keskiviikko 22. joulukuuta 2021

Kaikilla hyvä mieli?

Viime vuosina on ollut paljon esillä lasten ja nuorten mielenterveys. Sanotaan, että mielenterveysongelmat ovat lisääntyneet merkittävästi. Tästä ei ole aivan selvää tilastoa, koska hoitoonohjaus on parantunut ja oppilaitoksissa saa aiempaa enemmän tukea ongelmiin. Ahdistus, masennus, uupumus ja syömishäiriöt ovat kuitenkin esillä kaikilla koulutustasoilla.

Tampereen yliopiston nuorisopsykiatrian professori Riittakerttu Kaltiala tiivisti ongelman mielestäni hyvin Hesarin artikkelissä: "On hälyttävää, että yhteiskuntamme on näin turvallinen ja silti lapset ja nuoret voivat näin pahoin." HS 17.12.2021 Niin, asiat ovat paremmin kuin koskaan monella mittarilla, mutta sehän ei tarkoita automaattisesti sitä, että elämä tuntuu mielekäältä. Toisaalta suomalaiset kyllä ilmoittavat olevansa tyytyväisiä, jopa tyytyväisimpiä maailmassa, joissain kyselyissä. Epäilemättä voidaan kuitenkin tehdä paljon, jotta elämä tuntuisi hyvältä mahdollisimman monelle.

Samaa ongelmaa käsitteli Hesari myös 13.12 "Joka kolmannella korkeakouluopiskelijalla on ahdistus- tai masennusoireita". Tässä artikkelissa oli kyselyn tuloksia, joiden mukaan joka kolmas miesopiskelija ja joka neljäs naisopiskelija koki, että ei kuulu yhteenkään opiskeluun liittyvään ryhmään. Tämä jo osaltaan kertoo ongelmien syistä.

Oma näkökulma on että, hoito ei ole ratkaisu (sehän on tärkeää seurausten korjaamista) jos halutaan rakentaa ympäristöjä, jotka tukevat mielenterveyttä myönteisesti. Pitäisi nähdä miksi ongelmia syntyy, mitkä rakenteet ja käytännöt tuottavat ongelmia mielenterveyden hyvinvoinnille. Molemmissa artikkeleissa oli hyviä näkökulmia, mutta aika vähän viitattiin sosiaaliseen pääomaan, ystävien muodostamaan turvaverkkoon.

Otan pari mielenterveyteen vaikuttavaa seikkaa esiin,  muistaen sosiaalisen pääoman merkityksen.

Yhteisöllisyys. Aikuiset ovat hallinnollisin toimin päättäneet että, lapset ja  nuoret eivät tarvitse pysyvyyttä sosiaalisiin suhteusiinsa kouluissa tai että ystävyyssuhteita ei tarvitse tukea koulutuksen rakenteissa. Ryhmät ja opettajat vaihtuvat ilman että lapsi tai nuori voi asiaan vaikuttaa. Sosiaalisesti taitavat löytävät seuraa, mutta kaikki eivät ole sellaisia. Tämä ei ehkä olisi niin vaarallista jos kasvavan elämässä oli muuten pysyvyyttä ja yhteisöllisyyden kokemuksia. Näin ei välttämättä ole jos koulua, harrastusryhmiä ja koteja vaihdetaan. Koulu voisi halutessaan edustaa turvallista pysyvyyttä. Suojaava kasvatustehtävä on kyllä sosiaalisen pääoman karttuttamisen muodossa kouluille annettu. Tuntuu että julkinen keskustelu näkee liian usein koulutuksen kansantalouden veturina ja oppilaat tulevana työvoimana. Se ei juuri edistä kiinnittymistä yhteiskuntaan. Kasvava lapsi tai nuori tarvitsee kiintymyssuhteita ja luotettavia aikuis- ja vertaiskontakteja. Ne suojaavat monilta ongelmilta.

Merkityksellisyys. Lapsi tulee kouluun elämään elämäänsä ja rakentamaan identiteettiään, johon pitäisi kuulua käsitys siitä, missä on hyvä. Koulua ei pitäsi nähdä vain taloutta tuottavana laitoksena, kouluilla on sivistystehtävä ja se on arvokasta. Elämän merkityksellisyyden kokemus syntyy lapsille ja nuorille haaveista ja siitä kokemuksesta, että häntä tarvitaan yhteisössä. Opettaja, jos kuka luo tulevaisuutta. Kyse on siitä miten haave paremmasta ja oma tehtävä sen rakentamisessa saadaan siirrettyä kaikille koulussa oppiville. Uskon että kyllä elämän merkityksellisyyden kokemus tukee mielenterveyttä. Etenkin jos on hyviä kavereita, jotka pysyvät tukena ja apuna iloissa ja suruissa.

Kohti parempia aikoja ollaan aina menossa ja päiväkin pitenee.








torstai 16. joulukuuta 2021

Onko eroja?

 Nimittäin miesten ja naisten välillä

Tämän koulunkin kannalta erittäin tärkeän ja vähän kuuman aiheen otti taas esiin Hesari jonka Tiede- osiossa 13.12. käsiteltiin asiaa kahden tutkimuksen ja niitä tulkitsevien asiantuntijoiden avulla. LINKKI (toimii tilaajille). Otsikko on tämännäköinen:


Tämähän on aihe josta voidaan olla jyrkästi montaa mieltä. Kokeneena kasvattajana ja isänä on aihe aina kiinnostanut. Miten voi tukea parhaiten jokaisen kehitystä ja tasavertaisuutta? Tyttöjen ja poikien välillä kun on eroja koulussa, ainakin numerojen valossa. Olisiko pyrittävä siihen, että sukupuoli ei vaikuta lainkaan vai siihen että sukupuolisensitiivisyys tarkoittaa sukupuolen joidenkin luontaisten piirteiden huomioimista? Onko eroja keskimäärin vai ovatko ne vain kulttuurimme rasite? Tästä tutkijatkin ovat eri mieltä. "Eri tutkimukset eivät seurustele keskenään kovin hyvin, koska ne ovat rajaneet eri asioita pois", toteaa artikkelissa tutkija Inkeri Tanhua.

Tutkimukset joihin viitattiin olivat THE GENDER GAP IN PREFERENCES:EVIDENCE FROM 45,397 FACEBOOK INTERESTS  ja vanhempi tutkimus  Women's Representation in 60 Occupations from 1972 to 2010.

No. Näyttää siis siltä että jopa arvosanoista rippumatta miehet ja naiset valisevat keskimäärin erilaisia työuria. Näin tapahtuu kehittyneissä maissa. Yleensä tämä selitetään sosiaalisena ilmiönä ja siten ei-toivottavana. Voi olla, että aiemmin ei oikein uskallettu esittää, että evoluutio voisi olla mukana. En osaa ottaa kantaa kun en ole tutkija, mutta on aina todella kiinnostavaa avata uusia ajatuskulkuja omaan päähänsä. Miten on evoluutio muokannut sukupuolia? Kun biologisia eroja on oikeastaan paljonkin, niin miksi ei olisi eroja jotka vaikuttavat käytökseen ja kiinnostukseen?  Onko evoluutio vaikuttanut lahjakkuusrakenteeseen, jota yksilöt pyrkivät hyödyntämään työurallaan? Jännittäviä kysymyksiä, joihin on hyvä saada selvyyttä, jotta osaamme tukea lapsiamme oikein.

Suomessakin ovat naiset vallanneet monia miehisiä aloja kuten lääkärit, papit, juristit ja etenkin eläinlääkärit. Tämä on luonnollistakin, kun naisten koulutustasokin on kasvanut paljon. Sen sijaan on aloja, joissa miesten edustus on pysynyt suurena, esimerkiksi insinöörikunta on edelleen hyvin miehinen. Ja monilla nasivaltaisilla aloilla tilanne on säilynyt entisenä myös. Tärkeää olisi, että palkkaerot eri työalojen välillä eivät selittyisi sukupuolella. Ehkäpä jotain edistystä onkin tapahtunut kun suuri osa työvoimasta on työehtosopimusten suorassa ohjauksessa. Ei ainakaan esim. opettajana saa sukupuolilisää.

Ensinmainittu tutkimus tuossa aiemmin käsitteli siis facebook-analysointia. Nykyään voidaan analysoida isojakin joukkoja ja algoritmit toimittavat vastauksia. Tulos: "Sukupuolierot sukupuolille tyypillisissä kiinnostuksen kohteissa vain voimistuivat tasa-arvoisissa maissa". Niin, mitä tasa-arvo sitten tuo mukanaan? Ehkä tasa-arvo ja kiinnostuminen samoista asioista eivät ole sama asia, niin voisi ainakin tästä tutkimuksesta päätellä. Ja pitäisikö keskimäärin niin olla? Jos yksilöt saavat valita vapaasti, niin keskiarvot eivät kerro sitä, onko työura esimerkiksi sellainen että kokee tekevänsä itselle sopivaa työtä ja että saa ilmaista itseään muutenkin. Kyllä tässä jää odottamaan jatkoa, sen verran jännä aihe.







tiistai 7. joulukuuta 2021

Keskinäinen luottamus on säilytettävä!

 Itsenäisyyspäivän kunniaksi Hesari julkaisi pääkirjoitussivuillaan oikein sopivaa aineistoa sosiaalisen pääoman tiimoilta. Huomaan muuten, että mitä enemmän paneudumme sosiaalisen pääoman merkityksiin, sitä useammin se tulee vastaan, vahvuutena tai heikkoutena.

Pääkirjoitus oli otsikoitu: Keskinäinen luottamus on Suomen vahvuus. (LINKKI)  Hieno otsikko, jota ei juuri tarvitse selitellä. Suomalainen peruskoulu on verraton esimerkki luottamuksesta. Opettajilla on vapaa ja itsenäinen asema, valtakunnallisia tasomittauksia ei juuri ole, toisin kuin monissa maissa. Myös opettajien, huoltajien ja oppilaiden vuorovaikutus toimii yleensä luottamukseen perustuen.  Luottamus on sosiaalisen pääoman perusta, melkein synonyymi. Voi olla että elämme aikoja jossa osa kansasta ei enää ole kiinnittynyt yhteiskuntaan tai edes omaan yhteisöönsä luottamuksella.Luonnollinen yhteisöllisyys tarvitsee kaupungistumisen myötä paljon tukea. Samoin yhä suuremmat koulut ja muutot paikkakuntien välillä aiheuttavat sen, että luottamuksen kokemuksia pitää aiempaa enemmän järjestää, jotta luottamus yleensä syntyy ja vahvistuu. Näemme nykyään miten paljon yhteiskunnan toimintaa haittaa se väestönryhmä, joka suhtautuu epäluuloisesti viranomaistoimintaan tai ei luota edes lähipiiriinsä. 

Tietenkin tässä kohdin on erotettava perusteeton luottamus kyvystä tuntea luottamusta. Luottamus on sosiaalisena pääomana oikeastaan kyky, jota voi tarpeen tullen käyttää itsensä ja muiden hyväksi.

Viereisellä sivulla oli myös hyvä juttu. Silja Kosola (LINKKI) peräänkuulutti Vieraskynä-kirjoituksessaan lasten ja nuorten tukitoimiin palveluita, jotka tehoavat. Hyvä vaatimus. Hän toivoi että oppilashuollon vaikuttavuutta mitattaisiin monialaisesti. "Vaikuttamattomista toimista on luovuttava." Ehkä joskus ajatellaan että pelkkä toiminta on tarpeeksi, se osoittaa että on tärkeää tukea lapsia ja nuoria. Jos kuitenkaan ei tuloksia tule, niin pitäisi kokeilla jotain muuta. Tämä liittyy myös luottamukseen. Jos nuori kokee että hänen auttamisensa on kokouksia tai tehottomia tukitoimia, hiipuu hänen uskonsa yhteiskunnan kykyyn auttaa.

Varhaisen lapsuuden kokemukset luottamuksesta ovat hyvin merkittäviä. Jos kotitaustasta ei näitä tarpeellisia kokemuksia tule, on sosiaalinen alkupääoma heikko. Koulu voi tasoittaa tätä epätasa-arvoa. Myöhemmin se on yhä vaikeampaa - ja seurauksia on ehkä jo tullut. Peruskoulu ja koulutus yleensä on tasa-arvoa edistävä ja samalla se auttaa vapauttamaan yksilöiden vahvuuksia yhteiskuntaa hyödyttäviksi.

Opetus ei todellakaan riitä, sosiaalisen pääoman turvaaminen kaikille on kasvatustehtävä, johon pitää koulussa kiinnittää yhä enemmän huomiota. Tarvitaan tavoitteita, arviointia ja toteutusmalleja. Samalla torjutaan kiusaamista ja syrjäytymistä vaikuttavalla tavalla, ja lähes ilmaiseksi. Pedagogia ei juurikaan maksa, koska se on pääasiassa ajatuksia, arvoja, ideoita ja hyviä käytäntöjä.





maanantai 29. marraskuuta 2021

Sosiaalinen alkupääoma

 Lea Pulkkisen kirja Mukavaa yhdessä sisältää paljon uraauurtavia ajatuksia, joiden soisi vaikuttavan koulun käytäntöihin. On kuitenkin paljon esteitä ihanteellisen kasvuympäristön luonnille kouluissa tai muutenkaan. Rakenteellinen välinpitämättömyys käsitteenä täytyy ottaa käsittelyyn lähiaikoina.

Mutta siis. Lea Pulkkinen on ollut ensimmäisiä, joka on ottanut käyttöön termin sosiaalinen alkupääoma.
Se on perusta, jolle lapsi rakentaa omaa sosiaalista pääomaansa kasvuympäristössään. Kirjassaan hän kuvaa tämän alkupääoman kolme tekijää:

- arvot ja normit

- yhteisön tuki, erityisesti sosiaaliset verkot

- luottamus

On selvää, että pienten lasten kokemusmaailmat, ehkä etenkin luottamuksen suhteen,  eroavat suuresti toisistaan, Suomessakin. Ajattelen, että monet yhteiskunnan toimivuutta koettelevat ilmiöt juontavat juurensa tästä kokemuksesta. Jos ei ole ajoissa syntynyt luotamusta ihmisiin ja yhteiskunnan toimivuuteen, on altis liittymään heimoihin, joissa ulkopuolisuuden tunne kanavoituu yhteisiin uskomuksiin ihmisten ja yhteiskunnan epäluotettavuudesta. Tästä taas on monenlaista harmia.

Kouluun tullessaan lapsilla on erilaisia valmiuksia. Mitattavat erot lukemisessa tai käden taidoissa saavat helposti pääosan, kun arvioidaan lasten tuen tarvetta. Sosiaalinen alkupääoma on vaikeasti mitattavissa, mutta sen puutteen seuraukset näkyvät: "Kasvuympäristön erot aiheuttavat suuria eroja lasten sosiaaliseen alkupääomaan, mikä puolestaan heijastuu lasten mahdollisuuksissa omaksua kulttuurista pääomaa, kuten tietoja, sosiaalisia taitoja ja moraalista luotettavuutta." (Pulkkinen)  Pulkkinen toteaa myös että lapsi tarvitsee sosaalisia suhteita oppiakseen, miten olla yhteisön jäsen. Tähän tarvitaan sekä ns. vahvoja että heikkoja siteitä. Miten koulussa voidaan huolehtia siitä, että lapsella on heikkojen siteiden lisäksi vahvojakin eli luotettavia ystäviä tarpeeksi?

Sitä mietin, kun luin sosiaalisesta alkupääomasta, että miten usein puutteet siinä tulkitaan oppimisvaikeuksiksi tai käytöshäiriöiksi? Jos ei opi lukemaan siinä kuin muut, voi saada erityisopetusta. Jos ei osaa luoda ystävyyssuhteita, vaan on häiriöksi ryhmässä, pääsee pienryhmään, saa avustajan tai on muuten haastava oppilas. Miten olisi jos alettaisiin kartoittamaan sosiaalista pääomaa ja etenkin koulun alkaessa sosiaalista alkupääomaa? Jos puutteita löytyy, voitaisiin heti laatia toimintasuunnitelma, jonka avulla pyritään tasoittamaan heikon sosiaalisen alkupääoman tuottamia ongelmia. Silloin nähdään lapsi kokonaisena, kehittyvänä ihmisenä, jota autetaan kokonaisvaltaisesti. Mahdollista, vaikka haastavaa kun kasvatusvastuu jakautuu rakenteissa yhä useammalle aikuiselle. 





torstai 18. marraskuuta 2021

Hyvä kysymys

 Usein sanotaan "Hyvä kysymys" kun kysymys ei ole oikeastaan hyvä, vaan odotettu. Mutta kyllä einiinyllättävä kysymyskin voi olla hyvä. Opettaja-lehdessä 19/21 sosiaalipedagogian professori Arto O. Salonen kysyi kolumnissaan: "Miksi koulu on olemassa? " Voi olla että oikeita vastauksia on montakin, mutta koulussa työtään tekevien olisi hyvä kysyä tätä joka vuosi, ehkä parikin kertaa. Kolumnisti toteaa: "Jotta työllä olisi tarkoitus, pitää tietää, mitä varten työtä tehdään." Yksinkertaista ja totta.

Salonen katsoo koulun tehtävää tulevaisuuteen tähyten. Samalla hän epäilee, monien muiden koulutusta arvioivien ja kehittävien kanssa, että koulu on jäänyt jumiin jatkuvan talouskasvun toteuttajan rooliin. Jos koulu palvelee ensisijassa jatkuvaa talouskasvua, merkitsee se koulun jatkuvaa parantamista. Kun mikään ei riitä, opettajat kokevat helposti riittämättömyyttä. Työn varsinainen merkitys katoaa. Se johtaa äkkiä motivaation ja voimien laskuun.

Kolumnissaan Salonen ankkuroi koulun merkityksen sivistyksen rakentajana ja turvaajana: "Sivistys kurkottaa ennakkoluulottomasti kohti uutta ja toiveikasta. Se pyytää koulua muuttumaan vanhan maailman säilyttäjästä uuden rakentajaksi. Silloin koulu ei enää pelkästään parantele polkua, jolla tähän päivään tultiin, vaan se etsii reittejä kohti sellaista huomista, joka on elämisen arvoinen." Melkoisia tavoitteita, mutta kyllä koulu on meillä ennenkin muuttanut maailmaa paremmaksi. Sivistystarpeestahan koulutus alkoi, kaikkien piti osata lukea, kirjoittaa ja laskea, sekä tuntea oman kulttuurin pohja. Nyt on sivistyksen käsite varmasti laajempi. Minusta siihen kuuluu ainakin  kyky olla rakentavassa vuorovaikutuksessa ja kriittinen medialukutaito. 

Koulun tehtävä on vaativampi kuin sata vuotta sitten. Onneksi opettajat ovat paljon paremmin koulutettuja ja kouluilla on enemmän voimavaroja kuin koskaan. Kasvatus ja opettaminen on vaativaa asiantuntijatyötä. Kun koulu on olemassa lapsia ja heidän tulevaisuuttaan varten, kysymme: Mitkä ovat hyvän elämän eväät tulevaisuudessa? Miten niitä voidaan koulussa tavoitella? 

Koulutuskeskusteluissa olisi varmaan tarpeen muistuttaa, että koulu ei palvele taloutta, ainakaan suoraan. Koulu on sivistystä rakentamassa. On uskottava että sivistys luo hyvinvointia. Sivistystä rakentavat yhteisön jäsenet, jokainen omilla vahvuuksillaan. Silloin tullaan siihen, että oppiaineiden sisältöjen omaksuminen ei ole koulun tärkein tai ainoa tehtävä. Koulussa kasvetaan yhteiskunnan  jäsenyyteen, opitaan hyvän yhteistoiminnan perusteet (sosiaalinen kompetenssi) ja hankitaan sosiaalisen pääoman riittävä alku.




keskiviikko 3. marraskuuta 2021

Ymmärtäväinen opettaja on suojaava tekijä

Luen juuri lähdetietona  Lea Pulkkisen mainiota kirjaa Mukavaa yhdessä ( PS-kustannus 2002). (Tietämättömille mainittakoon että professori emerita Lea Pulkkinen on lasten ja nuorten hyvinvoinnin tutkimuksen edelläkävijöitä Suomessa ja tunnetuimpia alan suomalaistutkijoita kansainvälisestikin.) Minulla oli ilo olla mukana kun koulumme oli hänen ohjaamassaan pilottihankkeessa kokonaiskoulupäivää kehitettäessä. Kokonaiskoulupäivää ei ole tullut, mutta monissa kouluissa toimii kokeilun ansioista nykyisin aamu- ja iltapäivätoiminta. Lasten yksin olo kotona on todettu riskitekijäksi kehitykselle, myös nuorille. Tähän ei ole osattu puuttua, vaan usein iltapäivätoiminta on rajattu 1-2 luokkaisille. Harmi.

Mutta, piti kirjoittaa siitä sosiaalisesta pääomasta siten, kuin Lea Pulkkinen sitä käsittelee. Hän mainitsee että tutkijat ehdottavat hiukan hankalasti ymmärrettävän sanan tilalle luottamus- sanaa. Se onkin hyvä ja selkeä käsite, jota me suomalaiset olemme aina vaalineet. Olisiko aika alkaa pitämään huoli siitä, että kaikki saavat koulussa annoksen luottamusta? Luottamus kohdistuu sekä muihin ihmisiin että insituutioiden toimintaan. Ilman luottamusta ja sen tuomaa turvallisuutta ei pysty tekemään yhteistyötä tai kiinnittymään yhteisöihin. Ja sitten on äkkiä yksin tai toisten samankaltaisten seurassa. Siitä ei useinkaan seuraa hyvää. 

Pulkkinen muistuttaa, että lasten sosiaalinen alkupääoma on hyvin erilainen, taustasta riippuen. Alkupääoman erot vaikuttavat lasten mahdollisuuksiin omaksua tietoja, sosiaalisia taitoja ja luotettavuutta, siis siihen miten koulussa pärjää. Alkupääoman lapsi saa kotioloistaan, joihin koulu ei voi vaikuttaa. Mutta onneksi on näin: "Sitä vastoin koulu voi vaikuttaa mitä merkittävimmin oppilaan oman sosiaalisen pääoman kartuttamiseen, aivan kuten se voi vaikuttaa oppilaan kulttuurisen pääoman kehitykseen." 

Jos alkupääoma on heikko ja kouluun on vaikea sopeutua, niin Pulkkisen mukaan tarvitaan suojaava tekija: Ymmärtäväinen opettaja. Tätä suojaavaa tekijää tarvitsevat etenkin nämä riskialtiit oppilaat. Lapset, joilla on vahva kotien tuki pystyvät koulussa kartuttamaan kulttuurista pääomaansa yleensä omin voimin. Ilman sosiaalista pääomaa (=luottamusta) on vaikea kiinnittyä kouluun ja ottaa vastaan opetusta. 

Ymmärtäväinen opettaja - Taas mietin sitä, miten nopeasti oppilas, jolla on vaikeuksia koulutiellään, kohtaa monia aikuisia. Voi olla, että keneenkään ei synny luottamussuhdetta eli tunnetta että minua ymmärretään. Ehkä olisi parempi jos luokanvalvoja saisi työnohajusta ja pyrkisi pääsemään oppilaan luottoaikuiseksi. Onko tässä rakenteellisen välinpitämättömyyden ongelmaa? Olisko entistä enemmän ajateltava niin, että syrjäytyvä oppilas ei tarvitse niinkään oppilashuollon tiimin kokouksia tai käyntejä erityishenkilöstön luona? Hän saattaa tarvita yhden luotettavan aikuisen ja ystävän tai pari, jotka auttavat koulun arjessa.






keskiviikko 27. lokakuuta 2021

Kiinnittyminen kouluun

  Kirjaa väsätessä tulee koko ajan vastaan hyviä tutkimuksia, jotka liitän kokemuksiini. Paljon löytyy taas hyvältä tuntuvia havaintoja. Toivottavasti en ole täysin vahvistusvirheen vallassa. Täytyypä alkaa jakamaan muutamia hyviä lähteitä.


Sanna Ulmasen väitöskirja Miten kiinnittyä kouluun vuodelta 2017 on innostavaa luettavaa. Aihe on mitä mainioin tukemaan omaa kirjoitustyötämme koulun sosiaalisesta pääomasta ja sen välittämisestä oppilaille.

Ihan parhaita yksittäisiä lauseita on Ulmasella mielestäni tämä: "Erityistä huomiota olisi kiinnitettävä siihen, että oppilaan ei tarvitse valita vertaisten ja koulutyön välillä.”  Hyvin sanottu. Tässä kiteytyy se kitkapinta, jota yritämme saada luistavammaksi.

Kun aikoinaan luin Hoikkalan ja Pajun Apina pulpetissa kirjan niin sain monta oivallusta. Se on aivan loistava raportti heidän tutkimuksistaan koulun ja luokan sisältä. Heidän oleellinen huomionsa oli se, miten kaukana yhdeksäsluokkalaisten päivittäiset motivaatiot olivat opettajien omista. Opettaja tulee töihin ja yleensä haluaa opettaa tiettyjä sisältöjä päivän aikana. Oppilaat tulevat ennenkaikkea tapaamaan kavereitaan, pitämään yllä heille niin tärkeitä vertaisverkostoja. Nämä eri tarpeet sitten kilpailevat koulupäivän aikana keskenään. Oppilaille opettajan toiminta voi olla häiriö heille tärkeälle toiminnalle, opettaja pyrkii usein lopettamaan sosiaalisten suhteiden ylläpidon tunneillaan. Kirjassa tutkijat puhuivat kahdesta pelikentästä, joiden rajoilla pelataan välillä yhteistä peliä, liian harvoin.

Ulmanen havaitsee saman. Eri pelikentät voidaan yhdistää toimivaksi kokonaisuudeksi. Opettaja voi huomioida oppilaiden sosiaaliset ja kognitiiviset tarpeet opetusjärjestelyissä. Yleensäkin pienryhmien vuorovaikutukseen perustuva opetus olisi ratkaisu tähän kahden pelikentän ongelmaan. 

Sanna Ulmasella on resepti koulun hyvän kasvuympäristön rakentamiselle:

"Parhaimmillaan kouluympäristön kehittäminen on jatkuva prosessi, jossa edistetään oppilaan koulutyöhön kiinnittymisen rakentumisen kannalta parhaiksi osoittautuneita käytänteitä perustuen viimeisimpiin tutkimushavaintoihin." Tämä kuulostaa hyvältä yhteistyön alustalta.



tiistai 19. lokakuuta 2021

Yhteisön hyvä, yksilö ja koronarokote

 EI ehkä ole suoraan tämän sivuston aihe, mutta. Piispa Teemu Laajasalo kirjoitti  (linkki) tänään hyvin yksilön ja yhteisön rajoista: Rokottamaton kantaa vastuun lähimmäisen kärsimyksestä ja kuolemasta.

Miten tämä liittyy kouluun? No, siten että kasvu yhteiskunnan jäsenyyteen on annettu myös koulun tehtäväksi opetussuunitelmassa ja Perusopetuslaissa.  Rokotuskeskustelu osoittaa mielestäni, että yhteisöllisyyden taju ei ole nykyajassa aina voimissaan. Rokottamattomat puolustavat vapauttaan valita. Oikein, mutta vapauteen pitää liittää aina vastuu. Mitä tekoni merkitsee muille? 

Minusta vaikuttaa että kasvatuseetos on nykyisin yksilökeskeinen. Koulussakin haetaan yksilön opinpolkuja ja nykyinen opetussuunnitelma puhuu enemmän yksilöistä kuin yhteisöstä, harmi kyllä. Me olemme yhteisöllinen laji, yksin ei pärjätä eikä opita. Kun ihmiset näkevät oman vapautensa valintaan tärkeämmäksi kuin yhteisönsä hyvinvoinnin, ollaan minusta tiellä, joka johtaa eriarvoisuuteen, välinpitämättömyyteen ja hyvinvointiyhteiskunnan vaarantumiseen. Meidän yhteiskuntamme hyvinvointi on rakentunut luottamukseen kuten koulutusjärjestelmämme menestys, esimerkiksi.

Hesarissa oli myös juttu Kauhajoelta, jossa on paljon rokottamattomia. Haastattelussa eräs oppilas kertoi että koulussa on sanottu : "Rokotteen ottamisesta taas on sanottu että se on jokaisen oma valinta." No näinkin on, mutta toivottavasti on lisätty että valinnalla on seurauksensa. Niitä seurauksia elämme parhaillaan ja näemme muutamassa naapurimaassa myös miten käy, kun jokainen päättää itse asiasta, jossa harvoilla on edellytyksiä päättää asiaperustein.

Koulussa olisi tarpeen tukeutua tieteelliseen tietoon, kuten muussakin opetuksessa. Koulu on sivistyslaitos ja tiedon jakaja. Opettajien omat mielipiteet eivät saisi estää virallisen tiedon jakoa. Ja ennen kaikkea kasvaminen yhteiskunnan jäsenyyteen edellyttää ymmärrystä yhteisestä edusta. Yhteisöllisyys syntyy, kun jokainen on valmis toisinaan tinkimään omasta mukavuudestaan tai jopa periaatteistaan. Taloudellinen riippumattomus kasvaa ja voi hyvin. Se voi synnyttää harhan että emme tarvitse toisiamme, mutta kyllä tarvitsemme. Koulussa ollaan yhdessä. Siellä voidaan yhä kehittää yhteisöosaamista ja herättää sosiaalinen omatunto. Turvallinen yhteisö on hyvän elämän perusta.






sunnuntai 10. lokakuuta 2021

Kiva lauantaikoulu

 Eilen olin Järvenpäässä lapsenlapseni koulun kodin ja koulun lauantaipäivän vietossa. Olipa kiva päivä ja iloinen tunnelma!




Me vanhemmat ja vielä vanhemmat olimme reilut kolme tuntia ulkona ja osallisena ulkoleikkeihin, suunnistukseen ja hurraamassa sukkulaviesteille. Uskon lujasti että koulu, oppilaat ja kotiväki hyötyvät kaikki, kun silloin tällöin avataan koulu kaikille, vaikka siitä vaivansa toki onkin. Jos lisäpanostus tuottaa hyvää mieltä, niin eihän sitten ole kyseessä mikään mahdoton uhraus!

Kodin ja koulun yhteistyö riippuu etupäässä koulusta, siitä miten aktiivisesti kannustetaan vanhempia yhteydenottoihin ja pidetään ovea auki. Opettaja voi suhtautua lauantaipäiväänkin kahdella tavalla: Se on joko ylimääräistä harmillista vaivaa tai sitten palkitsevaa vaihtelua koulun arjessa. Juttelin ainakin  neljän open kanssa. Kaikki vaikuttivat olevan hyvillä mielin ja heillä tuntui löytävän aikaa ja kiinnostusta jutella. Tosi hienoa. "Meillä on täällä niin mahtava porukka" ,"Tämmöinen päivä on mukavaa vaihtelua", " Onhan tämä palkitsevaa".  Olipa todella kiva kuulla!

Eiköhön tässä olla yhteisöllisyyden ja johtamisen äärellä. Hyvä työyhteisö voi syntyä sattumoisinkin, mutta kun sitä ylläpidetään vuosia, niin tarvitaan jo osaamista ja yhteistä tahtotilaa. 

Opettajat ovat siinä onnellisessa asemassa, että he voivat vaikuttaa työoloihinsa melko paljon. Opetusta voi järjestää monin eri tavoin ja etsiä itselle ja oppilaille innostavaa toimintamallia. Yhdessä opettajat voivat kannustaa ja auttaa toisiaan, ja luoda kouluun hyvää ilmapiiriä. Sehän on opettajan työssäjaksamisen kannalta hyvin tärkeää.  Oppilaat saavat varmasti paljon tukea siitä, jos opettajasta näkyy, että hänestä on mukavaa tulla töihin ja että hän pitää oppilaistaan. 

Kiitos Saunakallion koulun opet! Teette hyvää duunia!




tiistai 28. syyskuuta 2021

Lastenlinna, hyviä muistoja

 Tänään oli isossa lehdessä elikkäs Hesarissa uutinen Lastenlinnan nykytilasta:

LINKKI uutiseen

Tuli niin nostalginen olo. Lastenlinna oli ensimmäinen työpaikkani, kun kesätyöt jätetään huomiotta.
Siellä tuli 70-luvulla muutama vuosi tehtyä lastenpsykiatrisilla osastoilla työtä, paljon myös opiskelun aikana yövalvojana osasto 10:llä, jos oikein muistan. Hieno kokemus!

Sattumalta Lastenlinna oli myös erittäin hyvä pohjatyöpaikka opettajan uralle. Muutama tärkeä huomio ja ymmärrys painui mieleen ja monia asioita ymmärsin yhdistellä opettajan työhön vasta vuosien päästä. Ehkä tässä voisin mainita esimerkkinä kolme asiaa, jotka tulivat myöhemmin vastaan opettajan työssäkin.

- Tiimityö. Lastenlinnassa tehtiin työtä yhdessä ja tiimikokouksia oli viikoittain, raporttien lisäksi. Kun tuli pulmia, niistä neuvoteltiin yhdessä. Kokeneet työntekijät olivat kullan arvoisia, koska heillä oli kokemukseen nojaavaa ammattitaitoa. Voitiin olla myös eri mieltä ja neuvoteltiin, miten pitäisi menetellä. Tiimityön sudenkuopat tulivat myös tutuiksi. Osastolla saattoi olla kapinahenkeä, vastustettiin johtoa ja oltiin aika omassa kuplassa.  Yhteisön johtaminen on vaikeaa, kun töissä on vahvoja persoonia. Koulussa on ihan samat haasteet.
Ihmettelin kyllä kovasti kun nuorena opettajana otin vastaan Sipoossa tarkkailuluokan opettajuuden, ja olin melko yksin päätöksieni kanssa, työssä jossa oli ihan aloittelija! Kaipasin työkaveria ja säännöllistä mahdollisuutta arvoida ja suunnitella toimintaa luokassa jonkun osaajan kanssa. 

- Hallintokuntien rajat. Oli aina ihmeellistä, kun kotiin ja kouluun lähtevän lapsen tietoja ei saanut antaa koululle. Eikä lasten opettajia näkynyt koskaan ainakaan osaston henkilökunnalle. Pidin silloin kuten nytkin kovin outona ajatuksena, että "lasta ei pidä koulussa leimata", joten ei anneta tietoja hänen ongelmistaan tai hoitosuunnitelmistaan. Vähän jäi tunne että suhtautuminen kouluihin oli epäluuloinen. Jotain on parantunut, mutta vieläkin lapsen edun nimissä ei aina anneta tarpeellista tietoa. Kouluissa on yhä enemmän eri alojen osaajia, joiden keskinäinen asema on usein epäselvä. 

- Lasten tarpeet. Lastenlinnassa pyrittiin tunnistamaan jokaisen lapsen tarpeet. Opin ymmärtämään että me ihmiset olemme kovin erilaisia, reagoimme eri tavoin ja haluamme eri asioita. Ihan selvää oli, että lapsi, kuten me kaikki, tarvitsee turvaa ja välittämistä. Tämä pätee koulusakin, tietysti.  Jos tulee nähdyksi ja kuulluksi, on turvassa ja tietää että minusta välitetään, niin koulunkäynti on helppoa. Koulussa vaan eivät nämä ehdot aina täyty. Opin vähitellen työssäni, että ensin pitää täyttää perustarpeet riittävästi, ja sitten aletaan oppimaan sisältöjä. Hoitotyössä tiesimme, että ei ole olemassa oikoteitä. Koulussa voi käydä niin että oppilaan hyvinvoinnin ongelmat nähdään oppimisen ongelmina.
Tukitoimet auttavat parhaiten kun ne kohdistuvat oikein.
Joskus tuli vastaan lapsia, joiden kohdalla tuntui, että he tulivat jatkuvasti ymmärretyksi väärin, niin koulussa kuin kotona. Olen ihmetellyt siksikin, mihin katosi opettajien työnohjaus? Kaikki opettajat eivät sitä kylläkään kaivanneet, mutta hyvä työnohjaus olisi minusta opettajalle tarpeen. Sitä voisi harjoittaa pitkälti myös vertaisryhmässä.

Lastenlinnassa oli myös sairaalakoulu, jossa opettajat olivat mahtavia. Heidän osaamisensa oli hioutunut käytännön vaatimuksissa. Heidän näkemyksillään oli paljon painoarvoa, kun lasten jatkossa omassa koulussa päätettiin.
Hieno talo, jonne toivoo hyvää tekevää toimintaa!






perjantai 24. syyskuuta 2021

Rohkea avaus, Nasima!

 Joskus pedagogiikka ja politiikka ovat hyvinkin läheissä suhteissa. Tämän ymmärtää ilmeisesti Helsingin kasvatuksen ja koulutuksen uusi apulaispormestari Nasima Razmyar. Hän antoi Hesarissa 22.9. haastattelun, jossa kertoi omista painotuksistaan. Raikkaita ajatuksia, jotka toivottavasti eivät hioudu pois. Esimerkiksi pohdinta suurien ja pienien yksiköiden eduista ja haitoista oli kiinnostavaa.

Rohkeaa oli minusta hänen ajatuksensa eriarvoisuuden torjumisesta. Nasima ajattelee, että heikoimpien alueiden opettajille pitäisi maksaa parempaa palkkaa. Vaikka tämä on ensimmäinen kerta, kun itse näen merkittävässä asemassa olevan politiikon tätä ehdottavan, on kyse tavallaan loogisesta jatkumosta. Jotkut koulut ovat jo saanet positiivisen diskriminaation lisärahaa, miksei sitten myös palkoissa tehtäisi samoin. 
Jo Sugata Mitra ihmetteli parikymmentä vuotta sitten, miksi eniten hyviä opettajia tarvitseville alueille ei heitä saada.

Eriarvoistuminen on hiipinut peruskouluun, ehkäpä 90-luvun laman jälkiseurauksena. Kaupungeissa asuinalueet erityivät kiihtyvästi. Tietenkin on hyvä muistaa, että kaupungit ovat aina rakentuneet eriarvoisuudella, joka näkyy kaupunginosien erilaisena hyvinvointina. Hyvinvoivat ovat aina maksaneet siitä, että saavat asua köyhiltä rauhassa....Olemme kuitenkin olleet ylpeitä siitä, että meillä saa samantasoista opetusta kaikissa peruskouluissa, ympäri maata. Ehkä enää ei ole aivan näin. Helsinki on itse aiheuttanut eriarvoisuutta, vahingossa tai harkiten, sallimalla monien erityiskoulujen ja luokkien synnyn. Myös vanhemmat harrastavat niin sanottua koulushoppailua, ainakin jos siihen on varaa. Itse Sipoossa asuvana olen monta kertaa ollut näkemässä miten vanhemmat tulevat kouluun keskustelemaan rehtorin kanssa, ennen  kuin päättävät muuttavatko alueelle vai ei. Asuntojen hinnat vaihtelevat voimakkaasti pienenkin välimatkan sisällä. Jos jollain alueella on sosiaalista vetovoimaa, maksetaan siitä lisäarvosta. 

Yhteiskunta voi hyvin, kun kaikista huolehditaan. On  myös tärkeää, että saamme kaiken osaamisen parhaaseen käyttöön, sekä yksilön että yhteiskunnan kannalta. Yksilökeskeinen aikamme ajaa hyvinvointiyhteiskuntaa ahtaalle. Kun yhteisöllisyys ja positiivinen keskinäisriippuvuus kaupungeissa hapertuu, tilalle tulee käsitys siitä, että rahalla voi ostaa kaiken tarvittavan. Silloin ei pidetä huolta vähäosaista, koska omia rahoja tarvitaan oman elämän iloihin. No, tämä pitkähkä alustus liittyy siis koulujen eriarvoisuuteen. Alueet joissa, asukkaiden sosioekonomien asema ei ole hyvä, omaavat usein heikkoa sosiaalista pääomaa. Tämä näkyy kouluyhteisöissä monin tavoin. Paitsi että opettajia voi olla vaikea saada, niin oppilaiden kyky ohjata opintojaan ja elämäänsä yleensä voi olla heikko. Koulutustaso periytyy vahvasti. Ruotsissa sama kehitys on ollut nähtävissä suurien kaupungien esikaupungeissa jo vuosikymmeniä. Myös siellä ovat koulut saaneet vaikella alueilla lisäresurssia.

Oma asiantuntemus ei riitä arvioimaan sitä, miten paljon haastavien alueiden opettajien lisäpalkka auttaa. Ehkäpä jotain. Eniten auttaisivat järeät yhdyskuntasuunnitteluun puuttumiset, mutta siihen ei taida olla demokratiassa nyt voimia. Asuminen ja rakentaminen kun ovat yhä enemmän sijoitustoimintaa heille, jotka eivät asu sijoituskohteissaan.

Hyvä, että asioista puhutaan niiden oikeilla nimillä. On valitettavaa ja kallista yhteiskunnalle, jos meille syntyy syrjäytyviä alueita, joissa asuu syrjäytyviä. Silloin näiltä alueilta on vaikea ponnistaa kohti unelmiaan. Yhteiskunnan sivistystä voidaan mitata sillä, miten kohdellaan heikompiosaisia. Toisin sanoen millaista riemukulkua itsekkyys viettää.

Opettajat ovat aina olleet luomassa hyvinvointia ja jakamassa sivistystä. Toivottavasti hyviä opettajia riittää myös haastaviin paikkoihin ja niin että niihin saadaan tarittavat resurssit. -On ehkä syytä tunnustaa.. Enpä oikein ymmärtänyt arvottaa omaa valintaani vuonna 1977. Vasta valmistuneena opettajana ja helsinkiläisenä päätin että Helsinkiin en virkaa hae. Minulla oli käsitys että muulla voisin tehdä kasvatus- ja opetustyötä ilman muita rasitteita... Niinpä hain Sipooseen. Ja kyllähän täällä on yleensä lapsilla ollut puhtaat vaatteet, ruokaa kotona ja vanhempien tuki ja kiinnostus koulunkäyntiin. No, nyt täälläkin  Suomen muuttovoittoisimmassa kunnassa elämme uusia aikoja. Mutta siis, olen kyllä osaltani syönyt pullasta rusinoita. Täällä asuvien lasten hyväksi kylläkin, toivon mukaan.





sunnuntai 12. syyskuuta 2021

Kirjoitimme Vieraskynään

 Eilen julkaistiin kirjoituksemme Hesarin Vieraskynässä. Kyllä sitä hartaasti hiottiin, kun oli vaikea saada monitahoinen asia esitettyä lyhyesti. Lasten auttaminen heidän sosiaalisen kompetenssinsa kehittymisessä on vaativa juttu. 

Opetussuunnitelma antaa perusopetuksen tehtäväksi sosiaalisen pääoman karttumisen. Sillä tarkoitetaan kykyä toimia ympäristön kanssa niin että syntyy lisäarvoa. 

"Perusopetus kartuttaa inhimillistä ja sosiaalista pääomaa. Inhimillinen pääoma koostuu osaamisesta ja sosiaalinen pääoma ihmisten välisistä yhteyksistä, vuorovaikutuksesta ja luottamuksesta." Opetussuunitelman perusteet 2014

 Tätä olemme viime aikoina miettineet ja kirjaa kirjoittaneet aiheesta. Saapa nähdä tuntuuko aihe kustantajien mielestä myyvältä...Kirjoittamisen ohessa syntyi siis tuo Vieraskynä -artikkeli, jonka jaan tässä kokonaisuudessaan. Tässä on myös linkki.

Toive on, että edistämme keskustelua koulun rakenteiden ja käytäntöjen muuttamisesta niin, että sekä oppilaiden että opettajien sosiaalista hyvinvointia voitaisiin entistä paremmin tukea, luonnollisin keinoin.
----------------------------------------------------------------------------------------------------


Helsingin Sanomat

Päivän lehti 11.9.2021|Vieraskynä

Pienryhmien tarjoama turva ehkäisee koulukiusaamista

Nykyiset kaoottiset suurryhmät ovat turvattomia ja tuottavat kiusaamisen ohella muitakin opetukselle haitallisia ilmiöitä.

KOULUKIUSAAMISEN torjunta on hakoteillä, kun ehkäisemisen sijaan keskitytään seurauksiin. Pitäisikö kiusatun vai kiusaajan vaihtaa koulua? Toivotaan lisää psykologeja, kuraattoreita ja nuorisotyöntekijöitä.

Kiusaaminen on tunnettu ryhmäilmiö, jota kouluyhteisön yleinen rakenne ruokkii. Kouluyhteisö on häiriötilassa, jos se ei näe ulospääsyä kroonisesta ongelmasta.

Yksittäisiin oppilaisiin keskittymisen sijaan pitäisi korjata olosuhteet, jotka synnyttävät haitallisia ilmiöitä. Jakamalla opetusryhmä pitkäkestoisiin pienryhmiin voidaan rakentaa yhteisö, joka on oppilaille turvallinen ja ehkäisee kiusaamista.

SUOMALAINEN koululuokka on tyypillisesti 20–30 oppilaan järjestäytymätön suurryhmä, jossa opettaja pyrkii opettamaan oppilaitaan yksilöllisesti. Suurryhmässä dynamiikka tuottaa oppimiselle ja opetukselle haitallisia ilmiöitä: levottomuutta, klikkiytymistä, sivuun jättämistä, epätervettä vallankäyttöä, kiusaamista ja turvattomuutta. Tämä kaikki lisää opettajan työtä ja vähentää innostusta oppimiseen.

Suurryhmä on luonteeltaan turvaton satojen sosiaalisten suhteiden sekamelska, eikä opettaja pysty ohjaamaan kaikkia ryhmänsä sisäisiä suhteita. Yhteisön jäsentymätön rakenne estää opettajaa toteuttamasta kasvatustehtäväänsä. Käytännössä oppilaat joutuvat organisoimaan sosiaaliset suhteensa keskenään, ilman aikuisen tukea. Kaikilla lapsilla ei ole edellytyksiä selviytyä tällaisesta tilanteesta.

OPPILAILLE kaverit ja vertaisryhmän kohtaaminen ovat merkittävin syy lähteä kouluun. Opettajalle oppilaiden keskinäiset suhteet näyttäytyvät helposti ylimääräisenä, varsinaiseen koulutyöhön liittymättömänä asiana. Lasten keskinäinen vuorovaikutus voidaan kuitenkin valjastaa kasvatuksen ja opetuksen olennaiseksi käyttövoimaksi.

Kaoottisen suurryhmän sijaan luokka on mahdollista järjestää pitkäkestoisiin oppiviin pienryhmiin, joissa opiskellaan monin eri tavoin, yksin ja yhdessä. Pienten ryhmien luonnollinen dynamiikka tuottaa sosiaalista ja pedagogista hyvinvointia sekä ehkäisee kiusaamista. Kiinteässä pienryhmässä oppii paljon: vuorovaikutustaitoja, työn suunnittelua, erilaisia ryhmärooleja, vastuun kantamista, johtajuutta. Lisäksi oppilaat motivoituvat ja oppivat paremmin.

PERINTEINEN ryhmätyö ei välttämättä tuota lisäarvoa. Kun ryhmä kootaan yhtä tehtävää varten, se käyttää aina uudestaan aikaa tutustumiseen ja järjestäytymiseen. Ryhmä jää aina kehityksensä ensimmäiseen vaiheeseen. Vaihtuvissa vuorovaikutustilanteissa luottamusta ei ehdi kehittyä.

Kiinteä pienryhmä rakentuu opettajan ohjaamassa prosessissa, jossa ryhmä kehittyy vaihe vaiheelta. Turvallinen ja toimiva pienryhmä edellyttää vahvaa keskinäistä luottamusta, ja sen kehittyminen vaatii aikaa.

Yhteistoimintaa voi harjoitella aluksi työparina tutun kaverin kanssa, jolloin keskinäinen luottamus antaa turvaa. Kiinteä pienryhmä voidaan rakentaa kahdesta toimivasta työparista. Hyvinvointi ja turvallisuus luokassa lisääntyvät, kun kukaan ei ole yksin.

KIINTEÄ pienryhmä on turvasatama. Siinä voi turvallisesti tutustua muihin ja kokea olevansa osa yhteisöä. Tämä tuottaa luokkaan työrauhaa.

Pienryhmä kehittyy vähitellen itseohjautuvaksi. Kun opettaja ohjeistaa ja seuraa viittä ryhmää kahdenkymmenen oppilaan sijaan, hänelle jää enemmän aikaa erityistä tukea tarvitseville. Samasta syystä opettaja saa helpommin tietoa oppilaiden keskinäisistä suhteista ja voi tarvittaessa auttaa ongelmien ratkomisessa. Pienempiä koululuokkia ei välttämättä tarvita.

Koulun tehtävä on tuottaa oppilailleen inhimillistä ja sosiaalista pääomaa. Tämä vaatii koululta yhteisiä käytäntöjä. Koulu voisi yhteisöllisillä rakenteilla varmistaa, että kaikki kuuluvat joukkoon eikä kukaan jää yksin.

Kouluissa, joissa yhteisöllisiä pedagogisia rakenteita on vahvistettu, on saatu hyviä tuloksia. Lapset osallistuvat mielellään itsekin yhteisönsä hyvinvoinnin lisäämiseen, kun siihen annetaan mahdollisuus.

Rauno Haapaniemi ja Liisa Raina





maanantai 6. syyskuuta 2021

Normaalia kiusaamisarkea

Välillä pitää käsitellä ikäviä asioita. Koskelassa tapahtui vajaa vuosi sitten järkyttävä murha, jossa koululaiset surmasivat koulutoverinsa jota oli kiusattu jo vuosia. Kaikesta avusta huolimatta.

En keksi mitään muuta syytä kuin rakenteellisen välinpitämättömyyden sille, että asiat menivät kuten menivät. Monenlaista tukea oli annettu monien aikuisten taholta. Mikään ei oikein muuttunut, uhrin kannalta. Kun kaikki haluavat hyvää, mutta todellisuudessa eivät pysty auttamaan, täytyy tämä olla organisaatiossa häiriötila, ei normaalia. Jos häiriötilaa ei korjata, ollaan rakenteellisen välinpitämättömyden otteessa. Tämä liittyy paljon asiantuntijavetoisen organisaation hajautumiseen ja siihen että lapsen tai nuoren näkökulma puuttuu tai on puutteellinen. Olisi asetuttava katsomaan ja kokemaan autettavan silmin ja tuntein.

Viranomaisten toimia on tutkittu, siitä näkökulmasta että miksi näin tapahtui, vaikka asia, uhrin väkivaltainen kohtelu, oli tiedossa pitkään.  Esitutkinta päättyi poliisin toeamukseen, että mitään koulun normaalista kiusaamisarjesta poikkevaa ei ole ollut. HS LINKKI.  Aika kylmäävä kommentti. Kaikki kiusaaminen pitäisi olla normaalista poikkeavaa, etenkin kun siihen on liittynyt suoranaista väkivaltaa. Kun se käsitetään normaaliksi, ollaan rakenteellisen välinpitämättömyyden syntysijoilla. Kiusaamisen ehkäisyn sijaan käsitellään koulussa kiusaamisen seurauksia, jonkun (luokka)yhteisöön kuulumattoman aikuisen toimesta.

Helsingin kasvatuksen ja koulutuksen toimialajohtaja vs. Satu Järvenkangas kertoi, että kaupunki jatkaa tehostetusti toimia, joita on ennenkin tehty. HS LINKKI Mielestäni se ei riitä. Olisi lopettava sellainen toimintakulttuuri joka sallii ja mahdollisesti synnyttää näin kauhean prosessin joka päättyi Koskelan sairaala-alueen työmaalle joulukuun alussa.

Jotain oleellista lausui rikosoikeuden professori Kimmo Nuotio hämmästellessään tapahtunutta. "Siinä on ollut ihmeellinen kierre, jossa jonkinlainen kiusanteko on eskaloitunut ja tuomittujen ryhmädynamiikka (kursiivi oma) on ollut hurjaa."  Tämä on totta. Yhteisöllisyys voi olla myös tuhoavaa. Ryhmän dynamiikka on ollut vääristynyttä. On huomioitavaa että yksikään aikuinen ei ole päässyt ryhmän sisään (luottamussuhteeseen)  sitä korjaamaan. Moraalinen ja eettinen ohjaus kuuluu aikuisille, kaikille meille kasvattajille.

Koulussa olisi otettava koppia sosiaalisen pääoman kartuttamisesta, konkreettisesti. Millaisia toimia tarvitaan jotta oppilaiden sosiaalinen pääoma karttuu koulussa, niin että se antaa suojaa ja kannustaa kasvamaan omaan mittaansa? Kuulen, kuinka opettajat ovat kauhuissaan. Miten voimme ottaa lisää tehtäviä, kun nytkin on vaikea revetä eri suuntiin. Jospa inhimillisen pääoman karttumisesta voitaisiin osa jättää itseohjautuvuuden ja vertaistoiminnan huoleksi? Osa nykyisestä työajasta käytettäisiin pysyvien pienryhmien ohjaamiseen?  Eli kasvatetaan enemmän ja opetetaan vähemmän yksilöllisesti. Yhdessä oppilaat oppivat tehokkaasti kunhan olosuhteet on luotu oikeiksi. Siihen on kyllä toimivia malleja, jos vain yhteisistä rakenteista voidaan kouluissa sopia. Tiedän, haaste...





maanantai 23. elokuuta 2021

Uusi uutinen onkin nostalginen

Joskus uutiset ovat todella hyviä! Ylen uutiset kertoi tänään, miten 83 oppilasta oppii yhdessä, yhteisissä tiloissa. Onpa tullut jo 90-luvulla tehtyä samaa: 63 oppilasta ja kaksi opettajaa kuusi vuotta. Oli kyllä työuran paras kokemus oppia työparilta ja lapsilta. Viimeistään tuossa työrupeamassa näki, miten lapsille on luontevaa toimia yhdessä ja pyrkiä rakentavaan toimintaan, ihan omatoimisestikin. Opettajana on sitten kyse siitä, että luo olosuhteet joissa pedagoginen ja sosiaalinen hyvinvointi voi rakentua luonnolliselle dynamiikalle. Lapsilla on kyky asettua itseohjautuviin ryhmiin ja tukea toisiaan, kun olosuhteet siihen ohjaavat. Koulu on lasten kasvuympäristö.


Paljon  meni itselläkin vuosia siihen, että älysi ohjata taustalta ja antaa oppilaille luottamuksen signaaleja. (Tämä alkoi mm. sillä, että raahasin omin käsin opettajan pöydän edestä keskeltä taakse.)




Jotta koulua voi pitää noin, väittäisin hauskemmin ja nykykoulun tavoitteita paremmin vastaaviksi, pitää toteutua muutama ehto:

- Tilat ovat yllättävän ohjaavia. Jos käytössä on vain suljettava luokkatila, voi yhdessä oppiminen ja yhteisöllisyys olla vaikeasti rakennettavissa. Avoin tai joustava tila ei merkitse meteliä kuten usein ymmärtämättömästi sanotaan, vaan voidaan paremmin turvata erilaisia oppimisen edellytyksiä

- Yhteisön, ainakin esimiesten ja kotien tuki. Taustalla oleva luottamus auttaa jaksamaan ja jakamaan luottamusta oppilaisiin edelleen.

- Työpari tai työtiimi. Kun haluaa oppia uutta, nin yksin sitä on usein vaikea tehdä. Reflektointi on parhaita työnohjausvälineitä.

- Oppilaista ei jää kiinni. Kaikki haluavat lopulta kuulua joukkoon ja olla hyväksyttyjä. Joskus voi tietty olla niin paljon puutteita oppilaan toiminanohjauksessa, että tarvitaan erityistoimia. Se on kuitenkin poikkeama, jonka takia ei voida asettaa ehtoja koko ryhmän toiminnalle.

Tuossa jutussa ei käynyt muuten selväksi miten ryhmiä muodostetaan tai mikä on niiden kesto. Se on oman kokemuksen mukaan melkoisen tärkeä osa kun yhteisöllistetään opetusta.

Onnea Joensuun normaalikouluun! Toivon että yhteistyöstä tulisi yhä useammalle opettajalle ja oppilaalle normaalia koulussa oloa.








keskiviikko 18. elokuuta 2021

Väärä tieto on paheneva tauti

 Lapset ja nuoret tarvitsevat suojaa väärältä tiedolta. Siihen ei auta rokotus, vaan vastuullisten aikuisten valistus. Sivistyksen tulevaisuus riippuu paljon siitä, miten tunnistamme faktan propagandasta.

Eilen kuulin, miten erään perheen kaksi rokoteikäistä poikaa olivat ilmoittaneet kotonaan, että eivät ota rokotetta, koska siihen liittyy niin paljon riskejä, joista ei kerrota. Kotona oltiin kauhuissaan. Perusteellisen keskustelun jälkeen mieli onneksi muuttui. Mistä tämmöinen tieto on tullut? Ilmeni että kavereilta ja somesta. Oikeaa tietoakin on paljon, mutta se ei jostain syystä ole niin kiinnostavaa kuin huhut.

Voi olla, että koulu, joka vartio sivistystä, ei ole reagoinut riittävällä nopeudella ja voimalla disinformaation levittämiseen. Sehän tuntuu olevan jopa eräs sodankäynnin muoto ja tapa jolla yhteiskuntien toimivuutta pyritään häiritsemään. Lisäksi on aina "tietäjiä" jotka ajattelevat omaavansa oikean, muilta salatun tiedon. Olenpa minäkin saanut oikoa itselleni esitettyjä "totuuksia".

Onhan tästä ollut puhetta:





Tuossa ensimmäisessä Hesarin jutussa toimittaja Pauliina Grönholm esittää: "Etenkin sosiaalisessa mediassa koronarokotuksista liikkuu paljon myös väärää tietoa. Pitäisikö asiaa käsitellä esimerkiksi koulussa?" - No kyllä pitää. Koulun tehtävä on jakaa välineet tiedon hankkimiseksi, ja silloin mediakriittisyys on aikamme tärkein työkalu tiedon lisäämiseksi. Kun tiedon levittäminen on helpompaa kuin koskaan, niin samoin on väärän tiedon, manipuloinnin ja propagandan laita. On hyvin tärkeää että osaamme punnita tietoa ja erottaa mielipitett faktoista.

Lapsiasiainvaltuutettu Elina Pekkarinen korostaa myös, että lapset ja nuoret tarvitsevat asiallista tietoa, jotta voivat päättää esimerkiksi nyt koronarokotuksen ottamisesta. Aikuisten vastuu tiedon jakamisesta on suuri, sillä nuorille on tärkeää, miten kaverit toimivat ja he myös hankkivat paljon tietojaan somesta, joka ei kuitenkaan ole mitenkään journalistisin perustein toimiva ympäristö.

Mediakasvatus, mediakasvatus. Se voi koulussa jäädä yksittäisten opettajien kiinnostuksen varaan kuten kaikki läpäisyperiaatteella käsiteltävä aines. Jos itse ei asiaa tunne läheiseksi tai omaa riittävästi tietoa, voi ajatella että joku toinen opettaja varmaan sitä opettaa. Opettajien täydennyskoulutuksessa ei ole minusta tärkeämpiä aiheita kuin mediakasvatus. Lukutaidosta ei ole hyötyä jos sen seurauksena uskoo että rokotteiden mukana ihmisiin laitetaan seurantasiru. Silloin sivistyksemme edistäjästä tulee sivistyksen taannuttaja. Koulussa ei enää voida tyytyä siihen että annetaan oppimisen välineitä. Yhä enemmän on opetettava sitä, miten niitä käytetään.

Onneksi voi hankkia vastalääkkeitä väärää tietoa vastaan. Käytännöllisen filosofian professori Juha Räikkä on juuri julkaisut kirjansa Salaliittoteorioiden filosofia. Sehän pitää lukea, ihan siksikin että osaan selittää disinformaatioon luottaville, mitä heille on tehty. Sopinee opettajille.


ps. Taitaa olla niin, että monessa koulussa ei enää ole opettajille kirjahyllyä opehuoneessa. Sellaista jossa on ammattikirjallisuutta, kuten nyt vaikka tämä kirja?  Voisihan työnantaja laittaa äänikirjana opettajille?


sunnuntai 8. elokuuta 2021

Ilon kautta töihin!

Tämä tuli mieleen kun näin erään somessa jaetun kirjoituksen. Meille on juurtunut tapa että mediassa käsitellään lukuvuoden alkaessa, loppuessa ja joulun aikaan paljon kouluasioita. Suurimman huomion saavat usein kielteiset uutiset ja keskustelut. Usein nämä kielteiset kirjoitukset tai lausunnot ovat peräisin henkilöiltä, joilla on huonoja koulukokemuksia. Valitettavasti heitäkin on.

Koulukeskusteluissa ovat kaikki asiantuntijoita, kokemusasiantuntijoita nimittäin. Se on eri asia kuin se että todella tuntisi koulutusalaa sisältöjen tai osaamisen kautta. Kaikki koulutus- ja kasvatustyö on vaativaa asiantuntijatyötä, johon Suomessa kohdistuu paljon odotuksia. Onneksi myös opettajat osallistuvat vilkkaasti koulukeskusteluun ja monet ovat vaikuttajia monella tapaa.


Valtava määrä tykkäyksia ja jakoja tuli näköjään opettajilta  facebookissa jaetulle opettaja Tuomas Kaukorannan kirjoitukselle jossa koulu näyttäytyi umpisurkeana. (LINKKI)   Hämmästelen tätä, kun koulukin juuri alkaa. Minä en kauhesti tykännyt, etenkään ajankohdasta. Lukuvuotta ei minusta kannattaisi aloittaa moittimmalla työtään ja työpaikkaansa. Lapsilla on oikeus kohdata opettaja joka rakastaa työtään ja pitää oppilaistaan. Siten on ongelmiakin helpompi kohdata. Kun itse olen kehitysoptimisti, niin tämä on tietenkin helppo sanoa. Loman jälkeen toivon opettajan voivan aloittaa lukuvuoden kuitenkin hyvillä mielin. Opettaja luo tulevaisuutta, johon lapsilla on oikeus suhtautua valoisasti, haasteidenkin keskellä.

Toki voi tehdä työtä innolla, vaikka tiedostaa ongelmat ja puutteita. Kriittinen ajattelu on tarpeen opettajalle, jotta sitä voi opettaa oppilailleen. Kirjoituksella on tietenkin oikeutuksensa. Listassa vain osa oli liian laajoja yleistyksiä ja osa asioita joista olen samaakin mieltä. Vierastan  sitä toisinaan esiintyvää opettajapuhetta, jossa opettaja ja lapset ovat huonosti järjestetyn koulun uhreja. Niinhän ei ole.

En nyt lähde listaa käymään läpi, mutta totean vaan, että kaikki eivät koulussa kärsi tai väsy. Oppilaat tulevat kouluun yleensä mielellään, koska sehän on heidän vertaisjoukkonsa kokoontumispaikka. Aika monet pitävät jopa opetuksesta, oppimisesta ja opettajistaan. Opettajat ovat päässeet tiukan karsinnan  jälkeen unelmauralleen. Haasteita voi toki tulla vastaan, joskus jopa ylittämättömiä. Työn pitää kuitenkin olla palkitsevaa, etenkin koulussa, kaikille. Toivon iloa ja intoa uuteen lukuvuoteen!








tiistai 6. heinäkuuta 2021

Kasvatuskulttuuriprojekti

Kirjaa yritetään kasata kesäkuumalla. Pitäähän sitä jotain huvia olla. 

Pengoin tietokoneelta entisten kirjojen käsikirjoituksia ja löysin kiinnostavan muiston Liisan uralta Kriittisessä Korkeakoulussa: Kasvatuskulttuuriprojektin loppuraportti, (LINKKI) tekijöinä Jukka Husu ja Liisa Raina (2000).  "Hankkeen tavoitteena oli selvittää muutaman pääkaupunkiseudun peruskoulun kasvatuskulttuurin ilmenemismuotoja ja sen perusteella tarjota kouluille tukea koulutuksen ja konsultaation muodossa. Projektilla pyrittiin tukemaan koulujen kasvatusilmapiirin kehittymistä lasten ja nuorten kannalta suotuisaksi ja vähentämään opettajien työssä uupumista. Ulkopuolelta annattavan tuen tavoitteena oli mahdollistaa koulun oma kehittämistyö, jota seurattiin kahden vuoden ajan. Hanke toteutettiin toimintatutkimuksena." Vaikka raportti ei ole niin hirveän vanha, niin voi taas todeta, että samat asiat ovat pyörineet koulun uudistamisen teemoina  jo vuosikymmeniä, ainakin. Raportti voisi olla kirjoitettu eilen. Vai mitä voisi sanoa tästä: 

"Kun puhutaan kasvatuksen arvoista ja ihanteista koulutyössä, joudutaan tarkastelemaan kunkin koulun yhteisöllistä tilaa eli opettajakunnan, koulun muun henkilökunnan ja oppilaiden muodostamaa kasvatusyhteisöä. Vaikuttaa siltä, että monet koulut ovat yhteisöllisesti melko heikosti kehittyneitä. Koulun todellisuus muodostuu pääosin yksittäisten opettajien luokkiensa kanssa tekemästä työstä. Yhteisesti muodostettu käsitys kasvatuksen perusteista, ihanteista, tavoitteista ja menetelmistä puuttuu. Jokainen opettaja toimii henkilökohtaisesti sisäistämiensä arvojen ja ihanteiden varassa, koulutuksen näkökulmasta toki ammattitaitoisesti."

ja

"Koulu ei kehity riittävästi pelkästään luottamalla jokaisen opettajan yksilölliseen kasvuun. Opettajien autonomia onkin useammin eristäytymistä kuin positiivisessa mielessä yksilöllistä toimintaa. Eristäytyminen estää yhteistä kehittymistä, koska hyvät asiat eivät leviä itsestään yhteisössä eikä yhteisö siten voi käyttää hyväkseen jäsentensä osaamista. Kun todellista tietoa toisten kasvattajien työstä ei ole, ei myöskään voida suorittaa yhteistä arviointia. Kasvatustyön idea pelkistyy helposti opetussuunnitelman tekniseen osaan ja pahimmassa tapauksessa oppikirjoihin. Eristäytyminen on yhteisöllisyyden vastakohta. Yhteisöllisyyden sisällä tulee aina olla riittävästi tilaa yksilöllisyydelle ja itsenäisyydelle. Yhteisön tuki mahdollistaa vapaan yrittämisen ilman, että opettaja joutuu suojautumaan esimerkiksi epäonnistumisen ja se ilmitulon pelosta. Yhteisöllisyys ja yksilöllisyys ovat saman kolikon eri puolia. Jos toista korostetaan liikaa, toinen kärsii. (Sahlberg, 1996). Molempia on hoidettava yhtä aikaa ja aktiivisesti. Peruskoulun pedagoginen kehittäminen edellyttää, että


-koulukohtainen kehittäminen ja arviointi tapahtuvat yhteisöllisesti


-kouluihin luodaan yhteisöllisyyttä tukevat keskustelurakenteet


-johtajuutta kehitetään pedagogisen ohjaamisen suuntaan


Koulujen ongelmat eivät johdu opettajien ammattitaidon puutteesta vaan koko toimintakulttuurimme muuttumisesta. Hallinnollisella mallilla ja tiukkoihin tehtäväkuviin perustuvalla työnjaolla ei enää saavuteta niitä tavoitteita, joita tämän päivän institutionaaliselle kasvatustyölle asetetaan. Yhteisöt, jotka elävät vain yksittäisten työntekijöidensä jaksamisen varassa, ovat usein heikkoja ja haavoittuvia. Tällöin ne eivät myöskään kasvatusyhteisöinä kykene tarjoamaan kestävää lähtökohtaa tulevien sukupolvien kasvulle."


Tässä ollaan oman kiinnostuksen ytimessä. Nyt yritämme kirjoittaa hiukan uudesta näkökulmasta koulujen yhteisöllisyydestä kun käytämme mm. termejä sosiaalinen pääoma ja rakenteellinen välinpitämättömyys. Katsotaan mitä tulee ja etenkin haluaako joku julkaista vaikeasti markkinoitavan kirjan :)

Kone-säätiö rahoitti Kasvatuskulttuuriprojektia ensin varhaiskasvatuksen piirissä 1985-1986 ja sitten perusopetuksessa 1997-99. Raportti on laadittu Kone-säätiölle ja koskee tätä jälkimmäistä vaihetta. Maailma on vähän muuttunut. Oma silloinen kouluni oli yksi projektiin osallistuneita. Peruskouluja tuolloin oli vaikea löytää mukaan kun sen sijaan varhaiskasvatuksessa osallistujia oli helppo löytää. Nyt voisi olla (luulen) jo perusopetuksessakin enemmän kouluja, jotka haluavat kehittää työyhteisöään.
Raportissa kerrotaan, miten osallistujakoulut kokivat koulutuksen, jonka tarkoituksena oli kehittää yhteistä tavoitetietoutta ja toimintakulttuuria eli yhteisöllisyyttä. Vaikea rasti, mutta tarpeellinen ja on edelleen tulossa.


Erään rehtorin loppupalautteesta:

"Asennoituminen työtoveriin “mahdollisuutena“ on uskoakseni ihan valtava oivallus koulumaailmassa ja myös meidän koulussamme. Positiivinen uteliaisuus on herännyt opettajien kesken. Ehkäpä olemme myös entistä paremmin huomanneet muidenkin työntekijöiden läsnäolon ja ymmärrämme yhä selvemmin, että opettajien työlle tarvitaan kaikkien tuki ja päinvastoin. Ennen laiminlöimme paljon enemmän aikuisten viihtyvyyttä työpaikalla, nyt kiinnitämme siihenkin enemmän huomiota lisääntyneen yhteistyön ansioista."
Tuossa on jo hieno alku! Jotta koulu toimisi yhteisönä lasten kasvun alustana, pitää opettajien ensin muodostaa yhteisö, jolla on yhteinen tavoite. Sitten on mahdollista liittää yhteisöön oppilaat, kodit ja sidosryhmätkin, kukin omalla roolillaan. Yhä suurenevissa kouluissa on mielestäni huutava tarve perustaa rakenteet, jotka mahdollistavat hyvän yhteisöllisyyden.




maanantai 7. kesäkuuta 2021

Nyt on kesä

 Aina välillä löytää kirjoituksen, jossa sanotaan jotain itselle tärkeää paremmin kuin itse osaisi. Enpä ole täällä montaakaan kertaa jakanut muiden kirjoituksia, mutta nyt on syytä. Isojen asioiden sanoittaminen niin, että moni ymmärtää, ei ole helppoa. Janne Saarikivi sen teki viime lauantaina Hesarin Vieraskynässä : Juuri tänään elämä on juhla (LINKKI)  Eräs ystäväni kommentoi: Itkettävän hieno kirjoitus. -Ja onhan tuo.

Omia ajatuksia selventää, kun joku sanoittaa noin hyvin koulun päättöpäivän tunnelman. Olenhan monta kertaa ja eri tavoin toivotellut oppilailleni hyvää kesää ja hyvää elämää. Tämän olisin aikoinaan voinut jakaa, mutta jaan sen nyt.

Tässä kuvakaappaus netistä.


Paitsi hienosti kirjoitettu, niin jotain koskettavaa Janne tavoittaa nuoren päivästä, jolloin jotain loppuu ja paljon aukeaa eteen. Hyvin hän osaa kirjoittaa ihan kaikille. Ei ole tarpeen tai tärkeää että kaikilla on samanlainen tilanne tai polku edessä. Ei ole tärkeää olla paras, tärkeää on kasvun mahdollisuus ja itsensä toteuttaminen. Helposti unohtuu nimittäin oppilaitoksen kesälomien alkaessa, että kaikille päättöpäivä ei ole hyvä juhlapäivä. Se voi olla myös pettymyksen päivä, tai voi tulla tunne että ei kelpaa. Ehkäpä Janne Saarikiven tavoitteena onkin kirjoituksessa muistuttaa että vaikka koulujen päättöpäivä laittaa nuoria eräällä tavalla järjestykseen, on jokainen elämä ainutkertainen ja yhtä arvokas. Koulutus ei ole kilpailua parhaista arvosanoista, vaan elinikäisen kasvun ja oppimisen alusta. 

Jokaisella on lupa määritellä itselle hyvä elämä ja pyrkiä sitä kohti. Hyvä opettaja tietää tämän, ja osaa kertoa sen heillekin, jotka eivät ole ns. hyviä oppilaita. Kaikki voivat olla omalla tavallaan hyviä ihmisiä ja osallistua yhteiskunnan ylläpitoon. Jos koulu voi auttaa yksilöitä kasvamaan täyteen mittaansa ja löytämään paikkansa yhteisössä, on se tärkein tehty.

" Taivaanranta on jo vaalea, ja nyt on kesä"



torstai 27. toukokuuta 2021

Yhteinen asia

 Tänään oli Hesarissa artikkeli kiusaamisesta  (linkki aukeaa tilaajille) kuntavaaliasioiden joukossa.
Toisaalla lehdessä oli sitten koulupsykologin haastattelu, jossa onneksi todettiin, että lapset voivat paremmin kuin koskaan. 

Miksi hyvinvointi ei ole uutinen? No ymmärrän, että journalismin tärkeä tehtävä on korjata epäkohtia. Kiusaaminen, toisin sanoen kaikki henkinen tai fyysinen väkivalta on ilmiö, jota emme todellakaan tarvitse, mutta jota kuitenkin esiintyy. Siksi se on esillä jatkuvasti tärkeänä aiheena. Joskus tuntuu, että samat artikkelit ja uutiset ovat esillä vuosikymmenet, toisinaan ne vain esitellään uusina. Minusta olisi hyvin tarpeen nostaa esiin koulukiusaamisen yhteisöllinen luonne.

No. Kiusaaminen ei lopu kokonaan, mutta se voidaan vähentää minimiin. Ihminen on taipuvainen väkivaltaan, mutta yhteisön tulisi suojella omiaan. Koulussa voidaan toimia niin, että kiusaaminen vähenee, eikä kukaan jää yksin sen kohteeksi. Hesarin laajassa artikkelissa kiusaaminen käsitettiin taas (tai ainakin sitä käsiteltiin niin) kahden yksilön välisenä ongelmana. Opettaja kyllä totesi että kiusatun parhaat kaverit jäivät entiseen luokkaan. Niinpä! Luokan ja koulun vaihto on aina oppilaalle uhkaava tilanne, jossa hänen sosiaalinen ympäristönsä koulussa muuttuu täysin. Tässä tilanteessa on erittäin tärkeää huolehtia siitä, että uusi oppilas saa heti ensimmäisenä päivänä perehdyttäjät, ryhmän joka huolehtii hänestä. Suosimassani oppivien ryhmien järjestelyssä näin tehdäänkin.

Tuntuu että kiusaamisessa jää jatkuvasti toinen puoli ratkaisua hoitamatta. Aikuisten yhteisön pitää kyllä tehdä tiivistä yhteistyötä, valvoa ja ohjata ryhmiä ja yksilöiden toimintaa. Mutta, aikuiset eivät ole paikalla kun kiusaamiseen johtavat tapahtumat alkavat, eivätkä voi olla jatkuvasti suojana kielteiselle ilmiölle joka tapahtuu lasten keskinäisessä suhteessa. Kiusaaminen koulussa on myös oppilaiden yhteisön asia. Ei riitä että aikuisten yhteisö kieltää sen, myös lasten muodostama ryhmä/luokka pitää saada mukaan. Luokka, joka ei salli kiusaamista, joko estää kiusaamistilanteen tai kääntyy ajoissa sen aikuisen puoleen, johon luotetaan. Luokasta siis ryhmästä pitäisi tehdä yhteisö, joka välittää jokaisesta. Se on tehtävä joka edellyttää jatkuvuutta ryhmään ja aikuisten kiinnostusta ohjata ryhmän sisäistä sosiaalista pääomaa myönteiseen kasvuun.

Eilen keskustelin opettajien kanssa kun toimin oppaana koulumuseossamme. Mietimme miten välitunnit hoituivat entisajan kyläkouluissa, kun opettaja ei valvonut välitunteja? Vallitsivatko viidakot lait, eli vahvempien sorto? Luulen melkein että ei ainkaan niin kuin kuvittelemme. Kyläkoulussa oli valmiiksi tiivit suhteet oppilaiden kesken. Varmaan kaikilla oli sisaruksia, serkkuja ja ystäviä jo valmiiksi koulussa, jossa kaikki olivat usein lisäksi samalla luokalla, ainakin melko tavallisessa yhden opettajan koulussa. Lapset olivat pienestä pitäen tottuneet ottamaan vastuuta pienemmistä, eihän vanhemmilla ollut aikaa valvoa lapsia. Aihetta on vaikea enää tutkia, mutta aikalaiset muistelevat usein näitä aikoja hyvälläkin. Ainakin oma isäni oli sitä mieltä että koulussa isommat pojat laittoivat järjestykseen jos joku yritti kiusata... No otos on pieni. Maailma on muuttunut kovin paljon. Yhä useampi lapsi kasvaa sellaisessa sosiaalisessa tilanteessa, jossa on vaikea kasvattaa suojaavaa sosiaalista pääomaa. Se olisi nyt koulujen tehtävä, ei sitä missään muualla voida enää hoitaa.

Olisiko tarpeen nähdä kiusaamisen torjuminen yhä vahvemmin lasten yleisenä osallisuuskysymyksenä?




maanantai 17. toukokuuta 2021

Katoavat koulut

Kouluissa odotetaan kesää ja lomaa. Koulutyön parhaita ja toisinaan haitallisia puolia on, että  koulun työvuosi rytmittyy meidän vuodenaikojemme mukaan niin vahvasti. 

Mutta siitä ei nyt pitänyt kirjoittaa. Kesäloman jälkeen on taas nimittäin käynyt niin, että joukko kouluja on hiljentynyt lopullisesti. Kouluja suljetaan maassamme kovalla vauhdilla, kuten jo vuosikymmeniä on tehty. Mihin kehitys päätyy? 

Koulujen määrä on aina vaihdellut, mutta nyt näyttää siltä että koulut vain vähenevät. 



Tilastokeskuksen mukaan Suomesta on hävinnyt ainakin 2500 peruskoulua vuoden 1990 jälkeen. Opetushallituksessa on laskettu että nykyisin peruskouluja on noin 2300. Vuonna 2040 jäljellä on enää alle 1300! (HS. 26.5.2020)

Osittain tämä selittyy kouluverkon harvenemisella. Maaseutukunnissa on yhä useammin päädytty siihen, että kyläkoulut lakkautetaan ja tilalle rakennetaan yksi koulu kunnan keskukseen. Näin toivotaan että koulupalveluja voidaan pitää yllä parhaiten tilanteessa, jossa oppilasmäärät laskevat. Suurin selitys on kuitenkin syntyvyyden väheneminen, tai oikeastaan romahtaminen. Helsingissä yli puolet asuinkunnista on jo yhden hengen koteja. Perinteinen ydinperhe lapsineen on jo lakannut olemasta elämsen pääasiallinen malli.

Tässä on tarpeen myös arvioida arvoja. Kun toisaalta haikailemme koulujen yhteisöllisyyden ja oppilaiden yksilöllisen tuen perään, niin yhä suuremmissa kouluyksiköissä tämä tavoite on entistä vaikeampi saavuttaa. Mikäli yhtään uskomme tutkittuun ns. Dunbarin lukuun (ja miksi emme uskoisi), yhteisöllisen ja turvallisen koulun ihannekoko on noin 150-200. Siirtymisellä suuriin kouluyksiköihin on hintansa. Niiden toimintakulttuuri pitää rakentaa hyvin toisella tavoin kuin kyläkoulussa, jossa kaikki jo tuntevat toisensa useiden sukupolvien ajalta. Uuden toimintakulttuurin rakentaminen voi kuitenkin kestää, koska kouluissamme ei useinkaan ole valmiina varsinaista toimintakulttuuria, jota voidaan kehittää.

Tulevaisuudessa tullaan toteamaan, että 2000-luvun alkupuoli oli suuren murroksen aikaa koulutuksessa ja sen järjestämisessä. Paitsi koulujen koko ja sijainti muuttuu, niin opetettavat asiat muutuvat, koulun tehtävä kansalaisuuteen saattamisessa tulee yhä tai taas tärkeäksi. Oppimisen välineet ja strategia muuttuvat. Huh, on siinä jännittävää urakkaa! -  No kaikki ei tapahdu kesän aikana, joten useimmat voivat kai jatkaa töitään kesän jälkeen melkein kuin ennen...




keskiviikko 28. huhtikuuta 2021

Koulutuksen tasa-arvoisuus muutoksessa

 Yhteiskunta ei ole sama kuin yhteisö. Yhteiskunta jakautuu lukemattomiin yhteisöihin, joissa ihminen kokee olevansa osallinen. Osallisuus ei kuitenkaan toteudu myönteisenä kaikille. Sosiaalinen pääoma voi olla niin puutteellinen, että se ei johdata hyvään elämään, jossa hyvä koulutus, innostava työ ja hyvät kaverit ovat keskeinen osa.

Aika pitkään on meillä varoiteltu suurimpien kaupunkiemme sisäisestä eriytymisestä. Parhaat ja heikoimmat koulut löytyvät pääkaupunkiseudulta. Toki Pisa antoi viitteitä myös syrjäseutujen ja kasvukeskusten välisestä kasvavasta erosta.

Pääkaupunkiseudulla on ollut jo pitkään näkyvissä kehitystä, jossa huono-osaisuus keskittyy määrätyille asuinalueilla ja sen seurauksena näiden alueiden koulut tuottavat heikompia oppimistuloksia ja heikommat mahdollisuudet jatko-opintoihin. Pahimmillaan tästä tulee itseään toteuttava kierre. Alueiden  nuoret omaksuvat ajatukset, että heillä ei ole samat mahdollisuudet kuin muilla. Sosioekonominen tausta periytyy yhä voimakkaammin, kun ympäristökin tukee eriytyvää näkyä. Pääkaupunkiseudulla on mahdollista kehitys, jossa muodostuu eliittikouluja ja varakkaampien asuinaluieta. Tämä kehitys näyttää kiihtyneen 2000-luvulla. Siihen olisi syytä saada stoppi, sillä jatkuessaan tämä kehitys murtaa yhteiskuntamme toimivuutta. Seuraavassa kuvassa kehitys tulee näkyviin, miesten ja naisten asema on vaihtanut paikkaa.

Viime aikoina on julkaistu tutkimuksia aiheesta. Apulaisprofessori Sonja Kosunen (linkki Hesariin 30.1. 2021 aukeaa tilaajille) on jo tutkinut väitöskirjassaan koulujen eriarvoistumisen tekijöitä. "Lapsen kouluvalinnan optimoiminen kilpailussa oppilaspaikoista nivoutui paitsi tietynlaiseen sosiaaliseen pääomaan, myös kulttuurisen ja taloudellisen pääoman muuntamisen ja kentältä toiselle siirtämisen mekanismeihin. Parhaiten kilpailussa oppilaspaikoista vaikuttivat selviytyvän ne, joilla oli näitä kaikkia. Sosiaalisen pääoman merkitys korostui."

Kalevi Sorsa säätiö julkaisi äskettäin Maija Mattilan toimittaman artikkelikokoelman Eriarvoisuuden tila Suomessa 2020. Siinäkin koulutuksen tasavertaisuus on tärkeässä osassa. On nähtävissä että koulutus periytyy aiempaa voimakkaammin (paluuta entiseen?) Myös maahanmuuttaneilla on ollut vaikeuksia kuroa kiinni täällä syntyneiden etumatkaa sosiaalisessa pääomassa. Tarvitaan yhteiskunnan tehokkaampia toimia.

Venla Bernelius ja Heidi Huilla ovat tuottaneet Valtioneuvoston julkaisun 2021:7 Koulutuksellinen tasa-arvo, alueellinen ja sosiaalinen eriytyminen ja myönteisen erityiskohtelun mahdollisuudet. Tämän julkaisun aihe on ollut kiitettävästi mediassa esillä ja syystä. Hesari otsikoi tänään 28.4.: "Suuri osa Helsingin, Espoon ja Vantaan huono-osaisuusriskin kouluista sijaitsee syrjäytyvissä kaupunginosissa." ..."Syrjäytymiskierteessä olevilla kaupunkialueilla lasten ja nuorten henkinen etäisyys naapurikaupunginosan lukioon voi olla valtava".  Artikkelissa Venla Bernelius toteaa, että oppilaiden osaamisessa voi olla jopa kahden vuoden eroja parhaiden ja heikompien koulujen välillä. " Erityisen huolestuttava havainto on Berneliuksen mukaan se, että osaamiserot ovat kasvaneet sekä oppilaiden ja koulujen välillä. Peruskoulu ei enää vaikuta tasavertaiselta eri alueilla asuvien lasten ja nuorten tai edes koulujen kesken." Koronakriisi voi hyvinkin voimistaa kehitystä. Bernelius korostaa, että koulujen nimiä ei julkisteta, koska se voisi vain lisätä koulujen eroja. Näin on käynyt monissa maissa.

Miksi erot kasvavat suuriksi juuri kaupungeissa? Yksinkertaisesti siksi, että valinnanmahdollisuuksia on paljon - mutta mahdollisuus valita esimerkiksi asuinpaikkansa ei koske kaikkia. Hyväosaiset muuttavat aluielle jossa on muita hyväosaisia ja valitsevat lapsilleen koulun, jossa arvelevat sosiaalisen pääoman olevan suuri ja jaettavissa. Koulushoppaaminen on lisääntynyt ja koulujen erikoistuminen vielä ruokkii kehitystä lisää. Sosioekonominen tausta määrittää liian vahvasti sosiaalista pääomaa. Olisi erittäin toivottavaa, että sosiaalista pääomaa voidaan koulussa turvata kaikille ja erityisesti heille, jotka taustastaan johtuen uhkaavat jäädä siitä paitsi. Jotta tämä onnistuisi, tarvitaan yhteisöllinen koulu. 

Kaupungit ovat aina olleet eriytyneitä asukasrakenteeltaan. Kaupungeissa työnjako on paljon erikoistuneempaa kuin maaseudulla, jossa kaikkien piti osata kaikkia ja keskinäinen riippuvuus oli suurta. Etenkin Suomessa olemme voineet olla ylpeitä pyrkimyksestämme tasavertaisuuteen. Ilmainen koulutus on ollut paras työkalumme tasa-arvon edistämiseksi. Suurimpien kaupunkiemme kehitys on kulkemassa nyt takaisin kohti keskiaikaa, jolloin kaupunkien rakenne perustui asukkaiden varallisuuteen ja asemaan. Toivottavasti kaikki haluavat tähän muutoksen. Koulussa voidaan olla tämän kahityksen murtajia, ilman poliittista vääntöä yhteisörakenteiden muuttamisesta. Tasavertaisuus on koulun tehtävä - inhimillinen ja sosiaalinen pääoma. Veikkaanpa taas että koulu tulee tästäkin syystä muuttumaan yksittäisten ammattilaisten professionaalisesta työpaikasta affektiivista työtä tekevien aikuisten yhteisöiksi. Monin paikoin työtä jo tehdään.