torstai 29. lokakuuta 2015

Koulussakin voi oppia kaikkialla

Ihan mukava uutinen. Vantaalla on kokeiltu miten vanhojen koulujen tilat joustavat ja sopivat uuteen opetussuunnitelmaan ja sen vaatimuksiin aktiivisesta oppijasta. Tulokset olivat kuulemma pääosin myönteisiä. (LINKKI HS 26.10.2015)

Etenkin koulumaailmassa tuntuu usein siltä, että jokainen opettajasukupolvi tai koulutussuunnittelijasukupolvi keksii pyörää uudestaan. Kun kyse on siitä, että pitääkö tunneilla istua luokassa vai voiko oppiessa liikkua ja käyttää kaikkia koulun tiloja, niin onhan asia puhututtanut ja sitä on kokeiltu ja käytetty melkein aina.

Muistan oikein hyvin että vanhassa koulussani Etelä-Sipoon koulussa aloimme joskus 90-luvun alussa sisustaa koulun käytäviä, komeroita ja aulatiloja mukaviksi paikoiksi opiskella. Tähän vaikutti silloinen uusi ja kumouksellinen opetussuunnitelma, jossa vapautta kaadettiin kouluun. Opetussuunnitelmamme mahtui lopulta yhdelle suurelle paperille.  Vanhemmat toivat sohvia ja mattoja, kouluun tuli kodikkuutta ja elämää, myös aamu- ja iltapäivätoiminnan ansiosta. Omaan opetustapaan tämä sopi loistavasti.

Omalla pitkällä opettajan urallani on tuntunut että trendit tulevat ja menevät peruskoulussa (varmaan muissakin koulutusmuodoissa), mutta on vaikea nähdä onko koulujen kehittämisellä ja kehittymisellä ollut jokin suunta, jota kohti on menty. Opetussuunnitelmissa semmoinen ehkä näkyy.

Mutta palatkaamme alkuperäiseen aiheeseen. Kysymys opetustilanteen järjestämisestä jakaa opettajia ja rehtoreitakin. On kouluja jossa koulun tilat ovat luontevasti oppimista varten ja sitten niitä jossa tarkemmin määritellään missä opettaja oppilaineen tuntien aikana on. Vaimoni, yhteisökouluttaja, kertoi käyneenä taannoin koulussa, jossa rehtori oli kieltänyt oppilaita poistumasta luokasta tunneilla. Vantaan malli ei toimisi...

Vanhat koulut ja usein uudetkaan eivät ole rakennettu toiminnallisen oppimisen ehdoilla. Niihin on yleisesti piirretty ja rakennettu hiljaisuuden pedagogia, jossa oppilaat istuvat suljetuissa luokissa jonossa, opettaja opettaa edestä. Käytäväkoulut ovat syntyneet tästä melko teollisesta opetusnäkemyksestä, johon pedagoginen ymmärrys ei ole päässyt puuttumaan. Nyt taitaa olla niin, että jo ymmärretään uusia kouluja rakennettaessa, että seinät luovat vahvoja ehtoja pedagogiselle toiminnalle.

On tosi hienoa, jos uusi opetussuunnitelma todella aiheuttaa Vantaan tapaista liikehdintää. Aletaan siis pohtimaan koulujen toiminta- ja kasvatuskulttuuria, opetusjärjestelyineen. Jos siirrytään aktiiviseen ja prosessinomaiseen työskentelyyn, johon liittyy läheisesti työryhmät, täytyy koulun tilojen taipua monenlaisiin järjestelyihin. Olen ihan varma että jo pelkästään se että oppilaat saavat liikkua ja hakeutua mieleisiinsä työtiloihin, nostaa motivaatiota ja parantaa kouluviihtyvyyttä. Kannatan lämpimästi tutkimusmatkaa omaan kouluun. Sieltä voi löytyä vaikka kuinka hauskoja tiloja oppia!

Ja laitetaan loppuun linkki, joka jotenkin liittyy tähän aiheeseen: http://www.kaikkialla.fi/

perjantai 16. lokakuuta 2015

Professori heittää legendaa

Facebookissa Suomen opettajien ja kasvattajien foorumissa jaettiin linkki Liisa Keltikangas-Järvisen kirjoitukseen Lääkäri-lehdessä: Oppimisen legendat

En ihan saanut selvää kirjoituksen tarkoituksesta, mutta ymmärsin sen sisältävän kritiikkiä tieto- ja viestintätekniikan oletettuun kaikkivoipaisuuteen koulutuksessa. Syytä voisi olla, sillä kaikkivoipaista ei ole mikään, kun oppimisesta on kysymys. Mutta en millään usko, että tuommoista tosissaan esitetäänkään. En ole ainakaan kuullut tai lukenut tuollaisesta näkemyksestä.

Minulle syntyi ongelma lukiessani kirjoitusta. Keltikangas-Järvinen kritisoi tieteellistä pohjaa vailla olevia tvt-legendoja, sillä perusteella että ne ovat urbaaneja legendoja vailla tieteellistä pohjaa. Hmm, itseään toteuttava ajatus.

Katsotaan lähemmin kirjoituksessa olleita kolmea legendaa, jotka kylläkin oli siis ilmeisimmin esitetty Amerikassa, jossain seminaarissa. Lähdettä ei, harmi kyllä, nimetty. Suomessa voi asiat olla toisinkin.

Legenda 1: "Ensin on legenda uudesta, diginatiivista sukupolvesta, joka tietää luonnostaan, miten käyttää tietotekniikkaa oppimiseen, ja jolla on kyky rakentaa merkityksellistä tietoa audiovisuaalisesta informaatiotulvasta. Sille eivät entiset opetusmetodit toimi eivätkä traditionaaliset oppimiskäsitykset sovi. Oppiminen on sille pelaamista ja koulunkäynti pikemmin sosiaalista viihtymistä ja tovereiden tapaamista kuin opiskelua"


En ole itse kuullut legendasta, jonka mukaan ns. diginatiivit tietäisivät luonnostaan miten tietotekniikkaan käytetään parhaiten oppimiseen. Jos joku niin ajatteleekin, niin se on ilman muuta vain legendaa. Lapset ja nuoret osaavat kyllä intuitiivisen laitteiden käytön ja usein oppivatkin paljon, ainakin sen mitä haluavat tietää. Se on aivan eri asia kuin ymmärtää mikä on merkityksellistä tai paras tapa oppia. Sen voi ymmärtää koulututettu pedagogi, kunhan on asiaan perehtynyt. On suuri virhe luulla että opettajatkaan hallitsisivat tvt:n pedagogisen käytön vailla kokemusta, kehittämistä ja koulutusta.

Ja vielä: Pelaamalla voi oppia ihan mainiosti. Eikös vaikka matikankirjoissa ole ollut pelejä jo pitkään? On myös pidettävä mielessä että koulussa on aina ollut oppilaan kannalta tärkeintä sosiaalinen ulottuvuus. Se ei ole todellakaan mikään digiajan riesa. Vai onko joku sitä mieltä että peruskoululainen tulee kouluun joka aamu ensisijassa oppimaan uutta? No sitten olisikin opettaminen vasta helppoa! Kouluun tullaan tapaamaan kavereita ja pitämään yllä sosiaalista verkostoa, toivottavasti siinä välissä myös oppimaan.

Legenda 2: "Toinen legenda on väite spesifisistä oppimistyyleistä (visuaaliset, analyyttiset, holistiset jne. oppijat), joihin yksilöllinen opiskelu tulisi sovittaa ja joiden mukaisessa räätälöinnissä tietotekniikka voittaisi perinteisen opetuksen."


Tämä ei ole mukavuusalueellani. Heitänpä pari mielipidettä kuitenkin, vähän samoin kuin kirjoituksessakin tehdään. Olen pitkällä opettajan urallani havainnut että yksilöt oppivat eri tavoin, omalla rytmillään, vaikka koulussa kuinka yritetään opettaa samalla tavalla samaan aikaan- koulun jatkuva haaste. Tietotekniikka mahdollistaa tai ainakin auttaa opettajia siinä, että oppijat voivat enenevästi opiskella yksilöllisesti tai vertaistukeen nojautuen. Esimerkiksi oppimisohjelmat ovat kärsivällisiä auttajia ja palkitsijoita. Perinteinen opetus-käsitettä ei ole tässä määritelty, mutta voi olla että sillä tarkoitetaan opettajajohtoista opetusta, josta uusi ops kannustaa nyt pääsemään eroon. Kasvatustieteessä on jo pitkään tiedetty että opettajajohtoinen opetus passivoi ja vähentää omatoimisuutta oppia.


Legenda 3: "Kolmas legenda on opiskelijoiden näkeminen itseohjautuvina oppijoina, joille tulee antaa sekä maksimaalinen kontrolli omasta opiskelustaan että oppimansa arvioinnista. Diginatiivit lapset tietävät itse parhaiten, miten käyttää teknologiaa oppimiseen, ja kehittävät itseohjautuvasti tarvittavat metakognitiiviset taidot. Opettajan tehtävä on kevyellä kädellä ohjata oppilaat käyttämään informaatiolähteitä, koska kaikki, mitä tulee tietää, löytyy Webistä."


Tässä täytyy olla kyse provosoinnista, muuten en voi ymmärtää, että kasvatustieteen professori kirjoittaa näin täysin maalistaan ohi itseohjautuvasta oppimisesta, ainakin siten kuin sen itse ymmärrän. Ja olenhan voinut ymmärtää ihan väärin. (vrt kirjamme Yhteisöllinen pedagogia ja Rakenna oppiva ryhmä ) Legenda kuvaa tässä huonoa opettamista ja oppijoiden heitteillejättöä. Itseohjautuvaksi oppijaksi opitaan vuosien prosessissa, Taito, joka puuttuu usein aikuisiltakin. Opettajalta itseohjautuvaan oppimiseen ohjaaminen vaatii paljon ohjausta taustalta, suunnittelua ja jatkuvaa arviointia. Oppilaat eivät ole kuin aivan poikkeustapauksissa valmiiksi itseohjautuvia oppijoita, mutta heitä voidaan ohjata kehittymään siihen suuntaan. Jaa että miksi niin pitää tehdä? Tulevaisuuden työelämässä pärjäävät ilmeisesti ne, jotka haluavat ja osaavat oppia jatkuvasti uutta, ilman että joku vahtii selän takana. Ohjaavan opettajan käsi voi olla kyllä kevyt, mutta se ei tarkoita että työpanos on kevyt.


Legendat ovat, no, legendoja, Niitä ei ole tarkoitus ottaa tosissaan. Huonoa näissä nimenomaisissa legendoissa on, että pahimmilaan ne antavat opettajille mahdollisuuden väistää velvollisuuttaan kehittää  opetustaan uusilla välineillä. Opettajatkin ovat ihmisiä. Kun olen tässä nyt muutaman vuoden kiertänyt paljon  kouluja niin kyllä huomaa, että moni opettaja edelleen toivoo salaa että tieto- ja viestintätekniikka poistuisi koulusta vähin äänin ja voidaan palata kirjan, paperin ja kynän ääreen. Näin ei mitä ilmeisemmin tule käymään. Opettajien tulee yhdessä tutkia, miten uudet välineet muuttavat opetustyötä ja koulun toimintakulttuuriakin.   Ja kyllähän nämä digiajan oppijat tulevat uusin asentein ja odotuksin kouluun, ei siitä mihinkään pääse.


Välineet eivät itsessään tee mitään, ne luovat mahdollisuuksia. Varmasti kaikki opettajat eivät iloinneet siitäkään, kun kirjapainotaito toi kirjat jokaisen opiskelijan ulottuville. Tämän ajan opettaja ei voi olla enää tietäjä, mutta hän voi olla osaava oppimisen opettaja. Tietotekniikka on parhaimmillaan tässä loistava apulainen, vaikka ei se kaikkivoipa ratkaisu valtakunnan ongelmiin.


Ei ammuta pianistia, vai miten sen sanoisi. TVT on perinteeseen nojaavassa koulukulttuurissa uusi "häiriötekijä". Pedagogisesti mielekkäät toimintatavat eivät ole juurtuneet tvt:n käytössä vielä tarpeeksi. Jos jokin ei heti toimi, se ei tarkoita että se ei voi toimia...

perjantai 9. lokakuuta 2015

Sukupuolisensitiivisyys?

Sattuipa hassusti. Juuri olin kirjoittanut parikin päivitystä tytöistä ja pojista koulussa, niin Pekka Räihä ja Kaisa Mattila aloittivat Hesarissa keskustelun tai ehkäpä pikemminkin väittelyn aiheesta kirjoituksellaan : Sukupuolesta on tullut peruskoulussa kielletty puheenaihe ( HS 3.10.2015)

Kuten aina kun on kyse sukupuolesta ja sen merkityksestä, kirjoitus kirvoitti paljon mielipiteitä.

Merkittävintä näissä monissa mielipiteissä on keskeisen käsitteen, sukupuolisensitiivisyys, erilainen tulkinta. Kiista siitä, mitä käsite tarkoittaa, kuvaa oikein hyvin sukupuolen merkityksen sosiaalista ja yhteiskuntapoliittista painavuutta.

Räihä ja Mattila lähtivät siitä, että sukupuolisensitiivisyys kertoo herkkyydestä ja pyrkimyksestä tunnistaa tyttöjen ja poikien keskimääräisiä eroja. Kasvattajien tulisi tukea sukupuoleen liittyvää kehitystä ja antaa tukea oikeisiin asioihin, oikeaan aikaan. 

Jos lähdetään siitä, että kasvattajan päämäärä on sukupuolineutraali kasvatus siksi että kahlitsevat sukupuoliroolit siirtyvät aikuisilta lapsille vahingollisina, päätelmä on erilainen. Sukupuolisensitiivisyys tarkoittaa silloin oikeastaan sitä, että ei tunnusteta sukupuolen merkitystä, ainakaan entisessä merkityksessä tai ei lainkaan.  Pahimmillaan tämä voi tehdä lapsen sukupuolettoman kasvatuksen kohteeksi. Tämä oli minusta Räihän ja Mattilan kirjoituksen pointti. Sukupuoli on kuitenkin hyvin tärkeä osa identiteetin rakentumisessa.

Sukupuolisensitiivisyys-käsitteen tulkinta pohjautuu näköjään arvoihin, jotka ovat aina yksilöllisiä. Vahva arvottaminen tekee keskustelusta vaikeaa. Sukupuoleen liittyvät kasvatuskeskustelut kuumenevat yleensä tunneperäiseksi väittelyiksi, jossa ei ole tarkoituskaan käydä dialogia, vaan osoittaa muut kuin oma mielipide vääräksi. Ei hyvä.


Olisiko mahdollista, että kun pyritään sukupuolten tasa-arvoon, ei pyritä samalla häivyttämään sukupuolia? Ovathan ne ihmisen elämässä iso rikkaus. Tasa-arvo ja sukupuolisensitiivisyys saisivat  olla eri asioita.


Kun blogin nimenä on Yhteisöllinen pedagogia, on hyvä korostaa kasvatusyhteisön toiminnan merkitystä koulussa. Kouluissa, toisin kuin esimerkiksi varhaiskasvatuksessa, ei ole yleensä kasvatuksellisesta tai pedagogisesti yhtenäistä, sovittua linjaa, muuten kuin paperilla (opetussuunnitelmassa). Opettajat noudattavat kuitenkin toiminnassaan yleensä täysin omia toimintatapojaan, ja heijastavat omia arvojaan. Voi olla että sukupuolen merkityksestä ei ole kovin helppoa sopia opettajienkaan kesken. Ehkä on paljon helpompaa sopia vaikka oppilaiden ja vanhempien osallisuuskäytännöistä. Keskusteltava kuitenkin olisi. Perusteena on ainakin se koulussamme edelleen voimistuva valitettava kehitys, jossa pojat eivät motivoidu ja putoavat kelkasta. Kaikkien tulee, sukupuolestaan riippumatta, saada koulusta hyvät eväät elämään.