Alppilan yläkoulussa sattui ikävä tapaus.
Yllä olevassa linkissä on surkea uutinen. Vähän tulee mieleen Heidi Hautalan tapaus. Kaikki tietävät että tämmöistä tapahtuu joka päivä, mutta kun asia tulee jonkun kohdalla ilmi, niin kaikki muut ovat sitten pyhimyksiä...
Ei voida tehdä minusta näin kasvatuksessa, että ollaan kuin lätkää pelaamassa koulussa. On epäviralliset arjen pelitilannesäännöt ja irti arjesta olevat viralliset säännöt. Toisin kuin lätkässä kannatan ehdottomasti sitä että viralliset säännöt kehittyvät käytännöstä, siitä mitä oikeasti tapahtuu.
Surkeaa on, että esimies ei tue alaistaan vaikeassa tilanteessa. Kehnoa työnantajapolitiikkaa. Enpä usko että Helsinkiin on ainakaan yhtään helpompi löytää erkkaopeja nyt töihin. Ainoa oikea tapa olisi minusta ollut, että todetaan valitettavan tilanteen tapahtuneen ja halutaan opettajille lisää valtuuksia. Puolustetaan opettajaa, joka toimi vaikeassa tilanteessa, eikä paennut oppilaan uhmaa. Koskemattomuus röyhkeän käytöksen puolustajana on yhteiskunnallinen vinksahdus ja lähestyy naurettavuutta.
Kasvatuksellisesti on vastuutonta aikuisten toimintaa vetäytyä näissä kohdin epämääräisen koskemattomuuspykälän taakse. Millainen viesti syntyy kouluyhteisölle (tai nuorille yleensä) siitä että opettaja (yhteiskunta) näyttää avuttomuutensa? Oppilas haastoi julkisesti tuossa tilanteessa yhteisön ja sen säännöt, päätellen että hänelle ei voida mitään. Silloin on kyse luonnollisesti jo pitkällä olevasta sosiaalisesta kyvyttömyydestä tai osaamattomuudesta. Kyseessä on, onneksi poikkeustilanne. Poikkeustilanne hoidetaan poikkeavilla menetelmillä.
Ihan näin yksinkertaista ei kasvatus tietenkään ole. Itse olisin kuitenkin saanut potkut varmaan monesti kun aloitin urani ns. tarkkailuluokalla. Varsinkin alussa painittiin, joskus hiki päässä, harva se päivä. Siitä alkuasetelmasta syntyi kuitenkin luottamus ja turvallinen suhde. Osoitin rajat ja sen että oppilaani olivat minulle tärkeitä. Myöhemminkin pyrin katkaisemaan agressiotilanteet nopeasti, tarpeen vaatiessa fyysisellä puuttumisella. Usein se on varmaan ollut kaikkien osapuolten etu.
Hurskastelu ei auta kun ollaan vaikeiden tilanteiden edessä. Ne ovat arkipäivää kuitenkin, vaikka emme sitä toivoisi. Tarvittaessa on kasvattajankin asetuttava ihan fyysisesti muuriksi, joka luo myös turvallisuutta yhteisöön.
Kysymys on vaikea Alppilan tilanteessa, kun ei voida osoittaa muiden olleen fyysisesti uhattuina. Yhteisön kannalta on kuitenkin varmasti ollut turvallinen työ- ja kasvuympäristö uhattuna. Kyllä kai sekin on tärkeää.?
Tästä riittää varmaan kouluyhteisöissä puhuttavaa, taas kerran. Asiasta on hyvä puhua ja sopia jokin toimintalinja. Tosin sopiminen ei aina auta kun tilanne tulee pyörremyrskynä päälle...
lauantai 30. maaliskuuta 2013
sunnuntai 24. maaliskuuta 2013
Kuka päättää opiskelun mielekkyyden?
Hesarissa oli kiinnostavia kannanottoja lähinnä lukion ja ylioppilaskirjoitusten mielekkyydestä nuoren kannalta. Ainahan aiheesta on jännitettä löytynyt, muistaakseni jo 60-luvulla...
Hesan nuorten ääni-toimituksen Heta Lampinen haastoi meitä kysymällä miksei lukiossa voida opettaa olennaista ja toteuttaa lukiolain tavoitteita (kasvua tasapainoiseksi ihmiseksi ja yhteiskunnan jäseneksi)? Hän kirjoittaa lopuksi: Lukio kaipaa ryhmäkokeita, tilaisuuksia harjoitella esiintymistä, vuorovaikutustaitoja ja yhteistyötä! Olisi mahtavaa nähdä nykyisen faktatietokilpailun muuttuvan opiskelijan, opettajan ja ylioppilastutkintolautakunnan yhteiseksi matkaksi kohti tulevaisuutta.
Tuskinpa yhteiskuntamme siihen kaatuisi.
Hmm..
Niin, miksei? Koulutusjärjestelmämme on ollut hyvä ja tuottaa edelleen osaamista. Tiedämme kumminkin nyt aika varmasti, että osaamisen kriteerit muuttuvat. Oppimaan oppiminen on nyt tärkeintä, mitä voimme koulussa opettaa. Ihminen oppii parhaiten kun hän on vuorovaikutustilanteessa aktiivinen, kiinnostunut ja motivoitunut. Tärkeää lienee myös, että tiedon voi liittää mielekkääksi osaksi omaa tieto- tai ymmärrysvarantoa.
Minusta näyttää, että ilmassa on merkittäviä heikkoja signaaleja. Koulutusjärjestelmät ovat aina pärjänneet perinteeseen nojaamisella ja opettamalla sitä mitä muut ovat oppineet. Teollisessa yhteiskunnassa syntyi koulutusperinne joka nojaa ns. varmaan ja oikeaan tietoon ja sen toistamiseen.
Nuorisomme oireilee, koska he aavistavat, että heiltä tullaan odottamaan jotain muuta globaalissa ja muuttuvassa maailmassa. Olen melkoisen optimistinen uuden OPS2016 suhteen. Siinä tullaan varmasti huomioimaan muutoksen tarpeet. Toivottavasti me opettajat sitten luemme opsimme.
Tärkeintä minusta olisi, että tälläisiin nuorten omiin kirjoituksiin emme suhtaudu setä- tai tätimäisesti. Tarkoitan tällä sitä helppoa tapaa kieltää kritiikki ja vuoropuhelu: " Et vielä ymmärrä parastasi, mutta ymmärrät sitten isona" Huono peruste, kun me aikuiset emme sitten ole välttämättä vastaamassa huutoomme...
Koulutuksen suunnittelu ja toteutus kaipaa nyt paljon yhteisöllisempää kulttuuria. Koululaiset ja opiskelijat pitää saada mukaan osallistumaan heitä koskeviin asioihin. He eivät saa olla vain opetuksen ja kasvatuksen kohteita, vaan myös toimijoita, koska niin kaikki oppivat enemmän.
Että oliko siinä 60-luvussa jotain järkeäkin...
Hesan nuorten ääni-toimituksen Heta Lampinen haastoi meitä kysymällä miksei lukiossa voida opettaa olennaista ja toteuttaa lukiolain tavoitteita (kasvua tasapainoiseksi ihmiseksi ja yhteiskunnan jäseneksi)? Hän kirjoittaa lopuksi: Lukio kaipaa ryhmäkokeita, tilaisuuksia harjoitella esiintymistä, vuorovaikutustaitoja ja yhteistyötä! Olisi mahtavaa nähdä nykyisen faktatietokilpailun muuttuvan opiskelijan, opettajan ja ylioppilastutkintolautakunnan yhteiseksi matkaksi kohti tulevaisuutta.
Tuskinpa yhteiskuntamme siihen kaatuisi.
Hmm..
Niin, miksei? Koulutusjärjestelmämme on ollut hyvä ja tuottaa edelleen osaamista. Tiedämme kumminkin nyt aika varmasti, että osaamisen kriteerit muuttuvat. Oppimaan oppiminen on nyt tärkeintä, mitä voimme koulussa opettaa. Ihminen oppii parhaiten kun hän on vuorovaikutustilanteessa aktiivinen, kiinnostunut ja motivoitunut. Tärkeää lienee myös, että tiedon voi liittää mielekkääksi osaksi omaa tieto- tai ymmärrysvarantoa.
Minusta näyttää, että ilmassa on merkittäviä heikkoja signaaleja. Koulutusjärjestelmät ovat aina pärjänneet perinteeseen nojaamisella ja opettamalla sitä mitä muut ovat oppineet. Teollisessa yhteiskunnassa syntyi koulutusperinne joka nojaa ns. varmaan ja oikeaan tietoon ja sen toistamiseen.
Nuorisomme oireilee, koska he aavistavat, että heiltä tullaan odottamaan jotain muuta globaalissa ja muuttuvassa maailmassa. Olen melkoisen optimistinen uuden OPS2016 suhteen. Siinä tullaan varmasti huomioimaan muutoksen tarpeet. Toivottavasti me opettajat sitten luemme opsimme.
Tärkeintä minusta olisi, että tälläisiin nuorten omiin kirjoituksiin emme suhtaudu setä- tai tätimäisesti. Tarkoitan tällä sitä helppoa tapaa kieltää kritiikki ja vuoropuhelu: " Et vielä ymmärrä parastasi, mutta ymmärrät sitten isona" Huono peruste, kun me aikuiset emme sitten ole välttämättä vastaamassa huutoomme...
Koulutuksen suunnittelu ja toteutus kaipaa nyt paljon yhteisöllisempää kulttuuria. Koululaiset ja opiskelijat pitää saada mukaan osallistumaan heitä koskeviin asioihin. He eivät saa olla vain opetuksen ja kasvatuksen kohteita, vaan myös toimijoita, koska niin kaikki oppivat enemmän.
Että oliko siinä 60-luvussa jotain järkeäkin...
tiistai 12. maaliskuuta 2013
Kuinka monta auttajaa syrjäytyvä tarvitsee?
Luin päivän Hesarista artikkelia nuorten syrjäytymisestä.
Oaj on antanut teettämänsä erityistuen riittävyydestä tehdyn kyselyn tulokset. Tuloksista selviää, että erityistuen tarpeessa olevat oppilaat jäävät isossa ryhmässä ollessaan helposti ilman tarvitsemaansa tukea. Suurin osa opettajista on sitä mieltä, että ryhmäkoon pienentäminen ei sinänsä auta. Tuen saamisen sijaan pyöritetään paperirumbaa, oli erään opettajan ilmaus.
Samaa asiaa samalla sivulla kuvaa Helsingin diakonissalaitoksen tutkija Olli Alanen, joka on haastatellut nuoria syrjäytymiseen johtavasta polusta.
Erittäin kuvaava teksti oli tämä: ....vaan ovat jääneet häilymään sen (yhteiskunnan) reunoille. Näin on käynyt vaikka moni on tavannut paljon auttajia. Elämäntarina on kerrottu 150-200 ihmiselle, mutta mitään ei ole tapahtunut", sanoo Olli Alanen.
Voisin muuttaa kohdan vaikka moni on tavannut paljon auttajia, muotoon: koska moni on tavannut paljon auttajia.
Nuoria, sen enempää kuin muitakaan apua tarvitsevia, ei voi kovinkaan hyvin auttaa lisäämällä auttajien määrää moniammatillisiin tai oppilashuollon ryhmiin. Jos moniammatillinen tiimi kasvaa vaikka viidestä kuuteen henkilöön, tarkoittaa se vain, että tuettavan asiat jakautuvat yhä useammalle, mutta ei oikeastaan kenellekkään.
Olin tämän ilmiön äärellä jo joskus parikymmentä vuotta sitten. Minulla oli oppilas, jonka koulunkäynti ei sujunut. Kun ongelmat pahenivat kasvoi myös oppilashuoltoryhmän koko. Viimeisessä kokouksessa meitä istui kaksitoista ihmistä ja tämä oppilasraukka mukana pienessä neuvotteluhuoneessa, ihmettelemässä miten huonosti menee... Tunnelma oli aika painostava vaikka kaikki tarkoittivat hyvää. Mitään merkittävää apua en saanut oppilaalle luokkaani, siihen arkeen, jossa ongelmat ilmenivät. Kokouksen jälkeen kyseineen oppilas purki reaktionsa luokkaan aika tuhoisin seurauksin ja minä ilmoitin rehtorillemme, että tämmöisiin kokouksiin en enää tule. Olimme onneksi ihan samaa mieltä.
Taas ollaan yhteisöllisyyden ja siihen liittyvien ryhmädynamiikan ja kiintymyssuhdeteorian äärellä.
Mitä enemmän on vastuunkantajia, sitä tarkemmin on sovittava tehtävät, muuten mikään ei kuulu kenellekkään. Lapsi tai nuori, jolla on ongelmia, ei pysty päästämään useita, vaihtuvia aikuisia lähelleen. Emmehän me muutkaan sitä halua. Auttaminen perustuu luottamukseen, jota rakennetaan pysyvissä ihmissuhteissa.
Syrjäytymisen estäminen tai erityistuen järjestäminen koulussa pitää jakaa pieniin tiimeihin, jossa ihmiset eivät voi koko ajan vaihtua. Lapselle tai nuorelle pitää nimetä se yksi henkilö, joka on konkreettisesti tavoitettavissa ja tukena. Ei aina helppoa byrokratiassa, ymmärrän sen. Toisaalta ei kannata laittaa rahaa vain siihen että halutaan hyvää, pitää myös tehdä sitä mahdollisimman tuloksellisesti. Sen olemme velkaa avun tarvitsijoille.
Oaj on antanut teettämänsä erityistuen riittävyydestä tehdyn kyselyn tulokset. Tuloksista selviää, että erityistuen tarpeessa olevat oppilaat jäävät isossa ryhmässä ollessaan helposti ilman tarvitsemaansa tukea. Suurin osa opettajista on sitä mieltä, että ryhmäkoon pienentäminen ei sinänsä auta. Tuen saamisen sijaan pyöritetään paperirumbaa, oli erään opettajan ilmaus.
Samaa asiaa samalla sivulla kuvaa Helsingin diakonissalaitoksen tutkija Olli Alanen, joka on haastatellut nuoria syrjäytymiseen johtavasta polusta.
Erittäin kuvaava teksti oli tämä: ....vaan ovat jääneet häilymään sen (yhteiskunnan) reunoille. Näin on käynyt vaikka moni on tavannut paljon auttajia. Elämäntarina on kerrottu 150-200 ihmiselle, mutta mitään ei ole tapahtunut", sanoo Olli Alanen.
Voisin muuttaa kohdan vaikka moni on tavannut paljon auttajia, muotoon: koska moni on tavannut paljon auttajia.
Nuoria, sen enempää kuin muitakaan apua tarvitsevia, ei voi kovinkaan hyvin auttaa lisäämällä auttajien määrää moniammatillisiin tai oppilashuollon ryhmiin. Jos moniammatillinen tiimi kasvaa vaikka viidestä kuuteen henkilöön, tarkoittaa se vain, että tuettavan asiat jakautuvat yhä useammalle, mutta ei oikeastaan kenellekkään.
Olin tämän ilmiön äärellä jo joskus parikymmentä vuotta sitten. Minulla oli oppilas, jonka koulunkäynti ei sujunut. Kun ongelmat pahenivat kasvoi myös oppilashuoltoryhmän koko. Viimeisessä kokouksessa meitä istui kaksitoista ihmistä ja tämä oppilasraukka mukana pienessä neuvotteluhuoneessa, ihmettelemässä miten huonosti menee... Tunnelma oli aika painostava vaikka kaikki tarkoittivat hyvää. Mitään merkittävää apua en saanut oppilaalle luokkaani, siihen arkeen, jossa ongelmat ilmenivät. Kokouksen jälkeen kyseineen oppilas purki reaktionsa luokkaan aika tuhoisin seurauksin ja minä ilmoitin rehtorillemme, että tämmöisiin kokouksiin en enää tule. Olimme onneksi ihan samaa mieltä.
Taas ollaan yhteisöllisyyden ja siihen liittyvien ryhmädynamiikan ja kiintymyssuhdeteorian äärellä.
Mitä enemmän on vastuunkantajia, sitä tarkemmin on sovittava tehtävät, muuten mikään ei kuulu kenellekkään. Lapsi tai nuori, jolla on ongelmia, ei pysty päästämään useita, vaihtuvia aikuisia lähelleen. Emmehän me muutkaan sitä halua. Auttaminen perustuu luottamukseen, jota rakennetaan pysyvissä ihmissuhteissa.
Syrjäytymisen estäminen tai erityistuen järjestäminen koulussa pitää jakaa pieniin tiimeihin, jossa ihmiset eivät voi koko ajan vaihtua. Lapselle tai nuorelle pitää nimetä se yksi henkilö, joka on konkreettisesti tavoitettavissa ja tukena. Ei aina helppoa byrokratiassa, ymmärrän sen. Toisaalta ei kannata laittaa rahaa vain siihen että halutaan hyvää, pitää myös tehdä sitä mahdollisimman tuloksellisesti. Sen olemme velkaa avun tarvitsijoille.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)