Elämme jälleen jännittäviä aikoja. Enkä tarkoita pelkästään sitä, että tontut ovat liikkeellä sankoin joukoin...
Kohta pari viikkoa on mediassa ihmetelty peruskoulun huonontuneita oppimistuloksia, joista edellinen päivityksenikin kertoi. Nyt aivan kohta tulevat ne uudet Pisat, jossa me emme ole enää ykkösiä. Varmaan hyviä kuitenkin.
http://www.uusisuomi.fi/kotimaa/64088-suomen-koululaisten-osaaminen-romahti-palkittu-opettaja-tietaa-miksi Tässä Kai-Ari Lundellin näkemys
http://www.savonsanomat.fi/mielipide/artikkelit/koko-peruskoulu-huutaa-remonttia/1716802 Monenlaisia näkökulmia, mutta uudistusta halutaan. Millaista ei tule selväksi.
http://oppiminen.yle.fi/kasvatus-oppiminen/romahtaako-suomen-pisa-tulokset Ja tässä ennakoidaan Pisaa
Yleistä on tämänkin aiheen tiimoille syntynyt syntipukki-ilmiö. Jos tulokset huononevat, on se mieluiten jonkin yksittäisen asian tai ilmiön syy. Syyllisten etsiminen on aika emotionaalista hommaa, eikä anna useinkaan parasta ratkaisua. Peruskoulu, kuten muukin koulutus, on suuntautunut meillä aika paljon opiskelijoiden tulosten parantamiseen, ei niinkään opetuksen parantamiseen ja opettajien koulutukseen. Opetuksesta ollaan päinvastoin helposti säästämässä.
Tässäkin keskustelussa on voimakkaasti kaksi (syyllisyys)elementtiä, jotka mielestäni johtavat harhaan. Nimittäin vääränlaiset oppilaat ja (joutava) tietotekniikka.
Vääränlaiset oppilaat
Monissa kirjoituksissa on viitattu esimerkiksi, että oppilaat eivät jaksa paneutua, ahkeroida kuten ennen ja että he eivät kunnioita opettajia. Minusta aika kehno lähtökohta. Mehän emme voi vaihtaa oppilaita kouluihin vaikkapa Kiinasta. Oppilaat ovat meidän aikuisten kasvattamia ja luomamme yhteiskunnan heijastajia. Epäilen myös vahvasti, että opetus ei ole muuttunut riittävän nopeasti vastaamaan muuttuneita osaamisen tarpeita tai niin, että hyödynnettäisiin koululaistemme uusia vahvuuksia. Koulun opetusta ohjaa usein vanha ja aikansa elänyt myytti opettamisesta ja oppimisesta. Oikeaan elämysmaailmaan se ei välttämättä tukeudu. Paljon hyviä muutossignaalejakin on jo ilmassa. Ovet auki ja elämä sisään kouluihin!
Tietokoneet, nuo opimisen esteet
Aivan ihmeen paljon ihan fiksutkin ihmiset ovat syyllistäneet tietotekniikkaa huonontuneen oppimisen syyksi. Netti ja tietokoneet tekevät koululaisistamme lyhytjänniteisiä ja pinnallisia oppijoita, kuulemma. Väärin päätelty. On taasen muistutettava, että ainakaan toistaiseksi tietokoneet eivät tee mitään itse. Ne eivät tee ketään tyhmäksi tai viisaaksi, kaikki riippuu käyttäjästä. Tietotekniikka antaa paljon mahdollisuuksia oppia aktiivisesti, yhteistyössä, mielenkiintoisesti ja kaikkialla, kaikkien kanssa. Jos emme ole oppineet vielä hyödyntämään tietotekniikkaan opetukseen lisäarvoa tuovana tekijänä, niin se ei ole tieteotekniikan tai koululaisten vika. Tietotekniikka ei ainakaan korreloi Pisatuloksiin negatiivisesti. Kärjessä lienee nyt Etelä-Korea, jossa todella laitetaan tekniikkaa mukaan opetukseen. On ihan väärä johtopäätös, että tietotekniikka on aiheuttanut huonompia tuloksia, tietotekniikan käytön heikko pedagoginen kehittäminen varmaan sen sijaan on.
On selvää siltikin että informaatioteknologia on jo aiheuttanut kumouksen oppimiseen ja tietämiseen. Kun valitetaan, että nuoret eivät lue kirjoja, niin helposti unohtuu, että lukeminen on siirtynyt paljon muuallekin kuin kirjan kansien väliin. Sitä ilmiötä ei varmaan vielä tunneta tarpeeksi. Nyt jokainen voi kotona googlata asian joka askarruttaa, sen sijaan että kysyy sitten koulussa opettajalta. On hyvin vähän tai yhä vähemmän työpaikkoja jossa ansioksi luetaan se, että jaksaa toistaa samoja asioita tai tehdä puuduttavaa työtä.
Koulu ei kiinnosta, jos se pitää tiedon jakajan roolista kiinni. Oppiminen on emotionaalinen tapahtuma, jota ohjaa kaksi motivaatiolähdettä: uteliaisuus ja turvallisuus. Opettajan täytyy varmaan yhä enemmän olla ryhmässään oppimistilanteen ohjaaja ja yksittäisten oppijoiden valmentaja. Millainen toimintakulttuuri sitten tuottaa koulusta oppivan yhteisön? Se on yhteisen kehittämisen paikka.
maanantai 25. marraskuuta 2013
torstai 14. marraskuuta 2013
Osaaminen romahti
Suomalaisen koulutusonnen perusteita on jo jonkin aikaa nakertanut peikko, jonka jäljiltä olen odotellut murtumia julkisivuun.
Tänään jukistettiin Helsingin yliopiston Koulutuksen arviointikeskuksen tutkimus yhdeksäsluokklaisten osaamisesta.
Uutinen Hesarista
Lainauksia Hesarin uutisesta:
"Kymmenessä vuodessa tapahtunut muutos on merkittävä. Oppilaiden osoittama osaamisen taso on laskenut huomattavasti", sanoo professori Jarkko Hautamäki.
Tutkijat päättelevät tuloksista, että koulun merkitys nuorten elämässä on yleisesti heikentynyt.
Koulu joutuu entistä ankarammin kilpailemaan harrastusten, sosiaalisen median ja viihteen kanssa.
Myös opetusministeri Krista Kiurun mukaan nyt on korkea aika tarttua rohkeammin uusiin tapoihin järjestää opetusta esimerkiksi hyödyntämällä tieto- ja viestintätekniikkaa ja tarjoamalla positiivisia oppimiskokemuksia.
Liitän tähän yhteyden jo keväällä julkaistuun tutkimukseen, http://www.oph.fi/lehdistotiedotteet/2013/015 jossa Suomi oli Euroopan viimeinen, kun kysyttiin kahdeksasluokkalaisilta sitä miten usein he käyttävät uutta tekniikkaa oppimiseen.
Nuorisotutkimus (esim. Hoikkala ja Paju) on antanut viime aikoina myös viitteitä siitä, että nuoret eivät ole kiinnostuneita siitä opetuksesta, jota koulu antaa. Ehkä he eivät ole ennenkään olleet, mutta nyt lapsilla ja nuorilla on vaihtoehtoja siihen, missä oppivat. Oppimista tapahtuu kaikkialla ja kiinnostavilla tavoilla. On selvää että heikko motivoituminen koulussa ja sitä kautta sitoutuminen oman oppimisen kehittämiseen näkyy vähitellen tuloksissa.
Tutkimuksissa on myös näkynyt, että suomalainen koululainen kokee tulevansa heikosti kuulluksi koulussaan.
Opettajien täytyisi vastata yhteisellä opetuksen ja koko toimintakulttuurin kehittämisellä. Nyt aletaan olla tilanteessa jossa kuilu koulujen opetuskäytäntöjen ja oppilaiden odotusten välillä aukeaa liian suureksi. Vahva ja itsenäinen opettaja on tuottanut tähän asti, yhteiskunnan tuella, erinomaisia tuloksia monella alueella. Heikko koulussa viihtyminen ja motivaation aleneminen alkavat painamaan tulosta.
Tämä kehitys pysähtyy vain yhteisöllisen kehittämisen kautta.
Oppilaat, lapset ja nuoret (myös kodit) on saatava mukaan suunnittelemaan koulujen käytäntöjä. Oppilaita tulisi voimaannuttaa toimijoiksi. Olisi käytettävä niitä välineitä ja ympäristöjä oppimiseen, jotka ovat oppijoille tuttuja. Ne ovat pitkälti välineitä, joita Suomessa on osattava yhdessä käyttää, mikäli tänne vielä luodaan uutta.
Tänään jukistettiin Helsingin yliopiston Koulutuksen arviointikeskuksen tutkimus yhdeksäsluokklaisten osaamisesta.
Uutinen Hesarista
Lainauksia Hesarin uutisesta:
"Kymmenessä vuodessa tapahtunut muutos on merkittävä. Oppilaiden osoittama osaamisen taso on laskenut huomattavasti", sanoo professori Jarkko Hautamäki.
Tutkijat päättelevät tuloksista, että koulun merkitys nuorten elämässä on yleisesti heikentynyt.
Koulu joutuu entistä ankarammin kilpailemaan harrastusten, sosiaalisen median ja viihteen kanssa.
Myös opetusministeri Krista Kiurun mukaan nyt on korkea aika tarttua rohkeammin uusiin tapoihin järjestää opetusta esimerkiksi hyödyntämällä tieto- ja viestintätekniikkaa ja tarjoamalla positiivisia oppimiskokemuksia.
Liitän tähän yhteyden jo keväällä julkaistuun tutkimukseen, http://www.oph.fi/lehdistotiedotteet/2013/015 jossa Suomi oli Euroopan viimeinen, kun kysyttiin kahdeksasluokkalaisilta sitä miten usein he käyttävät uutta tekniikkaa oppimiseen.
Nuorisotutkimus (esim. Hoikkala ja Paju) on antanut viime aikoina myös viitteitä siitä, että nuoret eivät ole kiinnostuneita siitä opetuksesta, jota koulu antaa. Ehkä he eivät ole ennenkään olleet, mutta nyt lapsilla ja nuorilla on vaihtoehtoja siihen, missä oppivat. Oppimista tapahtuu kaikkialla ja kiinnostavilla tavoilla. On selvää että heikko motivoituminen koulussa ja sitä kautta sitoutuminen oman oppimisen kehittämiseen näkyy vähitellen tuloksissa.
Tutkimuksissa on myös näkynyt, että suomalainen koululainen kokee tulevansa heikosti kuulluksi koulussaan.
Opettajien täytyisi vastata yhteisellä opetuksen ja koko toimintakulttuurin kehittämisellä. Nyt aletaan olla tilanteessa jossa kuilu koulujen opetuskäytäntöjen ja oppilaiden odotusten välillä aukeaa liian suureksi. Vahva ja itsenäinen opettaja on tuottanut tähän asti, yhteiskunnan tuella, erinomaisia tuloksia monella alueella. Heikko koulussa viihtyminen ja motivaation aleneminen alkavat painamaan tulosta.
Tämä kehitys pysähtyy vain yhteisöllisen kehittämisen kautta.
Oppilaat, lapset ja nuoret (myös kodit) on saatava mukaan suunnittelemaan koulujen käytäntöjä. Oppilaita tulisi voimaannuttaa toimijoiksi. Olisi käytettävä niitä välineitä ja ympäristöjä oppimiseen, jotka ovat oppijoille tuttuja. Ne ovat pitkälti välineitä, joita Suomessa on osattava yhdessä käyttää, mikäli tänne vielä luodaan uutta.
keskiviikko 6. marraskuuta 2013
Vakavasti otettava koulu
Saimme Timo Jantusen kanssa valmiiksi kirjamme Iloa kouluun. Lähdimme siitä että ilo kuuluu kouluun, sekä oppilaille että opettajille, ja ehkä varsinkin opettajille. Opettajien on vaikea kehittää osaamistaan ja omaa kouluyhteisöään ilman iloa ja sen kantamaa innostusta. Opettaja on vastuussa ilon tuomisesta opetukseensa ja siihen ryhmään, jota opettaa.
Julkaisuseminaarissa Timo puhui siitä, miten jo Topelius käsitti, että oppimisen korkein muoto on harrastuneisuus, nyt kai sanomme että koulutuksen päämäärä on elinikäinen oppiminen. Oppimisen ilo tukee tätä harrastusta ja sen syntyä. Kotona pohdimme vielä Liisan kanssa asiaa eteenpäin. Ajatusketjumme menee suunnilleen näin:
Hyvän oppimisen edellytyksenä on ensin uteliaisuus, josta syntyy kiinnostus. Tästä lähtee oppimisen mahdollisuus, jota opettaja hyödyntää. Järjestetään toimintaa, jossa onnistutaan ja innostutaan. Seurauksena on oppimista, joka ei pysähdy.
Ympyrä menisi siis näin: Uteliaisuus, kiinnostus, toiminta jossa onnistutaan ja innostutaan, oppiminen harrastuksena. Iloa kouluun.
Kuitenkin näyttää siltä että koululaisten kiinnostus vaikkapa matematiikkaan laskee kuin lehmänhäntä ensimmäisen luokan jälkeen.
Olen lukenut innostuneena :) Petri Pajun kirjaa Koulua on käytävä. Vietettyään yhdeksäsluokkalaisten kanssa pulpetissa istuen lukuvuoden tutkija näkee koulun paikkana, jonne oppilaat tulevat suorittamaan koulua, ílman tarvetta oppia. Itseasiassa leimaantuminen hikariksi esti monia luokan oppilaita ottamasta vastuuta opiskelusta. Saati että innostuksen ilmaiseminen olisi ollut suotavaa. Tutkija summaa: "Valtaosa ymmärsi varsin hyvin peruskoulun päivähoitoluonteen, se oli ollut paikka, jossa voi keskittyä pitämään hauskaa ottamatta liikaa vastuuta." Hauskan pitäminen liittyi aivan muuhun kuin oppituntien sisältöön tai oppimiseen koulussa.
Kirjassa kuvataan tarkasti, miten virallisen koulun piiri ja luokan nuorten sosiaaliset piirit koskettavat vain vähän toisiaan. Ja miten oppilaat vahtivat tarkasti omaa piiriään, haluamattakaan päästää koulua häiritsemään omaa sosiaalista piiriään.
Tätä ilmiötä voisi kuvata kirjan verran ainakin, kuten Petri Paju ansiokkaasti tekee. Suosittelen kirjaa kaikille kasvattajille, kuten rinnakkaista Apina pulpetissa kirjaakin. Mietin lähinnä mistä tässä on kyse? Onhan selvää että itsenäistyvä nuori haastaa aikuisten arvot ja instituutiot. Jos oppilaalla ei yhdeksännen luokan lopussakaan ole oikein käsitystä siitä, että koulu on häntä varten, on jossain kuitenkin mätää. Paju viittaa kirjassaan usein koulun tila- ja aikarakenteisiin. Ne muistuttavat teollisuuden toimintaa. Lisäisin vielä tähän sen, että meillä aikuisilla on usein käsitys siitä että vakava tekeminen on arvostetumpaa kuin hauska tekeminen. Onhan vaikkapa sirkustaide saanut pitkään olla opperaa vähempiarvoista. Opettajillakin voi olla käsitys, että vakavasti otettava työnteko on, no, vakavaa.
Oppilaslähtöisyys
Tällä kaikella tulen siihen että lasten ja nuorten maailmassa uteliaisuus, leikkimällä tutkiminen on oppimisen harrastuneisuuden luontainen muoto. Jos koulussa oppimiselle puetaan pääsääntöisesti vakava ja hiljainen asu, ei se oikein jaksa kiinnostaa oppilaita. Ilo on usein yhteistä liikettä ja ääntä. Niiden elementtien pitäisi kohdata hyvä oppimistilanne koulussa, entistä enemmän. Muuten luokasta kuuluu: evvk!
Julkaisuseminaarissa Timo puhui siitä, miten jo Topelius käsitti, että oppimisen korkein muoto on harrastuneisuus, nyt kai sanomme että koulutuksen päämäärä on elinikäinen oppiminen. Oppimisen ilo tukee tätä harrastusta ja sen syntyä. Kotona pohdimme vielä Liisan kanssa asiaa eteenpäin. Ajatusketjumme menee suunnilleen näin:
Hyvän oppimisen edellytyksenä on ensin uteliaisuus, josta syntyy kiinnostus. Tästä lähtee oppimisen mahdollisuus, jota opettaja hyödyntää. Järjestetään toimintaa, jossa onnistutaan ja innostutaan. Seurauksena on oppimista, joka ei pysähdy.
Ympyrä menisi siis näin: Uteliaisuus, kiinnostus, toiminta jossa onnistutaan ja innostutaan, oppiminen harrastuksena. Iloa kouluun.
Kuitenkin näyttää siltä että koululaisten kiinnostus vaikkapa matematiikkaan laskee kuin lehmänhäntä ensimmäisen luokan jälkeen.
Olen lukenut innostuneena :) Petri Pajun kirjaa Koulua on käytävä. Vietettyään yhdeksäsluokkalaisten kanssa pulpetissa istuen lukuvuoden tutkija näkee koulun paikkana, jonne oppilaat tulevat suorittamaan koulua, ílman tarvetta oppia. Itseasiassa leimaantuminen hikariksi esti monia luokan oppilaita ottamasta vastuuta opiskelusta. Saati että innostuksen ilmaiseminen olisi ollut suotavaa. Tutkija summaa: "Valtaosa ymmärsi varsin hyvin peruskoulun päivähoitoluonteen, se oli ollut paikka, jossa voi keskittyä pitämään hauskaa ottamatta liikaa vastuuta." Hauskan pitäminen liittyi aivan muuhun kuin oppituntien sisältöön tai oppimiseen koulussa.
Kirjassa kuvataan tarkasti, miten virallisen koulun piiri ja luokan nuorten sosiaaliset piirit koskettavat vain vähän toisiaan. Ja miten oppilaat vahtivat tarkasti omaa piiriään, haluamattakaan päästää koulua häiritsemään omaa sosiaalista piiriään.
Tätä ilmiötä voisi kuvata kirjan verran ainakin, kuten Petri Paju ansiokkaasti tekee. Suosittelen kirjaa kaikille kasvattajille, kuten rinnakkaista Apina pulpetissa kirjaakin. Mietin lähinnä mistä tässä on kyse? Onhan selvää että itsenäistyvä nuori haastaa aikuisten arvot ja instituutiot. Jos oppilaalla ei yhdeksännen luokan lopussakaan ole oikein käsitystä siitä, että koulu on häntä varten, on jossain kuitenkin mätää. Paju viittaa kirjassaan usein koulun tila- ja aikarakenteisiin. Ne muistuttavat teollisuuden toimintaa. Lisäisin vielä tähän sen, että meillä aikuisilla on usein käsitys siitä että vakava tekeminen on arvostetumpaa kuin hauska tekeminen. Onhan vaikkapa sirkustaide saanut pitkään olla opperaa vähempiarvoista. Opettajillakin voi olla käsitys, että vakavasti otettava työnteko on, no, vakavaa.
Oppilaslähtöisyys
Tällä kaikella tulen siihen että lasten ja nuorten maailmassa uteliaisuus, leikkimällä tutkiminen on oppimisen harrastuneisuuden luontainen muoto. Jos koulussa oppimiselle puetaan pääsääntöisesti vakava ja hiljainen asu, ei se oikein jaksa kiinnostaa oppilaita. Ilo on usein yhteistä liikettä ja ääntä. Niiden elementtien pitäisi kohdata hyvä oppimistilanne koulussa, entistä enemmän. Muuten luokasta kuuluu: evvk!
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)