lauantai 30. huhtikuuta 2016

Hyvä ansaitsee huomiota

Kävin äskettäin somekeskustelua entisen oppilaani kanssa. Hänellä oli lapsena hyvin vaikeat kotiolot, ja tämä tietenkin tietenkin heijastui myös koulussa pärjäämiseen. Kaikenlaista ikävää tapahtui jatkuvasti, jälki-istuntoja ja puhutteluja riitti. Tuntui mukavalta mutta silti ikävältäkin, kun tämä nyt jo aikuinen mies totesi, että hän koki minun kohdelleen itseään inhimillisesti. Muita opettajia hän vihasi (kuten koulua yleensäkin). Tämän hän muisti vieläkin selkeästi. Muistan puolestani hyvin silloisen riittämättömyyden tunteeni.

Kouluissa eletään arvioinnin aikaa. Itseäni on aina ahdistanut arvioinnin negatiivinen puoli. Kaikki eivät saa hyvää palautetta, eivätkä edes voi saada numeroarvioinnissa ainakaan. Kun oppilaalla on paljon vaikeuksia kotona tai oppimisessa, hän erottuu yleensä negatiivisesti joukosta ja saa kielteistä palautetta/arviointia vuosikaudet. Silloin on vaikeaa rakentaa tervettä itsetuntoa ja minäkuvaa. Tukitoimet uhkaavat valua hukkaan.

Samaan aikaan luin aivan mainiota kirjaa Huomaa hyvä! (PS-kustannus 2016). Ahdistukseni  koulussa oppimisvaikeuksista tai huonoista kotioloista kärsivien puolesta helpotti vähän. Olipa hyvin rakennettu ja koulun arjessa helposti unohtuvan perustehtävän äärelle johdatteleva kirja! Kirjan kantavana ajatuksena on, että kasvattajan tehtävänä on johdatella lapset ja nuoret löytämään omat luonteenvahvuutensa. Näinhän me opettajat varmasti yritämmekin tehdä. Suurin haaste ovat silloin juuri he, jotka saavat koulusta pääsääntöisesti kielteistä palatetta. Jos nuori koulun jälkeen kokee, että hänestä ei ole välitetty, eikä hän ole pärjännyt oikein missään, on todennäköistä, että  hänelle on syntynyt kielteinen minäkuva, "olen huono". Tuo alussa mainitsemani nyt jo hyvinkin aikuinen mies muisti hyvällä sitä, että löysin hänelle rooleja juhlien näytelmissä. Hänellä oli koulusta ilmeisen tärkeä muisto, että edes jossain oli ollut hyvä. Ja olikin.

Huomaa hyvä!- kirjan kirjoittajat Lotta Uusikylä-Malmivaara ja Kaisa Vuorinen ovat tehneet selkeän rakenteen kirjaan josta löytyy teoriaosa, pedagoginen pohja ja luonteenvahvuuksien esittely harjoituksineen. Tuntuu toimivan. Tämmöisen kirjan laittaisin mieluusti omien, yhdessä oppimista käsittelevien kirjojen rinnalle. Siinähän olisivat eväät lähes täydelliseen kouluun.

Se koulun perustehtävä. Kun koulusta pitäisi tulla yhteiskuntaa rakentavia tulevaisuuden toivoja, niin tärkeää ei ole vain mitä yksilöt osaavat ja tietävät. Tärkeintä on, että jokainen tuntisi mahdollisuutensa, vahvuutensa elää ja  toimia ja vielä uskoisi itseensä. Ilman tervettä itsetuntoa ja itsensä tuntemista ei mistään osaamisesta tai lahjakkuudesta ole oikein hyötyä, itselle tai muille.

Jaa että mitkä ne luonteenvahvuudet ovat? Kirjassa ne on hahmoteltu näin: sinnikkyys, itsesäätely, myötätunto, huumorintaju, innostus, kiitollisuus, luovuus, oppimisen ilo, rakkaus, reiluus, rohkeus, ryhmätyötaidot, sosiaalinen älykkyys, toiveikkuus, uteliaisuus, ystävällisyys.
 Lisämateraalina olevissa toimintakorteissa on vielä muutama lisää. Jo nämä ilmaisut laittavat ajatuksia ja tunteita liikkeelle. Miten nämä vahvuudet liikkuvat minussa?

Muuten, kun opettaja on kuitenkin esimerkki ryhmässään, pitäisi kai opettajan tutustua itseensä ja tarvittaessa kasvattaa luonteenvahvuuksiaan- ennenkuin tuo menetelmän ryhmäänsä. Useimmista luonteenvahvuuksista on suurta hyötyä kasvatustehtävässä. Ehkäpä tässä olisi ideaa toimia ammatillisessa yhteistyössä? Koko opettajakunta lähtisi lataamaan luonteenvahvuuksia itseensä ja sitten oppilaisiinsa?

sunnuntai 24. huhtikuuta 2016

Hyvä paha autonomia

Aina välillä näkyy kuumiakin keskusteluja suomalaisen opettajan autonomisesta asemasta, suomeksi mahdollisuudesta päättää itse monesta työhön liittyvästä asiasta.

Ihan äskettäin osallistuin taas facebookissa asiaa koskevaan keskusteluun. Aika nopeasti opettajat totesivat, että eivät halua ketään arvioimaan työtään tai sanomaan miten pitäisi toimia. Autonomiaaa puolustetaan tiukasti.  Olihan kyllä toisiakin mielipiteitä.

Onhan suomalainen opettajuus perinteisesti ollut erittäin itsenäistä työtä. Asia jota olen hyödyntänyt hyvin paljon omalla työurallani. Työtä on voinut uudistaa omien ajatusten pohjalta ja se on motivoinut minua vuosikymmenet. Opettajana voi mm. valita opetusmenetelmänsä ja osittain hallita myös työaikaansa. Luulenpa että harvassa ovat ammatit, joissa on vielä enemmän vapautta. Kyseessä on saavutettu etu, jota myös hyvin tiukasti vahditaan. Ehkäpä nykyään liiankin tiukasti.

Autonomia on kaksiteräinen miekka. Kun aika monista asioista saa päättää itse, voi oikeudesta tulla itseisarvo, jota halutaan laajentaa myös sinne, missä sitä ei edes tarvita tai ei voi olla.

Pahimmillaan autonomia voi eristää opettajan omaan työtilaan ja omien työtapojen kuplaan. Aika usein nimittäin  luokkien välinen seinä estää ideoiden siirtymisen naapuriluokan työtoverille. Voi syntyä kuvitelma itseriittoisuudesta.  Tästä oireena voi olla se, että opettajat lukevat vain vähän oman alansa tutkimuksia, eivätkä aina tunne/noudata opetussuunnitelmia tarkasti.

Autonomia voi muuttua tyhjäksi ylikorostamiseksi. Silloin kaikki ulkoa tuleva on vierasta tai uhka. Opettajat ovatkin aina olleet aika vaikeasti koulutettava ammattiryhmä, voihan kauniisti todeta että vaativa.

Ajatus siitä, että kukaan ei saa arvioida työtäni, on outo. Ilman arviointia on todella vaikea kehittyä. Onhan mahdollista arvioida työtään itse, mutta yleensä silloin monia asia jää huomioitta. Opettajia arvioi sitäpaitsi jatkuvasti oppilaat ja heidän vanhempansa. Ammatillinen yhteinen arviointi voisi antaa paljon. Vaikka opettajan roolissa ollaan yleensä oikeassa, ei oman työn kehittämisen suhteen kannata jäädä samaan rooliin. Suosittelen lämpimästi vierailuja muihin kouluihin tai edes oman koulun luokkiin. Tämä oppimisen muoto taitaa olla kovin vähän käytössä.

Parhaimmillaan autonomia antaa opettajille mahdollisuuden tutkia, arvioida ja oppia uutta. Nyt kun opetusta tulisi uudistaa oppilaiden aktiivisuutta kehittäväksi, tarvitaan paljon hyviä uudenlaisia käytänteitä. Parhaatkin ideat voivat tukahtua huonoon toteutukseen. Silloin ammatillinen reflektointi olisi tosi poikaa. Eikä se kavenna autonomiaa pätkääkään. Yhteisöllinen oppiminen on mahdollista itsenäisestä asemasta, oikeastaan se on aidon yhteistyön perusta.

lauantai 9. huhtikuuta 2016

Oppimisen yhteisöllisyys

Blogini nimenä on yhteisöllinen pedagogia. Se ei taida olla kovinkaan "virallinen" termi, mutta kuvaa ilmiötä, joka on olemassa. Päivitän ajatuksiani yhteisöllisestä oppimisesta ja pedagogiasta, taas kerran.

Jos oikein laitan mutkia suoriksi, niin yhteisöllinen pedagogia, yhdessä oppiminen on ollut tapa oppia vuosisadat. Vasta  kouluoppimisen alkuvaihe on tuottanut näkemyksen yksin oppimisen hyveestä.
Opettaja opettaa ja oppilaat oppivat. Siinä asetelmassa opettaja usein käsittelee ryhmäänsä joukkona yksilöitä, opettaja kokee opettavansa jokaista erikseen. Tämän käytännön tiedämme huonoksi, mutta sitkeästi se elää, tosin jo puolustusasemissa. Jos ryhmää käsitellään yksilöinä, ei voi nähdä metsää puilta. Opettamisella ja kasvatuksella on sosiaalinen luonteensa, ryhmän ohjaaminen on vähintäin yhtä tärkeää kuin ryhmässä olevien yksilöiden huomaaminen. Yksilökeskeinen opetus saattaa juontaa alkunsa yksilökeskeisestä arvioinnista, vai?

Yhteisöllisyyttä voi kuvata hyvin vaikkapa jalkapallojoukkueen kautta. Menestyvän joukkueen jäsenilla on sama tiedostettu tavoite. sovittu työnjako  ja kyky kantaa vastuuta, Tämä tapahtuu silloin kun joukkueen jäsenet kokevat ryhmään kuulumisensa tärkeäksi, heillä on mahdollisuus osallistua ja kokea olevansa tärkeä osa kokonaisuutta.

Kun ajattelemme koulua yhteisönä, jossa opitaan, on opettajalla kaksi  pelikenttää. Hän on ensinnäkin osa ammatillista yhteisöä, johon kuuluvat kaikki koulun kasvatus- ja opetustehtävää toteuttavat aikuiset. Oppiakseen uutta ja kehittyäkseen yhä paremmaksi työssään, yhteisö tarvitsee yhteistyötä. Nyt kun olen kouluja paljon nähnyt, on helppo huomata miten erilaisia opetuskäytäntöjä ja oppilaisiin suhtautumista samassakin koulussa voi olla. Tosin koulussa on usein jokin "henki" (virallinen tai epävirallinen), joka varmaankin on koulussa työtään tekevien aikuisten aikaansaamaa. Erilaisuus on varmasti rikkautta, mutta erilaisuudessa asustelee myös hyviä ja vähemmän hyviä opetuskäytäntöjä. On myös parempia ja huonompia tapoja kohdata lapsia, nuoria tai vanhempia. Oppivassa yhteisössä jaetaan onnistumisia ja korjataan virheitä.
Koulut ovat perinteisesti olleet paikkoja, joissa kollegoiden työhön ei puututa, kehuen tai arvioiden. Tähän on tulossa muutosta, mutta vaikeaa on. Usein opettaja voi kokea itsenäisen työn eduksi ja ammatillinen yhteistyö sekoitetaan ystävyyssuhteen kanssa." Ei löydy sopivaa yhteistyökumppania", sanoo moni. Omaa työtään on kuitenkin vaikea arvioida ja kehittää.
Jos oliskin niin, että koulussa ei ole yhtään hankalaa oppilasta, luokkaa tai ryhmää? Sen sijaan on haasteita, joihin yhdessä haetaan vastausta. Silloin ei opettajienhuoneessa kukaan sano että: "Onpas meillä hankala kahdeksas luokka", vaan kysytään porukalla: " Miksi luokka on huonossa opiskelutilassa?" Onko luokalla ollut liian aikaisin liian monta opettajaa?" " Mitä oppilaat toivovat?" " Miten meidän opettajien tulisi yhdessä toimia, millä strategialla saadaan muutos ryhmään?"
Tuhannen taalan kysymyksiä ovat:
Millaisia yhteisötaitoja opettaja tarvitsee ollakseen osa oppivaa ammattiryhmää? Miten sellainen kouluun organisoidaan?

Sitten on se toinen pelikenttä, varsinainen opetustyö oppilaiden parissa. On heti sanottava, että jos opettaja vaihtuu usein, ei ryhmä välttämättä ota opettajaa valmentajakseen, vaan kokee hänet vihollisena. Ryhmään sisään pääsee vain luottamuksen kautta ja se rakennetaan ajan kanssa. Luokanopettajalla onkin helpompi paikka, mikäli hänellä on riittävästi tunteja luokassaan. Luokkaa voi valmentaa oppivaksi ryhmäksi parhaiten olemalla läsnä. Oppimisen yhteisöllinen luonne opetustilanteessa taitaa olla melko uusi ajatus. Silloin kun opettaja itsevaltiaana johti tuntia ja oppiminen perustui toistoihin ja muistamiseen, ei oppiminen ollut, eikä sen tarvinnut olla, yhteisöllistä. Nyt, kun puhutaan uudesta oppimisesta, tilanne on toinen. Opetussuunitelmat uusine oppimisen tavoitteineen ja uudet oppimisen välineet muuttavat perinteisen opettaja/oppilas asetelman. Opettaminen ei oikein voi enää nojata luentoihin, vaan oppilaiden tulee olla aktiivisia. Silloin oppimistilanne jakautuu usein ryhmiin ja ehkä moniin tiloihinkin. Tarvitaan sitä yhteisöllistä pedagogiaa.
Uudenlainen opettaminen merkitsee jostakin vanhasta luopumista ja uuden oppimista. Tämä koskee monessa tapauksessa myös vanhojen työtapojen hylkäämistä. Olen laittanut merkille, että uudet opetusjärjestelyt uusine värkkeineen (viittaan tietotekniikkaan) eivät  miellytä, jos opettaja ei ole opetellut sopivia työtapoja. Luokan yhtäaikainen ohjaaminen on erilaista kuin vaikkapa ryhmien työhön (prosessiin) saattaminen. Homma ei sinänsä ole kuitenkaan sen kummempaa kuin se, että autoteknikon pitää opetella huoltamaan myös sähköautoja. Käyttökelpoisten työtapojen ja -ohjeiden hallinta on vähän kuin käsityötaito, mutta välttämätön pedagogiselle kehittämiselle. Ryhmätyö vaatii hyvää organisointia, muuten ne eivät tuota.
Lähdetään vaikkapa siitä, että ryhmissä työskennellessä  pitää olla selkeä tehtävä, työnjako ja aikataulu.

Yksin tekemisen kulttuurissä opettajan on aika vaikea korjata omaa toimintaansa. Vikaa on silloin laitteissa, oppilaissa, ryhmän koossa ja vaikkapa rehtorissa.
Yhdessä oppimisesta innostuneet opettajat ylittävät monet esteet, siltä näyttää. Ja se myös tuntuu kivalta.

Tästä voi alkaa tai jatkaa: Dianne Laufenberg kuvailee uutta oppimista tässä innostavasti, katso 9 minuutin video

Aika vapaa käännös hänen tärkeästä ajatuksestaan:
"Lapset eivät tule kouluun enää saadakseen tietoa,  nyt meidän on kysyttävä heiltä mitä tiedolla tehdään"