Kasvatuspuhetta

 Vuoden viimeinen päivä. Vuoden viimeiseen kirjoitelmaan on helppo valita aiheeksi kasvatus.

Olen edelleen sitä mieltä, että kasvatuspuhe on vähentynyt koulukeskustelussa laajemmassa merkityksessään. Nyt puhutaan paljon yksilöistä ja heidän opinpoluistaan. Opetus on kuitenkin yleensä suurryhmämuotoista ja sitä ryhmääkin pitää kasvattaa (ohjata). Kuten yksilöitäkin. Koulun laaja tehtävä liittyy etenkin kasvatukseen. Koulutus ei vain tuota yksittäisiä osaajia työelämän osasiksi.  

Joskus olen ollut mukana keskusteluissa, joissa on väitelty siitä, kuka kasvattaa lapsia. Joku opettaja on saattanut sanoa että kyllä opettaja opettaa ja kodeissa kasvatetaan. Jos näin sanoo, hyväksyy sen että osa lapsista jätetään heitteille. Tiedämme, että kaikissa kodeissa ei kasvateta tai kasvatetaan huonosti. Ja vaikka yritetään hyvääkin, saattavat voimat ja ymmärrys olla puutteelliset. Peruskoulun idea on ollut ja on edelleen tasoittaa sosioekonomisia eroja ja antaa kaikille yhtäläinen mahdollisuus kasvaa osaksi yhteiskuntaa ja saada hyvä elämä. Opettaja on kasvatusvastuussa siinä missä hän vastaa opetuksestakin. Ehkäpä näitä kahta ei pitäisi edes erotella?

Kasvatustehtävästä on sinänsä turha väitellä. Kun lukee Perusopetuslakia ja Opetussuunnitelman perusteita, havaitsee helposti, että kasvatus on peruskoululle annettu tehtävä, joten lähinnä jää keskusteltavaksi oikeasti se, mitä kasvatustavoitteet sisältävät ja miten kasvatetaan. Koulun kasvatustehtävä on periaatteessa kahdenlainen. Olisi tasoitettava sosiaalista alkupääomaa ja sitten saatettava aktiiviseen kansalaisuuteen. Ensinmainittu on yksilöllinen tavoite (ja ehtona kansalaisuuteen kasvamiseen) ja kansalaisuus taas kaikille samalla tavalla asetettava tavoite. 

Kansalaisuuteen kasvaminen vaatii, että yksilöillä on riittävästi yhteistoimintataitoja ja kyky luottaa. Näihin tavoitteisiin päästään harjoittelemalla vuorovaikutusta tarpeeksi pysyvissä olosuhteissa. Taas kerran on mainittava, että suurryhmän jakaminen riittävän pitkäkestoisiin pienryhmiin mahdollistaa yhteistoimintataitojen harjoittelun. Vakiintuneissa olosuhteissa opettaja voi seurata ja ohjata ryhmien kehittymistä oppiviksi ryhmiksi. Koulun kasvatustehtävä ei näin toimien ole pois opetuksesta, vaan siinä onnistuminen päinvastoin mahdollistaa iloisen ja tuloksellisen oppimisen. 

Vaikeudet opetuksessa tarkoittavat yleensä sitä, että kasvatustavoitteissa ei ole onnistuttu. Monet opettajat ovat kyllä tämän ymmärtäneet ja ovatkin kasvatusorientoituneita. On sitten opetuksen suunnittelijoiden ja esihenkilöiden tehtävä tukea  kouluja ja opettajia tässä tehtävässä. Voimia ja iloa maailman hienoimpaan hommaan opettajat!

Osallistaminen auttaa aina!

 Luin hyviä koulu-uutisia Yle-uutissivustolta. (Linkki) Kilterin koulussa Vantaalla on osallistettu oppilaat parantamaan turvallisuutta, ehkäisemään kiusaamista ja jopa sovittelemaan riitoja. Oppilaathan ovat parhaiten selvillä siitä, mitä koulussa oppilaiden sosiaalisessa piirissä tapahtuu.

Kilterin Kiltsu-Crew toiminta on mallinnettu Martinlaakson koulusta jossa on toiminut M-Crew jo vuosia, hyvin tuloksin. Ei tämäkään mitään ydinfysiikkaa ole. Valituilla oppilailla on välituntisin asu, jossa heidät tunnistaa. Heille voi tulla puhumaan tai he voivat puuttua tilanteisiin. He voivat myös kertoa opettajalle häiriöistä, joihin eivät itse halua puuttua. Oppilaat aika usein tietävät oppilaiden välisistä ongelmista enemmän kuin opettaja, joka on väistämättä ainakin hieman ulkopuolinen. Nimetyt oppilaat toimivat yhdessä opettajien ja koulunuorisotyöntekijän kanssa.

Joku voi sanoa, että eihän koulun turvallisuus voi olla oppilaiden vastuulla. Ei voikaan, mutta kyllä oppilaat tekevät koulun ilmapiirin suurelta osin. Siispä on hyvä tehdä se tehtävä näkyväksi ja tavoitteelliseksi. Kilterin rehtori Maiju Rissanen sanoi hyvin puhuessaan siitä, millaisia oppilaita toimintaan valitaan (tämä onkin ihan avainasemassa):" Heidän ei tarvitse olla mallioppilaita luokassa, ja heillä voi olla itselläänkin haasteita oppimisen kanssa." Rissanen toteaa, että he ovat oppilaita, joilla on vaikutusvaltaa muihin oppilaisiin. Tämä on erittäin viisas valinta! Ne oppilaat joilla on vahva sosiaalinen asema koulussa, voivat oikeasti vaikuttaa esimerkillään ja heitä tulisi vastuuttaa myönteisten tavoitteiden tukijoiksi. Tärkeää on myös, että mukana olevat oppilaat ovat ysiluokkalaisia eli koulun vanhimpia. Koulussa on hierarkia, jota oppilaat pitkälti kunnoittavat.Vanhimmat oppilaat ovat arvo-asteikossa kärjessä ja heidän esimerkkinsä tarttuu helposti muihin. Ysiluokkalaisille tekee erittäin hyvää saada vastuuta, jotta he ymmärtävät että koulun vanhimmat oppilaat eivät vain nauti etuoikeuksista esimerkiksi valloittamalla vessat välituntisin.

Oppilaat ovat kokemusasiantuntijoita. Yhä suuremmissa kouluissamme aikuisten silmät tai korvat eivät enää riitä havaitsemaan kaikkea. Sosiaalinen näyttämö on liian suuri. Oppilaat on tarpeen ottaa mukaan ja antaa heille vastuu, joka heile kuuluukin. Varsinkin suuren koulun yhteisöllisyys voi olla hapero. Kun oppilaat saavat vastuuta viihtyvyydestä, on se samalla näkyvä signaali siitä, että koulu on oppilaita, ei vain opettajia varten. Koulusta tulee enemmän yhteinen. Puhutaan siis kouluun kiinnittymisestä, joka on tutkimusten mukaan heikentynyt 2000-luvulla, nähdyin seurauksin.

Luottamuksella rakennetaan yhteisöllisyyttä. Koulun vanhimmille oppilaille etenkin kuuluu luonnostaan luottamustehtäviä, joita on hyvä kehitellä monenlaisia, esimerkiksi oppilasvaltuuston ja -neuvoston puheenjohtajuus voi olla sellainen. Koulun kasvatustehtävä toteutuu parhaiten kun annetaan eväitä toimia yhteiskunnassa myönteisesti, yhteistä hyvää rakentaen. Luulenpa että kun oppilas saa virka-asun johon liittyy se, että häneen luotetaan opettajien taholta, selkä suoristuu kummasti. Yleensä lapset ja nuoret vastaavat myönteisesti siihen että heihin luotetaan. Nuoremmille oppilaille on aivan mahtava kokemus nähdä ysiluokkaiset hyvinvoinnin edistäjinä. Aika usein nimittäin ajatellaan että ysiluokkaiset ovat vähän pelottavia mopoilijoita...

Koulun tapahtumat ovat tietenkin aikuisten vastuulla. On vain käynyt yhä enemmän niin, että aikuiset ohjaavat ja tekevät kaiken kotona, harrasteissa ja koulussa. Ja tämä etenkin kun eri-ikäiset on eristetty omiin ikäryhmiinsä kouluissa ja harrasteissa. Se ei lisää omatoimisuutta saati kehitä käsitystä omasta vastuun ja vapauden suhteesta. Ollaan myös kiusaamisen ehkäisemisen ytimessä. Tietoa on saatava ajantasaisesti, jotta epätoivottavia tapahtumia voidaan ehkäistä ja korjata ajoissa. Crew-toiminta varmasti lisää yhteisöllisyyttä ja antaa hyviä johtajuuskokemuksia heille, jotka ovat toiminnassa mukana. Hienoa toimintaa, joka toivottavasti otetaan käyttöön muuallakin.

Hyvien käytäntöjen levittäminen on ollut aivan liian vaikeaa koulumaailmassa. Eiköhän se ongelma ole jo vähän poistumassa?

Keravalla muokataan luokan rakennetta

Tästä piti kertoa. Kyllä olemme kotona olleet niin iloisia siitä, mitä Keravan kouluissa tapahtuu! Siellä on opetussuunnitelmatasolla määritelty, että luokkien sosiaalista rakennetta lähdetään ohjaamaan. Olen kyllä jo vuosikausia ihmetellyt, että miksi ei niin tehdä? Kun opetetaan kerran muitakin tietoja ja taitoja, niin miksi ei ohjata toimimaan turvallisesti ja tuottavasti yhdessä? Sehän ei ole itsestään selvä taito, kuten helposti huomaamme arjessa. Nyt tuntuu, että omasta työurasta jää jälki, joka edelleen kehittyy. On mahtavaa, että voinut olla mukana kehittämässä pienryhmärakennetta!

Varmaankin luokat ovat aikoinaan toimineet opettajan auktoriteetin alla. Pienemmissä kouluissa oli myös ennen pysyvyyttä, jolloin oppilaat tunsivat opettajan ja opettaja oppilaansa, heidän perheensäkin. Yhä suuremmissa nykykouluissa eivät opettajat tunne samalla tavalla oppilaita, ja paljon jää huomaamatta. Oppilaat eivät välttämättä saa suuressa koulussa rakennettua omaaa turvaverkkoa, koska se ei ole useinkaan sama kuin kotipiirissä. Niinpä tarve ohjata luokan sosiaalista rakennetta on yhä suurempi.Turvallisuus kun on kaiken oppimisen edellytys. Ilman sitä ei jakseta innostua ja keskittyä oppimiseen.

Suuri jäsentymätön ryhmä on lauma, jossa vihamieliset tunteet vahvistuvat nopeasti. Se ei myöskään pitkään etene yhteisen tavoitteen suuntaan. Suurryhmää johdetaan edestä jatkuvasti, koska ilman vahvaa johtajuutta se hajoaa ja kadottaa päämääränsä. Toisaalta suurryhmässä yksilöt passivoituvat, eivätkä opi itsenäiseen toimintaan. Nykyaika vaatii, että osataan oppia ja toimia pitkälti oma-aloitteisesti.

On siten monia syitä siihen, että luokka (suurryhmä) jaetaan ohjattuihin pitkäkestoisiin pienryhmiin, joissa voidaan käydä ryhmän kehitysvaiheet läpi ja saavuttaa tuottava vaihe; oppiva ryhmä. Sellaista ei tapahdu suurryhmässä. Lisäksi pienryhmä tarjoaa turvaverkon, jolloin kukaan ei ole yksin ja esim. kiusaaminen vähenee merkittävästi.

Keravalla on ollut montakin syytä lähteä kokeilemaan, kehittämään ja vakiinnuttamaan luokkiin pienryhmärakenne. Sain jo viime keväänä kuulla ja nähdä, kuinka monissa kouluissa oli saatu todella hyviä kokemuksia pitkäkestoisesta pienryhmärakenteesta. Keravan koulutoimessa on nyt saatu pienryhmärakenne opetussuunnitelman osaksi, mahtavaa ja rohkeaa! Kun muutokset ovat organisaatiossa vaikeita, tarvitaan myös sitovia päätöksiä joita epäilevätkin joutuvat toteuttamaan.

Tässä ote Keravan opetussuunnitelmasta. Näinhän sen pitäisi mennä. Myös koulujen opetusjärjestelyjä voidaan ohjata yhteiseen suuntaan, jos se nähdään hyvänä. Opettajan pedagogiseen vapauteen puuttumisena sitä ei pitäisi nähdä, sillä pienryhmärakenne mahdollistaa edelleen paljon erilaisia ratkaisuja. Pienryhmää voi hyödyntää kasvatuksen ja opetuksen alueilla monipuolisesti, vain opettajan kekseliäisyys on rajana.
Useimmat varmaan näkevät että melko nopeasti ryhmään tulee sisäistä rauhaa, kun oppilaiden ei tarvitse koko ajan miettiä omaa yhteisöasemaansa.

On ollut iso ilo vierailla muutamassa koulussa ja tavata rehtoreita ja heidän esihenkilöitään. Aivan mahtavaa porukkaa. Kiitos Terhille etenkin! Intoa ja menestystä uraauurtavalle työlle! Sitä tehdään lasten hyvinvoinnin ja iloisen oppimisen hyväksi.