sunnuntai 30. huhtikuuta 2017

Ihmisen laiskuudesta

Vapunaatto. Lumi- ja räntäsade ulkona ei oikein tunnu asiaankuuluvalta. Mutta, vappu on kuulemma työn juhlaa, joten on hyvä hetki pohtia työtä, ahkeruutta ja laiskuutta.
Ehkä en pelkätään laiskuuttani palaa hiukan samaan aiheeseen kuin edellisessä päivityksessä.

Ahkeruus on ilomme, opetettiin kai ennen ja jotenkin samoin ajatuksin nytkin suhtaudutaan työtekoon. On hiukan filosofinen kysymys ovatko lapset ja nuoret työssä koulussa. Työn etiikkaa kumminkin tarjoamme oppimiseen ja opiskeluun. Koulussa ollaan myös elämässä elämää ja kasvamassa, se on hyvä muistaa. Koulu on työpaikka vain opettajille.

Miten suhtautua ahkeruuteen ja laiskuuteen kasvattajana? Olen sitä usein pohtinut. Varsinkin aikamme jossa on käynnissä arvaamaton kulttuurinen murros, asettaa monet teollisen ajan hyveet uuteen valoon. Nyt työnteko saa ja usein sen pitääkin olla hauskaa, jos halutaan synnyttää uusia innovaatioita. Ilman laiskuutta tai ainakin halua tehdä asiat helpommin, olisi moni keksintö jäänyt keksimättä. Oppimisesta tiedämme kai nykyään, että siinä voi olla rentoja hetkiä ja sitten myös ahkerointia, vaikkapa puurtamistakin- mutta ei liikaa, koska se tappaa kiinnostuksen.

Vanha kamuni Martti kirjoitti mainiosti blogissaan uuden opsin suhteesta koulun arkeen:                 "Ope mä oppisin paremmin jos sä selittäisit ja kertoisit" (linkki)

Martti kertoo kuinka eräs opettaja oli halunut toteuttaa uutta opsia ja kyseli oppilailtaan miltä uusi opetustapa tuntuu. Vastaukset olivat (tietysti) konservatismin vastaisku, joista opettaja teki sen päätelmän, että pitää siirtyä osittain entiseen.

Tarkastelelen paria lausetta:

"Mä en tee mitään ku ei tästä tuu numeroo"  Mitä se on? Koulu on häivyttänyt lapsen luontaisen innon oppia ja tutkia. Ulkoinen palkkio on syrjäyttänyt sisäisen motivaation.

"Oppisin paremmin jos pitäisit kokeen" Mitä se on? Ihan sama ilmiö kuin edellä. Tässä vielä korostuu se, että oppilas on luovuttanut opiskelunsa motivaation ylläpidon opettajalle.

"Ope mä oppisin paremmin jos sä selittäisit ja kertoisit" Mitä se on? Oppilas on tottunut olemaan vastaanottaja ja on omaksunut roolin jossa ei paljon tarvitse ajatella itse.

Luulisin, että mitä pienemmiltä oppilailta kysyttäisiin vastaavissa tilanteissa, niin sitä innostuneempia vastauksia saataisiin. Pitkä kouluputki urauttaa...

Kerronpa (vaikka olen täällä varmaan joskus kertonutkin) oma kokemuksen asiasta noin neljän vuoden takaa:

Eräässä koulussa meillä oli tvt-oppimisen projekti. Matematiikan opettaja kokeili pari viikkoa käänteistä opetustilannetta, jossa uuden oppiminen oli siirretty kotiin opetusvideoiden katsomisen pariin. Koulussa siten varmennettiin opittua. Kun päättöarvioinnissa kasiluokkalaiselta tytöltä (hyvin pärjäävältä) kysyttiin, että mitä mieltä hän on ollut tästä tavasta oppia, oli vastaus: "Kyllähän tämä on mukavaa vaihtelua, mutta mieluiten opiskelen vanhalla tavalla." Kun kysyimme miksi, niin syykin selvisi: "No, kun tässä joutuu ajattelemaan niin paljon itse."  Aika jäätävä vastaus....

Suomi elää kulttuurista ennenkokematonta murrosta. Emme tiedä mitä ammatteja on jäljellä tai tullut uusia, kun koulussa nyt olevat valmistuvat ammatteihin. Emme oikein edes tiedä millaisia valmiuksia tulevassa yhteiskunnassa pärjäämiseen tarvitaan. Mutta oppia pitää varmaan haluta.

Keskimäärin olemme mukavuudenhaluisia, minä ainakin. Se on ollut siunaukseksi monen asian kehittämisessä. Ihminen  oppii kun on innostunut, mutta mukavuusalueilta on hyvä osata poistua.

Armeijassa 70-luvun hämärässä menneisyydessä olin huolissani siitä, että suuri osa porukasta tuntui omaksuneen käsityksen, että työn välttely on tarpellinen taito. Eiköhän sielläkin ole menty eteenpäin ja uskon että koulussakin parhaillaan tehdään töitä oppimisen innostuksen palauttamiseksi. Ja opetetaan myös tarvittaessa puurtamaan.

Tärkeää on nostaa koulun merkitystä oppijoiden elämässä  ja pitää yllä oppimisen intoa. Sittenhän kaikki onkin helppoa!





keskiviikko 19. huhtikuuta 2017

Elämäänsä tyytyväiset

Pisa jaksaa aina vaan kiinnostaa, varmaan siksi että sen avulla voidaan valottaa monia todella kiintoisia ilmiöitä.

Tänään levisi medioissa kommentteja uusimman Pisa-tutkimuksen tyytyväisyysmittausten tuloksia.
Kommentoin mediasta lukemaani. Isossa lehdessä (HS 18.4.) oli valotettu asiaa laajasti: Uusi tutkimus paljastaa: Suomalaisnuoret ovat hyvin tyytyväisiä elämäänsä- Aasian menestyjämaat jäivät kauas taakse.

Sattuipa kohdalleen. Edellisessä päivityksessä juuri pohdiskelin koulun kahden päätehtävän, kasvatuksen hyvään elämään ja opetuksen jatko-opintokelposeksi, mahdollista ristiriitaa. Suomalainen koulumenestys näyttäytyy yhä, noh, suomalaisemmalta. Täällä pärjätään ilman hiillostusta ja paineitakin. Menestystekijämme ovat varmasti jatkossakin muualla kuin armottomassa pänttäämisessä ja ylipitkissä koulupäivissä. Sehän tarkoittaa että opettajilla on edessään kiinnostava todellista asiantuntijuutta vaativa tehtävä. Hienoa!

Äkkiä lukien poimin kolme kiinnostavaa asiaa, joiden samanaikainen esiintyminen on ainakin alkuunsa hämmentävää.

- Etenkin pojat ovat elämäänsä tyytyväisiä. Vaikka heidän tuloksensa koulussa ovat tyttöjä paljon huonommat ja vaikka pojista muodostuu se joukko joka uhkaa jäädä koulutuksen ja työelämän ulkopuolelle. Tytöt, vaikka menestyvät paremmin ovat paljon tyytymättömämpiä. Hmm?

- Suomalaisnuoria ei ahdista mahdolliset heikot arvosanat, toisin kuin useissa maissa. Suomessa ei ole myöskään tiukkoja valtakunnallisia testausjärjestelmiä hiostamassa oppilaita ja opettajiakin.

- Nuortemme koulumotivaatio on edelleen kadoksissa. Koululaisten suoritusmotivaatio oli vertailun alhaisin, mutta tulokset toki hyviä.

Tästä seuraa hiukan kummallisia ajatuskulkuja: Pitääkö kasvattaa laiskoja mutta tyytyväisiä kansalaisia vai opettaa ahkeruuteen ja johdattaa stressaavaan suoritusopiskeluun? Ja mieleen nousee satu Muurahainen ja Heinäsirkka...

Ehkäpä vaihtoehdot eivät meillä ole nämä. Poikien (ja tyttöjenkin) myönteinen elämänasenne on vain saatava tukemaan koulumenestystä. Uusi opsimme on jo ottanut huomioon tilanteen. Hesarissa professori Jouni Välijärvi sanoo kaiken sen mitä itse haluaisin sanoa, mutta paremmin kuin osaisin: 

Välijärven mukaan tulevaisuudessa avainsana on osallistava ja yhteisöllinen pedagogiikkaa. Hänen mukaansa nuorten omat ajatukset tulee ottaa entistä enemmän huomioon koulutyön suunnittelussa.  Nuoret olisi tärkeää saada ymmärtämään, että oppiminen ei ole tärkeää vain tutkintojen ja työelämän kannalta, vaan se on arvo sinänsä ja lisää laadukasta elämää.

”Siinä voitaisiin hyödyntää tehokkaammin teknologiaa ja ottaa oppilaiden omat ideat ja aloitteet nykyistä enemmän mukaan koulutyön suunnitteluun. Se on meidän keskeinen haaste”, Välijärvi sanoo.

”Osallistava ja yhteisöllinen pedagogiikkaa on tulevaisuutta, joka myös valmentaa tulevaan työelämään, jossa tehdään asioita yhdessä eikä yksin nurkassa tuhertaen.” HS

Ihan niin. Viimeisimmässä kirjassamme lanseerasimme käsitettä pedagoginen viihtyminen, josta opettaja on ryhmäänsä ohjatessaan vastuussa. Juuri noista asioista on silloin kyse.

Yhteisöllinen pedagogia ja pedagoginen viihtyminen ovat työkaluja jolla voidaan pysäyttää myös huolta herättävä ilmiö, jossa osa koululaisista (15%)  tuntee olevansa koulussa ulkopuolinen. Ulkopuolisuuden tunteesta kehittyy usein koko elämää varjostava haitta. Koulussa voidaan toimintakulttuuria ja pedagogisia käytäntöjä kehittää niin, että kukaan ei jää yksin. 

Uuden opsin toteuttaminen on nyt erityisen tärkeää.  Ja monin paikoin ollaan innolla tehty jo paljon.

tiistai 11. huhtikuuta 2017

Arviointia vai arvostelua?

Kas tässä kysymys.

Olin reilu viikko sitten Kriittisen Korkeakoulun järjestämässä Kasvatuksen foorumissa jossa Irmeli Halinen kuvasi uuden opetussuunnitelman tämän hetken näkymiä: Mikä koulussa muuttuu ja on jo muuttunut ja Juhani Rautapuro valotti arvioinnin nykytilaa esityksellä:  …and justice for all? Perusopetuksen oppilasarviointi puntarissa.

 Oli oikein antoisa tilaisuus, josta riitti kotonakin puhuttavaa. Minulta oli pyydetty puheenvuoro tuohon arviointiesityksen jälkeen. Sen sisältö oli suunnilleen tämän suuntainen (ja siitä ajatus on jo jatkunut):
Opettajan tehtävä on kasvattaa ja opettaa. Jostain syystä silti arviointi kohdistuu lähes täysin opetukseen ja oppimisen tuloksiin ja on ollut enemmän arvostelua kuin arviointia. Vaikka tiedämme  (ja Rautapurokin sen taas esitti) että perinteinen numeroarviointi on melkein arpapelia, niin kuitenkin sitä käytetään. Tutkimukset osoittavat nimittäin selkeästi, että  koulussa kuutonen onkin toisessa koulussa yhdeksän. Numerot eivät vastaa toisiaan ja asettavat oppilaat eriarvoiseen asemaan. Rautapuro totesikin sattuvasti että vanhempien pitäisi yritää saada lapsensa kouluun johon pyritään vähän, On todennäköistä, että siinä koulussa saa hyvät numerot helpommin kuin ns. eliittikouluissa. Kysymys kuulukin: Kun numeroarviointi on melkoisen huono tapa antaa arviointia, miksi sitä kuitenkin käytetään?
Suomessakin halutaan vielä vähentää  pääsykokeita oppilaitoksiin, vaikka ne takaavat parhaiten tasapuolisen mahdollisuuden päästä jatko-opintoihin. Ihmeellistä.

Miksi sitten käytämme (oppimisen) numeroarvostelua, jos siitä ei ole oikein mihinkään?
No, onhan sitä aika helppo käyttää. Ja ainahan sitä on käytetty... Nyt olisi kyllä jo tekniikkaa, jonka avulla voidaan kerätä monipuolista näyttöä. Opettaja joutuu ja on tottunut minusta vieläkin arvioinnissa arvostelemaan opetuksen/oppimisen melko yksiselitteisiä tuloksia, vieläpä vertaamalla muihin. Järjestelmä tuo opettajille valtaa ja kertoo varsinkin koulutuksen tarpeesta tuottaa standarnisoidusti oppineita yksilöitä yhteiskunnan tuottaviin tehtäviin. Kaikuja säätyjen ja teollisen vallankumouksen ajoilta...

Mutta palatakseni kasvatukseen ja opetukseen. Arviointikäytännöt tuovat esiin opettajan kaksijakoisen ongelman koulutuksen nykykäytännöissä. Oppimisen arvostelu lyö usein korville kasvatuksen tavoitteita. 

Vaikka tiedetään että negatiivinen palaute on motivaatiolle tuhoisaa, niin arvostelussa on perinteisesti varattu paikka "huonoille". Kyllä minä sitä aina ihmettelin että miten antamani kuutonen liikunnassa auttaa numeron saanutta poikaa innostumaan elinikäisestä liikuntaharrasteesta? Ei varmaankaan mitenkään, vaan päinvastoin usein tapahtuu syrjäytymistä ja motivaation romahdus. Numeroarvostelussa varataan paikka huonoille, jotka ovat vuodesta toiseen niitä samoja, jotta tiedetään ketkä ovat hyviä. Niinhän se on.

Kasvatusmielessä tarvitsisimme arviointia, jonka avulla kukin asettaa tavoitteen omista lähtökohdistaan ja eteneen prosessissa tavoitteensa suuntaan. Opettaja auttaa tavoitteen asettamisessa ja tukee niihin pääsemisessä. Jotta ihan jokainen voisi löytää vahvuutensa, luoda merkitystä ja hallita elämäänsä, tarvittaisiin arviointia, ei arvostelua. Kasvatuksen tulosten arviointi on vain kovin vaikeaa.

Nyt kun uusin opetussuunitelma pyrkii taas siirtämään koulutuksen tehtävää kasvatuksen, valmennuksen ja yksilön omien vahvuuksien tukemiseen, tarvittaisiin uusia arviointitapoja- ja kyllähän niitä opsi tarjoaakin, kun tarkasti luetaan. Kannustaminen on arvostelua tärkeämpää.

Minun ihannekuvassani yo-kirjoituksista vihdoin luovutaan ja sen tilalla opiskelijat tekevät oppiainerajat ylittävän lopputyön. Jos lukiosta on tarkoitus hakeutua korkemman asteen opintoihin, niin lopputyö valmentaisi varmaankin paremmin tulevaan. Oppilaitokset saavat parhaan opiskelija-aineksen omilla pääsykokeillaan kuitenkin. 
Perusopetuksenkin puolella arvostelun tilalle voidaan nyt tuoda paljon enemmän palautetta ja yhteistä arviointia. Sen avulla oppilas voi löytää omia vahvuuksiaan ja ennenkaikkea säilyttää uskon omiin kykyihinsä oppia uutta. Opettajille on varmasti mieluisampaa antaa sellaista tukea, josta kaikki hyötyvät.