perjantai 25. syyskuuta 2020

Miksi kiusaaminen ei lopu?

 Aina sama juttu.

Taas on julkisuuteen (mediaan) ilmestynyt vahvasti keskustelu kiusaamisesta ja sen lopettamisesta.
Esimerkiksi YLE on ansiokkaasti nostanut aihetta esille. Mutta ei tarvitse olla edes pessimisti arvatakseen, että kiusaaminen ei lopu... Jaa miksi?

Kun jokainen on kokemusasiantuntija kouluasioissa, niin aika monet esiintyvät ongelman ratkaisijoina tuomalla yhä uudelleen esiin toimia, joilla ei ole päästy kovin pitkälle: Pienemmät ryhmät. Lisää erityishenkilöstöä kuten psykologeja, erityisopettajia, kuraattoreita, kouluterveydenhoitajia, kouluvalmentajia, kouluavustajia, yhteisöpedagogeja. -- Ja mitä niitä onkaan. Sanotaan taas, että pitää olla nollatoleranssi, mitä sillä sitten tarkoitetaankaan. Aika paljon paukkuja on koko 2000-luvulla laitettu kiusaamisen "ehkäisyyn" kun todellisuudessa on pikemmin hoidettu kiusaamisen seurauksia. Tietysti on tärkeää sammuttaa tulipalot, mutta pitää huolehtia myös siitä, että paloja ei synny. Kiusaaminen ei lopu tapahtumien ulkopuolelta tulevalla avulla.

On myös tarpeen täsmentää termejä. Kun nyt on ollut esillä myös pahoinpitely koulussa ei se minusta oikein sovi kiusaaminen-termin alle. Pahoinpitely on väkivaltaa, joko satunnaista tai suunniteltua, mutta olisi parempi käyttää sanaa pahoinpitely, joka on rikos. Sitten on kiusaamista ja kiusoittelua, harmaan kaikki sävyt, joita on usein vaikeampi havaita ja hoitaa kuin selkeä pahoinpitely.

Mennään kuitenkin keskeiseen asiaan. Koulussa kiusaaminen on pitkälti ryhmäilmiö, sosiaalinen tapahtuma. Jos kiusaamista hoidetaan henkilöiden välisenä konfliktina, jää hoitamatta tai paremminkin kasvattamatta se yhteisö, joka sallii kiusaamisen. Terve, myönteinen yhteisö suojaa kiusaamiselta. Koulussa on rakenteita ja käytäntöjä, jotka synnyttävät turvattomuutta ja altistavat kiusaamiselle. Opettajilla ei ole yleensä yhtenäistä käsitystä (tai osaamista) siitä, miten ryhmistä saadaan turvallisia, itseohjautuvia ja koulumyönteisiä. Kiusaaminen ei lopun ohjelmilla tai henkilöstön lisäämisellä, jollei koulussa noudateta yhteisöllistä pedagogista ohjelmaa. Olisi nähtävä kaikkein tärkeimmäksi se, että koulu on kaikille turvallinen. Tämä hoituu parhaiten niin, että kaikilla on hyvä turvaverkko osana sosiaalista pääomaansa. Koulu voi tukea pitkäjänteisten ystävyys- ja opettaja-oppilas suhteiden kehittymistä. Koulussa voidaan opettaa yhteistoimintataitoja ja kehittää oppilaiden (ja miksei opettajienkin) itsearviointikykyä. Koulupäivien rakennetta voidaan muokata oppilaslähtöiseksi. Paljon voidaan tehdä ilman lisöäkustannuksia, jos koulussa saadaan aikaan painopisteen muutos, toimintakulttuurin vahva kehittäminen. Hirmu vaikeaa opettajien autonomiankin takia, mutta mahdollista.

Juuri luin, että Espoo lopettaa "pieniä" kouluja. Kouluissa pitää olla ainakin neljä rinnakkaisluokkaa. Tämä tavoite perustuu varmaankn taloudelliseen tehokkuuteen. Millainen hinta on luonnollisen yhteisöllisyyden menetyksellä? Koulujen koon nopea kasvu on ollut trendi jo pitkään. Se johtaa automaattisesti turvattomuuden lisääntymiseen jo matkojen pitenemisenkin takia. Suuressa joukossa yksilö tuntee olonsa uhatuksi ja oma pysyvä turvaverkko on erittäin tärkeä. Jäsentymätön lauma on helposti vihamielinen. Näitä asioitakin pitää miettiä, kun haluamme lisätä lasten ja nuorten hyvinvointia. 

Oppilaan paras turva on hyvät kaverit, sellaiset jotka kulkevat rinnalla vuosia. He ovat kasvukumppaneita, jopa elinikäisiä ystäviä. Sellaisia tarvitsevat kaikki. Jos tästä huolehtiminen ei ole kenenkään hommaa, niin sitten jatketaan yhä uusien paikkaavien toimien ketjua. Sosiaalisen pääoman kerryttäminen on kuitenkin Opetussuunnitelmassa määritelty koulutuksen tehtäväksi. Pitäiskö se ottaa ihan todesta?

Lisäys: Ymmärrän kyllä että kiusaaminen tai väkivaltainen käytös ei lopu kouluissa (ihmisissä) vaikka oltaisiin kuinka suojaavissa yhteisöissä tai omataan hyvä sosiaalinen pääoma. Ihminen on väkivaltainen, tästä ominaisuudesta on ollut evoluutiossa paljon hyötyä. On houkuttelevaa, lapsillekin, olla vahvemman puolella, jotta ei joudu heikompaan asemaan. Ryhmäilmiöt ovat helposti erottelevia ja väkivaltaisia, jos niitä ei päämäärätietoisesti ohjata. Silti jää jäljelle meidän selviytymisvietistämme nouseva kyky toimia julmasti. Siksi kasvatus.





sunnuntai 20. syyskuuta 2020

Onko pakko?

 Jokin aika sitten osallistuin sosiaalisessa mediassa ammatilliseen keskusteluun siitä, onko oppilaiden pakko mennä suihkuun liikuntatunnin jälkeen. Kysyin tätä itseltäni 90-luvun alussa. 

Oikeastaan koko kysymyksen asettelu tuntuu väärältä. Opettajilla kun ei ole käytettävissään pakkokeinoja. Opettaja ei voi pakottaa mihinkään (paitsi vaaratilanteissa). Yhteiskuntamme on kehittynyt vaiheeseen, jossa yksilön koskemattomuus on lastenkin oikeus ja kasvattaminen on ohjaamista oikeaan suuntaan.

Korona-aikana meille tuotiin hallituksen taholta ilmaisu, joka sopii kouluunkin: Vahva suositus. Sekin muuten ymmärrettiin osaksi väärin ja luultiin pakoksi. Totta kai opettajat kehottavat (vahvasti) oppilaitaan pesytymään ja huolehtimaan hygeniasta, sehän kuuluu kasvatukseen. Ketään ei kuitenkaan voi väkisin viedä suihkuun, sehän olisi virkavirhe tai mikähän termi siihen sopii. On suorastaan outoa, että samaa keskustelua on käyty eri yhteyksissä esim. kännykän takavarikoinnista. 

Omaan kouluaikaani kuului se, että aikuinen saattoi pakottaa ja etenkin opettaja. Jos oppilas ei poistunut luokasta, hänet vietiin tukasta vetäen, jos ei syönyt häntä syötettiin. Aika karmeaa, mutta siihen lapset saivat tottua. Kaikki on nyt toisin. Iso ero on siinäkin, että emme elä yhtenäiskulttuurissa. Kodeilla ja yhteiskunnalla on monenlaisia odostuksia koulun suhteen. Teki niin tai näin, niin joku voi aina olla eri mieltä. Siinä sitten luovitaan. - Joku saattaa olla sitäkin mieltä, että lasta pitää pakottaa. Meillä on kuitenkin laki, joka antaa suojaa.

Ehkäpä kysymyksellä tarkoitettiinkin sitä, että onko kouluissa tapana tai sääntönä, että liikunnan jälkeen mennään suihkuun? Nykyään on varmaan monia käytäntöjä. Alastomuuteen suhtautuminen on muuttunut melkoisesti viime vuosikymmeninä, etenkin lapsilla, harmi kyllä hieman ahdistuneempaan suuntaan. Osa lapsista saattaa myös kulttuurisista syistä kokea mahdottomaksi mennä suihkuun tilaan jossa on muitakin. Paras toimintatapa on varmaan tilanteen mukainen harkinta, niin että lapsen etu on tärkein. Yksilöllinen kulttuuri on omalla tavallaan hankala, kun koulussa kuitenkin ohjataan ryhmiä. Mutta siihen on totuttava.

Se 90-luvun kysymys? Syntyi tilanne, jossa ensimmäistä kertaa eräs poika (uusi oppilas) kieltäytyi menemästä suihkuun liikuntatunnin jälkeen, olisiko ollut noin 4-luokkalainen. Huomasin heti, että kaikki muut pojat odottivat, että mitä siitä seuraa. Oli tulossa esimerkkitapaus. Tai niin luulin. Tulin itkettäneeksikin poikaa, kun tivasin syitä kieltäytymiseen (olimme tietenkin kahden). Mitään kunnon syytä en saanut, mutta lopulta älysin sopia, että poika käy suihkussa, kun muut ovat poistuneet. Muille selitin että tämä on poikkeus. - Illalla sain pojan äidiltä soiton, jossa hän kertoi lapsensa mielenterveyteen liittyvistä vaikeuksista. Niistä olisi ollut tarpeen tietää etukäteen. Kaikki sujui lopulta aika hyvin. Ilmoitin muulle ryhmälle, että kyseisen pojan kanssa on sovittu, että hän menee suihkuun kun muut ovat käyneet - tai käyttää opettajan suihkua joka on omassa tilassa. Ei syntynyt ainakaan pahempia pulinoita. 

Noihin aikoihin alkoi syntyä yhä enemmän tilanteita, että osa pojista ei halunut mennä muiden kanssa suihkuun. Peli oli menetetty, mutta yleisistä syistä. Minunkin oli sanottava oppilaille, että kyseessä vahva suositus joka perustuu henkilökohtaisen hygenian hoitoon. He, jotka kokivat alastomuuden yhteisessä tilassa kiusalliseksi, eivät tietenkään valistuksesta saaneet juuri motivaatiota ylittää ahdistustaan. Viattomuuden aika oli ohi, syyt olivat kulttuurin muutoksessa. Ei haluttu, eikä voitu pakottaa. Sinänsä hyvä tilanne - jäljelle jääkin sitten kasvatus. Ammatillisen kehittymisen kannalta se onkin parasta.








sunnuntai 6. syyskuuta 2020

Hyvinvointi on ensiarvoista

 Hesarin mielipidesivuilla kirjoittivat Mikko Puhakka ja Martti Iivonen tärkeästä aiheesta "Hyvinvointi on edellytys koulumenestykselle" (HS 24.8.2020). Kirjoittajat ovat hyvällä asialla ja osaavat myös kätkeä kiistellyn viihtymis-sanan  helpommin ymmärrettävään muotoon ja asiayhteyteeen. Viihtyminen ja hyvinvointi liittyvät  tiukasti toisiinsa.

Olemme Liisan kanssa markkinoinneet pedagogisen viihtymisen käsitettä, jotta ei jouduttaisi väittelyyn siitä, että ei aina voi olla kivaa tai että ei opettaja ole viihdyttäjä. Harmillisesti kielessämme viihtyminen liittyy viihde-sanaan, jolla on ristiriitainen painolasti, ainakin kun puhutaan kasvatuksesta ja opetuksesta.

Kirjoittajat viittaavat siihen, että suomalaisessa koulussa on yhä enemmän oppilaita, jotka uupuvat ja kärsivät mielenterveyden ongelmista. Lisäksi kouluviihtyvyys on heikko, vaikka oppimistuloksissa olemmekin olleet huippuja. "Koulujärjestelmässä painotetaan edelleen teoreettisuutta ja tiedollista substanssiosaamista, mutta sivistyksen edistäminen ei saa tapahtua hyvinvoinnin kustannuksella." Kirjoittajat toivovat koulujen tekevän hyvinvointisuunnitelman, jonka avulla voidaan muuttaa koulun toimintakulttuuria lisäämään viihtyvyyttä ja hyvinvointia. He mainitsevat muun muassa Kiva- ja Versotoiminnan ja elämänhallintataitojen harjoittelemisen. Omana näkökulmana lisään  oppilaan kokeman koulupolun ja sen tuottaman turvallisuuden/turvattomuuden.

Viihtymistä tai "yhteishenkeä" edistetään kouluissa usein ryhmän ulkoa tulevilla toimilla tai lyhyillä projekteilla. Turvallisuus on hyvinvoinnin perusta, se on oma lähtökohtani näihin asioihin. Sitä voidaan koulussa edistää varmistamalla, että kukaan ei ole yksin - eikä niin sanotussa huonossa seurassa. On päästävä tapahtumien sisään. Lasten ja nuorten omat turvaverkot, so. kestävät ystävyyssuhteet, tuovat parhaiten turvaa ja hyvinvointia sekä kouluun että koulun ulkopuolelle. Mikäli koulun toimin pyritään edistämään  hyvinvointia vain koulussa, ei hyviin tuloksiin päästä.  Melko helposti voidaan koulussa muodostaa pitkäkestoisia oppivia ryhmiä, joihin muodostuu myönteinen riippuvuus eli kestävät kaverisuhteet. Näitä oppivia ryhmiä voidaan opetuksen ohella tukea monin tavoin ja suunnata erityistukea niiden kehittymiseen, mieluummin kuin että ongelmia korjataan vain yksilötasolla, tapahtumien ulkopuolella. Koulussa kaikki tilanteet ovat sosiaalisia, julkisia ja yhteisön voimin hoidettavissa.

Monet merkit viittaavat siihen että kouluissa ei voida enää edetä suuntaan, jossa yksittäisetn oppilaiden ongelmia hoitavat yhä useammat asiantuntijat. Yhä suuremmat kouluyksiköt vaativat oppilaiden sosaalisilta taidoilta ja verkoilta yhä enemmän. Yhteisöllisyys heikkenee jos ei tunne olevansa yhteisön jäsen, yhteistä tavoitetta toteuttamassa. Turvattomuuden lisääntyessä nousee vihamielisyys ja välinpitämättömyys esiin. Lauma jossa yksilöt eivät tunne toisiaan, on helposti vihamielinen. En näe muuta ratkaisua kuin yhteisöllisyyden vahvistamisen. Se alkaa siitä, että jokaisen tuntee kuuluvansa turvalliseen pienryhmään.


Asiaa voinee hoitaa eri tavoin, päämäärä on tärkeä ja yhteinen tahtotila sen toteuttamiseen. Opettajat eivät nykyisin oikein voi vain opettaa, he joutuvat/pääsevät yhä enemmän valmentamaan oppimiseen kasvua ja rakentamaan hyvinvointia ryhmiin. Onhan se kiinnostavaa, yhdessä!