Ollin opit

Jokin aika sitten iloitsin täällä Olli Luukkaisen uudesta roolista (linkki). OAJ:n pitkäaikainen ja ilmeisen pidetty puheenjohtaja, nykyinen opettajankoulutuksen työelämäprofessori oli saanut tehtäväkseen miettiä miten opettajien työn ja koulutuksen ohjaaminen pitäisi muuttaa. Rooli on nyt erilainen ja sallii enemmän vapaata ajattelua. Olen odottanut mitä Luukkainen haluaa sanoa, sillä ennen puheenjohtajuuttaan hän oli tunnettu uudistushenkisenä opettajana, tutkijana ja rehtorina.

Paljon olikin Ollilla sanottavaa mielipidekirjoituksessaan Hesarissa 29.9. Poimin noin 4+1 ajatusta.     

Luukkainen on huolissaan opetuksen tason vaihtelusta ja koulutuksen valtakunnallisen ohjaamisen tehottomuudesta. Tästä ei puhuttu OAJ:n toimistolla istuttaessa!

1. Luukkainen toteaaa että kansallisen tason päätöksenteon ja paikallisen tason todellisen toiminnan välillä on syvä ja leveä kuilu. Illuusio oppilaitosten itsearviointiin perustuvasta kehittämisestä on kupla. Tämä on aika kova toteamus sillä looginen lääke olisi keskusohjaamisen lisääminen. Sitähän ei olla haluttu aiemmin ollenkaan.

2. Kouluun ja luokkiin pitäisi mennä katsomaan sisään, mitä niissä tapahtuu oppilaiden kesken ja opetuksellisesti. Epäsopiva totuus on Luukkaisen toteamus että opettajien pedagogisilla työtavoilla on valtavia eroja. Sitäkin on tutkittava.

3. Luukkainen pitää opettajan ja oppilaan vuorovaikutusta oppimisen kannalta kaikkein tärkeimpänä seikkana. Siksi oppilaat on otettava mukaan keskeisiksi informanteiksi tutkimuksissa. Oppilaat on ohitettu kokonaan koulun tilaa käsittelevissä tutkimuksissa.

4. Edellä mainituista syistä oppilaat eivät nyt saa yhdenvertaisia mahdollisuuksia opinnoissaan, Luukkainen toteaa. Se on kuitenkin peruskoulun tarkoitus.

Viidenneksi kokoan Ollin lääkkeet:
Lääkkeeksi esitettyihin haasteisiin Luukkainen tarjoaa kirjoituksessaan ensinnäkin koulun pedagogisen johtamisen uutta kulttuuria. Rehtorin pitää voida (ja osata) keskittyä siihen. -Oma huomioni tähän on, että ei aina ihan helppo rasti. Jotta tämä onnistuisi pitäisi kouluissa olla henkilöstön muodostama ammatillinen oppiva yhteisö. Siihen ei vielä riitä se, että ollaan samalla työpaikalla. Opettajat ovat pitäneet kiinni pedagogisesta vapaudestaan siinä määrin, että kouluihin ei ole helppoa tuoda pedagogista johtamista tai kehittämistä. Ehkäpä ajat muuttuvat.

Suurin muutos on hänen mukaansa vaikein (tähän on helppo yhtyä). Tarvitaan kansallisen kulttuurin asenteellinen muutos oppimista ja opiskelua kohtaan. Päättäjien, julkisuuden henkilöiden ja vanhempien on alettava puhua koulutuksen merkityksellisyydestä kaikessa puheessaan. Kotien merkitys on tässä suurin. Huomaan että Virossa on koulutuksen arvostus suuri, ja tulokset suurelta osin juuri siksi hyviä.

Lisäksi Luukkainen haluaa, että tärkeitä tutkimustuloksia otetaan esiin koulukeskustelun pohjaksi satunnaisten mielipiteiden sijaan. Hyvä! Katse kohdistuu tässä paljolti mediaan.

Vaatimustason nostoa ja sen ylläpitämistä kuulutetaan kirjoituksen lopussa. Niin, kyllähän on paljon muuttunut ilman mitään valtakunnallisia päätöksiä. Otan itseni todisteeksi. Omana kouluaikana ei päässyt eteenpäin luokalta jos ei ollut hyväksyttyä arvosanaa joka aineessa, armovitosia ei ollut. Minäkin jäin pari kertaa luokalle ja neljä kertaa oli ehdot (nelonen) ruotsissa. Kesällä oli sitten aikaa lukea lukematta jääneet asiat ja suorittaa ehtolaiskuulustelu. Ja se oli ihan normaalia koulunkäyntiä. Omassa koulussani Kallion Yhteiskoulussa luokallejättöprosentti oli välillä lähempänä kymmentä ja ehtoja tuli joka vuosi monille. Minulle ainakin tämä sopi, koska loppusuoralla pärjäsin hyvin. Ehkäpä se tämä sopisi nytkin monille?

Hyvä Olli!

PISAan lääkettä: Kiinnostus vs. tylsyys?

PISA-keskustelu on osin jännittävää ja jännitteistä. Tämä koskee paitsi sitä mitä PISA-tulokset oikeastaan kertovat, niin myös sitä millä keinoin saadaan tulokset taas nousuun. Kun dialogi on vaikeaa, niin rintamalinja muodostuu esimerkiksi siihen, miten sitkeyttä lisätään. Mikä on parempi?

 

            Linkki                                                                             Linkki

Tässähän sitä on. Onko kyseessä uudistumisen ja perinteisen koulun jakolinja, vai mikä? Molemmilla näkökulmilla halutaan varmasti kehittää koulua ja toivotaan oppilaan parasta. 

Seppo Mentula on rehtori ja kirjailija. Otsikko on ilmeisen huomiohakuinen, sillä tylsyys ei kai liity aktiiviseen oppimiseen? Haasteet, sitkeys ja parhaansa yrittäminen ovat varmaan sisältöjä, joita haetaan. Kysymys kuuluukin, miten saadaan oppilaat motivoitumaan, ottamaan haasteista kiinni? Kun ei meillä enää voi pakottaa tai edes painostaa oppimaan. Uskonpa että oppilaiden mielestä koulussa on jo tylsyyttä normaalisti tarjolla aivan tarpeeksi. Tylsyyden vähäinen tarjonta ei kai ole ongelma?

Mentula tarjoaa PISA tulosten noston ratkaisuksi paluuta perinteiseen, ns. tylsään opiskeluun. On kuitenkin niin että opiskelu on muuttunut hyvin vähän koulussa. Laskevat tulokset alkoivat näkyä jo 2000-luvun alussa ensin motivaation ja koulun merkityksellisyyden vähenemisenä ja sitten vähitellen putoavina tuloksina. Silloin ei ollut vielä juurikaan puhetta uusista opetustiloista tai opetuksen digitalisaatiosta. Kyse onkin laajasta yhteiskunnallisesta ja kulttuurisesta ilmiöstä, jonka torjumiseen tarvitaan pedagogisia ponnisteluja. 

Ymmärrän toki, että oppimisessa tulee tilanteita jolloin tarvitaan sitkeyttä ja uskoa siihen että sitkeys palkitaan. Se ei kuitenkaan ole tylsyyttä siten kuin sen itse ymmärrän. Mutta toki, oppiminen ei voi aina olla hauskaa. Oppimisen tutkimuksesta tiedämme nykyään, että oppimisen pitäisi olla kuitenkin yleensä kiinnostavaa. Siihen minusta viittaa Kirsti Lonkan ja Lauri Hietajärven kirjoitus.

Otan muutaman uskomuksia korjaavan havainnon heiltä:

-Koulussa pitkästytään, koska osalle opiskelutavat ja -tilat eroavat liikaa ulkopuolisesta maailmasta

-Koulun pitäisi antaa kaikille yhtenevät taidot käyttää dogitaalisia laitteita tarkoituksenmukaisesti

-Ilmiöoppimista toteutetaan yleisesti vain yhden oppimiskokonaisuuden verran lukuvuodessa. Yleensä oppilaat ovat motivoituneita tähän lähestymistapaan

-Opetustilat ovat edelleen valtaosin sellaisia että ne on suunniteltu toimimaan yhden ihmisen puhumiseen kerrallaan (hiljaisuuden pedagogiaan sopivia)

Toivon että opettajat ja koulutuksen suunnittelijat eivät torju PISA-tutkimuksen signaaleja. Tarvitaan sellaisia pedagogisia ratkaisuja, jotka motivoivat oppilaita. Varsin tärkeää on myös yrittää ymmärtää kasvavan lapsen ja nuoren sosiaalisia tarpeita. Jatkuva muutos ryhmissä ja monet opettajat ovat suurissa kouluissa monille kuormittavaa, eikä edistä kouluun kiinnittymistä. Uskon että koulua pitää suunnitella yhä lapsilähtöisemmin, ei vain aikuisten tarpeista tai taloudellisin perustein. 

Eikä tässä mitään romahdusta ole tapahtunut. Valtaosa koululaisista voi ihan hyvin ja pärjäävät koulussa haluamallaan tasolla. Kasvava heikosti menestyvien joukko tarvitsee muuta kuin "paluuta vanhaan", sillä juuri sieltä heidän ongelmansa alkoivat. Uskon että ratkaisuja löydetäänkin.

Kuka puuttuu PISA-keskusteluista?

PISA25 keskustelun laineet ovat jo vaimenemassa, vaikka varsinainen analysointi vasta alkaa. On kiinnostavaa seurata, millaisia korjaussuosituksia tällä kertaa raportti meillä synnyttää. Ja, tapahtuuko jotain käytännössä.

Kun tässä olen seurannut keskustelua lähinnä mediassa, niin en ihan tarkaan tiedä mitä kouluissa tai kodeissa on PISAsta puhuttu. Arvaan että ei ihan kauhean paljon. Jos oikeasti haluaisi keskustella niin pitäisi lukea kokonaan raportti  tai edes lyhyt versio, eikä nojata median esiin nostamiin yksityiskohtiin. Ymmärrän hyvin, että monelle työssäkäyvälle kouluihmiselle tämä on iso haaste, ellei ole erityisen kiinnostunut tutkimusten lukija. Minullahan on toki aikaa...

Kouluissa olisi kyllä tarpeen olla jonkinlainen opettajien pedagoginen kahvila, jossa voidaan käsitellä ajankohtaisia asioita esim. juuri tutkimuksia, joilla on kuitenkin vaikutuksia arkeen. Kuten PISAlla on. Silloin on hyödyllistä olla kartalla siitä, mistä on kysymys.

Mutta aiheeni on oikeastaan nyt metsäkävely viime viikolla. Lähimetsässä tulee käveltyä koiran kanssa päivittäin. Silloin putkahtelee ajatuksia mieleen, ihan spontaanisti. Metsä rauhoittaa. No viime viikolla kävellessä yhtäkkiä tajusin, mikä PISA-keskusteluissa on tökkinyt. Siitä on julkisuudessa yleensä puuttunut lapsilähtöisyys. Aikuiset puhuvat siitä, mitä pitäisi tehdä, jotta tulokset koulussa paranevat. Vain muutama on kantanut huolta siitä, miltä koulussa tuntuu olla lapsi ja nuori. Kokemusasiantuntijoiden ääni on ollut hiljainen.

Olen kirjoittanut varmaan monta kertaa: Koulu on lapsen (ja nuoren) kasvuympäristö. Jotta kasvuympäristö tukisi kasvua, pitää lasten voida osallistua,voimautua ja ottaa omasta kasvustaan koppia. PISA-tulokset eivät ole selitys mihinkään, ne ovat vain osa prosessin tuloksia. Se prosessi on kasvu kansalaisuuteen. 
Opetusministeri Anders Adlercreutz kuvasi PISA-julkistamisen avauspuheessaan koulun tehtävää osana yhteiskuntaa hyvin:

"Oppiminen on paljon enemmän kuin tietojen ja taitojen omaksumista. Se on kykyä ymmärtää maailmaa, ratkaista ongelmia, tehdä yhteistyötä muiden kanssa ja löytää oma paikkansa muuttuvassa yhteiskunnassa. Oppiminen rakentaa itseluottamusta, osallisuutta ja tulevaisuudenuskoa. Se on tärkein perusta sille, että lapset ja nuoret voivat kasvaa aktiivisiksi kansalaisiksi, työelämän tekijöiksi ja vastuunkantajiksi....

Hyvinvoinnilla on vahva yhteys oppimistuloksiin. Hyvinvointi ei kuitenkaan synny pelkästään koulussa, vaan se on laajempi yhteiskunnallinen kysymys. Oppimistulokset eivät täten synny vain koulun tekemisestä. Kyse ei siis ole vain koulutuspolitiikasta.
Kyse on myös hyvinvoinnista, osallistumisesta ja sitoutumisesta.

Lapsi oppii paremmin, kun hän voi hyvin. Ja oppiminen puolestaan vahvistaa hyvinvointia, uskoa omiin kykyihin ja kokemusta siitä, että omalla tulevaisuudella on suunta. Siksi koulutuspolitiikka on samalla myös hyvinvointipolitiikkaa. Tässä meillä kaikilla on oma osuutemme tehtävänä. Niin oppilailla, vanhemmilla, opettajilla kuin päättäjillä."

Näinhän se on nähtävä. Miten nostetaan sitten pedagogista ja sosiaalista hyvinvointia koulussa, niin sehän on kiintoisa organisaation haaste. Hyviä onnistumisia ja malleja kyllä on jaettavaksi jo olemassa.

Pisaa piisaa

Taas on Pisa-uutisten (kohinan) aika. Pisa 2025 -tutkimuksen tulokset julkaistiin eilen. (Linkki OKM:n seminaariin )  Suomessa tutkimuksen toteuttaa Koulutuksen tutkimuslaitos Jyväskylän yliopistossa. Tutkimukseen osallistui 91 maata.

Kovasti ollaan taas huolissaan osaamisen "jyrkästä" pudostuksesta. Kun huono uutinen on se kiinnostava... Tilastot ja kuvaajat ovat niinkuin ne näyttävät. Heikennystä on, mutta voi varmaan todeta, että ollaan kuitenkin yleisessä eurooppalaisessa kehityksessä ja edelleen keskiarvojen yläpuolella.

Jos katsotaan nimittäin käyriä muiden rinnalla niin tilanne on parempi, mutta muutosta tarvitaan. Millaista, siinä kysymys.

Katsoin A-studiosta eilen miten Mari-Pauliina Vainikainen sitkeästi nosti keskusteluun muutkin tutkimukset ja isot linjat. Koulutuksen arviointi on vaikeaa, mutta sitä ei voi tehdä yksittäisistä ilmiöistä käsin. Koulu on osa yhteiskuntaa ja lapset tuovat kouluun oman sosiaalisen pääomansa. Tällä on iso merkitys. Yksittäiset asiat kuten ryhmäkoko, opetuksen tuki, opettajien osaaminen tai kännykät ovat tietenkin vaikuttavia tekijöitä, mutta tarvitaan kokonaiskuvaa kun halutaan parantaa tilannetta.

Laajempi kuva onkin esillä jo PISA2025-ensituloksia julkaisussa: "Kuten aiemmissakaan PISA-tutkimuksissa, ei osaamisessa tapahtuvia muutoksia voida tyhjentävästi selittää kerätyllä aineistolla". Käsitän niin, että tulokset ovat seurauksia asioista, joita emme täysin hahmota. Julkaisun loppulauseissa viitataan koulun merkityksellisyyden laskuun nuorten keskuudessa. Myös asenteet koulua kohtaan ovat muuttuneet selvästi kielteiseen suuntaan. Tässä on varmaan laskevien tulosten moottori.

Pari omaa ensihavaintoa: 

Opetushallituksen tiedotteessa opetusneuvos Tommi Karjalainen huomauttaa, että kaikissa osallistuneissa maissa ei saavutettu tutkimuksen tai vastausasteen kriteereitä. Lisäksi keskusteluissa on ennenkin vilahtanut, miten Suomessa ja muissakin Euroopan maissa nuoret eivät vastaa välttämättä parastaan yrittäen, koska Pisa-testi ei vaikuta kokonaisarvioon. Aasian hyvin menestyneissä maissa asia voi olla ihan toisin.

Samassa tiedotteessa todetaan: Muutokset edelliseen PISA 2022 -tutkimukseen olivat pääosin pieniä.
Tämänkertaisia tuloksia arvioitaessa onkin katsottava kehityssuuntia pitkällä aikavälillä. Ehkä voi jopa ajatella että uusin PISA -kysely on jonkinlainen torjuntavoitto, sillä jyrkin tulosten heikennys tapahtui jo aiemmin. Valtioneuvoston tiedotteessa pyritään rauhoittelemaan muistuttamalla, että osaaminen on edelleen keskiarvon yläpuolella.

Oma huomioni suuntautuu koulun merkityksellisyyteen ja osallisuuteen. Kun vaikka etsitään syitä naapurimme Viron paremmuuteen, niin suurin ero on kouluksen merkityksessä,  yleisessä arvostuksessa. Opettajan työ on helpompaa kun oppilaat tulevat kouluun oppimaan. Virossa uskotaan, että koulutus tuo paremman aseman työelämään ja nostaa elintasoa. (Virossa ei muuten ole laajoja kännykkäkieltoja vaan digiä käytetään oppimiseen.)

Tähän merkityksellisyyteen viitattiin, kuten nytkin, jo PISA2012 Ensituloksia -julkaisussa, mutta asiaan ei ole saatu oikein otetta. Loppulauseessa todettiin: PISAn tulokset kertovat osaltaan siitä, että koulun arjen ja nuorten odotusten välillä on kasvava kitka. Ristiriita koulun pedagogisten ja kulttuuristen käytäntöjen sekä toisaalta nuorten odostusten välillä on lisääntymässä. OKM 2013:20  -Hyvin sanottu!

Olisiko niin, että heikentyneitä PISA-tuloksia pitää tarkastella yhteisöllisen pedagogian näkökulmasta?
Koulun pitää olla silloin merkityksellinen, oma oppiminen pitää saada haltuun, sisäinen motivaatio pitää olla tarpeksi vahva. Onko koulu jokaiselle meidän oma koulu? Ja kyllä, koulussa voidaan vaatia, etenkin kun edellä olevat asiat ovat kunnossa. 

Olisko aika muuttaa koulujen/luokkien sosiaalista rakennetta oppilasta paremmin palvelevaksi? Vertaistuki kotiryhmissä voisi estää segregaatiota ja tehdä oppimisesta mielekkäämmän ja koulusta turvallisen. Sosiaalisen pääoman tasaisempi jakautuminen on iso haaste. Jos oppilas päätyy kouluvihamieliseen seuraan, ei hänellä ole kovin hyviä mahdollisuuksia menestyä opinnoissaan.

Koulua voi tehdä merkityselliseksi monin tavoin. Virossa on ollut juuri iso juhlapäivä (Tarkuse päev eli viisauden päivä) kun koulut ovat alkaneet. Meillä isommat oppilaat eivät juuri jaa ekaluokkalaisten intoa, vaan kouluun pitää mennä usein vastentahtoisesti kun loma loppuu. Aika arkisesti koulutyö alkaa meillä useimmissa kouluissa...Toivottavasti opettajat sentään ovat innostuneita ja näyttävät että koulu on tärkeä ja siellä on mukavaa yhdessä.
Isoja haasteita, mutta myös kiintoisia ja varmastikin ihan mahdollisia ratkaista!

Some pilaa kaiken, vai pilaako?

Kouluvuoden alkuun on kuulunut jo muutaman vuoden some-keskustelu. Elämme aikaa jolloin somea on alettu rajoittaa lasten osalta monissa maissa ja puhelinten käyttöä yleensäkin. Onko se paha vai hyvä? Siitä voi olla montaa mieltä, ihan hyvin perusteinkin. 

Äskettäin ilmestyi kahden tunnetun tutkijan ja vaikuttajan puheenvuorot, hiukan eri painotuksin. 
Frank Martela (linkki) totesi suoraan. että somen haitoista tiedetään tarpeeksi ja pitäisi tehdä selkeitä rajoituksia: 

Martela kummastelee sitä, että vieläkin käydään tutkijoiden piirissä keskustelua siitä, onko somen haitoista riittävää näyttöä. Hän toteaa että olisi tarpeen noudattaa varovaisuusperiaatetta, ei ole syytä odottaa aukotonta tietoa somen haitoista, koska paljon viitteitä on jo saatu. "Nykynuorilla ei ole aikaa odottaa, että tehdään lisätutkimuksia ja kehitetään sen pohjalta kestävää sääntelyä ehkä kymmenen vuoden kuluttua. Heidän nuoruutensa avainkokemukset tapahtuvat nyt." (HS 31.8.) Lopuksi hän kaipaa uudenlaista, hyvinvointia tukevaa sosiaalista mediaa.

Pasi Sahlberg painottaa Ylen uutisessa (linkki)  hiukan toisin (vai onko toimittajan näkökulma?) Pasi on joskus ollut jyrkempikin muistaakseni.

Vaikka Sahlberg kritisoi Australian somekieltoa, niin hänellä on samansuuntaiset ajatukset. Some on kehittynyt kaupallisten toimijoiden ehdoilla ja siitä puuttuu usein vastuullisuus saati kasvattava ote. Aikuisten malli on tärkeä, Sahlberg muistuttaa.

Uutisen keskeinen ajatus on tulkintani mukaan, että Sahlberg muistuttaa lasten ja nuorten oikeudesta tulla kuulluksi. Some on myös jo somesukupolven oleellinen identiteettiympäristö, jonka yksipuolinen kielto on väkivaltaista ja ehkä haitallista. "Yhteiskunnassa tarvitaan täysin uudenlainen tapa lähestyä somen haittoja", Sahlberg toteaa. Hänen mukaansa puhelinten kiellon myönteisistä vaikutuksista ei ole vakuuttavaa tutkimusnäyttöä. Pikemminkin näyttää siltä että maltillinen somenkäyttö edistää hyvinvointia ja oppimista.

Tämäkin on asia, jossa tosiaan toivoo päätösten perustuvan tutkimuksiin sekä seurantaan.
Olin mukana kun some tuli kouluun ja näin miten digi saapui 80-luvulla opetukseen. Olin innostunut ja uskoin maailman paranevan kun kaikilla on pääsy oikean tiedon lähteille. (Olinpa naivi!) Koulussa vedin kesälomalla nettijohtoja luokkiin ja olin hiukan hämmästynyt kun kaikki eivät jakaneetkaan palavaa intoani. Viimeistään 2000-luvulle tullessa koulu, opettajat ja vanhemmat kadottivat mahdollisuuden seurata ja ymmärtää lasten some-käytäntöjä. Jätimme lapset yksin kaupallisten toimijoiden ja mielipidemuokkaajien maailmaan. On kestänyt ihan liian kauan ymmärtää että some ei ole kasvoton, vaan taustalla vaikutetaan suunnitelmallisesti, etenkin heihin joilla ei ole kykyä arvoida somea kriittisesti. Lapset ja nuoret ovat siksi jatkuvan vaikuttamisen kohde. Tosin monet nuoret jo ymmärtävät tämän.

Luonnollisen yhteisöllisyyden vähennyttyä tilaa on some-yhteisöllisyydelle. Mutta millaista se on? Kasvaako somessa sosiaalista pääomaa tai turvaverkkoa? Somen yhteisöllisyys on monenlaista ja osin hämärää, ainakin minulle. Näyttää siltä että toisille somesta on hyötyä ja toisille haittaa.

Muistan vuosien takaa nettipoliisin haastattelun, jossa hän ihmetteli miten juuri muita aikuisia toimijoita ei kiinnosta mitä lasten ja nuorten somessa tapahtuu. Kiinnostusta ei osoiteta täyskiellolla, jonka vaikutus ja onnistuminen on melko hämärää...

Koulu on sivistyksen vartija. Valistuneita some-käyttäjiä tarvitaan, eikä somen käyttö tule loppumaan. Somen myönteinen käyttö on osa uutta kansalaistaitoa ja myös sivistyksen ja demokratian turvaamisen elinehto. Kasvattajien pitää saada tästä koppi.

Koolla on väliä - mutta miten?

Kuntalehdessä julkaistiin 13.8. artikkeli siitä, miten koulujen koot yhä vain kasvavat Suomessa.
Jokaisessa Suomen kunnassa on ainakin yksi koulu. Koulujen koko kasvaa kun opetusta kootaan yhteen paikkaan ja yhtenäiskouluihin. Artikkelissa haastateltin Kuntaliiton erityisasiantuntija Mari Sjöströmiä. (linkki)

Se, että kouluja on vähemmän selittyy pääosin, mutta ei kokonaan, oppilasmäärän vähenemisellä. Viime vuosikymmeninä on ollut vaikea ennustaa oppilasmääriä, kun syntyvyys näyttää painuvan ennätysalhaalle. Toisaalta nyt taas on merkkejä syntyyyden noususta. (linkki) 

Kehitystä voi olla vaikea ennustaa...

Tosiasia on, että Suomen kouluverkko on kokenut nopeasti järisyttävän muutoksen. Koulujen määrä on suorastaan romahtanut. Vuonna 2000 peruskouluja oli 4022 ja vuonna 2025 1992 (lähde Tilastokeskus) Koulujen koon kasvu ei selity sinällään oppilasmäärän pienenemisellä, kuten ei koulujen määrän puolittuminenkaan. Osaltaan on kyse on ollut arvovalinnoista.

Sjöström viittaa siihen. että pienten koulujen oppilaskohtaiset kulut ovat "tyypillisesti" suurempia. Tällöin tarkoitetaan vuosittaista toimintakulua. Kun pieniä kouluja suljetaan ja rakennetaan ehkä uusi iso koulu ja aletaan kuljettamaan oppilaita, on kulurakenne jo toinen. Ja vaikutukset suuria. Koulu on tavallaan yhteiskunnallinen sijoituskohde, mutta miten tulokset lasketaan?

Vaikein mitattava asia onkin sitten kouluun ja etenkin pienempään liittyvät lisäarvot. Pieni lähikoulu on usein yhteisönsä kivijalka: se tuottaa yhteisöllisyyttä, turvallisuutta, kulttuuria ja elinvoimaa lähiympäristöönsä. Asioita, joita on hyvin vaikea mitata talousmittareilla. Kun etenkin suurissa kaupungeissa tuskaillaan eritymisongelmien kanssa, niin lähikoulun arvo pitäisi nähdä uudestaan. Se voi olla voimavara kiinnittymiseen.

Sjöström sanoo: "Keskustelut pienten ja isojen koulujen laadusta saattavat ohjata kouluverkkokeskustelut sivuraiteille. Olennaista on huolehtia siitä, että jokaisessa koulussa saavutetaan perusopetuksen tavoitteet."  Hiukan eri mieltä. Mikä on koulun laatu? Mitkä ovat nuo tavoitteet? On sitten tärkeä muistaa peruskoulun syvät kasvaukseen liittyvät tavoitteet. Oppimistulosten yläpuolella on kansalaisuuteen kasvu, oman elämän hallinnan ja omien kyvykkyyksien löytäminen. Koulun laatu on hyvin vaikea tutkittava kun muistetaan koulun laaja tehtävä. Numeroista ei voi päätellä kaikkea.

Hyvä yhteistyökumppanimme, edesmennyt dosentti ja maineikas hyvinvointitutkija Matti Rimpelä totesi suurista kouluista. "Suomessa on aloitettu ilman hallinnollisia päätöksiä kokeilu, jonka seurauksia lapsiin ei kukaan tiedä." Näin on, koska suurten koulujen rakentamista perusteellaan taloudellisin syin ja siihen sitten usein kehitellään mukaan pedagogisia etuja ja tavoitteita, jotka ovat oikeastaan toiveita. Emme voi etukäteen tietää, miten suuret koulut vaikuttavat lasten hyvinvointiin. Kouluverkon harventumisen vaikutuksia ympäristön elinvoimaan emme myöskään tiedä, ennenkuin vaikutukset alkavat näkyä. Ehkä jo näkyvätkin?

En suinkaan ajattele, että suuri koulu on vain pahasta. Peruskoulu on kuitenkin lapsen kasvuympäristönä hyvin tärkeä. Sosiaalinen päääoma kasvaa turvallisuuden ja luottamuksen ilmapiirissä, jolloin pysyvyys on olennaista. Suurikin koulu voidaan järjestää niin, että lapsella on mahdollisuudet kiinnittyä kouluun, rakentaa luottamussuhteita sekä ikätovereihinsa että koulun aikuisiin. Tämä on ymmärretty varmaan laajasti, mutta keinoista voi olla erimielisyyttä. Hyviä käytäntöjä tarvitaan jakoon. Viittaan taas pysyvyyteen ja suurten ryhmien horjuvien rakenteiden lujittamiseen pienryhmien avulla.

Koulu tarvitsee pysyvyyttä ja muutosta

Veso-päiviä on taas pidellyt ja ensimmäinen koulupäivä takana tai on tänään. Luin Kunta-lehteä ja siellähän oli paljon koulu-uutisia. Itseäni kiinnostaa aina muutos ja perinne, jotka käyvät koulussa haastavaa dialogia.

Kunta-lehdessä oli rehtorien näkökulma aikamme muutospaineeseen:

"Kouluissa on opiskeltu ilmiöpohjaisesti, raivattu avoimia oppimisympäristöjä ja harpattu digitaalisimmiksi. Tiedollisen opettamisen rinnalle on noussut osallisuuden, yhteisöllisyyden ja hyvinvoinnin korostaminen sekä entistä vahvemmin yhteiskuntaan kasvattaminen. Viime elokuusta alkaen käytäntöön on viety yhtä mullistusta, uutta oppimisen tuen mallia."  Kunta-lehti 7.8.

Itseäni ilahduttaa suuresti maininta, että tiedollisen opettamisen rinnalle on nostettu paitsi osallisuus, yhteisöllisyys ja hyvinvointi niin myös yhteiskuntaan kasvattaminen. Voidaan kysyä että ovatko nämä tavoitteet olleet poissa tai unohdettuja? Ehkä, mutta jossain muodossa ne ovat olleeet koulun perustehtävää aina.

Haastatellut rehtorit olivat yksimielisiä siinä, että muutoksille pitäisi antaa parempi mahdollisuus toteutua, tarvitaan aikaa ja rahaakin. Pitkällä opeurallani olen nähnyt, että kovin usein uudistukset jäävät paperille (ja unohtuvat), hyvistä aikeista huolimatta. Tähän on ainakin kolme syytä: täydennyskoulutukseen ei varata aikaa eikä varsinkaan rahaa, uudistus haudataan koska uusi tulee tilalle ja onhan vielä opettajakunnan  muutosvastaisuuskin olemassa. Opettajat pitäisi osata sitouttaa, koska he itsenäisen työn tekijöinä voivat joko estää tai toteuttaa uudistuksia.

Peruskoulussa on kaksi voimakenttää, joissa haetaan tasapainoa. On toisaalta perinteet - muutostarpeet koulukulttuurissa ja sitten on yksilöllisyys - yhteisöllisyys pedagogisessa suuntautumisessa. Toivottavasti näistä puhuttiin Veso-päivillä. Vai puhuttiinko? Etenkin olen sitä mieltä (sanotaan se taas), että on virhe nähdä oppiminen pääsääntöisesti yksilön asiana. Silloin ei nähdä oppimista kokonaisuutena jossa on mukana inhimillinen kasvu, joka  sosiaalinen tapahtuma. Koulussa opetetaan joukkomuotoisesti ja kasvataan yhdessä kansalaisuuteen. Yhä suuremmissa kouluissa pitäisi voida rakentaa pysyvyyttä pitkäkestoisilla, oppivilla pienryhmillä. Yksilöllinen tuki ei riitä.

Sitten ne muutokset. Suomen rehtorit ry:n puheenjohtaja Päivi Ikola sanoi hyvin, että "yhteiskunnalliset muutokset heijastuvat kouluun nopeammin kuin mihinkään muuhun organisaatioon." No niinpä. Koulu on yhteiskunta pienoiskoossa. Yhteiskuntamme on ennennäkemättömien muutosten keskellä, otetaan nyt uutena tekoälyn mullistus oppimisen ja opettamisen maailmassa. Valitettavasti on niin, että muutosmyrskyssä on vaikeaa taata rauhallista uudistustahtia. Emme voi hylätä lapsia ja nuoria selviytymään tulevaisuuden haasteista yksin. Ja haasteita on tulossa. Paljon vaaditaan opettajilta ja koulutuksen suunnittelijoilta tässä ajassa, enemmän kuin koskaan. Onhan vaativaa, mutta myöskin kiehtovaa olla opettaja juuri nyt. Intoa ja voimia lukuvuoteen!

ps. Samassa lehdessä myös Keravan uusi perusopetusjohtaja Niina Korko kertoi ajatuksistaan. Meitä jännittää, miten käy Terhi Nissisen aloittamalle ainutlaatuiselle koulujen pienryhmähankkeelle, joka lähti hienosti käyntiin. Muutos vai pysyvys, kas siinä kysymys...

Koulu markkinoilla

Tämän vuoden elokuun alkuun sijoittuva kouluaihe, tosin aikaisin alkanut, näyttää olevan koulushoppailu.
Helsingin Sanomat oli tilanut aineiston Helsingin kouluvirastolta siitä, millä alueilla vanhemmat hakevat lapselleen paikkaa muuhun kuin lähinnä olevaan kouluun. (linkki)

Tästähän syntyi keskustelua. Onko tämä oikein vai väärin ja mistä ilmiö kertoo? Näkökulmasta riippuen asiasta voi olla erilaisia mielipiteitä. Kyse on paitsi maahanmuutosta, niin myös sosiaalisen pääoman jakautumisesta yhteiskunnassamme.

Opetusministeri halusi totta kai rauhoittaa keskustelua, joka helposti ajautuu sivuraiteille. Adlercreutz muistutti, että peruskoulu tarjoaa kaikille tasalaatuista opetusta. Hän muistutti myös, että runsas vieraskielisten määrä koulussa ei näy niinkään kantasuomalaisten oppimistuloksissa, vaan heikentää koulukielen omaksumista maahanmuuttajalapsilla. Sillä on tietenkin koulutuloksia heikentävä vaikutus.

No, Helsingissä on jo tehty toimia koulujen kielitasapainon parantamiseksi. Kun on kouluja jossa alle puolet puhuu suomea (harvoin ruotsia) äidinkielenään, niin nyt kaupunki haluaa muuttaa koulujen oppilaaksiottorajoja. Reaktio on kovin myöhässä ja tuskin erityisen vaikuttava kaupunginosien sosioekonomiseen rakenteeseen, saati maahanmuuttajen keskittymiseen. Kaupunkimaantieteen professori Mari Vaattovaara kritisoikin lasten kyydityksiä kovin sanoin. (linkki)

Vaattovaara on tietenkin oikeassa segregaation suhteen. Mikäli halutaan, että koulussa opitaan paremmin opetuksesssa käytettävää kieltä, niin toimenpide varmaan silti auttaa jossain määrin. Ongelma tässä lienee, että tarpeeksi ei ole saatu estettyä kaupunkinrakenteen sosiaalista eriytymistä. Ruotsissa tämä on tapahtunut jo vuosikymmeniä sitten, joten aikaa havaintojen ja päätösten tekoon olisi kyllä ollut. 

Toinen asia joka liittyy koulujen kuviteltuun tai todelliseen eriarvoistumiseen, on erityiskoulut ja luokat. Hallinnollisin toimin on pitkään (aina?) perustettu kouluja jotka ovat, no erityisasemassa ja voivat valita oppilaansa. Ainahan on puhuttu vaikka sykkiläisistä ja vahvasta verkostosta. Hyvä heille.

Koulut ovat osa yhteiskuntaa. Ne heijastavat kulloisiakin arvoja ja yhteiskunnan tilaa. Peruskoulun tulo oli voimakas toimi tasavertaisen koulutusmahdollisuuden puolesta. Tilastoissa näyttää että alueellinen epätasa-arvo on hiipinut (uudelleen) Suomeenkin, tosin ilmiö ei ole ihan yksiselitteinen, sillä eriarvoisia tuloksia voi syntyä saman koulun sisälläkin. 

Segregaatiota estetään rakentamista ohjaamalla. Se onnistuikin siihen asti kun maahanmuutto oli suhteellisen pientä. Nyt markkinavoimat ovat tuottaneet kaupunginosien uudelleen leimautumista. En osaa ratkaista tätä pulmaa. Mutta voihan tämä nyt esillä ollut koulupiirien uusjako olla ensiapua, jää nähtäväksi. Kotoutuminen on yhä suurempi haaste ja siinä kielen kunnollinen oppiminen on ihan perusasia.

Ja tsemppiä opet. Kasvatus- ja opetustyö kohtaa erilaisia haasteita erilaisilla alueilla, vaikka lapset ovatkin aika samanlaisia. "Parhaitten opettajien tulisi työskennelä siellä missä on eniten haasteita", sanoi Sugata Mitra, eräs suosikkitutkijani. Tämä toivottavasti on Suomessa toteutunut, koska meillä on parhaita opettajia paljon. Opettajat eivät myöskään ole meillä itse koulushoppaileet työpaikkansa suhteen ainkaan kovin näkyvästi.. Vaikka, tunnustan tässä, että oma valinta kohdistui aikoinaan Sipooseen, koska ajattelin siellä olevan hyvät mahdollisuudet toteuttaa opettajuuttani. Varmaan niin kävikin.

Kaikkiaan segregaatio ei ole lainkaan uusi kysymys. Koulutuksen tasavertaisia mahdolisuuksia tulee siksikin puolustaa inhimillisistä mutta myös kansantaloudellisista syistä. Meillä ei ole varaa jättää ketään kouluttamatta. Kun jokainen voi osallistua vahvuuksillaan yhteiskunnan rakentamiseen, on meillä vahva hyvinvointivaltio voimissaan.

Opettaja on aikuisen malli

Mitä yhteistä on jalkapallolla, eduskunnalla ja opettajilla? Omassa päässä näistä tuli yhdistelmä, joka muistutti siitä, miten mallit siirtyvät lapsille, tahdomme tai emme. Koulussa opettajalla on kasvattajana vastuu omasta mallistaan. Jatkan siis edellisen kirjoituksen teemaa siitä, mitä opettajuus on, kun koulussa kasvatetaan uusia yhteiskunnan  jäseniä.

Olen kyllä harmissani ja joskus huolissaankin siitä, että me aikuiset annamme huonoja malleja ohi tavoitteellisen kasvatuksen. Palataan siis jalkapalloon ja eduskuntaan (miksei laajemmin poliittiseen keskusteluunkin).

Seurasin jonkinverran jalkapallon MM-kisoja. Pelit olivat toisinaan hienojakin, mutta ... Mitä suurempi tähti sen enemmän tuomari oli yleensä väärässä, melkein koskaan kukaan ei ollut tehnyt virheitä ja toisinaan huippupelaajalla näytti olevan lupa olla puolustamatta omaa joukkuettaan. Juniorit oppivat että oman väärän toiminnan voi aina kiistää, ei tarvitse kantaa seurauksia mistään. Ja valehtelu on ok. Vastustajaa voi vahingoittaa, tuomarille voi soittaa suutaan. Kaatumista kannattaa näytellä ja aina sattuu. Jos oma nopeus ei riitä, voi repiä paidasta. Eräs junioripalloilua seuraava totesikin, että on harmi miten paidasta repiminen yms. leviää junioripeleihin. Me kuitenkin tuemme verorahoilla lasten ja nuorten urheilua. Eikö voisi edellyttää, että arvojemme vastainen toiminta kitketään pois lajeista joita tuetaan? Vai ovatko arvot muuttuneet?

Kun katselen joskus tv-lähetyksiä eduskunnan istunnoista, niin kyllä nolottaa. Vähättely, naureskelu ja epäkunnioittava puhe on tavallista. Niin sanottu keskustelu on päälle huutelua ja täydellistä vuorovaikutuksen puutetta. Tämä on yksinkertaisesti sivistymätöntä huonoa käytöstä. No onhan meillä esimerkkejä tästä suuresta maailmasta, mutta toki olisi hyviäkin malleja. Millaisia arvoja kansanedustajat, siis he jotka toimivat epäkunnioittavasti, tarjoavat seuraavalle sukupolvelle?

Yhteisöjä rakennetaan ja kannatellaan luottamuksen avulla. Luottamus syntyy turvallisuudesta ja osallisuuden tunteesta. Meidän hyvinvointiyhteiskuntamme nojaa luottamukseen. Se rakentuu myös tunteesta, että täällä jokainen huomioi muita ja noudattaa sopimuksia. Tämän nakertamisella on seurauksia.

Tulemme opettajiin ja koulun tehtävään kasvattaa kansalaisuuteen. Onpa siinä hommaa! Elämme itsekkyyden, narsisismin aikaa, kuten Liisa Keltikangas-Järvinen on huomauttanut. Ehkä emme aina huomaa tai halua huomata sitä.. Tässä olisi jos tarpeeksi, mutta sitten on tämä aikuisten, usein ihailtujenkin aikuisten huonot mallit. Eduskuntaa saanee kritisoida ihan huvikseen, mutta epäilen että urheiluun liian usein liittyvää huonoa mallia ei haluta tunnistaa. Kun lasten urheilu on niin hyvä harrastus...Kyllä toki voi olla ja pitäisi olla.

Ajattelen, että tässä tilanteessa tolkun aikuisille on iso tilaus. Opettajille on ihan annettu tehtäväksi ohjata yhteiskunnan jäsenyyteen. Peruskoulun kasvatustehtävä on yhä tärkeämpi, jos ja kun ei ole enää sellaista yhtenäiskulttuuria joka tukisi lastemme kasvua myönteisellä tavalla. Opettaja on aina ollut ja nyt on yhä enemmän malli aikuisesta joka osaa olla yhteisön jäsen rakentavasti ja on valmis aitoon vuorovaikutukseen. Näin siis halutaan tai ei, sillä mallioppimista ei voi sivuuttaa.

Mallioppiminen näyttää olevan vankasti mukana lapsen kehityksessä. Opettaja antaa mallin omalla käytöksellään. Tästä päädytään siihen, että opettaja kasvattajana on vastuussa omasta käytöksestään erityisen paljon. Täydellinen ei tarvitse olla, mutta pitää ainakin yrittää toimia niin kuin oppilailtaan vaatii. Opettajuuden parhaita puolia onkin ihmisenä kasvamisen haaste, itsekasvatuksen tarve. Siinä alue, jossa ei ole koskaan valmis. Siispä ei tarvitse kyllästyä töissä.  Ehkäpä melko pitkää kesälomaa voi käyttää näitäkin miettiessä.

Opettajuuden olemus

Puhuttiin Liisan kanssa yhtenä päivänä eri ammattiryhmien olemuksesta. Liisahan on tavannut läheltäkin työnohjaajana eri porukoita. Näyttää siltä, että ammattiryhmillä on kulttuurinsa, se voi näkyä esimerkiksi jopa tapana pukeutua. Ammattisanasto kuuluu usein myös ammatti-identiteettiin ja tuottaa yhteenkuuluvuuden tunnetta. Arvomaailma vaikuttaa yhdistävästi sekin, ainakin ammateissa, joissa arvot ovat erityisen tärkeitä, kuten kasvatus- ja opetustyössä.

On ammattiryhmiä, joiden stereotypinen edustaja on tuttu elokuvista; pappi, talonmies, biologi, arkkitehti, taiteilija ja tietenkin opettaja. Mistä nämä lähes arkkityypit tulevat? Onneksi aikamme sallii enemmän muuntumista, joten nämä ammattityypittelyt ovat varmaan jo monipuolisempia. Jostain ne kuitenkin vaikka televisiosarjoihin noukitaan. Opettaja on edelleen usein konservatiivisesti pukeutunut, oikeassa oleva ja omista töistään ja itsenäisyydestään huolen pitävä keskiluokkainen hahmo. Suhde oppilaisiin on yleensä etäinen mutta onhan toisenlaisiakin malleja, sentään.

Muistan hyvin kun 2000-luvun alussa osallistuin kerran OAJ:n järjestämälle opettajaristeilylle. Jossain vaiheessa tajusin että vähän ahdistaa... Sanoin kavereilleni että jotenkin täällä on liikaa opettajuutta...
En vieläkään osaa oikein sanoittaa miltä se tuntui. Ehkäpä oli semmoista liian särötöntä ja liikaa yksimielisyyttä. Silloin nauratti että myös pukeutuminen noudatti opettajamaisuutta. Haluttiinhan olla yhdessä. Eikä siinä mitään pahaa.

On silti osittain ongelma, että epävirallinen vaikuttaa viralliseen. Jos ei olla sovittu millaista on opettajuus, niin sellainen käsitys kuitenkin syntyy ja vaikuttaa ilman tietoista käsittelyä yksilöiden ja työyhteisön toimintaan, jotenkin. Ainakin koen näin.

Ehkä voisi olla hyödyllistä ja hauskaakin jos lukuvuoden alussa koulun työyhteisössä voidaan puhua työroolista? Onko meillä semmoinen ja miten se vaikuttaa toimintaan? Joskus käsitys opettajuudesta voi olla ohjaava rajoittavalla tavalla, varsinkin kun se on epävirallinen, ei sovittu kuva. Silloin voidaan sopia että päivitetään kuvaa.

Tämmöiset meemit (kai voidaan sanoa siten) ovat kiintoisia ja hauskoja. Edustavatko ne sitä kuvaa mitä muut kokevat vai syntyvätkö ne jonkin ammattikunnan sisältä? Varmaan molemmin päin. OAJ onkin tietoisesti muokannut kuvaa opettajuudesta. Vuosien mittaan on ollut erilaisia kampanjoita, joilla on pyritty luomaan kuva opettajuudesta järjestön mieleiseksi. Usein olleet ihan hyviä kampanjoita. Kuten Kiitos opettaja-kampanja nyt viimeksi. Ehkäpä on niin, että ns. ulkopäin tulleet karikatyyrit sisältävät viestejä, joita kannattaa ammattiryhmän sisällä lukea? 

Yleensä koen että opettajia kuvaavat tyypit ovat ihan sympaattisia, joten  ei meillä ole hätää. Opettajuutta arvostetaan edelleen, vaikka olemme ajassa jossa arvostus pitää ansaita, sitä ei niinkään saa  koulutuksen ja työroolin ansiosta suoraan. Millainen on sinun tai työyhteisösi opettajakuva? Onko se enemmän haitaksi kuin hyödyksi?

Olli pääsee irti

Nimittäin opettajien etujärjestön OAJ:n puheenjohtajan roolista, sanoisinko, viimein. Olli Luukkainen on nimitetty keväällä Jyväskylän yliopistoon työelämäprofessoriksi alueenaan opettajien koulutus ja työelämään siirtyminen.

Odotan mielenkiinnolla Ollin avauksia uudessa roolissaan. Hänellä on vankka kokemus koulumaailmasta opettajana, rehtorina ja opettajien kouluttajana. Parhaiten hänet kai silti tunnetaan 12 vuotta kestäneestä kaudestaan OAJ:n puheenjohtajana. Ajattelin hänen puheenjohtajuutensa alkaessa, että hieno juttu OAJ:lle mutta saattaa olla rajoittava Ollille, joka edustaa minusta eteenpäin katsovaa uudistushenkisyyttä. Sehän ei aina perinnetietoisia opettajia innosta... Olli joutuikin varmasti puhumaan tarkemmin ajatellen, kun edusti opettajien suurta porukkaa. Mutta nyt on latu taas auki! 

Rehtorina toimiessaan Olli halusi ottaa käyttöön uusia ajatuksia ja katsoa tulevaisuuteen, sieltä nousevia tarpeita toteuttamaan. Ensimmäiset haastattelut uudessa toimessa eivät ole sisältäneet tietenkään mitään kovin konkreettista, mutta suunta on edelleen sama. Koulussa pitää oppia laaja-alaisesti oppimaan ja osallistumaan muuttuvassa maailmasssa. 

HS 31.5.-26

Merkittävän avauksen eteenpäin Olli teki uudessa roolissaan kirjoituksellaan Hesariin otsikolla "Koulutuksen tehtävät on ajateltava kokonaan uusiksi." Paljon sanottu ja toivottavasti myöhemmin päästään lukemaan mitä tämä pitää sisällään. Mutta olen samaa mieltä. Muutoksen keskellä  koulutus pyrkii, ihan luonnostaan, säilyttämään traditionsa, silloinkin kun se ei ole tarkoituksenmukaista opetuksen järjestämisessä. Eipä silti, on hyvinkin myös perinteitä ja toimintatapoja, jotka ovat säilyttämisen arvoisia.

Olli puhuu nyt paljon koulun kasvatus- ja sivistystehtävästä, tykkään! YLEn uutisessa hän lausui: "Uudessa roolissani aion nostaa esille, että koulun tärkein tehtävä on ihmisen kehityksen tukeminen."  Juuri niin. Tämän voivat varmaan kaikki allekirjoittaa, mutta mitä se käytännössä merkitsee, siitähän on kyse.

YLE 23.4.-26

Päästään myös tämän sivuston perusteemaan, yhteisöllisyyteen. Olli toteaa, että yhteisöllisyyttä pitäisi lisätä. Tähän hän on jo tarjonnut aktiivisesti mallia, jossa nuori opettaja saa kokeneen työparin tuekseen. Yhteisöllisyydelle on toden teolla tilausta kouluun. Opettajien oppiva yhteisö toisi mallin oppilaille ja intoa opettajille. Lapsilla on nykyään kehnotkot yhteistyötaidot. Jos koulussa oppii, että yhdessä saadaan enemmän aikaan ja että se on vielä hauskaa, niin paljon on saatu aikaan. Vakiintunut ja ohjattu pienryhmätoiminta on paras tapa harjoitella yhteisötaitoja ja sitä kautta oppia rakentamaan yhteisöjä ja yhteiskuntaa.

Jäämme odottamaan tarkennettuja ehdotuksia. Opettajien koulutusta pitäisi voida katsoa myös täydennyskoulutuksen suunnasta. Uusilla opettajilla on paljon paineita sopeutua työyhteisöön, joten en usko, että merkittäviä uudistuksia saadaan aikaan vain opettajien koulutusta  uudistamalla. Kokemukseni mukaan koulutuksen pitää saapua kouluille ja yhdessä opettajien (ja mielellään  myös oppilaiden) kanssa tehdään tarvittavia muutoksia, niin että niistä tulee käytäntöjä. Niin, ja jonkin pitää johtaa muutosta, muuten tulee vaan sekametelisoppaa. Tsemppiä Olli!

Koulu kannustaa ja lannistaa

Juhannus on vietetty lämpöisessä ja koulujen kesäloma on hyvässä vaiheessa. Voisi olla hyvä aika paneutua (taas kerran) yhteen kestoaiheeseen, arviointiin, onhan numerotkin taas jaettu lukuvuoden lopuksi.

Arvioinnista on vaikea saada kokonaiskuvaa, millaista arviointia ja missä vaiheessa? Tästä on kovin monta mielipidettä. Yhdyn niihin, joiden mielestä numeroarviointia pitäisi myöhästyttää ja yleensäkin miettiä milloin sitä tarvitaan lainkaan. Edelleen itselläni on traumaattisia muistoja vaikkapa liikunnan arvioinnista numeroilla...Oli se niin hankalaa hommaa. Perimääkö siinä palkitaan ja kotien tukea?  Arviointi numeroilla taito- ja taideaineissa syö usein opetuksen tavoitteita, nimittäin sitä, että kannustetaan ilmaisemaan itseään ja liikkumaan terveyttä edistävästi. Heikko arvosana tuskin innostaa harrastamaan. Kuitenkin numeroja annetaan.

Koulutussosiologian professori Hannu Simola otti kantaa arviointiin Hesarissa 30.5. eli koulujen päätöspäivänä. Päivä oli sekä hyvä että huono julkaisuajankohta. Kauhean moni opetusalan ihminen ei ehkä ehtinyt tai halunut lukea, että taas on tehty syntiä. (linkki) 
 

Parempia aikoja odotellessa on pärjättävä sillä millä mennään. Simola muistuttaa, että etenkin varhain alkanut numeroarviointi leimaa oppilaan onnistujaksi tai epäonnistujaksi koulussa. Ensimmäisten kolmen kouluvuoden aikana syntynyt mielikuva itsestä oppilaana on usein varsin pysyvä. Suomessa on tapahtunut jyrkkä polarisaatio kouluviihtymisessä ja jatko-opintoihin suhtautumisessa. Kotitausta vaikuttaa myös enemmän kuin ennen. No, onhan melko selvää että jos koululainen saa heikkoja arvosanoja muutaman vuoden, niin ei koulussa ole kivaa, saati että olisi helppoa laatia itselleen jatko-opintosuunnitelmaa. Ehkä kotonakin ajatellaan, että koulu ei taida olla sinua varten.

Miten tämä kehitys voidaan purkaa? Simola ehdottaa esimerkiksi, että kaikille taattaisiin pääsy jatko-opintoihin ja että karsiminen tapahtuisi ensimmäisen vuoden jälkeen. Kaikilla olisi mahdollisuus ainakin aloittaa. Tämä voisi auttaa etenkin poikia, joita suurin osa opinnoista syrjäytyviä on. 

Omien kokemusten mukaan arviointi, joka koetaan ohjauksena, toimii parhaiten. Keskustelut, suoritusmerkinnät ja sanallinen arviointi ovat kannustavia, kun niitä ei voi suoraan verrata muihin. Ehkäpä numeroarviointia tarvitaan ja se on tavallaan helppoa. Opettajat ovat silti peruskouluhengessä ymmärtäneet numeroarvioinnin heikot puolet. Tämä näkyy esimerkiksi siinä, että annettujen numeroiden keskiarvo on noussut 2000-luvulla merkittävästi. Se ei kuitenkaan ratkaise perusongelmaa. Pitää voida antaa aikaa arviointikeskusteluille lasten ja heidän vanhempiensa kanssa. Opettajille olisi annettava mahdollisuus hankkia osaamista näihin keskusteluihin. 

Ja oppilaiden itsearviointi, se on nostettava tärkeään asemaa. Itsearviointi nimittäin, kokemukseni mukaan,  parhaimmillaan loiventaa numeroiden aiheuttamaa kilpailuasetelmaa ja antaa mahdollisuuden jo varhain asettaa itselle sopivia tavoiteitta, ilman vertailua muihin.  

Mikäli kouluun on rakennettu lämmin yhteisöllisyys, niin arviointi ei jaa opettajia ja oppilaita eri leireihin. Arviointia tehdään silloin yhdessä, keskinäisen luottamuksen ilmapiirissä.

Yhteinen koulu

Koulujen päättymisen aikoihin uutisissa käsiteltiin, jälleen kerran, kotikoulua ja sen hyviä tai huonoja puolia. Suojelupoliisi ilmaisi huolensa kotikouluihin mahdollisesti liittyvistä ongelmista. (linkki) 




Kotikoulu liittyy yhteisöllisyyteen ja laajemmin etenkin yksilöllisyyden ja yhteisöllisyyden jännitteeseen. Haluamme olla vapaita yksilöitä mutta harva haluaa olla yksin. Kotikoulukeskustelu avaa yhteiskunnallisen tason. Yhteiskunta on yhteisöllisyyteen perustuva, koska sopimusyhteiskunta tarvitsee keskinäistä luottamusta, tunnetta siitä että olen osallinen jossain yhteisessä. Tässä voi olla kotikoulun ongelma. Uskon että mahdolliset jännitteet voidaan kuitenkin ratkaista. 

Professorit ottivat kantaa. Nina Sajaniemi ja Liisa Hakamies-Blomqvist kirjoittivat mielipidekirjoituksessaan (HS 2.6.):Yhteinen koulu on yhteiskunnan perusta. Keskeinen sanoma lienee tämä: "Yhteinen koulu ei ole vain paikka, jossa opitaan oppiaineita. Se on yhteiskunta pienoiskoossa."

LINKKI kirjoitukseen

Vaikka vanhemmilla on vastuu ja vapautta kasvattaa lapsiaan, on lapsillakin oikeuksia, kuten kirjoittajat muistuttavat. Lapsella on oikeus saada laaja-alaisia vaikutteita identtiteettinsä rakentamiseen, jolloin hänen on helpompi liittyä yhteisöihin, ja laajemmin yhteiskuntaan.

Koulun suurin merkitys on siinä, että se auttaa kasvamaan yhteiskunnan rakentavaan jäsenyyteen. Se on kasvatustehtävä, joka näinä eriytymisen aikoina on yhä tärkeämpi. Kotikoulut tarvitsevat riittävän ohjauksen ja kosketuspinnan ns. tavalliseen kouluun ja yleisimpiin arvoihimme.

Onhan ongelmallista jos kotikoulujen ohjaus on ollut epätasalaatuista. Useimmat kotikoulut toimivat varmaan suvaitsevasti kasvattaen, mutta lapsen oikeuksia tulee valvoa paremmin. Emme tarvitse enää yhtään yhden totuuden kuplissa eläviä ja moniarvoisuutta hyljeksiviä ryhmää. Suomi on rakentunut vahvaan keskinäiseen luottamukseen, joka tarvitsee hyväksyvän ilmapiirin.

Ei ehkä ole ihan helppoa määritellä mitä kotikoulussa voi opettaa ja mitä ei. Toki voidaan väittää että peruskoulu, ja kasvatus yleensä, on ideologista. Tämä on totta, sillä perusopetus nojaa arvoihimme. Arvot olemme kuitenkin yhdessä valinneet, melko hyvin toimivan demokratiamme avulla. Vaikka täällä voidaan olla montaa mieltä, ei ole kenenkään etu jos lapsia kasvatetaan tuntemaan ulkopuolisuutta ja kavennetaan heidän omaa ajatteluaan. Avoimuus ja moniarvoinen dialogia kasvattavat vahvaa ja kehittyvää yhteiskuntaa.

Kouluilla on (taas) väärät loma-ajat

Kouluissa on juhlapäivä tänään. Kaunis, jo kesäinen päivä antaa juhliin hienon sävynsä. Kouluvuoden päättymispäivä on täynnä uskoa tulevaisuuteen. Se on monille askel seuraavaan elämänvaiheeseen ja kaikille lomaan. Ihanaa lomaa opiskelijat ja opettajat!

Tänäkin vuonna on kaksi isoa, tuttua koulukeskusteluaihetta: Suvivirren sopivuus ja koulujen loma-ajat. Vähän puhutaan toki myös arvioinnista, mutta se ei kai sitten ole niin kiinnostavaa... Palaan kuitenkin siihen pian.

Suvivirsikiistasta en nyt ota kiinni. Se tuntuu olevan viime vuosien kestoaihe ja kuvaa vain kulttuurimme nykyistä moniarvoisuutta. Onko perinne mahdollista säilyttää myös maallistuneessa ja monikulttuurisessa ajassa? Varmaan siihen löytyy ja on löytynytkin sopivat reunaehdot.

Mutta, siis koulujen lomat. Niitähän on aina muu työelämä kadehtinut. Aikoinaan epäiltiin että opettajaksi ryhdytään kesäloman takia...Ja onhan se ollut hieno etu, ei siinä mitään. Lomien ajankohtaa on monta kertaa tarkasteltu ja yritetty muuttaa. Koulujen loma-ajat ovat muuttuneetkin, jos mennään tarpeeksi ajassa taakse päin. Kolmen kuukauden kesäloma on ollut historiaa jo pitkään.

 (YLE)

Nyt kesän kynnyksellä opetusministeri Anders Adlercreutz antoi puhuttavaa. Hän lähetti lausuntokierrokselle 22.5. ehdotuksen koulujen loma-aikojen muuttamisesta. Ytimessä on, että kesälomaa myöhennetään ja huhtikuulle tehdään lomaviikko. Vastausaikaa on sopivasti 3.7. asti, vaikuttaneeko sitten ajankohta mielipiteisiin? (linkki)

Opetusministeri jatkaa sitä ajatusmallia, että meidän pitäisi lähentyä eurooppalaista lomakäytäntöä. Tästä on kyllä ollut ennenkin puhetta. Ajatus on aina tyrmätty erilaisin perustein, joista tärkein lienee pohjoisen  kesämme erityinen olemus. Ja sitten tietysti se, että on traditio. Opettajat eivät kai yleensä ole tykänneet lomiin koskemisesta. Muutosvastarinta on etenkin perinteisiin nojaavassa kouluinstituutiossa luonnollinen. Kun koulun tehtävänä on säilyttää ja siirtää kulttuuriamme eteenpäin, on koulun konservatiivisuus tavallaan luonnollista. Mutta, olisko hyvä kuitenkin pohtia asiaa? 

Itselläni ei ole erityistä kantaa, kun kesä on ollut jo pitkään vapaata. Mutta jos katsotaan meistä monessa suhteessa ohi kirineeseen veljeskansaan, niin Virossa on ollut aika kivan tuntuinen loma- ja työaikajärjestely jo pitkään.

Näyttää aika paljon nyt ehdotetulta vai mitä? Jospa me ottaisimme mallia veljeskansalta?

Lopuksi taas se marina, että kevätlukukauden raskaus ei ole ihan oikea peruste lukuvuoden rakenteen muuttamiselle. Ei koulu saa sillä tavalla olla raskasta, että siellä uupuu muutaman viikon välein. Aikuiset voivat tuoda oppimisen iloa ja kevennystä koulupäiviin monin tavoin. Jos lomia rytmitetään sen vuoksi, että taas jaksaa kärvistellä muutaman viikon koulussa, niin se ei korjaa juuriongelmaa. Tuo taitaa olla sellainen myytti, jota toisinaan paisutellaan. Koulussa voi olla ja on erilaisia viikkoja, vähän tiukempia ja sitten helpompia.

Kivaa kesää! Katsotaan miten ehdotus etenee!

Oppiva koulu

Edellisessä kirjoituksessa kurkistin OKM:n julkaisuun, jonka avulla on tarkoitus (taas) nostaa koulumme nousuun. Raportissa oli mainiosti eritelty ne eri osa-alueet joilla perusopetuksen tuloksiin voi vaikuttaa. Jatkoa hiukan tässä.

Tavallaan ulkoisia tekijöitä on opetussuunnitelma, jota nyt yleisesti halutaan selkeyttää ja yhteiskunnallinen kehitys yleensä, digitalisaatioineen. Opettajien koulutus ja koulun johtaminen ovat enemmän ammattikunnan sisällä olevia asioita. Tosin, meillä yliopistot päättävät melko itsenäisesti mitä opettajien koulutus sisältää. Tämä voi olla heikkouskin. Voi varmaan todeta että opettajan työ on sekä käytännöllistä osaamista että akateemista, tiedon hallintaa ja oman työn kehittämistä. Näiden elementtien yhdistäminen ei aina ole helppoa ja yliopiston tarjoma koulutus on väkisinkin teoriapainoitteista. Tuskinpa parhaat käytännön pedagogian osaajat ovatkaan yliopistolla ja harjoittelukoululla töissä...

Raportin luku 5.1.5 Opetushenkilöstö ja opettajien koulutus on kiintoisaa luettavaa.

On tärkeää, että rehtori todetaan pedagogiseksi johtajaksi ja että hänen mahdollisuuksiaan olla sellainen tulee vahvistaa. Käytännössä väitän, että suurelta osin kouluissa ei ole selvää pedagogista johtamista jo siksikin, että rehtorilla ei etenkään suuressa koulussa ole käsitystä opettajiensa työtavoista. Ehdotetut toimet kuulostavat hyviltä, mutta saadaanko niille resursseja?

Opettajien koulutukseen puututaan myös. Opettajat ovat tutkitusti vaikeita koulutettavia jo ennen valmistumistaan (linkki), mutta kehittämistä varmasti on juuri luokkatilanteiden hallinnan alueella.

Muuallakin raportissa mainitaan luokan hallinta ja tässä erityisesti ryhmädynamiikka, vihdoinkin!
Olen kyllä aina ihmetellyt, että miksi valmistuva opettaja ei saa oikein mitään painavampaa tietoa siitä, mitä ryhmissä tapahtuu ja miten ryhmiä käytännössä ohjataan. Näin oli kun itse valmistuin Helsingissä ensimmäiseltä luokanopettajan yliopistokurssilta 1977 ja niin taitaa olla edelleen... Opetus on kuitenkin ryhmämuotoista ja siitä kun luokka oli hiljaa koska opettaja oli auktoriteetti, on kulunut jo piitkä aika. Eikä taida olla edes tärkeintä enää se, että oppilaat ovat hiljaa? Nyt opettajan pitää osata olla motivoiva johtaja. Toinen merkittävä ehdotus on, että esitetään koulutuksen sisältävän kodin ja koulun yhteistyön merkitystä ja toteutusta. Kiintoisaa, mistähän osaajia löytyy toteutuksen suhteen? Harjoittelukouluillakin homma on ollut ehkä Wilman tms. varassa... Ehdottomasti tärkeä asia kun halutaan parantaa lasten (ja kotien) kouluun kiinnittymistä.

Opettajien täydennyskoulutukseenkin ehdotetaan parannusta. Olen samaa mieltä arvioinnin kanssa: "Täydennyskoulutuksen vaikuttavuudessa on myös parantamisen varaa, sillä monet opettajat kokevat sen vaikutukset opetukseen vähäisiksi." No juurikin näin. Kun suurella osalla opettajia täydennyskoulutus tarkoittaa vain pakollisia veso-koulutuksia, niin kyllähän varsinkin massakoulutusten anti on turhan usein kiva lounas. Erityisen kummaa on ollut opetussuunnitelmakoulutuksen vähäisyys ja jopa puute. Luulisin, että kouluvierailut voivat olla hyvinkin kustannustehokkaita ja myöskin koulutuksen tuonti omalle koululle, koko henkilöstön piiriin. No, rahaa toki taas vähän tarvitaan, mutta myös näkyä siitä, mitä ja miten opettajien pitäisi oppia, ihan toisiltaankin.

Paljon hyviä ehdotuksia siis. Nyt haasteena on jälleen, miten ne jalkautuvat kouluihin. Veikkaan että vaihtelevasti. Silloin kyse ei ole vain rahasta, vaan myös johtamisesta.