Väkivalta, rikollisuus ja polarisaatio

 Minulle on jäänyt työpöydälle Hesari 24.11. Siinä käsiteltiin nuorisoväkivaltaa ja sen syitä. Ehkä ei kovin jouluinen aihe, mutta kirjoitan siitä kumminkin. Itä-Uudenmaan poliisipäällikkö Ilkka Koskimäki ottaa haastattelussa kantaa etenkin alaikäisten nuorten lisääntyneeseen vakivaltaan ja rikollisuuteen. Hän toteaa, että vaikka suurin osa nuorista voi hyvin, on toisaalta kehittynyt polarisoitumista "Kuilu on järjettömän syvä".

Kun 18-25 vuotiaiden ryöstörikokset ovat pikemmin vähentyneet, niin alle 18-vuotiaiden rikokset ovat selvästi lisääntyneet, varsinkin Helsingissä. Nuoret ryöstäjät toimivat ryhmissä, joita yhdistää esimerkiksi kulttuuri-tai kielitausta, asuinalue tai vaikka lastenkotitausta. Lähes kaikki ovat poikia. Ryöstösaaliit eivät ole olleet kovin kummoisia, nimittäin puhelimia, muotivaatteita jne. Tärkeää on ilmeisesti statuksen saaminen ryhmässä ja yhteinen jännitys. Voidaan kai sanoa, että kyse on negatiivisen sosiaalisen pääoman kasautumisesta. Kun kaveripiiri johtaa rikoksen tielle, ei sosiaalinen pääoma annakaan suojaa tai tukea yhteiskunnan jäsenyyteen kasvamiseen.

On tavallaan harmi, että poliisiviranomainen joutuu ottamaan kantaa heikkoon kasvatustilanteeseen. Silloin on jo menetetty paljon tilaisuuksia ohjata lapsia yhdessä kohti turvallista ja hyvää aikuisuutta. Koskimäen mukaan Itä-Uudenmaan poliisi pyrkii etenkin nyt jalkautumaan kouluihin, jotta nuorille voidaan antaa laillisuuskasvatusta. Koulujen rikoksista ja väkivaltatilanteista ilmoitamisessa on kirjoituksen mukaan parantamisen varaa, niinpä vierailuilla voitaneen myös opastaa koulujen henkilökuntaa.

Kotien vastuu on tietenkin ensisijainen. Koskimäki näkee että osin vanhempien kontrolli on pettänyt. Vanhemman rooli rajojen asettajana voi olla hukassa. Vaikeimmassa tilanteessa ovat tietenkin ne lapset joilla on perheessä jo pitkä ehkä usean sukupolven syrjäytymiskierre perintönä. Kielitaidottomuus tai työttömyys ovat lisäriskejä. Koskimäki korostaa, että vain harvalla nuorella rikollisuus on oma valinta. Rikolliseen elämään ajaudutaan.

Koskimäen mukaan näitä nuoria (poikia) voidaan auttaa: "Aika monella nuorella ei ole yhtäkään turvallista vanhempaa. Oleellista on, että järjestelmät toimisivat ja että rikolliselle elämälle olisi vaihtoehtoja. Nuoria pitää myös opettaa omaan vastuunottoon."  Yhtäkään, hyvin sanottu, sillä monilla on sen sijaan kymmeniä auttajia, joihin nuori ei luota.- Näin se on, jotenkin hassua että poliisin pitää olla tässä neuvomassa. Poliisilla on kuitenkin kokemusasiantuntemusta, kun he hoitavat hajautetusti  hoidetun lapsen/nuoren elämäntilanteen seurauksia. 

Miksi sosiaalinen pääoma on tärkeää?

 Joku voi tuskailla että mitä nyt taas on keksitty joku juttu (tässä tapauksessa sosiaalinen pääoma), josta opettajan pitää kantaa vastuu? Kun siinä opettamisessa on ihan tarpeeksi...
No, opettaja antaa eväät eämään ja siksi kasvatus on oleellinen osa opettajan työtä. Ei auta jos oppii asioita, joita ei sitten osaa hyödyntää elämässään- tai jos jää yhteisöjen ulkopuolelle. Ja - onhan sosiaalinen pääoma (verkostot, luottamus, vuorovaikutus) asia jota opettaja on aina yrittänyt edistää, usein tietämättäänkin.

Sosiaalista pääomaa voi lähestyä koulun tehtävänä ainakin kolmesta näkökulmasta:

1. Se on annettu tehtäväksi Perusopetuksen opetussuunnitelman perusteissa. Eli tykkää tai ei niin opettaja ja koulut on velvoitettu tähän tehtävään (kartuttamaan sosiaalista pääomaa, s.15) Opetussuunnitelmaa luetaan kouluissa yhdessä liian harvoin, sillä se on opettajan ystävä. No, usein ei olla kuultu inhimillisen ja sosiaalisen pääoman kuvausta, jolloin niitä edistetään usein ihan tietämättä. Itsenäinen opettaja haluaa yleensä perustella työtehtävänsä itse. Ehkä sitten seuraavat asiat ovat parempia motivaattoreita.

2. Lapsilähtöisyys ja sen tärkeys: Koulu on oppilaita varten. Koulu on tärkein kasvuympäristö kotien jälkeen.  Sosiaalisen pääoman tärkeys aukeaa, kun ajattelemme koulua kasvuympäristönä. Pedagogiaa voidaan sitten muokata kun kysytään: Mitkä ovat kehittyvän lapsen (lapsi on lainsäädännössä kai alle 18-vuotias) tärkeimmät tarpeet, joita ilman on vaikea opiskella? Mitä hän jo osaa ja mikä on luonnollinen tapa oppia? Silloin vastataan että yhteenkuuluvuuden ja ystävyyden tarpeet ovat koulussakin lapsen ja nuoren keskeisiä tarpeita. Koululaisemme oppivat koulun ulkopuolella nykyään paljon ja he oppivat usein parhaiten yhdessä ja toisiltaan. Yhteisöllinen pedagogiiikka antaa mahdollisuuden kehittää verkostoja, oppia yhteistoimintaa ja etenkin saada turvaa ystävistä. Yhä suuremmat koulut ovat monille turvattomia. Koulun rakennetta on tarpeen ajatella lapsen näkökulmasta. Sosiaalista pääomaa tarvitaan, jotta voi pärjää elämässä yleensä ja voi löytää paikkansa työelämässä. Opettajan työ palvelee tulevaisuutta.

3. Yhteisöllisyys. Aika monilla on käytettävissä  nykyään vain heikkoja yhteisörakenteita. Silloin muodostuu spontaaneja kuplia tai heimoja, jotka eivät aina ole yhteisön arvojen mukaisia tai jopa haittaavat yhteiskunnan toimintaa, saati niiden elämää jotka muodostavat negatiivisen yhteisön. Suuret koulut eivät enää ole kyläkouluja tai edes lähikoulujakaan. Siellä ei tunneta perheita, työtovereita tai oppilaita syvällisemmin. Sosiaalista pääomaa ei voi rakentaa ilman luottamusta siihen ryhmään jossa toimii. Siispä luottamusta on luotava aikuisten toimin, jolloin ohjataan ryhmien sosiaalista organisointia suunnitellusti. Opetusryhmien jako pitkäkestoisiin pienryhmiin on koetusti hyvä keino luoda yhteisöllisyydelle edellytyksiä. Olisi myös hyvä jos opetusryhmissä ei vieraile liian monta aikuista, liian vähän aikaa. Koulun henkilöstö voisi myös muodostaa yhteistyöryhmiä, jolloin yksittäisen työntekijön kuorma kevenee. Tässä haen nyt sitä ajatusta, että kun luodaan hyvä ympäristö sosiaalisen pääoman kehittymiselle sekä yhteisössä että yksilöissä, niin kaikilla on mukavampaa. Pieni itsekkyys on opettajallekin sallittu. Jos oma työ on hauskempaa silloin kun edistetään sosiaalisen pääoman kehittymistä koulussa, niin se on kyllä ihan hyvä peruste.

Luottamus ja Iida Rauma

 "Aikaisemmin käytettiin uuvuttavuuteen saakka ilmiöiden selittämiseen tarina-termiä. Jopa lähikampaamosta tuli Hiustarinoita-niminen. Joukkuepeleistä – yhtiöiden erilaisista vuosituloksista puhumattakaan – selvitettiin, miten tästä nyt tuli tällainen tarina.- Äkkiä mukaan on tullut uusi termi. Luottamus." 

Näin kirjoittaa Kari Vaijärvi, kirjallisen kulttuurin moniottelija. Hän on nuortenkirjailija, tietokirjailija, entinen kirjastonjohtaja, kriitikko ja kustantaja. Hän arvioi lasten ja nuorten kirjallisuutta mahtavassa blogissaan "Lastenkulttuurin vinkkari" (LINKKI) Kun Kari on sattumoisin myös uusimman kirjamme  Luottamus ja kansalaisuuteen kasvaminen- sosiaalisen pääoman pedagogiikasta kustantaja, niin hän koplasi tarkkanäköisesti Finlandia-palkinnon saajan Iida Rauman ja kirjamme teeman yhteen. (LINKKI kirjoitukseen)

Iida Rauma sai siis kaunokirjallisuuden Finlandia-palkinnon kirjallaan Hävitys. Kirjaa en ole vielä lukenut, mutta tiedän sen olevan ankara kuvaus siitä, miten koulu voi hävittää lapsuuden. Kirjassa kuvataan kouluväkivaltaa ja sitä miten heikko lasten asema koulussa usein on. Kirjailija kiinnitti kiitospuheessaan huomiota lukutaitoon:
"En ole niinkään huolissani lukijakunnan katoamisesta. Kaikkien ei tarvitse lukea kaunokirjallisuutta. Sen sijaan pelkään yhteiskunnallista epätasa-arvoa ja demokratian romahtamista. - ”Eriytynyt” lukutaito tarkoittaa eriarvoisia ihmisiä. Lukutaitoinen ihminen on kriittinen ja hankala hallittava. Lukutaidoton ihminen on puolustuskyvytön, huijattavissa ja heikoilla. On turha kuvitella, etteikö joku hyötyisi tästä."

Tähän kaikkeen liittyy luottamus ja sosiaalinen pääoma. Eriytyminen (joka näkyy nyt polarisaationa) tapahtuu pitkälti sosiaalisen pääoman alueella. Kun lapsi ei saa turvallisia ja kannustavia ystäviä, ei opi olemaan luotettava ja luottava, päätyy hän helposti kasvu-uralle joka ei tuota onnea yksilölle, eikä tue hyvinvontiyhteiskuntaa yleensä. Lukutaito liittyy sivistykseen ja kykyyn/haluun oppia uutta koko elämän. Se on sikäli osa myös sosiaalista pääomaa. 

Koulu on suuri yhteiskunnallinen instituutio. Instituutioille on ominaista, että ulkoa tuleva kritiikki torjutaan. Muutos on kuitenkin käynnissä ja avoin kansalaisyhteiskunta saa kaikupohjaa usein myös koulusta. Koulun on käytävä tärkeää vuorovaikutusta ympäristönsä kanssa. Se on malli.

Iida Rauman kirja saattaa aiheuttaa hiljaisuutta kouluväen keskuudessa. Se on kuitenkin tosi kokemus, eikä hän ole yksin. Juuri ilmestyi THL:n kysely  (Ylen uutinen) jossa joka viides yläkoululainen kokee tulleensa kiusatuksi tai epäasiallisen käytöksen kohteeksi aikuisen taholta. Tätä ei voi laittaa vain teinin kapinoinnin piikkiin. Jo se että näin vastataan, kertoo että luottamusta ei ole aikuisiin tarpeeksi. Luottamus luo perustan yhteisöllisyydelle ja turvallisuudelle. Näitä tarvitaan kasvun ja iloisen oppimisen mahdollistamiseksi. Koulun aikuiset, ammattilaiset, ovat vastuussa koulun rakenteesta ja siitä, miten koulusta muodostuu turvallinen ja innostava kasvuympäristö. Haasteellinen tehtävä, mutta myös innostava.

Kirjamme tarjoaa osaltaan apua juuri tähän. Että ei tulisi lisää Finlandia-palkittuja tällä aiheella. Kari Vaijärvi arvelee, että kirjan luettuaan Iida Raumakin voisi ehkä luottaa kouluun enemmän tai ainakin siihen, että parempaan ollaan menossa. Tästä esimerkkinä kirjamme julkaisuseminaarin (LINKKI tallenteeseen) yhteydessä Keravan perusopetuksen johtajan Terhi Nissisen ilmoitus siitä, että kaupungin kaikissa kouluissa kerätään kokemuksia pitkäkestoisten kotiryhmien vaikutuksista oppilaiden, opetusryhmien ja miksei opettajienkin hyvinvointiin ja motivaatioon. Jännittävää ja innostavaa!

En keksi mitään muuta kattavaa ja kustannustehokasta mahdollisuutta nuorten sosiaalisen pääoman ja hyvinvoinnin lisäämiseen kuin sen, että kouluissa otetaan enemmän haltuun ryhmien sosiaalinen organisoituminen. 

Henrik kierrättää, hyvä!

 Kierrättäminen on kannatettavaa, sekä materiaalien että ajatusten tasoilla. Jos joku hyvä idea ei ensimmäisellä kerralla lähde lentoon, niin on yritettävä uudestaan ja uudestaan. Joskus voi käydä niin, että aika on lopulta kypsä, esimerkiksi kokonaiskoulupäivä voi hyvinkin olla semmoinen idea.

Koripallomaajoukkueen valmentajaguru Henrik Dettman kirjoittaa kolumneja Hesarin Visio-liitteeseen.  3.12. hän kirjoitti otsikolla "Hyvinvointi-Suomi tarvitsee peruskoulusta 3.0-version". Ajatuksena oli että koulusta tehtäisiin yhden lähdön koulu. Silloin saman katon alla olisivat useimmat lasten ja nuorten kasvua tukevat toiminnat; koulutyö, aamu- ja iltapäiväkerho sekä harrastustoiminta.

Henrik kirjoittaa: "Nykysysteemissä koulupäivät loppuvat aikaisin, ja lapsi joutuu usein omin päin siirtymään harrastuksiin joko kodin kautta tai suoraan. Uudessa mallissa harrastukset tulisivat lapsen luo kouluun. Turvallisesti ja niin edullisesti, että kaikilla olisi niihin varaa. Silloin koulusta tulisi lapselle todellinen turvasatama".  Juuri näin, ja vielä haluaisin lisätä, että ohjataan opetusryhmien sosiaalisia rakenteita myönteisesti, jotta kaikilla olisi riittävä, suojaava, sosiaalinen pääoma. Tämä kaikki on mahdollista - ja idea ehjästä koulupäivästä on jo esitetty 25 vuotta sitten.

Lyhyt kertaus. Silloisen presidentin Martti Ahtisaaren puoliso Eeva Ahtisaari ja professori Lea Pulkkinen esittivät vuonna 1996 huolensa siitä, että lapset ja nuoret ovat usein paljon yksin etenkin koulun jälkeen iltapäivisin, ilman aikuisen ohjausta ja läsnäoloa. Siitä seuraa eriarvoisuutta, sillä yksinolon suuri määrä on huono ennuste tulevaisuudelle. Siitä oli Lea Pulkkisella laajojen tutkimusten tuottamaa tietoa. Keskustelu jatkui ja vuonna 2002 Sitra alkoi rahoittamaan kokeilua kuudessa koulussa kahden vuoden ajan. Yksi kuudesta oli oma kouluni Etelä-Sipoon koulu. Muistan hyvin, että olin se opettaja, joka antoi luokkansa käyttöön iltapäiviksi. Hienosti oppilaat sopeutuivat siihen että kello 12 lähdettiin luokasta, joka aamulla saattoi olla hieman muuttunut. Höveliyteeni oli syykin, sillä silloinen vaimoni Leena huomasi haun kokeiluun ja vei rehtorillemme tiedon. Hän myös organisoi aluksi kerhotoimintaa. Kun paljon ilmaista tukea ja muutakin rahaa tarjottiin, niin oltiin mukana, kun meillä oli jo arvona kodinomaisuus ja turvallisuus.

Hanke sai paljon vastustusta OAJ:ltä ja opettajilta yleensä. Ongelmana oli, että mallissa haluttiin sijoittaa harrastetunnit keskelle koulupäivää, monista hyvistäkin syistä. Opettajille ei käynyt se, että valmistelutyö tehdään määrättynä aikana ja kotiin lähtö myöhästyy kahdella tunnilla. Melko pian termi muuttui ja tilalle otettiin ilmaisu eheytetty koulupäivä. Kokeilusta jäi kuitenkin käteen se, että Suomessa alkoi aamu- ja iltapäivätoiminta tosin maksullisena ja varsinaisesti se koski 1-2 luokkalaisia. Meillä aluksi saivat kaikki osallistua ts. 1-6 luokkalaiset. Vanhemmillakin oppilailla saattoi olla jokin harrastus esim. soittotunti, jolloin he jäivät koululle odottamaan sitä vaikka yhtenä päivänä viikossa, jos matka kotiin oli pitkä. Ja olihan koulussa kiva olla kavereiden kanssa. Myöhemmin kun koulumme kasvoi yhtenäiskouluksi kerhtoimintaa supistettiin 1-2 luokkiin, kuten kai melkein kaikkialla muuallakin tehdään. Harmi sinänsä sillä aikuisen läsnäoloa ja turvallista aikuisen länsäoloa tarvitsevat kyllä vanhemmatkin lapset ja nuoret - ja se usein unohdetaan.

Elikkäs. Henrikin malli ei ole uusi, mutta uudelleen lämmitettynä varsin kannatettava. Tilausta on siihen että koulu tarjoaisi suojaisen ja valvotun kasvuympäristön. Kun koulusta tulee myös vapaa-ajan keskus, lisää se yhteisöllisyyttä ja viihtyvyyttä koulussa yleensäkin. 

Valaisin tässä osaltani asiaa joka kyllä voisi valaista koulujen arkea paljonkin.