Koulutuksen korjaussarja

Koulutus on, tietysti, tulevaisuuden kannalta elintärkeää. Sen avulla Suomen kaltainen maa pysyy hyvinvointivaltiona ja korkean elintason maana, jopa onnellisena.

Pari viikkoa sitten Sitra julkaisi muistion koko koulutusjärjestelmämme uudistamistarpeista. (linkki)

Muistio sai osakseen huomiota, jota se varmasti ansaitseekin. Sisälsihän se melko konkreettisiakin ehdotuksia, joista osa aiheuttaa erimielisyyttä. Hyvä että keskustellaan. 

Kirjoittajat Lehikoinen, Nokso-Koivisto ja Vihriälä ovat osanneet tiivistää todella ison kokonaisuuden hyvinkin luettavaan muotoon, kiitos siitä. Oma asiantuntemukseni ei ole suunnittelun, hallinnon tai korkeakoulujen alueella. Luin muistiota perusopetuksen osalta pedagogin ja kasvattajan silmin. Kiinnostavaa sekin.

Peruskouluun kirjoittajat ovat laatineet yksitoista keskeistä toimenpidettä. Huomioitavaa on ideologinen suunnanmuutos peruskoulun paikallisesta vapaudesta keskitetympään tiedonkeruuseen (kuten valtakunnalliset kokeet)  ja sitä kautta johtamiseen. Tämä herättää paljon melua. Sinänsä on varmasti tarvetta arvioinnin yhtenäistämiseen ja ns. armovitosten poistoon. 

Karkeasti jaoteltuna kaksi kohtaa koskee pedagogiaa ja kaksi oppilaiden hyvinvointia.

• Varmistetaan toiminnan jatkuva vaikuttavuuden parantaminen arvioinnilla ja seurannalla. Tämä mahdollistaa hyvien käytäntöjen levittämisen ja ajoissa puuttumisen havaittuihin ongelmiin.
 • Mahdollistetaan koulujen ja koulutuksen järjestäjien pedagogisten ja toiminnallisten kokeilujen käynnistäminen. Kokeiluista tehdään vaikutusarvioinnit siten, että kaikki kunnat, koulut ja opettajat voivat hyödyntää tutkimukseen perustuvia hyviä toimintatapoja. 
Hyvien käytäntöjen löytymiseen ja hyödyntämiseen suhtaudun lämmöllä. Koulut tahtovat olla sulkeutuneita opetusjärjestelyjen suhteen. Jokainen opettaja käyttää pedagogista vapauttaan ja kokee oman tavan opettaa parhaaksi, itselleen. Eniten oppii kuitenkin vierailemalla muissa luokissa, kouluissa ja opettamalla yhdessä. Opettajien täydennyskoulutus romahti jo vuosituhannen vaihteessa. Sitä voisi elvyttää halvallakin esim. kouluvierailujen muodossa. 

• Tuetaan lasten ja nuorten hyvinvointia. Vähennetään lasten yksinäisyyttä laajentamalla kuntien velvollisuutta järjestää aamu- ja iltapäivätoimintaa nuorimmille oppilaille. Oikeus osallistua toimintaan kattaisi vuosiluokat 1–4, toimintaa olisi klo 6–18 välisenä aikana, myös koulujen kesäloman aikana. Osallistumismaksut pidetään kohtuullisina.

 • Tuetaan sosioemotionaalisten taitojen, eettisyyden ja luovuuden taitojen kehittämistä ja varmistetaan riittävä oppimisen tuki. 
Mainiota että hyvinvointi on mainittu. Aamu- ja iltapäivätoiminnan laajeneminen varmasti hyödyttäisi monia, myös koulua. Kouluun kiinnittyminen helpottuu, kun koulun sosiaalinen merkitys lisääntyy.
Toinen ehdotus kaipaa vielä kovasti konkretiaa.

Jäin kaipaamaan vielä lapsen näkökulmaa, ehkä vanhempien ja opettajienkin. Varmaankin Sitra on tilannut muistion jollain evästyksellä. Koulutus esiintyy muistiossa taloudellisena elementtinä, mitä se tietenkin onkin. Kasvatus-sana taitaa puuttua kokonaan? Koulutus on kuitenkin kasvatusta jo mm. perusopetuslaissa. Koulutuksen tehtävänä on tuottaa yhteiskuntarauhaa ja hyvinvointia kaikille. Miten se tehdään, onkin monimutkainen juttu, mutta juuri näissä tavoitteissa on alettu epäonnistumaan.

Lapset ja nuoret eivät ole vain taloudelle tärkeitä uusia työntekijöitä. Koulutus ei ole vain taloudellinen sijoitus. Se on sijoitus parempaan elämään ja tulevaisuuteen. Ymmärrän hyvin että muistio olisi kasvanut kovasti jos olisi käsitelty asioita kuten arvot, merkityksellisyys ja sitoutuminen koulutuksessa. Kuitenkin nämä asiat ratkaisevat käytännössä koulutuksen tavoitteisiin pääsemisessä. Ja siinähän ovat opettajat (kasvattajina) hyvin merkittävässä asemassa. Ehkäpä noista hyvistä käytännöistä löytyy etenkin ryhmien sosiaaliseen ohjaamiseen ja yksilöllisen sosiaalisen pääoman vahvistamiseen malleja. Oppiminen on koulussakin sosiaalinen tapahtuma.

Rakenteellinen välinpitämättömyys

Tuli hiljainen päivä pääsiäisvieraiden jälkeen. Siivosin tiedostoja drivessä ja löysin tekstin jonka Liisa ja minä olimme kirjoittaneet muutama vuosi sitten. Kun en muista mihin tuo laitettiin tai piti laittaa, niin laitan nyt tänne. Ei vanhenevaa tekstiä. Muistelen että rakenteellinen välinpitämättömyys, jota termiä edesmennyt Matti Rimpelä (linkki Ajantasa-ohjelmaan) käytti keskusteluissamme, herätteli meitä miettimaan. Uusi kirja oli  tuolloin juuri muotoutumassa ja pienryhmää rakenteena pohdittiin paljon. Kiusaaminen oli eräs keskeinen aihe.

------------------------

Kiusaaminen on yhteisön häiriötila

Kouluyhteisön rakenteet tuottavat kielteisiä ryhmäilmiöitä, joiden seurauksia opettajan on yksin mahdotonta ratkaista

Tänäkin syksynä koulukiusaamista ratkotaan seurausten, jälkipuinnin ja rangaistusten näkökulmasta. Niin kouluissa kuin julkisessa keskustelussakin kysytään, miten kiusaamiseen pitäisi puuttua? Pitäisikö kiusaajan vai kiusatun vaihtaa koulua? Psykologeja, kuraattoreita ja nuorisotyöntekijöitä vaaditaan korjaamaan jo tapahtunutta. Kouluyhteisö on häiriötilassa, jossa se ei löydä ulospääsyä kroonisesta ongelmastaan.

Reagoiminen on usein jälkijättöistä ja tuloksetonta. Kiusaaminen on tunnettu ryhmäilmiö, jota kouluyhteisön nykyinen rakenne väjäämättä tuottaa. Yksittäisiin oppilaisiin keskittymisen sijaan pitäisikin korjata rakenne, joka mahdollistaa haitalliset ilmiöt. Pedagogisilla valinnoilla voidaan rakentaa yhteisö, joka on oppilaille turvallinen ja kiusaamista ehkäisevä.

Suomalainen koululuokka on tyypillisesti noin kahdenkymmenen oppilaan järjestäytymätön suurryhmä, jossa opettaja pyrkii opettamaan jokaista oppilasta erikseen. Suurryhmän dynamiikka tuottaa säännönmukaisia ilmiöitä, jotka ovat kiusaamiselle otollisia: klikkiytymistä, sivuun jättämistä, epätervettä vallankäyttöä ja turvattomuutta. Suuressa ryhmässä kiusaaja usein hyötyy asemastaan ja kiusattu jää yksin. Nämä ovat tuttuja ilmiöitä aikuistenkin yhteisöissä.

Suurryhmä (luokka, opetusryhmä) on luonteeltaan kaoottinen satojen erilaisten sosiaalisten suhteiden sekamelska. Siksi opettajalla ei ole tosiasiallisia mahdollisuuksia ohjata opetusryhmänsä sisäisiä suhteita eikä tukea oppilaita ongelmien ratkaisemisessa. Ryhmän rakenne estää opettajaa toteuttamasta kasvatustehtäväänsä. Tässä tilanteessa käytännössä oppilaat jätetään heitteille organisoitumaan sosiaalisesti keskenään. Lapset joutuvat siten ympäristöön, jossa heillä ei ole edellytyksiä selviytyä. Näin he menettävät opetussuunnitelman lupaaman mahdollisuuden kerryttää sosiaalista pääomaa ja oppia ryhmässä tarvittavia sosiaalisia taitoja. Tämä on kouluyhteisön rakenteellista välinpitämättömyyttä. Toki ei suunniteltua tai tahallista.

Oppilaille kaverit ja vertaisryhmän kohtaaminen ovat merkittävin syy herätä aamulla kouluun. Opettajalle oppilaiden keskinäiset suhteet näyttäytyvät usein ylimääräisenä, varsinaiseen koulutyöhön liittymättömänä asiana. Koska jäsentymättömän luokan vuorovaikutusta on mahdotonta hallita, sitä pyritään yleensä hillitsemään. Oppilaiden suhteisiin kiinnitetään huomiota vain silloin, kun niissä ilmenee ongelmia.

Näin ei tarvitse olla. Lasten keskinäinen vuorovaikutus voidaan ottaa kasvatuksen ja opetuksen olennaiseksi käyttövoimaksi. Kaoottisen suurryhmän sijaan luokka  järjestetään pitkäkestoisiin oppiviin pienryhmiin, joiden luonnollinen dynamiikka tuottaa sosiaalista hyvinvointia ja ehkäisee kiusaamista.

Kehittyneessä pienryhmässä vallitsee myönteinen keskinäinen riippuvuus. Tämä perustuu ryhmän sisällä vallitseviin kiintymys- ja luottamussuhteisiin, joita suurissa ryhmissä ei synny. Tämä sosiaalinen pääoma suojaa oppilasta silloinkin, kun ei olla omassa ryhmässä. Kaikki tietävät, että kaveria ei jätetä.

Pienryhmissä oppilaat kokevat olevansa toisistaan vastuussa, tukevat toisiaan ja oppivat ratkaisemaan ongelmia yhdessä. Opettajalla on mahdollisuus ohjata ryhmän vuorovaikutussuhteita. Kun ongelmia ilmenee, ne on helpompi tunnistaa ja korjata yhdessä oppilaiden kanssa. Koska ryhmät oppivat vähitellen itseohjautuviksi, opettajalle jää enemmän aikaa antaa tukea sitä tarvitseville. Pienempiä luokkakokoja ei silloin tarvita.

Muutoksen toteuttaminen vaatii toki koululta paljon. Aikuisten työpaikaksi järjestäytynyt koulu on organisoitava uudelleen oppivaksi yhteisöksi, jossa opettajat tekevät yhteistyötä keskenään ja näyttävät oppilaille esimerkkiä. Myös yläkoulun aineenopettajien on mahdollistettava oppilaille pysyvät sosiaaliset rakenteet, jotka eivät vaihdu tunnista toiseen. Opettajankoulutuksessa on vahvistettava ryhmädynamiikan ja yhteisöllisen pedagogiikan osaamista.

Koulukiusaamista on syytä ajatella myös oppilaiden osallisuuden näkökulmasta. Opettajat voivat luottaa lasten kykyyn ja haluun oppia ryhmätoiminnassa tarvittavia vuorovaikutus- ja ongelmanratkaisutaitoja. Lapset haluavat osallistua luokkayhteisönsä kehittämiseen ja sen ongelmien ratkaisemiseen, kun siihen annetaan mahdollisuus.

Jo kouluun tullessaan lapsilla on mukanaan sosiaalista pääomaa ja verkostoja. Meidän tulisi kunnioittaa ja hyödyntää niitä. Koulussa on varmistettava, että jokaisella lapsella on pitkäkestoisia turvallisuutta tuottavia kaverisuhteita ja kyky toimia yhdessä muiden kanssa.

Rauno Haapaniemi, tietokirjailija, luokanopettaja 

Liisa Raina, tietokirjailija, yhteisökouluttaja

(elokuu 2021) Tämähän voi liittyä ainakin löyhästi pääsiäiseenkin, eikö vain?

Peruskoulu ja tyhjien visioiden pyörre

Pari viikkoa sitten emeritusprofessori Hannu Simola otti taas kantaa peruskoulun tilaan, ja kiinnostavasti, Hesarin esseessään: Peruskoulu on juuttunut tyhjien visioiden pyörteeseen (HS 8.3.2026) Linkki

Kirjoitus liittyy ainakin omassa mielessäni myös askettäin julkaistuun Peruskoulu 2045 visiojulkaisuun, vaikka Simola ei sitä erikseen  nimeä. Tuosta julkaisusta laitoinkin jo muutaman ajatuksen. (linkki)  

Simola näkee, että kouluhallinnon radikaali hajautus 1990-luvulla oli iso virhe. Opetushallitukselle ei jäänyt toimivaltaa eikä mahdollisuuksia seurata uudistusten toimeenpanoa eikä vaikuttavuutta. Näin ei myöskään voida korjata kehityskulkuja tehokkaasti. Jäljelle jäi visioiden laadinta, jotka ovat oikeastaan tässä tilanteessa lähinnä valistuneita toiveita. Monet ihan hyviäkin, ei siinä mitään.

Simola sanoo: "Valtakunnan tasolla 2000-luvulla oikeastaan kukaan ei vastaa uudistusten viennistä käytäntöön. Toteutus on jätetty kuntien harteille, ja se on johtanut merkittävään ja kasvavaan eriarvoistumiseen". Kouluja ja opettajia ei muutenkaan ole helppo johtaa, kun korkeasti koulutettu henkilökunta on tottunut suureen vapauteen. Muutoksiin tarvitaan kuitenkin aina johtajuutta. Ehkäpä kouluhallintoa purettaessa ajateltiin, että kun opettajilla on yliopistollinen tutkijakoulutus, niin he osaavat parhaiten viedä koulua eteenpäin. Näin ehkä voisi olla...

Olen useasti pohtinut, onko kasvatustiede oikeastaan paras tieteenala opettajan kehittymisen kannalta. Aika harva opettaja jatkaa työssään kasvatustieteellisiä opintojaan tai lukee alan uusinta tutkimustietoa. Saati, että on aikaa ja voimia tutkia omaa työtään.Vaikka opettajat innokkaasti ottivat vastaan yhä suuremman vastuun vapauden nimissä 1990-luvulla, ei se ehkä ollutkaan opettajien etu- tai oppilaiden.

Ollaan tilanteessa, kuten Simola huomauttaa, jossa koulun institutionaalinen toimintaympäristö ja sen  luomat reunaehdot ovat tabu. Niistä vaietaan, kun käydään koulun kehittämispuheita. Voi käydä niin että ei sitten ymmärretä mikä on mahdollista. Koulu toimi todellisuudessa, johon visiot eivät välttämättä yllä. Simola sanookin: "Suomalainen peruskoulu  on 2010-luvulla päätynyt pyörteeseen, jossa informaatiopuhe, kunnianhimoinen opetussuunnitelmareformi ja lukemattomat hanke- ja muutosprosessit muokkaavat harhaista kuvaa koulutodellisuudesta." 

Simola toivoo, että koulun monimutkaisuus otetaan tosissaan ja hallintoa keskitetään järkevästi uudelleen. Ymmärrän ajatuksen. Aikaisemminkin olen kirjoittanut, että koulussa tehtävät kasvatus- ja opetusjärjestelyt pitäisi perustella tutkitulla tiedolla, ei mielipiteillä. Kun kaikki opettajat eivät, eri syistä, voi olla  oman työn tutkijoita, niin tietoa voisi valuttaa koululle avuksi (myös sitovasti) keskitetysti, samalla koulun työtekijöitä kuunnellen. Kouluun ei myöskään sovi markkinahenkinen tuotantoajattelu.

Visioiden konkretisoimisessa on ollut vaikeuksia, koska koulu on monimutkainen pienoisyhteiskunta, jossa luokkahuoneen todellisuus on muutoksessa. Oppivelvollisuuskoulu on jo suuren kultturisen muutoksen keskellä, joten visioita, jotka johtavat eteenpäin, tarvitaan kyllä. On luotava aiempaa parempaa dialogia visioiden ja käytännön kesken. Simola toivoo realistisia uudistuksia, koulubyrokratian karsimista ja taloudellisia resursseja. Silloin yhteiskunta mahdollistaa koulun tulevaisuustyön.

Ystävyys ja koulu

 Aiheesta jo kirjoitinkin tammikuussa otsikolla Ystävyys on voimavara, vai? (linkki)  Kuinka ollakaan Yle uutiset käsitteli samaa asiaa 12.3.

Uutinen oli kivasti tehty, koska siinä haastateltiin oppilaita, koulun henkilöstöä (rehtoria) ja opettajajien kouluttajaa.  Näin saatii erilaisia näkökulmia tärkeään aiheeseen. Yksi taho, vanhemmat puuttui, kuten niin helposti käy. (linkki uutiseen) 

Asia on tärkeä oppilaille ja myös vanhemmille, koska se liittyy kouluviihtyvyyteen ja sitä kautta motivaatioon tulla kouluun ja opiskella. Kysymys ystävien säilymisesta on tärkeä juuri nivelvaiheissa, kun muutoksia sosiaaliseen  kenttään kuitenkin tulee. 

Lähes ikuisuuspulma on se, miten kouluissa tuetaan tai ei tueta ystävyyttä. Melko yleinen käsitys sen sijaan on, että kaikkien pitää oppia tulemaan kaikkien kanssa toimeen. Hyvä tavoite, joka on tosin toisinaan opettajanhuoneessakin vaikea saavuttaa. Joka tapauksessa tutustuminen on ihan eri asia kuin hyvän, tukea antavan ystävyyssuhteen solmiminen ja siitä kiinni pitäminen. Molempia tavoitteita voi koulussa tukea ja minusta mielellään niin, että nähdään miten arvokasta pääomaa on pitkä ja luja ystävyys.  Hämmästyttävän vähän löytyy tutkimusta ystävyyden merkityksestä opintoihin ja hyvinvointiin, mutta löytyy kuitenkin. Ystävyydestä on hyötyä monella tavalla kuten Lessard ja Juvonen (2022) laajassa tutkimuksessa kertovat (linkki) Kiitos muuten kuuluu tästä ja muutamasta muustakin linkistä uudelle yhteistyökumppanillemme Elena Pennaselle, joka opiskelee Oulun yliopistossa. Erittäin kiinnostavaa nähdä mitä hän oppilaiden ryhmittelystä ja heidän verkostoistaan päättelee. Palaan myöhemmin tähän. Aihe on tärkeä kun lasten kasvuympäristö on melkoisessa myllerryksessä ollut jo pitkään. Ja on toki Suomestakin kerätty tietoa esim. Koulupolku-hankkeessa (linkki)

Uutisessa nousi muutama tärkeä asia esiin. Kun koulut ja opettajat päättävät itse, miten ystävyyssuhteita huomioidaan, ovat oppilaat eriarvoisessa asemassa kuten dosentti Sirpa Eskelä-Haapanen huomautti:

Tällä tasa-arvokysymyksellä on merkitystä, mikäli se vaikuttaa koulumenestykseen ja hyvinvointiin yleensä (kuten näyttää). Nyt mitään yleistä käytäntöä ei ole ja valittu linja perustunee yleisimmin rehtorin tai opettajien mielipiteisiin, eikä niinkään tutkittuun tietoon.

Haastateltu rehtori antoi hieman ontuvan perustelun sille, miksi hänen koulussaan on luovuttu kaverikyselystä oppilaille: Kaikkia toiveita ei kuitenkaan voi toteuttaa. No ehkä kuitenkin ne tärkeimmät voisi? Eiväthän kaikki toiveet elämässä toteudu koskaan. Kasvatusvastuussa olevat ammattilaiset tunnistavat ne toiveet, jotka ovat tärkeimpiä lasten kehityksen ja turvallisuuden kannalta. Toki jutussa rehtori kertoo että tietoa kaverisuhteista kerätään sitten muuten kuin oppilailta.

Haastatellut oppilaat kertovat samaa kuin tutkimukset. Oppilaiden tärkein asia yläkouluun siirtyessä on kaverisuhteet. Toki voi olla huonojakin ystäviä, jotka eivät ole sitoutuneita koulunkäyntiin ja odottavat samaa kavereiltaan. Tämän tilanteen parantamiseen tarvitaan osaavaa kasvattajaa.

Kouluilla on vapaus suunnitella opetusjärjestelyjä. Tähän vapauteen liittyy vastuu toimia tutkitun tiedon ja järjestetelmällisten havaintojen mukaan. Varmasti on monissa kouluissa löydetty lapsilähtöisiä, hyviä tapoja tukea oppilaille tärkeitä ystävyyssuhteita. Miten saataisiin levitettyä oppilaiden hyvinvointia ja kouluun kiinnittymistä tukevat parhaat käytännöt laajasti käyttöön?

 

Rakenne vai istumajärjestys?

 Olen utelias, tässä tapauksessa luokkien opetusjärjestelyjen suhteen. Aina kun käyn jossain koulussa, kiertelen ja katselen miten luokat on järjestetty. Se on avartavaa. Samoin kyselemme koululaisvierailtamme, miten he istuvat luokissa. Valistunut tuntuma on, että muutosta on tapahtunut. Olisiko niin, että 2000-luvulla ryhmissä istuminen on jo valtavirtaa?  Se, miksi ryhmissä ollaan ja miten niitä ohjataan tai hyödynnetään, onkin ihan toinen juttu.

Ajattelen että pienryhmissä istuminen on oppilalle hyödyllistä joka tapauksessa, koska se mahdollistaa yhteistoiminnan ja vertaistuen. Yhteistoimintaosaamista ihmiset tosiaan tässä maailmassa tarvisevat, ja etenkin yhteisötajua ja -taitoja, kasvavan itsekkyyden vastapainoksi. Vastuullisia kansalaisia kasvaa vain yhteisen edun ymmärtämisestä.

Kun kyselemme luokkien työtavoista ja siitä miten luokissa istutaan, syntyy melkoisen kirjava kuva. Yleensä tuntuu että lapset eivät ole paljonkaan vaikuttamassa ryhmien syntyyn, ja ryhmien ohjaamista eivät ainakaan haastattelemamme oppilaat ole juurikaan havainneet. Ryhmäroolit tai ryhmien kehitysvaiheet eivät ole tuttuja. 

Jos kouluissa siirrytään yksin istumisesta pienryhmiin yhä laajemmin, on kyse muustakin (toivottavasti) kuin istumajärjestyksestä. Luennoivaa opetusta tulee vähentää, koska ryhmämuoto ei ole siihen kovin hyvä. Kun yksilöllinen opetusnäky vähenee, pitäisi tilalle tulla ryhmien ohjaamisen tavoite. Silloin osaamista pitää päivittää ja se voi olla käytännön ongelma. Nimittäin on kovin eri asia opettaa jokaista erikseen kuin ohjata ryhmiä oppimaan yhdessä. Voi olla, että tätä ei vielä laajasti ymmärretä, vaan ryhmissä istuminen on vain uusi istumajärjestys. Näin ainakin minulle kommentoitiin, kun Hesariin haastateltiin minua takarivi-ilmiöstä. (linkki)  "Ai keksikö tämä ope istumajärjestyksen?" No, toki toimittajan tekstin muotoilu oli vähän hassu, enhän toki ole keksinyt pienryhmiäkään...

Kyse on siis siitä, että kun opettaja päättää pulpettien sijoituksen ja oppilaiden paikat, on kyse pedagogiasta ja luokan sosiaalisen rakenteen muovaamisesta. Ratkaisuilla tulee olla tavoite, kasvatuksellisesti ja oppimisen kannalta. Sitten jos tuntuu, että tavoitteet eivät toteudu, voi aina tehdä muutoksia omaan toimintaan ja luokan järjestelyihin.

Haastattelujen ja havaintojen pohjalta vaikuttaa siltä, että pienryhmien kaikkia  mahdollisuuksia ei aina saavuteta, koska ei ole suunnitelmaa. Muutkin kuin me ovat kyllä kirjoittaneet asiasta, joten en ala nyt käymään läpi kehittyvän ryhmän vaiheita, ryhmärooleja ja ohjaamisen käytäntöjä. Kokemuksesta voin sanoa, että pitkään ohjatusta ryhmästä on ihmeen paljon iloa, sekä opettajalle mutta etenkin oppilaille, elämän evääksi. Tämän ovat varmasti jo monet opettajat kokeneet. Hyvien kokemusten jalkautuminen on tärkeää, tässäkin uuden opetuskulttuurin rakentumisessa.

Peruskoulu luo tulevaisuutta

 Opetus- ja kultuuriministeriö julkaisi tässä helmikuussa tulevaisuusvision Peruskoulu 2045: Elämää varten (OKM 2026). Väistämättä nimestä tulee mieleen vanhat koulukuvani Kallion Yhteiskoulusta. Vasta latinantunneilla tosin selvisi miksi kuvissa oli usein mukana lause: Non scholae sed vitae discimus. (Emme opiskele koulua, vaan elämää varten) Sivistystä todellakin tarvitaan, takaisin. (linkki julkaisuun)

Kun luin raporttia, niin kyllä tuli mieleen, että olisiko jo yksilöllisyyden tie kuljettu koulun opetuksessa ja kasvatuksessa loppuun? Ja tulisiko kasvatus nimenomaa yhteisön tehtävänä ja yhteisöllisenä ilmiönä takaisin perusopetuksen tehtävän keskiöön? Toivon niin. Väitän nimittäin taas, että useimmat koulun nykyongelmat eivät ratkea yksilöllisellä tuella vaikka kuinka on yritetty. Oppiminen on sosiaalinen ilmiö ja sitä tuetaan tehokkaasti yhteisön kehittämisellä.

Julkaisun arvomaailma aukeaa heti alun tiivistelmästä: "Raportissa kuvataan peruskoulun roolia yhteiskunnan keskeisenä tulevaisuusinstituutiona, jonka tehtävänä on edistää sivistystä, merkityksellistä elämää, toivoa, toimijuutta ja yhteistä hyvää. Visio rakentuu kolmelle toisiaan täydentävälle kokonaisuudelle: merkityksellinen elämä, elämä yhdessä ja elämä maapallolla. Keskeisiä teemoja ovat koulun kasvava yhteisöllinen rooli, oppimisen ja hyvinvoinnin vahva yhteys, teknologian eettinen ja inhimillinen käyttö, tulevaisuususkon ja demokratian vahvistaminen sekä ekologinen kestävyys.

Julkaisu korostaa peruskoulun vahvuuksia – kuten yhdenvertaista julkista koulua, korkeasti koulutettuja opettajia ja vahvaa luottamusta koulutusjärjestelmään – ja tarkastelee, miten vahvuuksien varaan voidaan rakentaa tulevaisuuden haasteisiin vastaavaa koulua."

Visio ei ole syntynyt vain virkamiesten työhuoneissa, vaan sitä on työstetty osallisuushankkeessa johon on osallistunut yli 5000 lasta, nuorta ja aikuista.

Oikeastaan samoja suuntaviivoja voi lukea nytkin ohjaavista asiakirjoista, Perusopetuslaista ja Opetussuunnitelman perusteista. Peruskoulu antaa eväät rakentavaan kansalaisuuteen. Tulevaisuuden tukeminen on aina ollut vaativaa, mutta varsinkin nyt. 

Saa nähdä miten perusopetuksessa otetaan vastaan tämä signaali. Veikkaan että keskeinen teema "Koulun kasvava yhteisöllinen rooli" ei ole kaikkialla yhtä hyvin toteutettavissa. Toisaalta monissa pienemmissä kouluissa ja kunnissa koulun yhteisöllinen rooli ei ole kadonnut sadan vuoden aikana mihinkään. Opetustekninen ja taloudellinen  tehokkuusajattelu valtasi 2000-luvun alussa koulurakentamisen ja nyt meillä on valtavan suuria kouluja, joihin kiinnittyminen on haastavaa. Samoin voi olla, että suuren koulun kiinnittyminen lähiympäristöönsä on heikompaa, koska suurella koululla on helposti jotenkin paksummat muurit, väitän. Tarvitaan hyvää johtamista, koulun yhteisöllinen rooli ei ole jotain, joka syntyy itsestään. Rehtorit ovat tässä avainasemassa. Toivottavasti heille annetaan yhteisötyöhön työkalujakin.

Pyörää ei tarvitse keksiä uudelleen. Suomalaisen koulun arvostus sivistyksen tekijänä on lähtenyt kyläkoulujen verkostosta. Koulu oli silloin yhteisönsä henkinen keskus. Jotenkin tuo ajatus pitäisi nyt sitten päivittää tähän aikaan...Siihen on varmaan monta keinoa. Taas voisivat koulut jakaa hyviä kokemuksia- ja ennen kaikkea koulua on johdettava niin, että laajempi tehtävä on kaikkien koulussa työä tekevien mielessä.

Mutta joo. Tärkeää luettavaa, ehkäpä jotain jota opettajat lukisivat yhdessä ja miettivät jo miten ensi syksynä otetaan näistä näkymistä vauhtia. Opettajan katse on hyvä olla myös horisontissa ja välillä voivat jalat olla vähän irti maasta. Voi nähdä pitemmälle.

Kuva: Sibbo skolmuseum-Sipoon koulumuseo

Pojat tuen tarpeessa

 Pojat, pojat...Vuoden alkuun on noussut taas kerran keskustelun aiheeksi poikien heikko koulumenestys ja tyttöjen dominointi halutuimpien jatko-opiskelupaikkojen täyttämisessä. Jostain syystä tämä tunnettu tosiasia nousee "uutiseksi" aina uudestaan. Vaikka tietoa on ilmiöstä paljonkin, en ole havainnut toimenpiteitä tilanteen korjaamiseksi. Välillä on jopa vähätelty poikien heikkoa koulumenestystä, vähän  ilmastonmuutoksen kieltäjien tyyliin...

Tämänkertaisen keskustelun taisi aloittaa Harri Lunabban ansiokas tutkimus "Pojat ja nuoret miehet vakavasti ottaen", Sosiaali ja terveysministeriön raportteja ja muistioita 1/2026  (linkki julkaisuun) Tutkimus löytää tärkeitä ilmiöita ja ongelmia ja sisältää myös hyviä toimenpide-ehdotuksia.

"Tutkimukset osoittavat, että suomalaisten oppilaiden osaamistaso on laskenut, erityisesti poikien osalta. Tämä näkyy koulutuspoluissa: pojat ovat selvä vähemmistö lukioissa ja korkeakoulutuksessa. He ovat myös haavoittuvia somaattisten sairauksien, mielenterveysongelmien ja yksinäisyyden suhteen. Poikien mielenterveysongelmia alidiagnostisoidaan, ja palveluihin hakeutuminen on vaikeaa. Lisäksi pojat ovat yliedustettuja väkivallan uhreina ja tekijöinä,..." Ote tiivistelmästä.

Lunabba ehdottaa muun muassa että poikien ja nuorten miesten haavoittuvuus tulee tunnistaa aiempaa paremmin, sukupuolisensitiivisyyttä pitää edistää, lukioon pääsyn tasavertaisuutta pitää edistää ja pääsykoeuudistusten sukupuolivaikutukset pitää selvittää. Ajankohtainen on myös ehdotus sosiaalisen median haittavaikutusten selvittämisestä ja säätelyn pohtimisesta. Kerrankin tutkimus jossa ehdotetaan suhteellisen konkreettisia toimenpiteitä. Vaikeaa varmasti on, sillä joskus tuntuu että selvityksen teko riittää, sitä esitellään ja siitä keskustellaan, mutta käytännössä ei tapahdu mitään..

Laadukkaita tutkimuksia poikien ongelmista on julkaistu koko 2000-luvun ja varmaan jo sitä ennen. Otan esiin tässä esimerkiksi Pöysän ja Kupiaisen tutkimuksen "Tytöt ja pojat koulussa. Miten selättää poikien heikko suoriutuminen koulussa? ", Valtioneuvoston selvitys- ja tutkimustoiminnan julkaisusarja 36/2018 (linkki julkaisuun) Tässä tutkimuksessa esimerkiksi havaittiin, että opettajat suhtautuvat ristiriitaisesti poikien ja tyttöjen osaamiseroihin. Opettajat kuvasivat usein, että sukupuolta ei tule huomioida oppilaan kohtaamisesssa. Niinpä tilanteeseen ei pystytä puuttumaan yhtenäisin toimin. Tähän tutkumukseen liittyen löytyy hyvä videonpätkä, jossa asiantuntijat kommentoivat tilannetta. Mietittävä on esimerkiksi apulaisprofessori Risto Hotulaisen kommentti että koulu lisää tyttöjen ja poikien eroja, jotka tasoittuvat koulun ulkopuolella. Koulu on siis osa ongelmaa. Miten tästä saadaan koppi? (linkki videoon)



Tässäkin kohtaa ajattelen, että varmasti luokkien kiinteä pienryhmärakenne, hyvin ohjattuna, parantaisi poikien tarvitsemaa vertaistukea. Nythän käy usein niin, kuten Hotulainen videolla toteaa, että heikosti menestyvät pojat kasaantuvat samoihin ryhmiin. Sosiaalinen pääoma kertyy koulussa tällöin liian harvojen joukkoon. Onko niin että suomalainen yksilönvapaus toimii pojille haittaavasti? Miksi muuten muissa Euroopan maissa poikien ja tyttöjen tasavertaisuus opinnoissa toteutuu paremmin? On kyllä ihme juttu, mutta jotain  tarttis tehdä ja uskon että tehdäänkin.

Kaikki onkin hyvin

Nimittäin esiopetuksen kestossa. Hiukan hämmentävää oli seurata kaksivuotisen esiopetuksen kokeilun loppuraportin julkistusta  (linkki raporttiin) ja siitä seurannutta keskustelua. Kokeilun tarkoituksena oli selvittää miten pidennetty eskari tasoittaa sosiemotionaalisia ja akateemisia taitoeroja.

Kyseessä oli poikkeuksellisen laaja nelivuotinen tutkimus johon osallistui 38000 lasta eri puolilta maata. Raportin loppupäätelmä on: "Kokonaisuudessaan nyt kokeiltu kaksivuotinen esiopetus ja nykyjärjestelmän mukaisesti toteutettu varhaiskasvatuksen ja esiopetuksen yhdistelmä olivat arvioitujen taitojen osalta yhtä vaikuttavia." Oli siis hyvä että kokeiltiin ennenkuin alettiin rahoittamaan järjestelmää, joka ei tuota toivottua tulosta.

"Kaksivuotinen eskari onkin turha" otsikoi Hesari 14.1. (linkki) Seuraavana päivänä kaksi tunnettua tutkijaamme kertovat, että tämän tuloksen olisi voinut tietää ilman tutkimustakin. Liisa Keltikangas-Järvinen toteaakin, että tulokset eivät yllätä "millään tavalla" (linkki)

 

Tutkijat kysyvät, miksi lapsille pitää opettaa asioita, jotka liittyvät aivojen kehitykseen? Marjatta Kalliala muistuttaa, että leikki, luonto ja taide kehittävät monipuolisesti ja ovat lapsen tärkein virike.

Mutta miksi kuitenkin tehtiin kallis tutkimus? Ehkä syyt olivat enemmän poliittiset ja taloudelliset kuin tieteelliset... Esikoulukokeilututkimuksen päätutkija Matti Sarvimäki on taloustieteen professori.

Muistan varsin hyvin ajan, jolloin haluttiin (jälleen) varhaistaa koulunaloitusta, koska muillakin on niin. Eläteltiin ajatusta, että siten lapset oppivat nopeammin ja siirtyvät työelämään myös varhemmin. Kun sitten ensimmäiset upeat Pisa-tulokset tulivat vuosituhannen vaihteessa, nämä äänet vaimenivat. Hyvää ei kannata muuttaa.

Koulutus/kasvatus ja talous liittyvät yhteen, tottakai. Kyse on nyt siitä, kumpi on alisteinen kummalle. Kun on kyse niin sanotuista pehmeistä arvoista ja tieteistä, niin taloustiede saattaa yrittää asettaa ehtoja inhimilliselle kasvulle. Lainaan auktoriteettiä Lea Pulkkista: Suomalainen lapsuus on ollut maailmalla ihailtu esikuva, mutta nyt taloudellinen tehokkuuden ajattelu muodostaa sille vakavan uhan." HS 13.4. 2025 (linkki) Kirjoitus on minusta erittäin hyvä.

Pulkkinen, kansainvälisestikin tunnetuimpia inhimillisen kehityksen tutkijoitamme, on varoittanut pitkään tästä. Kasvatusta ja koulutusta ei voi nähdä vain korkoa kasvavana sijoituksena, jossa tuottoa voidaan lisätä ohittamalla kehitysvaiheita tai hyvän kasvuympäristön ehtoja. Pulkkinen muistuttaa : "Lapsuus on itsenäinen elämänvaihe, jossa perustana ovat jatkuvat, turvalliset ja lämpimät ihmissuhteet sekä lapselle sopiva ympäristö... Ei riitä että korjataan vaurioita. On estettävä niiden syntyminen."

Tietysti, tähän liittyy jälleen myös kysymys tytöistä ja pojista, jota tuntuu olevan kovin vaikea tutkia. Joukko tutkijoita kirjoitti 24.1. Hesarissa : "Tutkimus sivuutti tyttöjen ja poikien erot oppimisen valmiuksissa" (linkki) Tästä kohta lisää.

Ystävyys on voimavara, vai?

Nyt ollaan jännän äärellä. Opiskelija Oulun yliopistosta otti yhteyttä. Hän on tekemässä tutkielmaa ystävyyssuhteiden merkityksestä koulun aloitusvaiheessa. Kimmokkeena on ollut pitkälti omat kokemukset siitä, miten hänen lapsensa ovat aloittaneet koulun. Joko eskariystävyydet on otettu huomioon/pidetty tärkeinä tai sitten ei. Koulunaloituskokemukset ovat olleet kovin erilaisia. Miksi on näin? Yhä suuremmissa kouluissa, jotka aiheuttavat sosiaalisesti hyvin haastavan ympäristön lapsille, on kysymyksen käsittely tärkeää.

Olen pitkään ihmetellyt, miksi ystävyyssuhde on koulun aikuisille toisinaan jopa häiritsevä tekijä, ainakin jos se on tiivis ja pitkäaikainen. Uusiin ihmisiinhän on kuitenkin aina helpompi tutustua, kun itsellä on sosiaalisesti turvallinen tilanne. Hyvä ystävä on sosiaalista pääomaa, joka antaa tukea verkoston rakentamiseen. Kouluihin on ilmeisesti joskus pesiytynyt ajatus, että on olemassa "liian" tiivistä ystävyyttä, joka ei ole suotavaa. On  myös lapsia ja nuoria, jotka eivät ole kovin ulospäinsuuntautuneita ja häiriintyvät uusista kontakteista. Heidän temperamenttiaan ei voi muuttaa, vaan sitä tulee ymmärtää. Kaikilla ei ole samat tarpeet.

Koulu on kodin jälkeen lapsen tärkein kasvuympäristö. Hyvä ystävä on kasvunkumppani. Ystävyyden edellytys on pysyvyys. Ihmisellä ei voi olla kovin montaa parasta ystävää. Parhaassa tapauksessa ystävyys on elinikäistä. Siksi koulussa pitää tukea myös näitä avainsuhteita. Olemattomat välitunnit eivät riitä ystävyyden ylläpitoon. 

Luokkien muodostamisessa vallitsee ilmeisesti kaksi käytäntöä, kuten oululainen  opiskelijakin jo oli huomannut. Toisten mielestä pitää  huomioida ystävyyssuhteet ja toisten mielestä tekee hyvää, kun sekoitetaan pakka ja aloitetaan uudesta tilanteesta. Oppilashuoltoryhmätkin jakautuvat tässä kysymyksessä. Miksi niin ajatellaan? Lapsi tuo sosiaalisen pääomansa kouluun ja ystävät ovat tärkeä osa sitä. Koulun tehtävä on kerryttää sosiaalista päomaa, eikä köyhdyttää sitä. Eikö ole parempi, että on vaikka yksikin hyvä ystävä johon on luottamussuhde, kuin että on kaksikymmentä hiukan tuttua? Tutustuminen ja yhteistoimintataitojen kartuttaminen lähtee perusteista, turvallisuudesta. 

Koulussa on kyllä paljon tukitoimia niille, jotka jäävät yksin tai kiusatuksi tai joilla on vääränlaisia kavereita. Eikö olisi tuettava myös hyvää ja turvallista kaveruutta, ja toimittava ennaltaehkäisevästi?

Joskus näyttää, että etenkin nivelvaiheissa halutaan erottaa ystävyyssuhteita tai hajottaa pitkään yhdessä toimivat ryhmät. On syntynyt myytti tiiviin ystävyyden sosiaalisesta haitasta. Sille ei taida olla tutkimuksellista perustetta, vaan se kertoo lapsilähtöisyyden puutteesta ja pahimmssa tapauksessa hiljaisuuden pedagogian tarpeiden täyttämistä. Oppilaat saadaan ainakin aluksi hiljaiseksi kun ei tunneta toisia.

Mutta toki on myös toisin. On kouluja ja opettajia, joille oppilaiden ystävyys on hyvinvoinnin voimavara. Ajattelen, että ystävyys on voimavara yleensäkin ja se voi hyvin tukea koulunkäyntiä. Pienryhmässäkin voi olla ja kannattaa olla ystävyyttä. Samaan aikaan voidaan oppia hyvin yhdessä ja hoitaa keskinäisiä suhteita. Sehän on ryhmän kaksoistehtävä joka tapauksessa.

Aihe on tärkeä. Se, voiko kouluun tullessa säilyttää hyvän ystävänsä lähellään, on lapselle tärkeää ja voi vaikuttaa kouluun suhtautumiseen paljon. Koulu on lapsia varten. Ei voi olla niin, että ryhmien muodostamisen periaate on vain aikuisten mielipidekysymys. Toivottavaa todella on että asiaan saadaan tutkimustietoa, ehkä jossain jo onkin?  

Oppia vai tietoa?

Joskus tosielämän sattumukset johtavat oivalluksiin. Kotona Liisan kanssa olemme käytännössä huomanneet sisäisen motivaation merkityksen silloinkin kun kysyy itse jotain. Tajusimme oman elämämme esimerkistä, että on suuri ero siinä kysynkö neuvoa asiaan, joka minua kiinnostaa vai onko kyseessä tarve tietää/osata jotain mikä ei muuten kiinnosta.

Kun ei kiinnosta mutta täytyy tietää...Olen ajanut usein Liisan kanssa kotoamme Tikkurilaan. Aina kyselen että oliko se tästä kun käännyn? Kunnes eräänä päivänä ajoin yksin ja huomasin että nyt minun pitää oppia reitti, eikä vain kysyä käännöstä. Samoin on Liisan kanssa. Olen aika usein näyttänyt missä Googlen palveluvalikko on. - Ja joskus sanonutkin sen. Aika tuttua on varmasti se, että vastaajaa vähän harmittaa toistella samoja asioita. Ikäänkuin omalle toiminnalle ei tule positiivista palautetta. Opettajiltakin olen kuullut monta kertaa lauseen: "Juurihan minä sanoin". Se on moitteen tapainen lause.

Tämä ilmiö johtuu siitä, että vaikka kysynkin jotain asiaa, minulla saattaa olla vain tarve tietää asia jonka voin mielestäni kohta unohtaa. Jotta oppisin asian pysyvästi, pitää olla motivaatio painaa asia mieleen. Se syntuu usein kiinnostuksesta.

Koulussa tämä palautuu ainakin löyhästi pienryhmiin, joissa omatoimisuus pääsee kehittymään paremmin kuin opettajajohtoisessa, yksilöihin keskittyvässä opetustyylissä. Sillä jos oppija tottuu kysymään opettajalta jonkun itselle hankalan asian ja hän saa valmiin vastauksen, ei oppimismoodi ole välttämättä lainkaan käytössä. Opettajalla kun on harvoin aikaa johdatella asian aktiiviseen ratkaisuun ja kiusaus selvittää kysymys nopeasti on suuri. Saati että opettaja tietäisi jokaisen oppilaansa kiinnostuksen kohteet ja voisiko uutta tietoa liittää oppilalle merkitykselliseen tietoon. Pienryhmässä voidaan asioista keskustella ja etsiä yhdessä vastauksia. Aktiivinen toiminta jättää enemmän muistijälkiä pitkäkestoiseen muistiin.

Ehkä oppilailta voi kysyä: "Haluatko vain tietää vastauksen vai oppia oikeasti?" Erona näillä vaihtoehdoilla on, että kun on oppinut asian, ei tarvitse kysyä uudestaan. Aika paljon aikaa säästyisi koulussakin kun pyritään toimimaan asioiden oppimisen tavoitteen mukaan. Valmis maailma, jossa kaikkea voi kysyä kännykällä, voi johtaa juuri tähän ilmiöön että vain katson tiedon, mutta unohdan sen heti. Koska aina voi katsoa uudelleen... Toisaalta ei kaikkea tarvitse ja voi muistaa, mutta joku perussivistys on hyvä olla ihan omana pääomana.