perjantai 27. tammikuuta 2017

Yhteisössä pidetään huolta

Eilen kävin innostavan käytäväkeskustelun kollegan kanssa. Keskustelimme muun muassa yhteisöllisyydestä ja yhteisötaidoista. Ajatus eteni vielä kotonakin, kiitos virkistävän dialogin.

On todettava, että oikeastaan koulu on nykyajassa luontevin ja ainoita paikkoja yhteisötaitojen oppimiseen. Enää ei synnytä yhteisöön, jossa tarvitaan toisia. Yhteisötaidot kehittyivät pakostakin, toisilla paremmin ja toisilla huonommin, mutta kuitenkin.  Lapsillakin on nyt kotonaan omat tavarat ja usein oma tila. Ei tarvitse joustaa, huolehtia muista. Kotien elämä on riippumaton muista, ainakin näennäisesti. Kouluunkin tullaan hoitamaan omia tehtäviä, toteuttamaan omia tavoitteita.

Luin juuri Nuorisokasvatuslehdestä 1/2017 akatemiatutkija Kirsi-Pauliina Kallion puheenvuoron aiheesta: Yksilökeskeisyys ajaa koulut kaaokseen. Olipa raikas kirjoitus! Kallion mielestä pohjoismainen hyvinvointiyhteiskunnan ihanne istuu huonosti koulujemme yksilökeskeisiin tavoitteisiin. Henkilökohtaiseen menestymiseen pyrkiminen, yksilölliset valinnat ja yksilöllinen arviointi (kilpailu muita vastaan)  rapauttaa solidaarisuuden, jossa menestytään yhteistyöllä, eivätkä vahvemmat jätä heikompia selviytymään yksin. Lainaus kirjoituksesta:
" Koulun haasteet näkyvät työrauhan häiriintymisenä. Yksilöllisyydestään tietoisten lasten ja nuorten kanssa kouluissa työskentelevät opettajat kokevat usein asemansa vaikeaksi. Yhtäältä  heidän tulee pyrkiä edistämään kunkin oppilaan etenemistä yksilöllisellä koulupolulla, toisaalta kasvattaa uusia ikäluokkia yhteisvastuulliseen kansalaisuuteen...... Ongelmana näyttäytyvät tyypillisesti yksittäiset oppilaat, joilla on vaikeuksia sovittaa yhteen henkilökohtaisia yksilöllistymisen pyrkimyksiään ja koulun yhteisöllistä projektia."

Erittäin hyvä näkökulma koulun kasvatustehtävän kanssa painiville opettajille. Jospa tarkastellaan ongelmien edessä myös yhteisiä arvoja ja sitä miten välitämme niitä lapsille ja nuorille. Päästään siihen, että ei ole vääränlaisia koululaisia, vaan haasteita joita voidaan selvittää yhteisin toimin. Voisiko olla niin, että arvovalinnoillamme jopa aiheutamme ongelmia koulun arkeen? Miten tuetaan koulussa vahvemmin yhteisöllisiä tavoitteita ja yhteisötaitojen oppimista?

Palaan niihin yhteisötaitoihin kahdella esimerkillä.
Omalla työurallani usein kohtasin erään vaikeasti ratkaistavan ongelman. Kuinka hoidetaan yhteisiä välineitä ja tavaroita siten, että seuraava käyttäjä ei törmää ongelmiin? Luulenpa että sata vuotta sitten koulujen suksivarastoihin ei nakeltu suksia tunnin jälkeen. Tavara oli arvossaan ja oli opittu ajattelemaan muita, ihan automaattisesti. Nykyään voi törmätä vaikkapa siihen että osa koulun läppäreitä ei olekaan ladattu seuraavia varten... Vahvasti yhteisöllinen koulu voi kyllä saada homman toimimaan.

Omalla opinpolullani sain nauttia kouluni, Kallion Yhteiskoulun, arvoista ja huolenpidosta, vaikka en sitä silloin ymmärtänyt. Huolettomana koululaisena olin taas saanut ehdot ruotsista, eivätkä ehdot menneet ensi kerralla läpi. Oli ollut muuta puuhaa, kuten tyttöystävän tapailu ja muunlaisen kirjallisuuden ahmiminen. Lukioon oli tarkoitus kuitenkin jotenkin päästä. Kun sitten kävelin koululle toisen ehtolaiskuulustelun tuloksia katsomaan, tuli vastaani luokanvalvojani N.G. Hän pysäytti minut ja sanoi suunnilleen: Rauno, minä pidin sinulle opettajienkokouksessa yhtä lukiopaikkaa, sanoin muille, että kyllä se Rauno ruotsin suorittaa. Olinkin saanut ehdot jälleen kerran läpi ja minulle pidetty lukiopaikka oli siis täytetty.
En silloin ymmärtänyt sitä vahvaa yhteisöllisyyden tukea, mikä tilanteessa kannatteli minua. Ei tuettu vain parhaita, vaan otettiin kaikki mukaan. Koulumme humanistilinja sai sitten yhden opiskelijan lisää. Ja kyllähän sitten lopulta kirjoitin niitä älliäkin... Kiitos vielä 50 vuoden jälkeenkin!


keskiviikko 18. tammikuuta 2017

Vähän väärin ymmärretty digi

Taas tuli hiekkaa digioppimisen rattaisiin. Hesarissa oli 14.1. amerikkalaisen koulutustutkijan Samuel Abramsin haastattelu, jonka toimittaja vetävästi oli otsikoinut "Katkaiskaa netti oppitunneilla" (linkki). Kyllä tästä mieleni hiukan pahoitin. Haastateltava sanoi paljon muutakin , kuin tuon asiayhteydestä irroitetun lauseen. Aika moni digipeikkojen näkijä käyttää taas tätä otsikkoa omien ennakkoluulensa vahvistamiseen. Harmi tulevaisuuden kannalta.

Otsikko oli vähän vääräkin. Kun Suomessa käytetään eniten maailmassa dataa, niin se tarkoittaa, että lähes kaikilla kännykän omistajilla on rajaton nettiliittymä. Koulussa ei voida mitenkään sulkea nettiä tämän takia. Toisin on esimerkiksi USA:ssa, jossa mobiilidatan käyttö on erilailla hinnoiteltu ja mobiilidataa käytetään paljon langattomien verkkojen kautta.  No, tutkija ei ehkä tiennyt tätä.

Haastattelu sisälsi paljon Suomen koulujen kehumista. Hyvä onkin muistaa, että eihän me huonoja olla, vaikka tulokset ovat hiukan pudonneet. Minulle uusi näkökulma oli se, miten paljon opettajien palkat vaikuttavat Pisa-tuloksiin. Suomessa opettajat ovat kansainvälisesti verrattuna hyvin palkattuja. Tosin, Viron nousu ei voi selittyä palkoilla... On hyvä taas kerran todeta, että ei ole olemassa yhtä oikeaa kuvaa siitä, miten parhaiten opitaan. Jos semmoinen olisi, varmaan sitä käytettäisiin laajalti. Koulutus ja oppimistulokset ovat niin kulttuurisidonnaisia, että on vaikea löytää menestysreseptiä, joka voidaan siirtää toiseen kulttuuriin, esimerkiksi. Luulenpa kumminkin, että meidän uuden opsin pedagoginen keskiö, aktiivinen  oppilas, on moderniin aikaan oikea lähtökohta.

Mutta se netti ja sen sulkeminen... Abrams epäili, että kännykät heikentävät keskittymiskykyä ja lukutaitoa ja matematiikan osaamista, ainakin artikkelin mukaan. Toisaalta hän on yliopistoihminen ja esimerkki luennoilla kännykkäänsä näpelöivistä opiskelijoista ei välttämättä sovi ollenkaan meidän koulujen oppitunneille, toivon mukaan. Kynää ja paperia luennoilla käytettäessäni muistan kyllä itse piirrelleeni aika paljon omiani, ei keskittymistä oikein näe passiivisessa oppimistilanteessa. Huonosti järjestetty oppimistilanne ei tuota hyvää oppimista, olivat välineet mitkä tahansa. Nythän voisi mobiililaitteita käyttää mainiosti luennoilla opiskelijoiden aktivointiin, ja niin toisinaan tehdäänkin. Yksisuuntaisen luennoin aika oppimisen isona osana alkaa minusta olla ohi ja opiskelijat tietävät sen. Abrams kuvailee minusta pedagogisesti huonoja mobiililaitteiden käyttötilanteita. Oppimistilanteessa opettaja kertoo, mihin laitteita käytetään. Ei ole välineen vika, jos sitä käytetään epätarkoituksenmukaisesti.

Kirja, paperi ja kynä ovat oppimisen välineinä jo aika kypsiä. Silti niitäkin voi käyttää hyvin tai huonosti. Olemme kai jo hylänneet kirjojen ulkoaoppimisen pedagogian, joka kuitenkin oli vallalla pitkään. Minusta on epäreilua väheksyä ja sulkea pois kehittämisen piiristä digioppimisen välineitä vain siksi, että niiden käyttö ei ole vielä pedagogisesti kehittynyttä. Miten voisikaan, kun välineet ovat kuitenkin vielä uusia ja uutta tulee koko ajan? Kaikki entiset oppimisen työkalut ovat melko staattisessa tilanteessa, ne ovat valmiita. Mobiilit oppimisvälineet tarvitsevat paljon pedagogista kehitystyötä, koska ne myös muuttavat opettaja/oppilas suhdetta ja ehkä tiedon ja osaamisen käsitystäkin. Nyt näyttää joskus siltä, että digivälineitä syytetään oppimitulosten heikentäjiksi, vain siksi, että niiden käyttöä oppimisen välineenä ei osata tarpeeksi hyödyntää, vielä. Suomessa on hyvä sanonta jota voisi päivittää: Mobiililaitteet ovat hyvä renki, mutta huono isäntä.

Tulevaisuudessa tarvittavaa osaamista ei enää voi arvoida menneestä, ei edes nykyajasta käsin. Kun välineet oppimiseen muuttuvat, pitää opettamisenkin muuttua. Se ei käy hetkessä, harmi kyllä.

Lisäys muutama tunti myöhemmin; Sattuipa kivasti kun tänään posti toi Nuorisotutkimus-lehden 1/2017.  On muuten hyvä aviisi!
Sen kannessa luki: On epäselvää, millaiseen maailmaan lapsia ja nuoria pitäisi opastaa entisten varmuuksien puuttuessa. Tästähän tuossa kirjoitin, taas kerran.


torstai 12. tammikuuta 2017

Mihin suuntaan?

Huomasin yllätyksekseni, että tämän blogin kymmenes vuosi alkaa. Juhlavuosi siis. Pitäisi varmaan yrittää olla tavallista viisaampi...

Ihmeen hyvin blogien kirjoittaminen on kestänyt kehityksen tuulia, vaikka viestiminen on siirtynyt yhä uusiin järjestelmiin, usein lyhyitä viestejä suosiviin. Mielipidekirjoitukset ovat kestosuosikkeja varmaan siksi, että oma mielipide selkiytyy kirjoittamalla -ja tuntuu oikealta, harmi kyllä. Tänään juuri viisauden tutkija Eeva Kallio totesi Hesarissa että viisaus on harvinaista. Eräs viisauden tuntomerkki on että ei juutu omiin näkökulmiinsa. Niitä omia näkökulmia tulee kyllä blogeissa esitettyä...

Juhlavuoden alkaessa mietin sitä, mihin koulussa kuljetaan, noin kasvatuksen ja opetuksen näkökulmasta. Tuntuu siltä, että uusi opetussuunnitelma on kerrankin tuonut paljon positiivista kiinnostusta. Usein opsit on nimittäin jääneet pölyttymään jo alkumetreillä. Uutta varmasti tarvitaankin ja sen uuden tekevät opettajat, yhdessä.

Viimeistään nyt ollaan suomalaisenkin koulutusjärjestelmän ison merkkipaalun äärellä. Se, mihin suuntaan lähdetään, on merkittävää. Useat tutkimukset osoittavat, että koululaiset ja heidän vanhempansakin odottavat koulun innostavan entistä enemmän. Kun velvollisuudesta oppiminen vähenee koko ajan yksilön ratkaisuja suosivassa kulttuurissamme, ovat opettajat ison haasteen edessä. Kulttuuria emme voi muuttaa, mutta omaa toimintaamme kyllä. Uusi ops tuli hyvään saumaan. Uskonpa, että maailman parhaat opettajat ryhtyvät uusiutumaan.

Nostan kolme trendiä tai ilmiötä, jotka minusta vaikuttavat paljon oppijoiden mielenmaisemaan ja opetuksen kehittämiseen.


1. Opettaja ei ole aikoihin ollut tiedon jakaja tai sivistyksen soihtu. Ei kovinkaan kaukaisessa menneisyydessä opettaja oli arvostettu, koska hän oli paremmin koulutettu kuin useimmat vanhemmat. Hän tiesi ja osasi paljon asioita, joita muut eivät hallinneet. Opettaja oli sivistyneen ihmisen ideaali, jota laajalti arvostettiin. Usein hän oli myös lähiympäristönsä vaikuttaja ja yhteisön aktiivinen jäsen. Tästä roolista opettajien on täytynyt luopua, monet nykyopettajat vielä hakevat etäisyyttä tarkoituksella koulun lähiympäristön yhteisöstä. Jos arvostus tuli ennen annettuna, on se yhä useammin ansaittava. Vanhemmat haluavat tuntea, että heidän lapsensa ovat opettajalle tärkeitä ja että opettjalla on annettavaa. Oppilaat odottavat samaa. Joskus tuntuu, että vanhaa aikaa kaivataan, olihan se tavallaan helpompaa. Uudenlainen opettajan rooli on kumminkin kiinnostava. Opettaja ohjaa oppimaan, innostaa ja kannustaa. Tärkeää on, että opettaja myös oppii itse koko ajan ja toimii siten mallina elinikäisen oppimisen tavoitteelle.

2. Tästä tulemme suomalaisen opettajan autonomiseen asemaan. Luin juuri kansainvälisestä TIMSS-tutkimuksesta että suomalaiset opettajat osallistuvat vähiten täydennyskoulutuksiin. Syitä on varmaan monia, kaikki huonoja. Lähtötasoltaan huippukoulutetut opettajamme tarvitsevat myös huippuhyvää täydennyskoulutusta. On ollut hienoa, että meillä opettaja voi valita työtapansa ja oppimismateriaalinsa, esimerkiksi. Se on ollut varmasti vahvuus, josta olen itsekin nauttinut. Kun halutaan kehittää kouluja muuttuvassa maailmassa yhtenäisesti esimerkiksi opetussuunnitelmien avulla, ei autonomia ole aina hyvä juttu. Jos jokainen opettaja tulkitsee tavoitteita omalla tavallaan, aukeaa oppilaille turhan kirjava opinpolku. Yhä suuremmissa kouluissa on tällöin vaikeaa luoda edes hiukan yhtenäistä opinpolkua. Koulut toimivat silloin liikaa opettajien vapauden ehdoilla .
Rehtoreilla on tässä iso haaste ja ehkäpä opettajat voisivat päivittää alaistaitojaan. Monissa kouluissa tehdäänkin nyt paljon hyvää työtä toimintakulttuurin oppilasystävällisyyden hyväksi.

3. Uusi oppimisteknologia on otettu Suomen kouluissa erityisen nihkeästi vastaan. Oppilaat käyttävät meillä edelleen kovin vähän tai epätarkoituksenmukaisesti tieto- ja viestintätekniikkaa, opettajat sen sijaan omassa työssään kyllä useimmiten jo hyödyntävät sitä. Oma johtopäätökseni omalla tvt-pedagogin kokemuksellani on, että mielekkäät tietotekniikan pedagogiset käyttötavat eivät leviä vielä tarpeeksi nopeasti, johtuen muun muassa opettajien yksin tekemisen kulttuurista. Epäluulon ja torjunnan sijasta tarvitsemme uteliaisuutta ja kokeilumieltä. Oppilaat voivat myös olla aktiivisesti mukana keksimässä, miten uusin teknologia voi auttaa oppimaan ja opiskelemaan yhdessä. Paljon hyvää on kumminkin tälläkin rintamalla tapahtumassa, lisää sitä.

Näitä ja muitakin tulevaisuuteen vaikuttavia ilmiötä on tänäkin vuonna tarkkailtava. Erityisen kiinnostavaa on, että miten uusi opetussuunnitelma todella vaikuttaa. Yleensä vaikutus on ollut pienehkö, nyt olen vähän optimistisempi. Katsotaan miltä vuoden lopuilla näyttää.