienenkin välimatkan sisällä. Jos jollain alueella on sosiaalista vetovoimaa, maksetaan siitä lisäarvosta. 

Yhteiskunta voi hyvin, kun kaikista huolehditaan. On  myös tärkeää, että saamme kaiken osaamisen parhaaseen käyttöön, sekä yksilön että yhteiskunnan kannalta. Yksilökeskeinen aikamme ajaa hyvinvointiyhteiskuntaa ahtaalle. Kun yhteisöllisyys ja positiivinen keskinäisriippuvuus kaupungeissa hapertuu, tilalle tulee käsitys siitä, että rahalla voi ostaa kaiken tarvittavan. Silloin ei pidetä huolta vähäosaista, koska omia rahoja tarvitaan oman elämän iloihin. No, tämä pitkähkä alustus liittyy siis koulujen eriarvoisuuteen. Alueet joissa, asukkaiden sosioekonomien asema ei ole hyvä, omaavat usein heikkoa sosiaalista pääomaa. Tämä näkyy kouluyhteisöissä monin tavoin. Paitsi että opettajia voi olla vaikea saada, niin oppilaiden kyky ohjata opintojaan ja elämäänsä yleensä voi olla heikko. Koulutustaso periytyy vahvasti. Ruotsissa sama kehitys on ollut nähtävissä suurien kaupungien esikaupungeissa jo vuosikymmeniä. Myös siellä ovat koulut saaneet vaikella alueilla lisäresurssia.

Oma asiantuntemus ei riitä arvioimaan sitä, miten paljon haastavien alueiden opettajien lisäpalkka auttaa. Ehkäpä jotain. Eniten auttaisivat järeät yhdyskuntasuunnitteluun puuttumiset, mutta siihen ei taida olla demokratiassa nyt voimia. Asuminen ja rakentaminen kun ovat yhä enemmän sijoitustoimintaa heille, jotka eivät asu sijoituskohteissaan.

Hyvä, että asioista puhutaan niiden oikeilla nimillä. On valitettavaa ja kallista yhteiskunnalle, jos meille syntyy syrjäytyviä alueita, joissa asuu syrjäytyviä. Silloin näiltä alueilta on vaikea ponnistaa kohti unelmiaan. Yhteiskunnan sivistystä voidaan mitata sillä, miten kohdellaan heikompiosaisia. Toisin sanoen millaista riemukulkua itsekkyys viettää.

Opettajat ovat aina olleet luomassa hyvinvointia ja jakamassa sivistystä. Toivottavasti hyviä opettajia riittää myös haastaviin paikkoihin ja niin että niihin saadaan tarittavat resurssit. -On ehkä syytä tunnustaa.. Enpä oikein ymmärtänyt arvottaa omaa valintaani vuonna 1977. Vasta valmistuneena opettajana ja helsinkiläisenä päätin että Helsinkiin en virkaa hae. Minulla oli käsitys että muulla voisin tehdä kasvatus- ja opetustyötä ilman muita rasitteita... Niinpä hain Sipooseen. Ja kyllähän täällä on yleensä lapsilla ollut puhtaat vaatteet, ruokaa kotona ja vanhempien tuki ja kiinnostus koulunkäyntiin. No, nyt täälläkin  Suomen muuttovoittoisimmassa kunnassa elämme uusia aikoja. Mutta siis, olen kyllä osaltani syönyt pullasta rusinoita. Täällä asuvien lasten hyväksi kylläkin, toivon mukaan.





sunnuntai 12. syyskuuta 2021

Kirjoitimme Vieraskynään

 Eilen julkaistiin kirjoituksemme Hesarin Vieraskynässä. Kyllä sitä hartaasti hiottiin, kun oli vaikea saada monitahoinen asia esitettyä lyhyesti. Lasten auttaminen heidän sosiaalisen kompetenssinsa kehittymisessä on vaativa juttu. 

Opetussuunnitelma antaa perusopetuksen tehtäväksi sosiaalisen pääoman karttumisen. Sillä tarkoitetaan kykyä toimia ympäristön kanssa niin että syntyy lisäarvoa. 

"Perusopetus kartuttaa inhimillistä ja sosiaalista pääomaa. Inhimillinen pääoma koostuu osaamisesta ja sosiaalinen pääoma ihmisten välisistä yhteyksistä, vuorovaikutuksesta ja luottamuksesta." Opetussuunitelman perusteet 2014

 Tätä olemme viime aikoina miettineet ja kirjaa kirjoittaneet aiheesta. Saapa nähdä tuntuuko aihe kustantajien mielestä myyvältä...Kirjoittamisen ohessa syntyi siis tuo Vieraskynä -artikkeli, jonka jaan tässä kokonaisuudessaan. Tässä on myös linkki.

Toive on, että edistämme keskustelua koulun rakenteiden ja käytäntöjen muuttamisesta niin, että sekä oppilaiden että opettajien sosiaalista hyvinvointia voitaisiin entistä paremmin tukea, luonnollisin keinoin.
----------------------------------------------------------------------------------------------------


Helsingin Sanomat

Päivän lehti 11.9.2021|Vieraskynä

Pienryhmien tarjoama turva ehkäisee koulukiusaamista

Nykyiset kaoottiset suurryhmät ovat turvattomia ja tuottavat kiusaamisen ohella muitakin opetukselle haitallisia ilmiöitä.

KOULUKIUSAAMISEN torjunta on hakoteillä, kun ehkäisemisen sijaan keskitytään seurauksiin. Pitäisikö kiusatun vai kiusaajan vaihtaa koulua? Toivotaan lisää psykologeja, kuraattoreita ja nuorisotyöntekijöitä.

Kiusaaminen on tunnettu ryhmäilmiö, jota kouluyhteisön yleinen rakenne ruokkii. Kouluyhteisö on häiriötilassa, jos se ei näe ulospääsyä kroonisesta ongelmasta.

Yksittäisiin oppilaisiin keskittymisen sijaan pitäisi korjata olosuhteet, jotka synnyttävät haitallisia ilmiöitä. Jakamalla opetusryhmä pitkäkestoisiin pienryhmiin voidaan rakentaa yhteisö, joka on oppilaille turvallinen ja ehkäisee kiusaamista.

SUOMALAINEN koululuokka on tyypillisesti 20–30 oppilaan järjestäytymätön suurryhmä, jossa opettaja pyrkii opettamaan oppilaitaan yksilöllisesti. Suurryhmässä dynamiikka tuottaa oppimiselle ja opetukselle haitallisia ilmiöitä: levottomuutta, klikkiytymistä, sivuun jättämistä, epätervettä vallankäyttöä, kiusaamista ja turvattomuutta. Tämä kaikki lisää opettajan työtä ja vähentää innostusta oppimiseen.

Suurryhmä on luonteeltaan turvaton satojen sosiaalisten suhteiden sekamelska, eikä opettaja pysty ohjaamaan kaikkia ryhmänsä sisäisiä suhteita. Yhteisön jäsentymätön rakenne estää opettajaa toteuttamasta kasvatustehtäväänsä. Käytännössä oppilaat joutuvat organisoimaan sosiaaliset suhteensa keskenään, ilman aikuisen tukea. Kaikilla lapsilla ei ole edellytyksiä selviytyä tällaisesta tilanteesta.

OPPILAILLE kaverit ja vertaisryhmän kohtaaminen ovat merkittävin syy lähteä kouluun. Opettajalle oppilaiden keskinäiset suhteet näyttäytyvät helposti ylimääräisenä, varsinaiseen koulutyöhön liittymättömänä asiana. Lasten keskinäinen vuorovaikutus voidaan kuitenkin valjastaa kasvatuksen ja opetuksen olennaiseksi käyttövoimaksi.

Kaoottisen suurryhmän sijaan luokka on mahdollista järjestää pitkäkestoisiin oppiviin pienryhmiin, joissa opiskellaan monin eri tavoin, yksin ja yhdessä. Pienten ryhmien luonnollinen dynamiikka tuottaa sosiaalista ja pedagogista hyvinvointia sekä ehkäisee kiusaamista. Kiinteässä pienryhmässä oppii paljon: vuorovaikutustaitoja, työn suunnittelua, erilaisia ryhmärooleja, vastuun kantamista, johtajuutta. Lisäksi oppilaat motivoituvat ja oppivat paremmin.

PERINTEINEN ryhmätyö ei välttämättä tuota lisäarvoa. Kun ryhmä kootaan yhtä tehtävää varten, se käyttää aina uudestaan aikaa tutustumiseen ja järjestäytymiseen. Ryhmä jää aina kehityksensä ensimmäiseen vaiheeseen. Vaihtuvissa vuorovaikutustilanteissa luottamusta ei ehdi kehittyä.

Kiinteä pienryhmä rakentuu opettajan ohjaamassa prosessissa, jossa ryhmä kehittyy vaihe vaiheelta. Turvallinen ja toimiva pienryhmä edellyttää vahvaa keskinäistä luottamusta, ja sen kehittyminen vaatii aikaa.

Yhteistoimintaa voi harjoitella aluksi työparina tutun kaverin kanssa, jolloin keskinäinen luottamus antaa turvaa. Kiinteä pienryhmä voidaan rakentaa kahdesta toimivasta työparista. Hyvinvointi ja turvallisuus luokassa lisääntyvät, kun kukaan ei ole yksin.

KIINTEÄ pienryhmä on turvasatama. Siinä voi turvallisesti tutustua muihin ja kokea olevansa osa yhteisöä. Tämä tuottaa luokkaan työrauhaa.

Pienryhmä kehittyy vähitellen itseohjautuvaksi. Kun opettaja ohjeistaa ja seuraa viittä ryhmää kahdenkymmenen oppilaan sijaan, hänelle jää enemmän aikaa erityistä tukea tarvitseville. Samasta syystä opettaja saa helpommin tietoa oppilaiden keskinäisistä suhteista ja voi tarvittaessa auttaa ongelmien ratkomisessa. Pienempiä koululuokkia ei välttämättä tarvita.

Koulun tehtävä on tuottaa oppilailleen inhimillistä ja sosiaalista pääomaa. Tämä vaatii koululta yhteisiä käytäntöjä. Koulu voisi yhteisöllisillä rakenteilla varmistaa, että kaikki kuuluvat joukkoon eikä kukaan jää yksin.

Kouluissa, joissa yhteisöllisiä pedagogisia rakenteita on vahvistettu, on saatu hyviä tuloksia. Lapset osallistuvat mielellään itsekin yhteisönsä hyvinvoinnin lisäämiseen, kun siihen annetaan mahdollisuus.

Rauno Haapaniemi ja Liisa Raina





maanantai 6. syyskuuta 2021

Normaalia kiusaamisarkea

Välillä pitää käsitellä ikäviä asioita. Koskelassa tapahtui vajaa vuosi sitten järkyttävä murha, jossa koululaiset surmasivat koulutoverinsa jota oli kiusattu jo vuosia. Kaikesta avusta huolimatta.

En keksi mitään muuta syytä kuin rakenteellisen välinpitämättömyyden sille, että asiat menivät kuten menivät. Monenlaista tukea oli annettu monien aikuisten taholta. Mikään ei oikein muuttunut, uhrin kannalta. Kun kaikki haluavat hyvää, mutta todellisuudessa eivät pysty auttamaan, täytyy tämä olla organisaatiossa häiriötila, ei normaalia. Jos häiriötilaa ei korjata, ollaan rakenteellisen välinpitämättömyden otteessa. Tämä liittyy paljon asiantuntijavetoisen organisaation hajautumiseen ja siihen että lapsen tai nuoren näkökulma puuttuu tai on puutteellinen. Olisi asetuttava katsomaan ja kokemaan autettavan silmin ja tuntein.

Viranomaisten toimia on tutkittu, siitä näkökulmasta että miksi näin tapahtui, vaikka asia, uhrin väkivaltainen kohtelu, oli tiedossa pitkään.  Esitutkinta päättyi poliisin toeamukseen, että mitään koulun normaalista kiusaamisarjesta poikkevaa ei ole ollut. HS LINKKI.  Aika kylmäävä kommentti. Kaikki kiusaaminen pitäisi olla normaalista poikkeavaa, etenkin kun siihen on liittynyt suoranaista väkivaltaa. Kun se käsitetään normaaliksi, ollaan rakenteellisen välinpitämättömyyden syntysijoilla. Kiusaamisen ehkäisyn sijaan käsitellään koulussa kiusaamisen seurauksia, jonkun (luokka)yhteisöön kuulumattoman aikuisen toimesta.

Helsingin kasvatuksen ja koulutuksen toimialajohtaja vs. Satu Järvenkangas kertoi, että kaupunki jatkaa tehostetusti toimia, joita on ennenkin tehty. HS LINKKI Mielestäni se ei riitä. Olisi lopettava sellainen toimintakulttuuri joka sallii ja mahdollisesti synnyttää näin kauhean prosessin joka päättyi Koskelan sairaala-alueen työmaalle joulukuun alussa.

Jotain oleellista lausui rikosoikeuden professori Kimmo Nuotio hämmästellessään tapahtunutta. "Siinä on ollut ihmeellinen kierre, jossa jonkinlainen kiusanteko on eskaloitunut ja tuomittujen ryhmädynamiikka (kursiivi oma) on ollut hurjaa."  Tämä on totta. Yhteisöllisyys voi olla myös tuhoavaa. Ryhmän dynamiikka on ollut vääristynyttä. On huomioitavaa että yksikään aikuinen ei ole päässyt ryhmän sisään (luottamussuhteeseen)  sitä korjaamaan. Moraalinen ja eettinen ohjaus kuuluu aikuisille, kaikille meille kasvattajille.

Koulussa olisi otettava koppia sosiaalisen pääoman kartuttamisesta, konkreettisesti. Millaisia toimia tarvitaan jotta oppilaiden sosiaalinen pääoma karttuu koulussa, niin että se antaa suojaa ja kannustaa kasvamaan omaan mittaansa? Kuulen, kuinka opettajat ovat kauhuissaan. Miten voimme ottaa lisää tehtäviä, kun nytkin on vaikea revetä eri suuntiin. Jospa inhimillisen pääoman karttumisesta voitaisiin osa jättää itseohjautuvuuden ja vertaistoiminnan huoleksi? Osa nykyisestä työajasta käytettäisiin pysyvien pienryhmien ohjaamiseen?  Eli kasvatetaan enemmän ja opetetaan vähemmän yksilöllisesti. Yhdessä oppilaat oppivat tehokkaasti kunhan olosuhteet on luotu oikeiksi. Siihen on kyllä toimivia malleja, jos vain yhteisistä rakenteista voidaan kouluissa sopia. Tiedän, haaste...





maanantai 23. elokuuta 2021

Uusi uutinen onkin nostalginen

Joskus uutiset ovat todella hyviä! Ylen uutiset kertoi tänään, miten 83 oppilasta oppii yhdessä, yhteisissä tiloissa. Onpa tullut jo 90-luvulla tehtyä samaa: 63 oppilasta ja kaksi opettajaa kuusi vuotta. Oli kyllä työuran paras kokemus oppia työparilta ja lapsilta. Viimeistään tuossa työrupeamassa näki, miten lapsille on luontevaa toimia yhdessä ja pyrkiä rakentavaan toimintaan, ihan omatoimisestikin. Opettajana on sitten kyse siitä, että luo olosuhteet joissa pedagoginen ja sosiaalinen hyvinvointi voi rakentua luonnolliselle dynamiikalle. Lapsilla on kyky asettua itseohjautuviin ryhmiin ja tukea toisiaan, kun olosuhteet siihen ohjaavat. Koulu on lasten kasvuympäristö.


Paljon  meni itselläkin vuosia siihen, että älysi ohjata taustalta ja antaa oppilaille luottamuksen signaaleja. (Tämä alkoi mm. sillä, että raahasin omin käsin opettajan pöydän edestä keskeltä taakse.)




Jotta koulua voi pitää noin, väittäisin hauskemmin ja nykykoulun tavoitteita paremmin vastaaviksi, pitää toteutua muutama ehto:

- Tilat ovat yllättävän ohjaavia. Jos käytössä on vain suljettava luokkatila, voi yhdessä oppiminen ja yhteisöllisyys olla vaikeasti rakennettavissa. Avoin tai joustava tila ei merkitse meteliä kuten usein ymmärtämättömästi sanotaan, vaan voidaan paremmin turvata erilaisia oppimisen edellytyksiä

- Yhteisön, ainakin esimiesten ja kotien tuki. Taustalla oleva luottamus auttaa jaksamaan ja jakamaan luottamusta oppilaisiin edelleen.

- Työpari tai työtiimi. Kun haluaa oppia uutta, nin yksin sitä on usein vaikea tehdä. Reflektointi on parhaita työnohjausvälineitä.

- Oppilaista ei jää kiinni. Kaikki haluavat lopulta kuulua joukkoon ja olla hyväksyttyjä. Joskus voi tietty olla niin paljon puutteita oppilaan toiminanohjauksessa, että tarvitaan erityistoimia. Se on kuitenkin poikkeama, jonka takia ei voida asettaa ehtoja koko ryhmän toiminnalle.

Tuossa jutussa ei käynyt muuten selväksi miten ryhmiä muodostetaan tai mikä on niiden kesto. Se on oman kokemuksen mukaan melkoisen tärkeä osa kun yhteisöllistetään opetusta.

Onnea Joensuun normaalikouluun! Toivon että yhteistyöstä tulisi yhä useammalle opettajalle ja oppilaalle normaalia koulussa oloa.








keskiviikko 18. elokuuta 2021

Väärä tieto on paheneva tauti

 Lapset ja nuoret tarvitsevat suojaa väärältä tiedolta. Siihen ei auta rokotus, vaan vastuullisten aikuisten valistus. Sivistyksen tulevaisuus riippuu paljon siitä, miten tunnistamme faktan propagandasta.

Eilen kuulin, miten erään perheen kaksi rokoteikäistä poikaa olivat ilmoittaneet kotonaan, että eivät ota rokotetta, koska siihen liittyy niin paljon riskejä, joista ei kerrota. Kotona oltiin kauhuissaan. Perusteellisen keskustelun jälkeen mieli onneksi muuttui. Mistä tämmöinen tieto on tullut? Ilmeni että kavereilta ja somesta. Oikeaa tietoakin on paljon, mutta se ei jostain syystä ole niin kiinnostavaa kuin huhut.

Voi olla, että koulu, joka vartio sivistystä, ei ole reagoinut riittävällä nopeudella ja voimalla disinformaation levittämiseen. Sehän tuntuu olevan jopa eräs sodankäynnin muoto ja tapa jolla yhteiskuntien toimivuutta pyritään häiritsemään. Lisäksi on aina "tietäjiä" jotka ajattelevat omaavansa oikean, muilta salatun tiedon. Olenpa minäkin saanut oikoa itselleni esitettyjä "totuuksia".

Onhan tästä ollut puhetta:





Tuossa ensimmäisessä Hesarin jutussa toimittaja Pauliina Grönholm esittää: "Etenkin sosiaalisessa mediassa koronarokotuksista liikkuu paljon myös väärää tietoa. Pitäisikö asiaa käsitellä esimerkiksi koulussa?" - No kyllä pitää. Koulun tehtävä on jakaa välineet tiedon hankkimiseksi, ja silloin mediakriittisyys on aikamme tärkein työkalu tiedon lisäämiseksi. Kun tiedon levittäminen on helpompaa kuin koskaan, niin samoin on väärän tiedon, manipuloinnin ja propagandan laita. On hyvin tärkeää että osaamme punnita tietoa ja erottaa mielipitett faktoista.

Lapsiasiainvaltuutettu Elina Pekkarinen korostaa myös, että lapset ja nuoret tarvitsevat asiallista tietoa, jotta voivat päättää esimerkiksi nyt koronarokotuksen ottamisesta. Aikuisten vastuu tiedon jakamisesta on suuri, sillä nuorille on tärkeää, miten kaverit toimivat ja he myös hankkivat paljon tietojaan somesta, joka ei kuitenkaan ole mitenkään journalistisin perustein toimiva ympäristö.

Mediakasvatus, mediakasvatus. Se voi koulussa jäädä yksittäisten opettajien kiinnostuksen varaan kuten kaikki läpäisyperiaatteella käsiteltävä aines. Jos itse ei asiaa tunne läheiseksi tai omaa riittävästi tietoa, voi ajatella että joku toinen opettaja varmaan sitä opettaa. Opettajien täydennyskoulutuksessa ei ole minusta tärkeämpiä aiheita kuin mediakasvatus. Lukutaidosta ei ole hyötyä jos sen seurauksena uskoo että rokotteiden mukana ihmisiin laitetaan seurantasiru. Silloin sivistyksemme edistäjästä tulee sivistyksen taannuttaja. Koulussa ei enää voida tyytyä siihen että annetaan oppimisen välineitä. Yhä enemmän on opetettava sitä, miten niitä käytetään.

Onneksi voi hankkia vastalääkkeitä väärää tietoa vastaan. Käytännöllisen filosofian professori Juha Räikkä on juuri julkaisut kirjansa Salaliittoteorioiden filosofia. Sehän pitää lukea, ihan siksikin että osaan selittää disinformaatioon luottaville, mitä heille on tehty. Sopinee opettajille.


ps. Taitaa olla niin, että monessa koulussa ei enää ole opettajille kirjahyllyä opehuoneessa. Sellaista jossa on ammattikirjallisuutta, kuten nyt vaikka tämä kirja?  Voisihan työnantaja laittaa äänikirjana opettajille?


sunnuntai 8. elokuuta 2021

Ilon kautta töihin!

Tämä tuli mieleen kun näin erään somessa jaetun kirjoituksen. Meille on juurtunut tapa että mediassa käsitellään lukuvuoden alkaessa, loppuessa ja joulun aikaan paljon kouluasioita. Suurimman huomion saavat usein kielteiset uutiset ja keskustelut. Usein nämä kielteiset kirjoitukset tai lausunnot ovat peräisin henkilöiltä, joilla on huonoja koulukokemuksia. Valitettavasti heitäkin on.

Koulukeskusteluissa ovat kaikki asiantuntijoita, kokemusasiantuntijoita nimittäin. Se on eri asia kuin se että todella tuntisi koulutusalaa sisältöjen tai osaamisen kautta. Kaikki koulutus- ja kasvatustyö on vaativaa asiantuntijatyötä, johon Suomessa kohdistuu paljon odotuksia. Onneksi myös opettajat osallistuvat vilkkaasti koulukeskusteluun ja monet ovat vaikuttajia monella tapaa.


Valtava määrä tykkäyksia ja jakoja tuli näköjään opettajilta  facebookissa jaetulle opettaja Tuomas Kaukorannan kirjoitukselle jossa koulu näyttäytyi umpisurkeana. (LINKKI)   Hämmästelen tätä, kun koulukin juuri alkaa. Minä en kauhesti tykännyt, etenkään ajankohdasta. Lukuvuotta ei minusta kannattaisi aloittaa moittimmalla työtään ja työpaikkaansa. Lapsilla on oikeus kohdata opettaja joka rakastaa työtään ja pitää oppilaistaan. Siten on ongelmiakin helpompi kohdata. Kun itse olen kehitysoptimisti, niin tämä on tietenkin helppo sanoa. Loman jälkeen toivon opettajan voivan aloittaa lukuvuoden kuitenkin hyvillä mielin. Opettaja luo tulevaisuutta, johon lapsilla on oikeus suhtautua valoisasti, haasteidenkin keskellä.

Toki voi tehdä työtä innolla, vaikka tiedostaa ongelmat ja puutteita. Kriittinen ajattelu on tarpeen opettajalle, jotta sitä voi opettaa oppilailleen. Kirjoituksella on tietenkin oikeutuksensa. Listassa vain osa oli liian laajoja yleistyksiä ja osa asioita joista olen samaakin mieltä. Vierastan  sitä toisinaan esiintyvää opettajapuhetta, jossa opettaja ja lapset ovat huonosti järjestetyn koulun uhreja. Niinhän ei ole.

En nyt lähde listaa käymään läpi, mutta totean vaan, että kaikki eivät koulussa kärsi tai väsy. Oppilaat tulevat kouluun yleensä mielellään, koska sehän on heidän vertaisjoukkonsa kokoontumispaikka. Aika monet pitävät jopa opetuksesta, oppimisesta ja opettajistaan. Opettajat ovat päässeet tiukan karsinnan  jälkeen unelmauralleen. Haasteita voi toki tulla vastaan, joskus jopa ylittämättömiä. Työn pitää kuitenkin olla palkitsevaa, etenkin koulussa, kaikille. Toivon iloa ja intoa uuteen lukuvuoteen!








tiistai 6. heinäkuuta 2021

Kasvatuskulttuuriprojekti

Kirjaa yritetään kasata kesäkuumalla. Pitäähän sitä jotain huvia olla. 

Pengoin tietokoneelta entisten kirjojen käsikirjoituksia ja löysin kiinnostavan muiston Liisan uralta Kriittisessä Korkeakoulussa: Kasvatuskulttuuriprojektin loppuraportti, (LINKKI) tekijöinä Jukka Husu ja Liisa Raina (2000).  "Hankkeen tavoitteena oli selvittää muutaman pääkaupunkiseudun peruskoulun kasvatuskulttuurin ilmenemismuotoja ja sen perusteella tarjota kouluille tukea koulutuksen ja konsultaation muodossa. Projektilla pyrittiin tukemaan koulujen kasvatusilmapiirin kehittymistä lasten ja nuorten kannalta suotuisaksi ja vähentämään opettajien työssä uupumista. Ulkopuolelta annattavan tuen tavoitteena oli mahdollistaa koulun oma kehittämistyö, jota seurattiin kahden vuoden ajan. Hanke toteutettiin toimintatutkimuksena." Vaikka raportti ei ole niin hirveän vanha, niin voi taas todeta, että samat asiat ovat pyörineet koulun uudistamisen teemoina  jo vuosikymmeniä, ainakin. Raportti voisi olla kirjoitettu eilen. Vai mitä voisi sanoa tästä: 

"Kun puhutaan kasvatuksen arvoista ja ihanteista koulutyössä, joudutaan tarkastelemaan kunkin koulun yhteisöllistä tilaa eli opettajakunnan, koulun muun henkilökunnan ja oppilaiden muodostamaa kasvatusyhteisöä. Vaikuttaa siltä, että monet koulut ovat yhteisöllisesti melko heikosti kehittyneitä. Koulun todellisuus muodostuu pääosin yksittäisten opettajien luokkiensa kanssa tekemästä työstä. Yhteisesti muodostettu käsitys kasvatuksen perusteista, ihanteista, tavoitteista ja menetelmistä puuttuu. Jokainen opettaja toimii henkilökohtaisesti sisäistämiensä arvojen ja ihanteiden varassa, koulutuksen näkökulmasta toki ammattitaitoisesti."

ja

"Koulu ei kehity riittävästi pelkästään luottamalla jokaisen opettajan yksilölliseen kasvuun. Opettajien autonomia onkin useammin eristäytymistä kuin positiivisessa mielessä yksilöllistä toimintaa. Eristäytyminen estää yhteistä kehittymistä, koska hyvät asiat eivät leviä itsestään yhteisössä eikä yhteisö siten voi käyttää hyväkseen jäsentensä osaamista. Kun todellista tietoa toisten kasvattajien työstä ei ole, ei myöskään voida suorittaa yhteistä arviointia. Kasvatustyön idea pelkistyy helposti opetussuunnitelman tekniseen osaan ja pahimmassa tapauksessa oppikirjoihin. Eristäytyminen on yhteisöllisyyden vastakohta. Yhteisöllisyyden sisällä tulee aina olla riittävästi tilaa yksilöllisyydelle ja itsenäisyydelle. Yhteisön tuki mahdollistaa vapaan yrittämisen ilman, että opettaja joutuu suojautumaan esimerkiksi epäonnistumisen ja se ilmitulon pelosta. Yhteisöllisyys ja yksilöllisyys ovat saman kolikon eri puolia. Jos toista korostetaan liikaa, toinen kärsii. (Sahlberg, 1996). Molempia on hoidettava yhtä aikaa ja aktiivisesti. Peruskoulun pedagoginen kehittäminen edellyttää, että


-koulukohtainen kehittäminen ja arviointi tapahtuvat yhteisöllisesti


-kouluihin luodaan yhteisöllisyyttä tukevat keskustelurakenteet


-johtajuutta kehitetään pedagogisen ohjaamisen suuntaan


Koulujen ongelmat eivät johdu opettajien ammattitaidon puutteesta vaan koko toimintakulttuurimme muuttumisesta. Hallinnollisella mallilla ja tiukkoihin tehtäväkuviin perustuvalla työnjaolla ei enää saavuteta niitä tavoitteita, joita tämän päivän institutionaaliselle kasvatustyölle asetetaan. Yhteisöt, jotka elävät vain yksittäisten työntekijöidensä jaksamisen varassa, ovat usein heikkoja ja haavoittuvia. Tällöin ne eivät myöskään kasvatusyhteisöinä kykene tarjoamaan kestävää lähtökohtaa tulevien sukupolvien kasvulle."


Tässä ollaan oman kiinnostuksen ytimessä. Nyt yritämme kirjoittaa hiukan uudesta näkökulmasta koulujen yhteisöllisyydestä kun käytämme mm. termejä sosiaalinen pääoma ja rakenteellinen välinpitämättömyys. Katsotaan mitä tulee ja etenkin haluaako joku julkaista vaikeasti markkinoitavan kirjan :) Kone-säätiö rahoitti Kasvatuskulttuuriprojektia ensin varhaiskasvatuksen piirissä 1985-1986 ja sitten perusopetuksessa 1997-99. Raportti on laadittu Kone-säätiölle ja koskee tätä jälkimmäistä vaihetta. Maailma on vähän muuttunut. Oma silloinen kouluni oli yksi projektiin osallistuneita. Peruskouluja tuolloin oli vaikea löytää mukaan kun sen sijaan varhaiskasvatuksessa osallistujia oli helppo löytää. Nyt voisi olla (luulen) jo perusopetuksessakin enemmän kouluja, jotka haluavat kehittää työyhteisöään. Raportissa kerrotaan, miten osallistujakoulut kokivat koulutuksen, jonka tarkoituksena oli kehittää yhteistä tavoitetietoutta ja toimintakulttuuria eli yhteisöllisyyttä. Vaikea rasti, mutta tarpeellinen ja on edelleen tulossa.


Erään rehtorin loppupalautteesta:

"Asennoituminen työtoveriin “mahdollisuutena“ on uskoakseni ihan valtava oivallus koulumaailmassa ja myös meidän koulussamme. Positiivinen uteliaisuus on herännyt opettajien kesken. Ehkäpä olemme myös entistä paremmin huomanneet muidenkin työntekijöiden läsnäolon ja ymmärrämme yhä selvemmin, että opettajien työlle tarvitaan kaikkien tuki ja päinvastoin. Ennen laiminlöimme paljon enemmän aikuisten viihtyvyyttä työpaikalla, nyt kiinnitämme siihenkin enemmän huomiota lisääntyneen yhteistyön ansioista." Tuossa on jo hieno alku! Jotta koulu toimisi yhteisönä lasten kasvun alustana, pitää opettajien ensin muodostaa yhteisö, jolla on yhteinen tavoite. Sitten on mahdollista liittää yhteisöön oppilaat, kodit ja sidosryhmätkin, kukin omalla roolillaan. Yhä suurenevissa kouluissa on mielestäni huutava tarve perustaa rakenteet, jotka mahdollistavat hyvän yhteisöllisyyden.




maanantai 7. kesäkuuta 2021

Nyt on kesä

 Aina välillä löytää kirjoituksen, jossa sanotaan jotain itselle tärkeää paremmin kuin itse osaisi. Enpä ole täällä montaakaan kertaa jakanut muiden kirjoituksia, mutta nyt on syytä. Isojen asioiden sanoittaminen niin, että moni ymmärtää, ei ole helppoa. Janne Saarikivi sen teki viime lauantaina Hesarin Vieraskynässä : Juuri tänään elämä on juhla (LINKKI)  Eräs ystäväni kommentoi: Itkettävän hieno kirjoitus. -Ja onhan tuo.

Omia ajatuksia selventää, kun joku sanoittaa noin hyvin koulun päättöpäivän tunnelman. Olenhan monta kertaa ja eri tavoin toivotellut oppilailleni hyvää kesää ja hyvää elämää. Tämän olisin aikoinaan voinut jakaa, mutta jaan sen nyt.

Tässä kuvakaappaus netistä.


Paitsi hienosti kirjoitettu, niin jotain koskettavaa Janne tavoittaa nuoren päivästä, jolloin jotain loppuu ja paljon aukeaa eteen. Hyvin hän osaa kirjoittaa ihan kaikille. Ei ole tarpeen tai tärkeää että kaikilla on samanlainen tilanne tai polku edessä. Ei ole tärkeää olla paras, tärkeää on kasvun mahdollisuus ja itsensä toteuttaminen. Helposti unohtuu nimittäin oppilaitoksen kesälomien alkaessa, että kaikille päättöpäivä ei ole hyvä juhlapäivä. Se voi olla myös pettymyksen päivä, tai voi tulla tunne että ei kelpaa. Ehkäpä Janne Saarikiven tavoitteena onkin kirjoituksessa muistuttaa että vaikka koulujen päättöpäivä laittaa nuoria eräällä tavalla järjestykseen, on jokainen elämä ainutkertainen ja yhtä arvokas. Koulutus ei ole kilpailua parhaista arvosanoista, vaan elinikäisen kasvun ja oppimisen alusta. 

Jokaisella on lupa määritellä itselle hyvä elämä ja pyrkiä sitä kohti. Hyvä opettaja tietää tämän, ja osaa kertoa sen heillekin, jotka eivät ole ns. hyviä oppilaita. Kaikki voivat olla omalla tavallaan hyviä ihmisiä ja osallistua yhteiskunnan ylläpitoon. Jos koulu voi auttaa yksilöitä kasvamaan täyteen mittaansa ja löytämään paikkansa yhteisössä, on se tärkein tehty.

" Taivaanranta on jo vaalea, ja nyt on kesä"



torstai 27. toukokuuta 2021

Yhteinen asia

 Tänään oli Hesarissa artikkeli kiusaamisesta  (linkki aukeaa tilaajille) kuntavaaliasioiden joukossa.
Toisaalla lehdessä oli sitten koulupsykologin haastattelu, jossa onneksi todettiin, että lapset voivat paremmin kuin koskaan. 

Miksi hyvinvointi ei ole uutinen? No ymmärrän, että journalismin tärkeä tehtävä on korjata epäkohtia. Kiusaaminen, toisin sanoen kaikki henkinen tai fyysinen väkivalta on ilmiö, jota emme todellakaan tarvitse, mutta jota kuitenkin esiintyy. Siksi se on esillä jatkuvasti tärkeänä aiheena. Joskus tuntuu, että samat artikkelit ja uutiset ovat esillä vuosikymmenet, toisinaan ne vain esitellään uusina. Minusta olisi hyvin tarpeen nostaa esiin koulukiusaamisen yhteisöllinen luonne.

No. Kiusaaminen ei lopu kokonaan, mutta se voidaan vähentää minimiin. Ihminen on taipuvainen väkivaltaan, mutta yhteisön tulisi suojella omiaan. Koulussa voidaan toimia niin, että kiusaaminen vähenee, eikä kukaan jää yksin sen kohteeksi. Hesarin laajassa artikkelissa kiusaaminen käsitettiin taas (tai ainakin sitä käsiteltiin niin) kahden yksilön välisenä ongelmana. Opettaja kyllä totesi että kiusatun parhaat kaverit jäivät entiseen luokkaan. Niinpä! Luokan ja koulun vaihto on aina oppilaalle uhkaava tilanne, jossa hänen sosiaalinen ympäristönsä koulussa muuttuu täysin. Tässä tilanteessa on erittäin tärkeää huolehtia siitä, että uusi oppilas saa heti ensimmäisenä päivänä perehdyttäjät, ryhmän joka huolehtii hänestä. Suosimassani oppivien ryhmien järjestelyssä näin tehdäänkin.

Tuntuu että kiusaamisessa jää jatkuvasti toinen puoli ratkaisua hoitamatta. Aikuisten yhteisön pitää kyllä tehdä tiivistä yhteistyötä, valvoa ja ohjata ryhmiä ja yksilöiden toimintaa. Mutta, aikuiset eivät ole paikalla kun kiusaamiseen johtavat tapahtumat alkavat, eivätkä voi olla jatkuvasti suojana kielteiselle ilmiölle joka tapahtuu lasten keskinäisessä suhteessa. Kiusaaminen koulussa on myös oppilaiden yhteisön asia. Ei riitä että aikuisten yhteisö kieltää sen, myös lasten muodostama ryhmä/luokka pitää saada mukaan. Luokka, joka ei salli kiusaamista, joko estää kiusaamistilanteen tai kääntyy ajoissa sen aikuisen puoleen, johon luotetaan. Luokasta siis ryhmästä pitäisi tehdä yhteisö, joka välittää jokaisesta. Se on tehtävä joka edellyttää jatkuvuutta ryhmään ja aikuisten kiinnostusta ohjata ryhmän sisäistä sosiaalista pääomaa myönteiseen kasvuun.

Eilen keskustelin opettajien kanssa kun toimin oppaana koulumuseossamme. Mietimme miten välitunnit hoituivat entisajan kyläkouluissa, kun opettaja ei valvonut välitunteja? Vallitsivatko viidakot lait, eli vahvempien sorto? Luulen melkein että ei ainkaan niin kuin kuvittelemme. Kyläkoulussa oli valmiiksi tiivit suhteet oppilaiden kesken. Varmaan kaikilla oli sisaruksia, serkkuja ja ystäviä jo valmiiksi koulussa, jossa kaikki olivat usein lisäksi samalla luokalla, ainakin melko tavallisessa yhden opettajan koulussa. Lapset olivat pienestä pitäen tottuneet ottamaan vastuuta pienemmistä, eihän vanhemmilla ollut aikaa valvoa lapsia. Aihetta on vaikea enää tutkia, mutta aikalaiset muistelevat usein näitä aikoja hyvälläkin. Ainakin oma isäni oli sitä mieltä että koulussa isommat pojat laittoivat järjestykseen jos joku yritti kiusata... No otos on pieni. Maailma on muuttunut kovin paljon. Yhä useampi lapsi kasvaa sellaisessa sosiaalisessa tilanteessa, jossa on vaikea kasvattaa suojaavaa sosiaalista pääomaa. Se olisi nyt koulujen tehtävä, ei sitä missään muualla voida enää hoitaa.

Olisiko tarpeen nähdä kiusaamisen torjuminen yhä vahvemmin lasten yleisenä osallisuuskysymyksenä?




maanantai 17. toukokuuta 2021

Katoavat koulut

Kouluissa odotetaan kesää ja lomaa. Koulutyön parhaita ja toisinaan haitallisia puolia on, että  koulun työvuosi rytmittyy meidän vuodenaikojemme mukaan niin vahvasti. 

Mutta siitä ei nyt pitänyt kirjoittaa. Kesäloman jälkeen on taas nimittäin käynyt niin, että joukko kouluja on hiljentynyt lopullisesti. Kouluja suljetaan maassamme kovalla vauhdilla, kuten jo vuosikymmeniä on tehty. Mihin kehitys päätyy? 

Koulujen määrä on aina vaihdellut, mutta nyt näyttää siltä että koulut vain vähenevät. 



Tilastokeskuksen mukaan Suomesta on hävinnyt ainakin 2500 peruskoulua vuoden 1990 jälkeen. Opetushallituksessa on laskettu että nykyisin peruskouluja on noin 2300. Vuonna 2040 jäljellä on enää alle 1300! (HS. 26.5.2020)

Osittain tämä selittyy kouluverkon harvenemisella. Maaseutukunnissa on yhä useammin päädytty siihen, että kyläkoulut lakkautetaan ja tilalle rakennetaan yksi koulu kunnan keskukseen. Näin toivotaan että koulupalveluja voidaan pitää yllä parhaiten tilanteessa, jossa oppilasmäärät laskevat. Suurin selitys on kuitenkin syntyvyyden väheneminen, tai oikeastaan romahtaminen. Helsingissä yli puolet asuinkunnista on jo yhden hengen koteja. Perinteinen ydinperhe lapsineen on jo lakannut olemasta elämsen pääasiallinen malli.

Tässä on tarpeen myös arvioida arvoja. Kun toisaalta haikailemme koulujen yhteisöllisyyden ja oppilaiden yksilöllisen tuen perään, niin yhä suuremmissa kouluyksiköissä tämä tavoite on entistä vaikeampi saavuttaa. Mikäli yhtään uskomme tutkittuun ns. Dunbarin lukuun (ja miksi emme uskoisi), yhteisöllisen ja turvallisen koulun ihannekoko on noin 150-200. Siirtymisellä suuriin kouluyksiköihin on hintansa. Niiden toimintakulttuuri pitää rakentaa hyvin toisella tavoin kuin kyläkoulussa, jossa kaikki jo tuntevat toisensa useiden sukupolvien ajalta. Uuden toimintakulttuurin rakentaminen voi kuitenkin kestää, koska kouluissamme ei useinkaan ole valmiina varsinaista toimintakulttuuria, jota voidaan kehittää.

Tulevaisuudessa tullaan toteamaan, että 2000-luvun alkupuoli oli suuren murroksen aikaa koulutuksessa ja sen järjestämisessä. Paitsi koulujen koko ja sijainti muuttuu, niin opetettavat asiat muutuvat, koulun tehtävä kansalaisuuteen saattamisessa tulee yhä tai taas tärkeäksi. Oppimisen välineet ja strategia muuttuvat. Huh, on siinä jännittävää urakkaa! -  No kaikki ei tapahdu kesän aikana, joten useimmat voivat kai jatkaa töitään kesän jälkeen melkein kuin ennen...




keskiviikko 28. huhtikuuta 2021

Koulutuksen tasa-arvoisuus muutoksessa

 Yhteiskunta ei ole sama kuin yhteisö. Yhteiskunta jakautuu lukemattomiin yhteisöihin, joissa ihminen kokee olevansa osallinen. Osallisuus ei kuitenkaan toteudu myönteisenä kaikille. Sosiaalinen pääoma voi olla niin puutteellinen, että se ei johdata hyvään elämään, jossa hyvä koulutus, innostava työ ja hyvät kaverit ovat keskeinen osa.

Aika pitkään on meillä varoiteltu suurimpien kaupunkiemme sisäisestä eriytymisestä. Parhaat ja heikoimmat koulut löytyvät pääkaupunkiseudulta. Toki Pisa antoi viitteitä myös syrjäseutujen ja kasvukeskusten välisestä kasvavasta erosta.

Pääkaupunkiseudulla on ollut jo pitkään näkyvissä kehitystä, jossa huono-osaisuus keskittyy määrätyille asuinalueilla ja sen seurauksena näiden alueiden koulut tuottavat heikompia oppimistuloksia ja heikommat mahdollisuudet jatko-opintoihin. Pahimmillaan tästä tulee itseään toteuttava kierre. Alueiden  nuoret omaksuvat ajatukset, että heillä ei ole samat mahdollisuudet kuin muilla. Sosioekonominen tausta periytyy yhä voimakkaammin, kun ympäristökin tukee eriytyvää näkyä. Pääkaupunkiseudulla on mahdollista kehitys, jossa muodostuu eliittikouluja ja varakkaampien asuinaluieta. Tämä kehitys näyttää kiihtyneen 2000-luvulla. Siihen olisi syytä saada stoppi, sillä jatkuessaan tämä kehitys murtaa yhteiskuntamme toimivuutta. Seuraavassa kuvassa kehitys tulee näkyviin, miesten ja naisten asema on vaihtanut paikkaa.

Viime aikoina on julkaistu tutkimuksia aiheesta. Apulaisprofessori Sonja Kosunen (linkki Hesariin 30.1. 2021 aukeaa tilaajille) on jo tutkinut väitöskirjassaan koulujen eriarvoistumisen tekijöitä. "Lapsen kouluvalinnan optimoiminen kilpailussa oppilaspaikoista nivoutui paitsi tietynlaiseen sosiaaliseen pääomaan, myös kulttuurisen ja taloudellisen pääoman muuntamisen ja kentältä toiselle siirtämisen mekanismeihin. Parhaiten kilpailussa oppilaspaikoista vaikuttivat selviytyvän ne, joilla oli näitä kaikkia. Sosiaalisen pääoman merkitys korostui."

Kalevi Sorsa säätiö julkaisi äskettäin Maija Mattilan toimittaman artikkelikokoelman Eriarvoisuuden tila Suomessa 2020. Siinäkin koulutuksen tasavertaisuus on tärkeässä osassa. On nähtävissä että koulutus periytyy aiempaa voimakkaammin (paluuta entiseen?) Myös maahanmuuttaneilla on ollut vaikeuksia kuroa kiinni täällä syntyneiden etumatkaa sosiaalisessa pääomassa. Tarvitaan yhteiskunnan tehokkaampia toimia.

Venla Bernelius ja Heidi Huilla ovat tuottaneet Valtioneuvoston julkaisun 2021:7 Koulutuksellinen tasa-arvo, alueellinen ja sosiaalinen eriytyminen ja myönteisen erityiskohtelun mahdollisuudet. Tämän julkaisun aihe on ollut kiitettävästi mediassa esillä ja syystä. Hesari otsikoi tänään 28.4.: "Suuri osa Helsingin, Espoon ja Vantaan huono-osaisuusriskin kouluista sijaitsee syrjäytyvissä kaupunginosissa." ..."Syrjäytymiskierteessä olevilla kaupunkialueilla lasten ja nuorten henkinen etäisyys naapurikaupunginosan lukioon voi olla valtava".  Artikkelissa Venla Bernelius toteaa, että oppilaiden osaamisessa voi olla jopa kahden vuoden eroja parhaiden ja heikompien koulujen välillä. " Erityisen huolestuttava havainto on Berneliuksen mukaan se, että osaamiserot ovat kasvaneet sekä oppilaiden ja koulujen välillä. Peruskoulu ei enää vaikuta tasavertaiselta eri alueilla asuvien lasten ja nuorten tai edes koulujen kesken." Koronakriisi voi hyvinkin voimistaa kehitystä. Bernelius korostaa, että koulujen nimiä ei julkisteta, koska se voisi vain lisätä koulujen eroja. Näin on käynyt monissa maissa.

Miksi erot kasvavat suuriksi juuri kaupungeissa? Yksinkertaisesti siksi, että valinnanmahdollisuuksia on paljon - mutta mahdollisuus valita esimerkiksi asuinpaikkansa ei koske kaikkia. Hyväosaiset muuttavat aluielle jossa on muita hyväosaisia ja valitsevat lapsilleen koulun, jossa arvelevat sosiaalisen pääoman olevan suuri ja jaettavissa. Koulushoppaaminen on lisääntynyt ja koulujen erikoistuminen vielä ruokkii kehitystä lisää. Sosioekonominen tausta määrittää liian vahvasti sosiaalista pääomaa. Olisi erittäin toivottavaa, että sosiaalista pääomaa voidaan koulussa turvata kaikille ja erityisesti heille, jotka taustastaan johtuen uhkaavat jäädä siitä paitsi. Jotta tämä onnistuisi, tarvitaan yhteisöllinen koulu. 

Kaupungit ovat aina olleet eriytyneitä asukasrakenteeltaan. Kaupungeissa työnjako on paljon erikoistuneempaa kuin maaseudulla, jossa kaikkien piti osata kaikkia ja keskinäinen riippuvuus oli suurta. Etenkin Suomessa olemme voineet olla ylpeitä pyrkimyksestämme tasavertaisuuteen. Ilmainen koulutus on ollut paras työkalumme tasa-arvon edistämiseksi. Suurimpien kaupunkiemme kehitys on kulkemassa nyt takaisin kohti keskiaikaa, jolloin kaupunkien rakenne perustui asukkaiden varallisuuteen ja asemaan. Toivottavasti kaikki haluavat tähän muutoksen. Koulussa voidaan olla tämän kahityksen murtajia, ilman poliittista vääntöä yhteisörakenteiden muuttamisesta. Tasavertaisuus on koulun tehtävä - inhimillinen ja sosiaalinen pääoma. Veikkaanpa taas että koulu tulee tästäkin syystä muuttumaan yksittäisten ammattilaisten professionaalisesta työpaikasta affektiivista työtä tekevien aikuisten yhteisöiksi. Monin paikoin työtä jo tehdään.








 


lauantai 24. huhtikuuta 2021

Wilma vaikuttaa

 Harva nimi on niin paljon kouluissa esillä kuin Wilma. Asenteet ja suhtautuminen siihen vaihtelevat. Parikymmenvuotisen historiansa aikana digitaalisesta viestintäalustasta Wilmasta on tullut osa koulunpitoa, mutta millainen osa?

Wilma kehitettiin vastaamaan peruskoululain velvoittamaan ilmoitusvelvollisuuteen. Etenkin häiriökäyttäytymisestä piti ilmoittaa vanhemmille, mieluiten todistettavasti. Näin varmistettiin, että heikot arvosanat tai oppilasta kohdanneet rankaisutoimet tulivat oikeasti huoltajien tiedoksi - ja opettaja säästi Wilman avulla aikaansa puhelinkeskusteluista tai tapaamisista. Vuosien mittaan Wilman käyttö on monipuolistunut, mutta sen käyttöä määrittelee edelleen opettajien autonomia ja osin myös koulujen erilaiset käytännöt ja tavoitteet.

Hesarissa oli 19.4. ansiokas artikkeli (linkki aukeaa kokonaisuudessaan vain tilaajille) Wilman käytöstä perustuen Hesarin omaan kyselyyn ja tutkija Sanna Oinaan väitöskirjaan (luettavissa linkissä) ja haastatteluun.

Mukavaa oli Hesarin kyselyn tuloksissa oli, että suurin osa merkinnöistä on myönteisiä, negatiivista palautetta saa noin kolmasosa oppilaista. Mikäli Wilmalla on maine huonojen uutisten tuojana, johtunee se siitä, että negatiivinen saa enemmän huomiota mielissämme (usein myös mediassa) kuin positiivinen.

Wilma on nykyisellään digitaalinen vuorovaikutuskanava opettajien, kotien ja yhä useammin oppilaankin välillä. Tärkeä uudistus on ollut, että oppilaskin pääsee näkemään Wilma-merkintänsä, olemaan osallinen häntä itseään koskevissa asioissa. 

Wilma on myös pedagoginen väline, jolla voi rakentaa yhteisöllisyyttä edistävää avoimuutta ja luottamusta koulun kasvatus-ja opetustehtävän osapuolien välille. Luulenpa että Wilma on enemmän mahdollisuus kuin uhka ja siitä on ollut ja on enemmän hyötyä kuin haittaa.

Muutaman huomion tein lukemastani ja ehkä vähän kokemuksenkin perusteella:

Wilma-viestit jakautuvat tutkimuksen mukaan epätasaisesti. Voidaan nähdä kolme erilaista Wilma-viestien kohderyhmää: Ensinnä ovat motivoituneet ja menestyneet, jotka saavat paljon positiivista palautetta. Tässä ryhmässä oppilaat arvioivat myös opettaja-oppilassuhteensa parhaaksi. Sitten on ryhmä, joka saa paljon kielteisiä merkintöjä. "Kielteiset merkinnät taas kasaantuivat erityistä tukea tarvitseville lapsille ja pienelle joukolle poikia." Tämä ei tietenkään nosta motivaatiota vaan voi toimia motivaation lopullisena sammuttajana. Tukea tarvitsevat oppilaat eivät tarvitse kuormittavaa määrää negatiivista palautetta. Kolmas ryhmä voisi olla nimeltään näkymättömät tavikset eli he jotka eivät saa merkintöjä juuri lainkaan. Tämä ryhmä saattaa tuntea jäävänsä paitsi opettajan huomiosta ja kiinnittyy kouluun ehkä heikommin kuin muut. Viestinnän jakautuminen tasaisemmin on haasteellinen tehtävä.

Pääsääntöisesti oppilaista on mukavaa saada merkintöjä, he ovat silloin tulleet nähdyiksi. Sanna Oina
s toteaa väitöskirjassaan: "
Laadullinen analyysi osoitti, että oppilaat pitivät teknologiavälitteistä palautetta itsestään selvänä osana koulutyötä. He olivat pääosin tyytyväisä saamiinsa palautemerkintöihin ja pitivät niitä tärkeinä tietääkseen, miten koulunkäynti sujuu. Haastatteluissa oppilaat arvelivat, että säätelemällä omaa käyttäytymistään oppitunneilla suhteessa saamiinsa palautemerkintöihin, he voivat vaikuttaa arvosanoihinsa."

Minulla on ehdotus Wilman kehittäjille. - Wilmalle pitää saada älyä, tässä tapauksessa tekoälyä. Tulisi luoda algoritmi, joka näyttää opettajille viestien määrän ja niiden sisällön positiivinen-kielteinen suhteen lukuvuoden aikana. Nyt käy niin että eri opettajat toimivat itsenäisesti, eikä se kokonaiskuva joka välittyy oppilaalle ja huoltajille tule kunnolla opettajien näkyviin. Luokanvalvoja olisi luonteva henkilö seuraamaan tilannetta. Hän voisi tarvittaessa viestiä, mikäli jonkun oppilaan kohdalla viestien sisältö tulee liian raskaaksi tai kun joku ei saa merkintojä lainkaan. Tämä olisi kai teknisesti mahdollista.

Taas ollaan yhteisen äärellä.Yhteisöllinen pedagogia sisältää toimiessaan myös yhteisen sopimuksen viestinnästä, tässä tapauksessa siitä, miten Wilmaa käytetään jokaisen oppilaan ja hänen kotinsa eduksi. Luulenpa että monissa kouluissa Wilman käyttöä arvioidaankin jatkuvasti, jotta sillä olisi mahdollisimman myönteinen vaikutus koulunkäyntiin.



torstai 15. huhtikuuta 2021

Aina voi ja kannattaa liikkua!

 Ehkä vähän boxin ulkopuolta tämä juttu. Mutta liikutaan yhteisen kasvatusvastuun piirissä.


Opetushallitus julkaisi aiemmin tässä kuussa uuden liikkumissuosituksen 7-17 vuotiaille . (linkki)  Aika on sopiva, kun näin koronarajoitusten aikaan on ilmassa paljon puhetta lasten ja nuorten harratusmahdollisuuksien (etenkin liikunnan) , vähyydestä. Joidenkin lajien kohdalla on tyypillinen yhteisharjoittelu ollut  mahdotonta. Seurat suhtautuvat tähän eri tavoin.


Useimmat kai ymmärtävät yhteisen edun, mutta on seuroja, jotka ovat jääneet kiinni rajoitusten rikkomisesta tai kiertämisestä. Viimeksi muuten kävi näin täällä Sipoossa, jossa paikallinen jääkiekkoseura on kiertänyt pitkään halliharjoitusen sulkua vuokraamalla jääaikaa "yksityisesti". Jäähallin enemmistöosakas on kunta. Kasvatusmielessä viesti on kai sitten, että viranomaismääräyksiä ei tarvitse noudattaa. Ei ehkä kuulu lajiin?

On tavallaan ymmärrettävää, että rajoituksista purnataan. Vähän harmillista on jos annetaan ymmärtää, että juuri meidän toiminta on niin tärkeää, että se menee yleisen määräsysten, edun ja turvallisuusohjeiden ohi. Silloin puuttuu se näky, joka on on tehnyt Suomesta mallimaan. Meillä kaikki toimii luottamukseen nojaten. Ymmärrämme yhteisen edun tarkoittavan, että aina joskus pitää tinkiä omasta mukavuudesta.

Kasvatuksesta kantavat vastuun kaikki aikuiset yhdessä. Esimerkki on paljon vaikuttavampi, kuin puhumalla annattu opetus tai ohje. Jokainen aikuinen vastaa esimerkistään, halusi tai ei. Siksi koulussa, kuten harrastusta järjestävien tahojenkin piirissä, aikuisten tulisi yhdessä ymmärtää vastuunsa ja sopia yhteiset tärkeät arvot, joita mallinnetaan yhdessä. Koko kylä kasvattaa, on edelleen hyvä sanonta.

Hesari tarttui tähän yllä mainittuun julkaisuun pääkirjoituksessaan 11.4. otsikolla "Tauko lasten treeneissä ei ole katastrofi" Linkki (aukeaa kokonaan vain tilaajille).  Kirjoituksessa muistutettiin, että pääsääntöisesti suurin osa lasten terveyttä edistävästä liikunnasta tulee muualta kuin liikuntaharrastuksesta. Muutenhan olisikin mahdoton tilanne. Koulumatkat, välitunnit, yhteiset leikit ja kaikki hyötyliikunta ovat avainasemassa, kun paikallaan oloa torjutaan. Paikallaan oleminen on todettu moneen kertaan pahaksi terveysriskiksi, joten sitä pitäisi koulussakin muistaa vähentää, yhteisin toimin.





maanantai 29. maaliskuuta 2021

Yhteisö vs. viipaleet

 Kaukana on ajat, jolloin koulussa oli vain opettajia ja keittäjä (ehkä talonmies) ja tutut kylän lapset. Luonnollinen yhteisöllisyys on kadonnut ja sen tilalle on tullut tarve rakentaa yhteisöjä. Koulun aikuiset joutuvat nyt huolehtimaan ensin omasta työyhteisöstään ja sitten siirtämään yhteisöllisen rakenteen ja kulttuurin luokkiin, mikäli yhteisöllisyys otetaan yhdessä tavoitteeksi. 

Koulujen yhä suurempi koko ja erityisosaajien kasvava määrä kouluissa on haaste yhteisöllisyydelle. Miten ihmeessä saadaan  oppilaiden yksilölliset tarpeet ja hyvä yhteisöllisyys hoidettua? Ei helppoa, mutta rakenteilla voidaan vaikuttaa siihen, että se on mahdollista.  Koulun aikuisten muodostama esimerkki on erittäin vaikuttava.

Ansioituneet professorimme Lea Pulkkinen ja Marja-Kristiina Lerkkanen kiinnittivät huomiomme opiskeluhuoltoon Vieraskynä -artikkelissa (HS 22.3.) He olivat huolissaan sote-uudistyksen siitä osasta, jossa koulupsykologien ja -kuraattorien palvelut siirretään kuntien opetustoimelta hyvinvointialueen vastuulle. "Siirtoesitys edustaa hallintolähtöistä ajattelua, joka viipaloi ihmisten toimintoja hallintorakenteista käsin." - Ihan niin. Erikoistuminen ihmisen eri tarpeiden vastaamiseen ei johda siihen, että ihmisen tarpeet olisivat erillisiä hänen kokonaistilanteestaan tai ympäristöstään. Koulussa lapset ja nuoret elävät elämäänsä koko persoonallaan, yhteisön jäsenenä.

Koulupsykologit ja -kuraattorit on nähtävä osana kouluyhteisöä. Sekä henkilöstölle että oppilaille on tärkeää tuntea, että nämäkin työntekijät ovat osa meitä. Yhteenkuuluvuuden tunne tuo luottamusta, jota tarvitaan nimenomaa opiskeluhuollossa.

Taisi olla juuri Lea Pulkkinen joka jo parikymmentä vuotta sitten totesi, että koulu on järjestynyt aikuisten työpaikaksi. Kirjoittajat toteavat että hallituksen sote-esityksen tämän osan lapsivaikutuksen arviointia  (LAVA) ei ole tehty. Olisi myös ollut tarpeena arvioida esitystä koulujen yhteisöllisyyden näkökulmasta: "Hallituksen esityksen perusteluissa ei esitetä myöskään arviointia siitä, mitä vaikutuksia siirtoesityksellä on voimassa olevan oppilas- ja opiskelijahuoltolain tarkoituksen toteuttamiseen. Keskeinen tarkoitus tulisi olla opiskeluyhteisön hyvinvoinnin edistäminen yksiläkohtaisen opskeluhuollon lisäksi. Opiskeluhuollossa työkuva on siten erilainen kuin sote-palveluissa. Esityksessä yhteisö on unohtunut." (alleviivaus oma)

Koulussa ei ole vain yksilöitä tarpeineen. Siellä on joukko ihmisiä tekemässä yhdessä töitä. Lapset ovat lisäksi kasvamassa yhteiskunnan jäsenyyteen, oppimassa yhdessä elämistä. Yhä suuremmat koulut asettavat yhteisöllisyydelle uusia haasteita. Miten voi tuntea yhteenkuuluvuutta? Mikä olisi yhteisön yhteinen tavoite? Miten jokainen voi tuntea olevansa osallinen? Näihin kysymyksiin pitää kaikkien löytää vastaus. Koulun kaikkien työntekijöiden pitää olla aidosti oman työyhteisönsä jäseniä. Jos he tulevat toisesta organisaatiosta, niin on vaarana että he istuvat omissa työhuoneissaan, vieraina työpaikallaan. 

Koulujen yhteisöllisyys on saanut jo paljon heikennyksiä kun moni koulun toiminta on viipaloitu. Monissa kouluissa lienee koettu miten oman talonmiehen, keittöhenkilökunnan ja siivouksen ulkoistaminen on heikentänyt yhteisöllisyyttä  viime vuosikymmenten aikana. Nämäkin uudistukset ovat olleet osa viipaleajattelua. Lähipalveluita tuotetaan läheltä. 

Iso osa koulujen nykyisiä puheenaiheina olevia ongelmia johtuu yhteisöllisyyden heikentymisestä. Silloin ei auta että lisätään kouluyhteisön epäyhtenäisyyttä. Tukitoimista tulee laastaritoimintaa, joka on tehotonta, tai jopa lisää ongelmia. Toisinaan on hyvä ottaa askel taaksepäin, kuten OPH asiaan liittyvässä lausunnossaan on todennut.







maanantai 15. maaliskuuta 2021

Henrik puhuu järkeä!

 Lauantaina 13.3. oli Hesarin uudessa Visio-liitteessä hyvä kolumni. Henrik Dettmann, koripallomaajoukkeemme maineikas valmentaja kirjoitti etäajasta hyviä huomioita: Teams tuhoaa sielun ja työpaikkademokratian. Valmentajan työ on minusta lähellä opettajan työtä, onhan tarkoitus luoda ohjattavaan ryhmään sekä yhteisöllisyyttä (= sitouttaa yhteiseen tavoitteeseen) ja samalla tukea jokaisen omien taitojen kehittymistä täyteen mittaansa. Pitää siis osata ohjata yhteisöllisesti sekä yksilöllisesti. Voi olla että opettaja näkee työnsä haasteet käytännössä usein yksilötasolla, vaikka ne olisivatkin yhteisötasolla. Näin voi tietenkin käydä valmentajallekin.

Henrik oli huolissaaan etäpalaverien aiheuttamasta demokratiavajeesta ja ihan syystä. "Pahimmissa Teams-sulkeisissa päällikkö valvoo aikaa kuin haukka ja jakaa puheenvuoroja vain omille myötäilijöilleen. Jalkoihin jäävät ne, joiden voimavaroja ovat herkkyys ja sanaton viestintä."  Varsinkin tämä viimeinen lause koskee koulujakin. Etäaika korostaa entisestään vetäytyvän temperamentin omaavien oppilaiden asemaa. Vähemmän aktiivisia pitää huomoida erikseen, koske he eivät yleensä edes halua huomiota. Etäopetusyhteydessä voi olla hiljaa, vaikka olisi jotain kysyttävääkin. Aktiiviset vievät puheenvuorot ja huomion.

Henrik kiinnitti huomiota myös etäyhteydessä tapahtuvaan viestinnän kapeutumiseen, kun sanaton  kehon viestintä jää pois. Vuorovaikutus on silloin parhaimmillaankin puutteellista. Yhteisöllisyys tarvitsee luottamusta. Luottamusta viestimme hyvin paljon äänettömästi katseella ja kehon kielellä. Kun ne puuttuvat alkavat etäkokouksen osallistujat helposti kuvittelemaan toisten tunnetiloja. Myös väärintulkinnalle tulee lisää tilaa, harmi kyllä. Hyvä etäkokouksen vetäjä voi  tasoitella näitä sudenkuoppia. Opetuksen kannalta on kyse oppilaiden tasavertaisuudesta sekä luokan yhteisöllisyyden säilyttämisestä. Vaikka monet oppilaat sanovatkin kyselyissä viihtyvänsä etäopetuksessa, hiipii mieleen epäilys siitä, että kyseisillä oppilailla on heikosti sosiaalisia taitoja. Ne eivät taatusti parane yksin kotona opiskelussa. Yhteistyötaidot ovat kuitenkin nyt ja tulevaisuudessa erittäin kysyttyä valuuttaa.

Hyvässä yhteisössä kaikki kokevat tulevansa kuulleeksi. Tämän ei tulisi riippua henkilökohtaisesta sosiaalisesta taidosta tai pääomasta. Varmaa on jo nyt, että pitkän aikaa etäopetuksessa olleet ryhmät ovat vähemmän kiinteitä, eikä opiskelijoille varmaankaan synny opiskelutovereistaan vertaisverkostoa, josta syntyisi sosaalista pääomaa. Nykyisissä toisen asteen opinnoissa rakenteet eivät aina muutenkaan tue sosiaalisen pääoman muodostumista. Tasavertaisuuden kannalta hyvät verkostot kuuluvat kuitenkin kaikille. Toisillahan on itseään hyödyntäviä kontakteja ja toisilla ei. Tässäkin mielessä Henrikin väite demokratian kaventumisesta tuntuu oikealta.

Lopuksi Henrik antaa vielä muutaman vinkin. 

- "Pidä etäpalaverissa kamera päällä, että muut näkevät kasvosi. Jos kamera on pois päältä et ole henkisesti läsnä". Tämä on hyvä ohje, kuinkahan koulun etätyössä tehdään? Lapset ja nuoret ovat varmaan jo niin tottuneita kameraan että tuskin kameraa ujostellaan ainakaan yleisesti. Olen kyllä itse ollut aikuisten palaverissa, joissa toisilla on kamera päällä ja toisilla ei. Läsnäolossa on iso ero. Kokouksen vetäjä voisi huomauttaa, että ei ole tasavertainen tilanne.

-Kun asia on tärkeä sopii keskeyttää. -Tästä voisi vanha opettaja olla montaa mieltä...Ymmärrän kyllä pointin, jos kyseessä on ison joukon kokous. Kun odottaa, että viisi kommentoi ennen minua, on hetki mennyt ehkä jo ohi. Dettmann lieventää asiaa hyvin: "kun keskeytät, sano sanottavasi seitsemässä sekunnissa tai vaikene kokonaan." Ehkä keskeyttämiselle on myös hyvät säännöt? Kuuluuko korrekti keskeyttäminen sosiaalisiin taitoihin?

----------------------------------------------

Laitetaan tähän loppuun kuva, jossa on luokka ajalta ennen etäkouluja. Jokelan kansakoulun 1lk vuodelta (noin) 1928.
Tosin vuorovaikutus on ollut muutenkin erilaista. Veikkaan että kaikki oppilaat ovat tunteneet toisensa ja yhdessä on leikitty koulun jälkeenkin. Lapsethan pidettiin ulkona mahdollisimman paljon, kun tilaa sisällä ei yleensä ollut. Sosiaalisia taitoja opittiin, vaikkakin usein kipeästi kantapään kautta, kun aikuisen ohjausta ei ollut.




torstai 4. maaliskuuta 2021

Etäopetus, inhimillinen ja sosiaalinen pääoma

 Noin vuosi eletty koronarajoituksia. Kouluissa on ollut erilaisia toimenpiteitä, yleensä niin että vanhemmat oppilaat ovat saattaneet olla jo hyvinkin pitkään etäopetuksessa. 

Miten poikkeusjärjestelyt ovat vaikuttaneet koulujen toimintaan? Opettajat ovat joutuneet opettelemaan uuden tavan opettaa ja usein se on koettu, ainakin aluksi työlääksi. Kovin erilaisia etäopetuksen toteutuksia on nähty. Toivottavaa on että hyvät kokemukset tulevat jaetuksi.

Mutta koulut ovat oppilaita ja heidän tulevaisuuttaan varten. Olen viime aikoina (oikeastaan jo pari vuotta) pohtinut sosiaalisen pääoman käsitettä. On ollut melko hämmentävää havaita että perusopetukselle on annettu OPSissa oikeastaan vain kaksi tehtävää: Kerryttää inhimillistä ja sosiaalista pääomaa. On varmaan oikein väittää, että yleensä pääosa opetuksesta suunnataan inhimillisen päoman eli osaamisen alueelle. Sosiaalisen pääoman kerryttäminen on melko monimutkainen prosessi, varsinkin yhä suuremmissa kouluissa, missä sosiaalisten suhteiden muodostuminen on yleensä sattumanvaraista. Sosiaalinen pääoma kertyy vuorovaikutussuhteissa. Sen käsite on hiukan horjuva, mutta käytännössä tiedämme kaikki miten sosiaalinen pääoma siivittää monella tavalla menestykseen. Kun on pidetty ja on paljon ystäviä, niin yleensä pärjää. Jos osaa verkostoitua tehokkaasti niin esimerkiksi yrittäjänä menestyy hyvin. Pelkkä osaaminen ei useinkaan riitä, pitää osata esitellä osaamistaan, oikeille ihmisille. Sosiaalinen pääoma auttaa yksilöä hyödyntämään käytössään olevia resursseja optimaalisesti, elämän markkinoilla.

Uskallan väittää, että sosiaalinen pääoman kerryttäminen on jäänyt perusopetuksessa sivurooliin. Yksi syy voi olla, että koulutyö pitäisi organisoida uudella tavalla, mikäli oppilaiden sosiaalista pääomaa autetaan kertymään suunnitelmallisesti. Opetussuunnitelmissa ei ole läheskään inhimillisen pääoman tarkkuudella etenevää suunnitelmaa tai arviointia oppilaiden sosiaalisen pääoman kehittämiseksi. Mutta asiat voisivat olla toisinkin. 

Jotta voi kasvattaa sosiaalista pääomaa pitää olla taitoja ja mahdollisuuksia harjoittaa taitojaan. Taidot joita tarvitaan sosiaalisen pääoman luomiseen ja sen säilyttämiseen ovat yhteistyötaitoja, puhutaan paljon myös sosiaalista taidoista. Niitä voi oppia, kun ohjataan ja harjoitellaan.  Harjoittelu edellyttää luottamusta vuorovaikutustilanteessa (jotta uskaltaa harjoitella). Luottamus syntyy ennalta-arvattavissa suhteissa. Tässä tullaan siihen miksi koulussa olisi tarpeen muodostaa oppivia ryhmiä tai vakiintuneita työpareja. Lisäksi on huomattava että sosiaalista pääomaa kerätään pitkäkestoisista ystävyyssuhteista. Koulussa voidaan tukea sellaisten turvaverkkojen syntymistä, jotka vaikuttavat vapaa-ajalla ja jopa kouluvuosien jälkeen.

Ollaan myös siinä, mitä Hoikkala ja Paju kuvasivat niin hyvin kirjassaan Apina pulpetissa. Opettaja tulee opettamaan, harjoittamaan ammattiaan, mutta oppilaat tulevat kouluun rakentamaan sosiaalista pääomaansa eli hoitamaan ystävyyssuhteitaan. Opettajilla ei ole juuri tarvetta rakentaa tai säilyttää sosiaalista pääomaansa koulussa, koska se on usein muualla. Professori Lea Pulkkinen sanoi aikoinaan: "Koulu on järjestäytynyt aikuisten työpaikaksi". Tämä saattaa näkyä juuri sosiaalisen pääoman tehtävässä.  Jos ja kun se nostetaan tärkeäksi tavoitteeksi koulun kasvatustyössä niin paljon voidaan tehdä oppilaiden osallistamisen ja koulun yhteisöllisyyden eteen.

Tämä oli nyt laajahko kiertotie etäopetukseen. Etäopetusta on arvioitu sekä oppilaiden oppimisen että hyvinvoinnin suhteen ja hyvä niin. Näin on ehkä tullut entistä näkyvämmäksi koulun molemmat päätehtävät: Opettaa asioita ja opastaa toimimaan tuloksellisesti suhteissa toisiin sekä organisaatioihin.
On ehkä havaittu, että osa oppilaista on kokenut yksinäisyyttä, heidän sosiaalinen  pääomansa on jäänyt kehittymättä tai sitten rapautunut. Tällä voi olla pitkäkestoisia vaikutuksia. Toivottavasti näitä vahinkoja voidaan paikata. Ne oppilaat joilla jo oli vahvat verkostot eli tuo sosiaalinen pääoma, ovat tietenkin tavanneet ystäviään ja pitäneet sosiaalisen pääomansa arvokkaana. Jokainen on kyllä sen arvoinen. Toivon, että kun koulu palaa normaaliopetukseen, osataan antaa entistä enemmän tilaa sosiaalisen pääoman käsitteelle. Miten meidän koulussa tuetaan oppilaita sen suhteen? Millaisilla opetusjärjestelyillä voidaan sekä oppia tehokkaasti, että rakentaa oppilaille sosiaalista pääomaa? 



keskiviikko 24. helmikuuta 2021

Hyvä perusopetus kaikille?

 Hesarissa on julkaistu ansiokkasti Koulu muuttuu artikkelisarjaa



Tiistaina 23.2. oli vuorossa laaja artikkeli koulutuksen tasa-arvosta. Pohdittiin, miten väestörakenteen muutos vaikuttaa perusopetukseen, kun monissa muuttotappiokunnissa ei enää ole lapsia edes yhden aloitusluokan verran. Vielä vuonna 2000 oli alle 50 oppilaan kouluja 40% kaikista kouluista, mutta vuonna 2018 näitä kouluja oli enää viidennes (n. 20%). Lisäksi arvellaan, että vuoteen  2040 mennessä koulujen määrä laskee puoleen nykyisestään. Kouluverkko siis harvenee dramaattisesti. Aiheutuuko tästä alueellisia eroja koulutuksen laatuun? Ainakin sen saatavuuteen kyllä. Lisäksi on kaupungeissa käynnissä alueellinen eriytyminen, ilmiö jota ei tässä arikkelissa käsitelty.

Olen viime aikoina pohtinut sosiaalisen pääoman käsitettä ja miten sitä voidaan OPSin antaman tehtävän mukaan lapsille riittävästi kartuttaa. Väestö- ja kouluverkkorakenteen muutos aiheuttaa sen, että lasten kasvuympäristöjen luonnollinen yhteisöllisyys rapautuu. Niinpä voi olla yhä vaikeampaa saavuttaa sosiaalista kompetenssia, kerätä sosiaalista pääomaa. Sitä kun hankitaan vuorovaikutuksessa. Vuorovaikutus on palkitsevaa turvallisessa ympäristössä. Eihän uimaan opettelevaakaan laiteta heti syvään päähän. Tarvitaan siis ennakoitavissa olevia ihmissuhteita eli kavereita ja tuttuja aikuisia kouluun.

Koulun tulisi siten vastata luontaisen yhteisöllisyyden heikentymiseen vahvistamalla omia yhteisöllisiä rakenteitaan ja käytäntöjä. Se on mahdollista, vaikka uhkiakin on. Ensiksi on luonnollisesti koulujen koon nopea kasvu. Pienet lähikoulut katoavat vauhdilla. Siitä seuraa, että lapset joutuvat päivittäin tuntemattomien joukkoon. Koulun aikuiset eivät enää tunne kaikkia oppilaita nimeltä, eivät edes työtovereitaankaan. Toinen uhkakuva muodostuu siitä, että ehkä edellämainituista syistä, koulun kasvatustehtävä näyttää puheen tasolla väistyvän opettamisen tieltä. Tällöin opettamien ja oppiminen tarkoittavat oppiaineiden sisältöjen omaksumista ja arvosanoja.

Hesarin artikkelistä kehityssuunta näyttäytyi siten, että koko kahden sivun tekstissä ei mainittu lainkaan kasvatusta koulun tehtävänä, saati sosiaalista pääomaa. Lähinnä sitä kai tarkoitti OAJ:n puheenjohtaja Olli Luukkainen sanoessaan: "Kyllä peruskoulu on paljon muutakin kuin opetusta...".  Sen sijaan haikailtiin vuosiluokkiin sitomatonta opetusta ja joustavia opetusjärjestelyjä. Pahimmillaan voi käydä niin, että koulun tehtävä nähdään yksittäisten oppilaiden koulutuspolkujen avaajana. Tällöin yhteisölliseen oppimiseen pyrkiminen katoaa, eikä lapsilla ole mahdolista kasvattaa sosiaalista pääomaa - ainakaan koulussa.

Kuntaliiton johtaja Terhi Päivärintä sanoi artikkelissa: "Peruskoulun rakennekin on jo pitkään ollut samanlainen, kun se perustuu vuosiluokkiin, vaikka opetus pitäisi järjestää joustavammin. Silloin jokainen voisi paremmin edetä opinnoissaan omien edellystensä mukaan". -Toivottavasti yliopistoista lukioihin ja muuhunkin toiseen asteen opintoihin valunut opetusjärjestely ei siirry koskaan peruskouluun. Tällöin estetään lähes kokonaan pitkäkestoisten ystävyyssuhteiden ja turvallisen vertaisryhmän kehitys. Peruskoulussa oppilaat elävät lapsuuttaan ja nuoruuttaan, ei se ole heidän työpaikkansa. He eivät tule kouluun vain opiskelemaan, vaan yleensä kait tapaamaan kavereitaan, hoitamaan vertaisverkostoaan. Sosiaalinen pääoma pitää hankkia peruskoulun aikana inhimillisen pääoman rinnalla. Se on mahdollista vain ohjattujen ja turvallisiksi koettujen vuorovaikutustilanteiden kautta. Tarvitaan oma ryhmä tai luokka ja luottamuksen saavuttanut aikuinen ohjaamaan sosiaalista kehitystä. - Nykyään on helppo ymmärtää väärin jos haetaan vastakkainasettelua. Tässäkin pätee, että asiat eivät ole joko tai, vaan sekä että. Tottakai koulussa opetetaan ja opitaan. Opetusta voidaan järjestää niin, että samanaikaisesti hoidetaan sosiaalisen pääoman kertymistä, se on sitä kasvatustyötä.