Minna sen sanoi

Kylläpä sattui! Viimeisin Opettaja -lehti (16/2022) sisälsi paljon "meidän" asiaa: Yhdessä olon opettelua, toiminnallinen draama, opettajan jaksaminen ja leirikoulu/opintoretki-teema tukevat kaikki ajatuksiamme uuden kirjan ytimestä. Ja mikä se ydin on? 

Aivotutkija ja kasvatustieteen professori Minna Huotilainen kirjoitti samaisen lehden Kolumni-artikkelissa (LINKKI) ihan kuin olisimme tilanneet häneltä kirjamme keskeisen kysymyksen (kiitti siitä): "Miten oppilas voi toteuttaa tarvettaan ystävyyteen ja yhteenkuuluvuuteen koulussa?"  Tässähän puhutaan sosiaalisen pääoman karttumisesta! Kirjoituksessa pohditaan myös sisäisen motivaation ylläpitoa ja hyödyntämistä. Kaikkihan haluavat oppia uutta, kyse on siitä miten koulussa voidaan valjastaa oppimisen halu opetussuunnitelman sisältöjen oppimiseen?

Lyhyessä kolumnissa Minna ei tietenkään voi avata koko tätä vyyhtiä. Pedagoginen vinkki on tämä: "Yhteisissä projekteissa, kuten oman luokan sisustamisessa, täytetään yhteenkuuluvuuden ja ystävyyden tarpeita oppimalla uutta." Samaa voisi todeta opintoretkistä ja leirikouluista. Mutta kyllä koulun molempien tehtäväalueiden toteutuminen on ihan mahdollista koulun arjessakin, normaalien koulupäivien aikana. Inhimillisen pääoman (osaamisen) ja sosiaalisen pääoman kehittymisen välillä ei ole koulussa ristiriitaa, päinvastoin. Kun oppija kokee olevansa turvassa omassa ryhmässään, hän voi olla utelias ja innostua oppimaan.

"Yhdessä tekeminen ja oppijoiden kiinnostuksen kohteista ponnistava pedagogiikka on demokratisoivaa - yhtäkkiä kaikilla on motii."  Mekin ajattelemme kirjassamme Luottamus ja kansalaisuuteen kasvaminen - sosiaalisen pääoman  pedagogiikasta että perusopetuksen idea on demokratiassa. Jokaisella on oikeus kehittää itseään ja sijoittua turvallisesti yhteiskuntaan, lähtökohdistaan riippumatta. Silloin ei voida keskittyä vain eri aineiden sisältöjen oppimiseen, vaan myös siihen, miten koulu voi tarjota hyvän ja lähtökohtia  tasoittavan kasvuympäristön. Vastauksia voi saada kysymysten kautta ja Minna alussa esittämä kysymys on oikein hyvä aloitus. -Tuntuu ilahduttavasti, että kun olemme nyt pari vuotta miettineet koulun kasvatustehtävää ja sosiaalisen pääoman karttumisen ratkaisuja, niin muutkin ovat sen tehneet. Näitä asioita on lähitulevaisuudessa ratkottava.

Kuri ja luottamus

 Löysinpä hauskan parin artikkeleita. Lueskelen välillä Hesarin Visioliitteessä olevia kolumneja. 20.8. Henrik Dettman (koripallovalmentajaguru, jos jostain syystä et tunne) kirjoitti otsikolla : "Vääpelöinti ja maahan painaminen eivät meillä toimi."  (LINKKI) Tästähän on viime vuosina puhuttu. Minäkin olen kirjoittanut muutamaan kertaan mm. joukkuevoimistelussa ilmenneen henkisen väkivallan tiimoilta (LINKKI)  Toisekseen kun taas kerran siivosin arkistojani,tuli käsiini moniste johtajuudesta vuodelta 1972. Sen olin saanut Riihimäellä Viestirykmentin aliupseerikoulussa. Olikin kiintoisaaa lukemista, jota en ehkä silloin tajunut...Ja olihan siellä varmaan vääpelikin, muistaakseni ihan mukava kylläkin.

Henrik Dettman kirjoittaa, että monissa kulttuureissa voidaan alistamalla hakea tuloksia urheilussa, koska aina on tulossa uusia yrittäjiä ja toisaalta on totuttu korkeaan hierarkiatasoon. Hän toteaa, että mitä suuremmat hierarkiaerot kulttuurissa on, sitä enemmän odotetaan johtajan olevan käskyttäjä. Suomessa on toisin: "Suomalaiselta johtajalta on asemavaltuutus riisuttu minimiin, ja siksi sisältöosaaminen ja vuorovaikutuskyky korostuvat. Erityisen voimakkaasti tämä näkyy koulumaailmassa. Se lieneekin iso syy siihen, miksi Suomessa on yksi maailman laadukkaimmista opettajakunnista. Sisältöön ja empatiaan perustuva johtaminen edellyttää empatiaa ja aikaa, josta ainakin jälkimmäisestä on koko ajan puute."  Tämä on varmasti tuttua rehtoreille suhteessa opettajiinsa ja muihin yhteistyökumppaneihin, kuin myös luokanvalvojalle/ohjaajalle oman luokan ja sen taustahenkilöiden kanssa. Johtajuudesta ja sen laadusta on koulussa paljolti kyse, koska siellä ohjataan ryhmiä annetun tavoitteen suuntaisesti. Johtajuuden toimiessa koulussa on yhteisöllinen toimintakulttuuri, jolloin viihdytään ja kyetään ratkaisemaan ongelmia yhdessä. Toki voi olla toisinaan myös liian paljon toimintamahdollisuuksien häiriöitä, jolloin tarvitaan kriisitukea.
"Routarajan pohjoispuolella on resurssit optimoitava ja ihmisten voimavarat vapautettava" Tämä sopinee kouluunkin yleisenä periaatteena. Kasvatustavoitteena lähestymme silloin  itseohjautuvuutta ja yhteisöllistä osaamista.

Mutta mitäpä tuleville aliupseereille opetettiin johtamisesta vuonna 1972? Kirjoittajasta ei ole tietoa. Kulttuurisena piirteenä todetaan: Suomalainen tekee annetut tehtävät yleensä tunnollisesti ja luontevasti. Hän pyrkii itsenäiseen toimintaan. Hän asennoituu arvostelevasti annattuihin käskyihin. Myöskin hän vaistoaa erittäin herkästi esimiehen heikkoudet. - Tämä kaikki on tuotavissa luokkatilanteeseen melko helposti. Kuten Henrik aiemmin totesi, suomalaisella opettajalla(kaan) ei ole asemaan perustuvaa ehdotonta auktoriteettia, vaan johtajuus on ansaittava. Hauskasti uuteen kirjaamme liittyy luottamus jota korostetaan toimivan ryhmän edellytyksenä: "Alaisten luottaminen johtajaansa (itseensä, tovereihinsa ja alaisiinsa) sekä toisaalta johtajan luottamus alaisiinsa ja joukkoonsa kokonaisuudessaan ovat menestyksellisen toiminnan perusta. Ilman keskinäistä luottamusta on kurin ylläpitäminen vaikeaa ja se jää pinnalliseksi ja pettäväksi."  Tuohon kun vaihtaa sanat oppilaat, opettaja ja kurin tilalle motivaatio/hyvä työskentelyn ilmapiiri niin onhan tuo tuttua. Ja vielä tämä:" Jos johtaja (opettaja) on luottamuksen arvoinen, niin alainen (oppilas) suorittaa vaikeatkin tehtävät moitteetta." 

Ryhmädynamiikka toimii aina samojen periaatteiden varassa, vaikka olosuhteet tai ryhmän tavoitteet vaihtuisivatkin. Ryhmä tarvitsee johtajuutta toimiakseen tehtävänsä suuntaisesti. Opettaja on luokassaan sekä johtaja, että johtamisen organisoija silloin kun pienryhmiä käytetään. Vaikka tuemme yksilöllisesti, niin opetus ja kasvatus tapahtuu koulussa pääsääntöisesti ryhmätilanteissa. Siksikin opettaminen on asiantuntijatyötä, jossa ei tule valmiiksi. Ja sehän on hyväkin asia, ei pääse pitkästymään!

Ratkaisuja yksin jäämiseen

 Lupasin viimeksi kirjoittaa yksin jäämisestä. Uuden kirjan tiimoilta on ollut senverran ajatukset lennossa, että palaan vasta nyt aiheeseen.

Ihminen on sosiaalinen olio ja yksin jäämisen/yhteisöstä suljetuksi tulemisen pelko on eräs suurimpia lamauttavia pelkoja. Hassua kyllä etenkin suurissa ryhmissä voi helposti jäädä yksin. Suuressa ohjaamattomassa ryhmässä vahvat ja sosiaalisesti taitavat pelaavat itselleen hyvän aseman. Empatia ei etenkään lapsella (mutta usein ei aikuisllakaan) ole ensimmäinen sosiaalinen tunne, joten oma yhteisöasema määrittelee yleensä hyvän mielen. Koululla on annettuna kasvatustehtävänään tasoittaa sosiaalisen alkupääoman erilaisuutta. Näinhän OPS sanoo.

Hesari otti tämänkin kouluaiheen ansiokkaasti esiin. Toimittaja Pauliina Grönholm kirjoitti artikkelin 19.8. "Koulun alku on monelle lapselle pysäyttävä pettymys - näin yksin jäämisen pelko vaikuttaa koululaisen käyttäytymiseen." LINKKI  Aihe on tärkeä. Ryhmän kuuluminen on  keskeinen turvallisuuden tuottaja. Ryhmään liitytään muutaman hyvän ystävän avulla, koska kaikkien läheinen ystävä ei voi olla. Artikkelissa kerrottiin Mannerheimin Lastensuojeluliiton tutkimuksesta verkossa tapahtuvien yhteydenottojen syistä. LINKKI 

Yksinäisyyttä tutkitaan kyllä paljon. Esimerkiksi professori Niina Junttila on seurannut korona-ajan vaikutuksia lasten ja nuorten elämään. Yksinäisyyden lisääntyminen on ollut havaittavissa. LINKKI
Hän varoittaa yksin jäämisen seurauksista: "Lapsuudessa ja nuoruudessa koettu ulkopuolisuus vaikuttaa pitkälle aikuisuuteen esimerkiksi opiskelu- ja työuralta syrjäytymisenä ja viimesijaisten palveluiden lisääntyneenä tarpeena. Yksinäisyydellä on siis paitsi inhimillisiä vaikutuksia, myös taloudellisia ja yhteiskunnallista turvallisuutta heikentäviä vaikutuksia."

Palataan Hesarin artikkeliin. Ilahduttavasti oli vierailtu myös koulussa ja opettaja sai puheenvuoron. Opettajahan on se, joka lopulta vastaa koululaisen yhteisöasemasta (ohjaamassaan ryhmässä). Opettaja Ville Teittinen oli kiinnittänyt huomiota opetusryhmänsä ryhmäyttämiseen (termi jota itse vähän vierastan) sekä ns. kaveritaitaitojen opettamiseen. Kaveritaidoilla tarkoitetaan varmaan yhteistyötaitoja tai sosiaalista kompetenssiakin. Tärkeää oli mm. että uudelle oppilaalle nimetään mentorioppilas auttamaan "kotoutumisessa". Se, että ryhmää ohjaava opettaja kiinnittää huomota oppilasryhmän sosiaalisten suhteiden järjestymiseen, on välttämätöntä. Ihan iästä riippumatta. Mikäli näin ei tehdä on lapset ja nuoret jätetty heitteille sosiaalisen turvallisuuden suhteen. Ei tietenkään tietoisesti mutta lasten tarpeiden kautta arvioiden kyllä. Mikäli koulussa halutaan pysyvästi eroon tai lähes eroon monista oppilaita vaivaasta ongelmista, on oppilaiden turvallisuus ryhmässä taattava yhteisöasemaan puuttumalla. Niin se vain on. Tämä on sitten rakenne- ja toimintakulttuurikysymys käytännössä. Tänään mediakasvattaja ja nuorisotyöntekijä Ismo Kiesiläinen kirjoitti Hesarin mielipidepalstalla  asiaan liittyen hyvin: Koulun rakenteet ruokkivat kiusaamista - Suuret ryhmät tuottavat epätoivottuja ilmiöitä, jotka mahdollistavat kiusaamisen. LINKKI

Tätä lukeva opettaja on ehkä tuskastunut: Ei kai taas jaeta uusia tehtäviä, kun ei entisistäkään meinaa selvitä? Tähän voi vastata: Kasvatustehtävä ei ole uusi, vaan sisältynyt aina eri kouluasteiden opetussuunnitelmiin. Nykyinen opetussuunnitelmakin antaa sosiaalisen pääoman kerryttämisen koulun tehtäväksi (OPS s.18.) Mutta kun asiaa lähestyy positiivisesti, niin oppilasryhmän organisoiminen pedagogisesti viihtyisäksi ja turvalliseksi helpottaa opettajan työtä, auttaa opettajaa oppimaan ja iloitsemaan työn tuloksista. Tästä on kokemuksia, myös omakohtaisia. Lopulta on kyse koulun rakenteesta, johon yksittäinen opettaja ei juuri voi vaikuttaa, mutta myös yksittäisen opettajan pedagogisista valinnoista ja kokemuksen ohjaamasta osaamisesta. Mitä tahtoo, sen voi oppia!

Kuvassa opettajia lukuvuoden alun veso-päivänä. Hyvä alku!