maanantai 28. helmikuuta 2022

Luottamusta ei saa menettää

Kun maailma on nyt tämmöinen, pitää katsoa miten sitä voidaan parantaa. Viimeksi otin esiin opettajataustaisen jalkapallomaajoukkueen, Huuhkajien, valmentajan Markku Kanervan. Nyt jatkan toisella opettajataustaisella valmentajalla.  Erkka Westerlund on toiminut lukuisten menestyneiden jääkiekkoseurojen ja maajoukkueen valmentajana. Myös sen maajoukkueen, joka toi ensimmäisen maailmanmestaruuden. Mitä kertoikaan Hesari 24.2.:

"Jokerien jälkeen Erkka Westerlund valmensi vielä yhden kauden KHL:ssä 2017–2018 Salavat Julajev Ufaa. Vuosi Venäjällä avasi Westerlundin silmiä. Westerlund yritti valmennuskuntineen muuttaa venäläistä autoritaarista valmennus­tyyliä, mutta joutui lopulta antamaan periksi.

Parissa kuukaudessa Westerlund huomasi, että pelaajat eivät halunneet omaa ajattelua vaan ohjeita ja käskyjä.  (alleviivaus oma). Ylhäältä alas -johdettu kiekkokulttuuri näkyi Westerlundin mukaan myös olympia­finaalissa Pekingissä. Suomi pelasi joukkueena, Venäjä yksilöinä.

”Pelaajamateriaaleiltaan joukkueet olivat suhteellisen samalla tasolla, mutta joukkue­pelissä Suomi oli ihan eri tasolla kuin Venäjä.”

Ja miten tämä liittyy Ukrainan tragediaan? Tuo olympiakisojen loppuottelu näytti tämänhetkisen kriisin syyt pähkinänkuoressa. Meillä on kulttuurien törmäyksen tuloksena kriisi, jota emme ymmärrä. Autoritäärisesti johdetun valtion johto uskoo, että ylhäältä käskyttäminen ja valvonta on parempi kuin ihmisten oma ajattelu ja vastuu toimistaan. Venäjällä uskotaan että demokratia johtaa hajaannukseen. Mutta asia onkin päinvastoin: Yhdessä yhteisöt ovat vahvoja. Länsimaissa kehitystä on vetänyt tasa-arvoisuuden ja avoimuuden arvot. Kaikkialla ei ole näin. . Ehkä lyhyellä perpektiivillä ja siinä maailmassa joka perustuu ihmisten eriarvoisuuteen, näyttää siltä että asiat menevät kuten käsketään.

Suomessakin johdettiin autoritäärisesti, ainakin kouluissa, johonkin 1960-luvulle. Opettajia pelättiin (hyvässä tapauksessa kunnioitettiinkin) ja kuri oli tiukkaa = vaadittiin hiljaisuutta. Tosin se kuri katosi, kun valvonta loppui. Emme olleet itseohjautuvia ollenkaan.

Me länsimaissa ja etenkin Pohjoismaisssa olemme rakentaneet maailman parhaiten toimivia yhteiskuntia keskinäisen luottamuksen ja kunnioituksen, ei käskyttämisen varaan. Näihin arvoihin meidän tulee myös jatkossa lapsiamme kasvattaa. Molemmista on nyt suuri puute Putinin hallinnossa. Siitä kärsii kansa ja venäläinen kulttuuri.

Luottamus on sosiaalisen pääoman perusta. Ja tämän pääoman tasapuolinen varmistaminen kaikille on annettu koulun tehtäväksi. Missään muualla sitä ei edes voi hoitaa. Jotta siinä voidaan onnistua tarvitaan muutakin kuin kirjattu tavoite. Tarvitaan suunnitelmallista toimintaa, arviointia, vuorovaikutusta, osallisuuden parantamista.  Voi olla että tarvitaan myös osaamista, jota ei välttämättä opettajilla valmiiksi ole. Tässä maailmassa pitää luottamusta vahvistaa, jos haluamme säilyttää elämäntavan, jonka eteen on tehty niin paljon työtä.

Suomessa on myös näkyvissä tämä keskinäisen luottamuksen ja kunnioituksen organisoitu horjuttaminen. Polarisaatio saa voimaa salaliittojen, epäluulojen ja huhujen avulla. Koulu on entistä tärkeämmässä asemassa. Meidän tulee kasvattaa lapset ja nuoret toisia kunnioittaviksi, luotettaviksi ja luottaviksi. Siihen saadaan hyvät eväät vahvistamalla kouluyhteisöjen yhteisöllisyyttä ja osallisuuden kokemusta.

Ja lisäksi: Tiedon kriittinen lukutaito on sivistyksen puolustaja. Jos ihminen ei erota propagandaa tutkitusta tiedosta, niin asiat alkavat mennä huonoon suuntaan.

Voimia Ukrainaan.




torstai 17. helmikuuta 2022

Markku on hyvä ope

Olen kyllä ennenkin (marraskuussa -19) kehunut opettajakollegaa Markku Kanervaa, joka tunnetaan parhaiten Suomen jalkapallomaajoukkeen päävalmentajana. Ura alkoi ekan luokan sijaisuutena ja vei Ruotsin kautta luokanopettajan eli kasvatustieteen maisterin tutkintoon. Toki hän pelasi myös jalkapalloa ammattilaisenakin. Markku ehti opettaa kymmenen vuotta liikuntapainoitteisessa Haagan koulussa ennenkuin valmentajan ura vaihtoi työmaan. Hän on tullut valmentajana tunnetuksi tiiviin ja kannustavan joukkuehengen rakentajana.

Miksi Markku? No siksi, että Markulla on vähän samaa asiaa kuin itsellä. Markku käyttää paljon sanoja ryhmädynamiikka ja ryhmähenki, tykkään niistä kovasti. Markku on Helsingin yliopiston vuoden alumni ja pitää juhlaluentonsa 12.4.

                                  Kuva: Jyri Sulander/spl

Markku kokee, että opettajankoulutuksesta ja -kokemuksesta on ollut hyötyä myös valmentamiseen. Valmentaminen ja opettaminen ovatkin käsitteinä nykyään hyvin lähellä toisiaan. Tavoitteena on motivoida ja tukea oppijaa ottamaan vastuuta oppimisestaan. Nykyään ymmärrämme myös, että oppiminen on paljolti joukkuelaji, yhdessä oppii usein parhaiten. Keskustelu auttaa ymmärtämään, eikä tarvitse yksin selvitellä hankalia opittavia asioita. 

Markku tuntee John Deweyn learning by doing- teorian läheiseksi. "Oppiminen käy kokemuksen kautta, ja siinä yhteisöllisyys on tärkeää. Oikean ryhmädynamiikan rakentaminen on hyvä juttu niin koululuokassa kuin joukkueurheilussakin." Markku kokee näin ollen toiminnallisuuden luonnolliseksi, koska jatkaa: "Lapset haluavat kokeilla omia ideoitaan. Pulpetissa istuttaminen on monelle tylsää ja vaikeaa." 

Kasvatustieteeseen Markku Kanerva suhtautuu kaksijakoiseksi. Kun Dewey kolahti, niin toisaalta monissa muissa teorioissa hänen oli vaikeaa nähdä yhteys käytäntöön. "Kasvatustieteen teoria meni monesti aika korkealle yläpilveen." Olen täälläkin joskus pohtinut olisiko joku muu tieteenhaara, esimerkiksi sosiaalipsykologia parempi pohja opettajan työle. Se kun kuitenkin on pitkälti ryhmien ohjaamista, koska opetusta annetaan ryhmissä.  (Lainaukset Alumni jäsenlehti 2022)

Olen kyllä samaa koulukuntaa. Jos halutaan saada oppilaiden muodostamista luokista/ryhmistä menestyviä oppivia ryhmiä, pitää niihin rakentaa hyvä yhteishenki, myönteinen ryhmädynamiikka. 
Silloin kun ollaan koulussa niin valikoimattomassa ryhmässä on paljon eroja lähtökohdissa. Ryhmässä voi olla yksilöitä joilla ei ole yhteistoimintataitoja, vaan ehkäpä sen sijaan harjoittavat tehokkaasti yhteistoiminnan estävää toimintaa. Sosiaalisen alkupääoman tasaamista on tehtävä ennenkuin voidaan odottaa tavallisen koululuokan olevan ohjattavissa itseohjautuvaksi, oppimishalukkaaksi. Se tapahtuu antamalla luottamuksen kokemuksia erityisesti heille, joilla niitä ei ole ollut tarpeeksi. Pienryhmä, jossa luotetaan ja autetaan kaveria, on paras turvasatama, josta on hyvä lähteä haastavimpiin tehtäviin.


Jälkikirjoitus: Ja kun lätkän olympiakulta tuli juuri kisojen parhaalla yhteispelillä, niin voisiko koulussakin alkaa luomaan suunnitelmallisesti yhteistä "pelikirjaa" oppimiselle, yhdessä? 


torstai 10. helmikuuta 2022

Järjestystä kouluun!

  Aika ajoin koulukeskusteun aiheeksi nousee kuri ja järjestys, tai usein sen puute. Muistelen oman koulupolun varrelta että ei sitä järjestystä ihan aina ollut ennenkään. Lapset ovat aina haluneet leikkiä ja nuoret haastaa aikuisten valtaa. No kouluhan on kasvatustehtävässä, joten tasapaino olisi löydyttävä.


Sain aiheen mietintään, kun luin (Linkki ) uutisen siitä, miten Heinolassa on palkattu vartija kouluun ja poliisi lisää läsnäoloaan. Tällöin on tietenkin kyse enemmän jonkin ilmiön seurausten minimoinnista kuin ennaltaehkäisystä.

Kun tämän ajan lapset tai nuoret eivät enää pelkää aikuisia siten kuin omassa lapsuudessa, avaa tilanne uusia mahdollisuuksia. Nyt aikuisen pitää saada luottamusuhde ohjattaviinsa, mikäli haluaa tehokkaasti vaikuttaa käyttäytymiseen. Lisäksi opettajan on pystyttävä ruokkimaan uteliaisuutta ja oppijan sisäistä motivaatiota.

Kun koulut kasvavat, opettajat vaihtuvat, oppilaat muuttavat paikkakunnalta toiseen, eikä aikuisilla tai aikuisella ole aikaa tai aina osaamista kasvattaa, niin tilanne lapsen tai nuoren kasvussa voi olla haastava. Lisäksi etenkin pääkaupunkiseudulla olemme kuuleet maahanmuuttotaustaisten nuorten jengiytymisesta siten, että rikollinen toiminta täyttää jengiläisten päivät. Kotoutumisessakin koulu voi tehdä paljon juuri sosiaalisen pääoman tasaamisessa.

Kaikissa häiriöissä tai ongelmissa, jossa nuori jättäytyy turvallisen yhteiskunnan  ulkoreunalle, on tavalla tai toisella kyseessä sosiaalisen pääoman puute tai sen vinoutuma. Kenen kanssa leikkii, oppii ja harrastaa merkitsee paljon. Pääseekö mukaan menestyjien joukkoon vai ajautuuko siihen porukkaan joilla menee yhdessä huonosti, ehkä koko elämän ajan?

Kun halutaan ehkäistä ennalta nuorten putoaminen ulos työelämästä ja pahimmillaan luisuminen rikolliseen elämään, niin koulussa voidaan tehdä paljon. Oikeastaan myöhemmin paljon vähemmän on tehtävissä. Ennen kasvatti koko kylä, ehkä nyt koko koulu ja kaikki sen yhteistyökumppanit, joihin kodit tärkeinä kuuluvat. 

Ainoa tehokas tapa poistaa pysyvästi koulussa ilmeneviä haasteita tai epäonnistumisia kasvatustyössä, on tuoda kasvatustyö etualalle. Silloin puhutaan siitä, että kaikille voidaan taata tukea antava sosiaalinen pääoma, lähtökohdista riippumatta. Koulussa voidaan vaikuttaa ystävyyssuhteisiin ja siihen, että heikomman sosiaalisen alkupääoman omaavat oppilaat eivät ajaudu olemaan keskenään, kuten usein tapahtuu. Lapset ja nuoret voivat auttaa toisiaan, aikuisten yleensä lyhytkestoinen läsnäolo ei korvaa vertaistukea. 

Vertaisjoukossa myös opitaan yhteistoimintaa ja oman toiminnan ohjausta, elämän tärkeimnpiä taitoja. Siksi kannatan lämpimästi koulutyöhön ratkaisuja, jossa oppilaat voivat toimia ohjatuissa pienryhmissä pitkään, turvallisesti ja innostuneesti, toisiinsa ja itseensä tutustuen. Jos oppijat vartoivat omaa toimintaansa ei muita vartijoita yleensä tarvita! Ihmisenä kasvaminen ja oppiminen tapahtuvat parhaiten samanaikaisesti. Ihan kaikki ongelmat eivät ehkä poistu, mutta aika moni, eikä maksa mitään!


tiistai 1. helmikuuta 2022

Tasoeroista

 Ehkä pöly on laskeutunut jo sen verran, että on sopiva hetki kirjoittaa muutama rivi Marika Toivolan mielipidekirjoituksesta 28.12. viime vuonna. Se herätti aikamoisen media- ja somemyrskyn, varmaan sanailua opettajahuoneissakin.

Kirjoituksessaan "Olisiko jo aika puhua opettajien tasoeroista?" (LINKKI) matemaattisten aineiden opettajana ansioitunut ja tohtorikoulutettava Marika kuvaili koulujen muuttuneita olosuhteita ja yhä hajautuneimpia tuloksia. Opettajalla on tuloksiin osuutensa. Kirjoitus herätti laajaa vastustusta ja suoranaista vihapuhetta. Toivolaa syyettiin oman ammattikunnan mollaamisesta. Ehkäpä kirjoituksessa hiukan kärjistettiin, mutta kyllä olin monesta asiasta samaa mieltä- ja pakko ollakin kun moni kirjoituksessa esille tuotu asia oli faktaa Valtioneuvoston  raportista.  (Linkki)  Tietysti Marika käytti niitä tietoja, jotka tukevat hänen näkökulmaansa, mutta eikö niin lähteitä usein käytetäkin? Tosiasioita pitää voida tarkastella asiallisesti. Jos jotain puutteita havaitaan, niin pyritään niitä korjaamaan.  Puutteet tai kritiikin voi ottaa ammatilliseen käsittelyyn, ei henkilökohtaisena ahdisteluna. Vaikeaa mutta ei suinkaan mahdotonta, joo, koettu on.


Koulujamme on alkanut vaivaamaan oppilaiden ja koulujenväliset kasvaneet osaamiserot. Pisa-menestys rakentui pienille eroille ja siihen että meillä kaikki oppivat. Meillä oli maailman parhaat heikoimmat oppijat. Nyt heikkojen ja kiitettävien osaajien väliset erot ovat  suurenemassa ja polarisaatio kiihtymässä. Samalla uusien opetusmenetelmien käyttöönotto ja arvioinnin kehittäminen onnistuvat eri opettajilla eri tavoin. Opettajien työnohjaus puuttuu käytännössä kokonaan ja täydennyskoulutus on melkolailla yhtä tyhjän kanssa. Siihen ei satsata. Itse itseään työssä ohjaavat opettajat onnistuvat sitten paremmin tai huonommin kehittämään työtapojaan.

Marika Toivola toivoi mielestäni lisää ammatillisia keskusteluja opettajien kesken. Yhä tärkeämpää on osata herättää oppilaiden sisäinen motivaatio ja vahvistaa samalla ryhmien yhteisöllisyyttä. Turvallinen sosiaalinen ympäristö antaa nimittäin mahdollisuuden keskittyä oppimiseen. Tähän liittyy itseohjautuvuus, tuo paljon parjattu termi (jota ei muuten opetussuunnitelmassa edellytetä). Yhä suuremmissa kouluissa itseohjautuvuuden tavoite on yhä enemmän ohjaamista edellyttävä taito. Rakenteellista välinpitämättömyyttä esiintyy kaikissa organisaatioissa. Siksi voin ajatella että Toivolan sanoittama tilanne opetuksen kehittymisen suhteen voi myös polarisoitua: "Meillä on kouluja, joissa näiden tavoitteiden eteen tehdään kovasti töitä ja rakennetaan yhteistä ymmärrystä yhteisohjautuvuuden merkityksestä itseohjautuvuuden kehittymiselle. Sitten meillä on kouluja, joissa itseohjautuvuus on lähinnä mielipideasia ja se ymmärretään lähinnä opetuksen metodina eli toimintatapana. Meillä on myös kouluja, joissa lapset jätetään yksinkertaisesti heitteille ja oletetaan, että kyllä se itseohjautuvuus siitä kasvaa, kun sitä vain vaaditaan."

Ehkäpä kirjoituksen voisi avata selkeästi käytäntöön. Vaikka kuinka opettajat ajattelevat että oppilaiden taustat ovat ratkaisevia, eikä ole todistettu opettajan vaikuttavan merkittävästi oppimistuloksiin, niin käytännössä opettaja merkitsee paljon, etenkin heikoimmille oppijoille. "En mä viitsi sen open tunneilla tehdä mitään, en tykkää siitä". Tämmöisiä kommentteja itse kuulin kymmeniä vuosia kun kysyin entisiltä oppilailta kuulumisia. Ja varmasti jokainen meistä tuntee ilmiön. Varsinkin heikommat oppijat tarvitsevat opettajaan ja pariin koulukaveriinkin luottamussuhteen joka kannustaa oppimaan, vaikka ei ihan helppoa olisikaan. Jos opettaja ei pysty luomaan merkitsevää suhdetta heihin, jotka sitä eniten tarvitsevat, ei hän ole onnistunut kovin hyvin. Syyt tähän voivat olla itsestä johtuvia tai sitten olosuhteissa. Molempia syitä voidaan korjata.