Turvallisuus, uteliaisuus ja hyvä vuorovaikutus
Jokin aika sitten luin lehdestä tiedejutun uteliaisuuden merkityksestä: Uteliaisuus on ihmiselle palkitsevaa Jutun pointteja oli, että tutkimuksin on havaittu uteliaan ihmisen muistavan paremmin oppimansa ja se että uteliasuus herättää mielihyväkeskuksen. Tästä voisi päätellä uteliaisuuden johtavan palkitsevaan oppimiseen ja sisäisen motivaation parantumiseen.
Tämmöisiä uutisia on kiva lukea, koska ne tukevat kirjamme, Rakenna oppiva ryhmä- pedagogisen viihtymisen käsikirja, perusväitteitä. Koko kirjan kirjoittamisen sykäys taisi olla kun törmäsimme useampaankin lähteeseen joissa viitattiin oppimisen olevan emotionaalinen tapahtuma. Tähän havaintoon on helppo yhtyä. Luulenpa, että useimmat opettajat ovat työssään havainneet asian paikkansapitävyyden. Oppimista estää tai siivittää oppijan tunnetila. Esimerkiksi jos oppilaalla on käsitys eli tunne, että hän ei opi kieliä, niin tunneilla ei varmaan opi, vaikka opetus olisi kuinka loistavaa. Vaikeampaa onkin sitten järjestää opetusta niin että emotionaalinen virittäminen olisi optimaalista.
Niinpä pohdimme kirjaamme varten emootioista käsin oppimista. Jos oppiminen on emotionaalinen tapahtuma, niin mitkä emootiot ovat opettajalle tärkeimpiä tarkkailun kohteita?
Nimesimme kaksi: Turvallisuus ja uteliaisuus. Koulussa turvallisuutta rakennetaan ja uteliaisuutta ylläpidetään, jos hyvin käy.
Miksi näin? Turvallisuus on ryhmissä hyvin helposti uhattuna. Oma asema ja se miten muut suhtautuvat ovat jatkuvan huolenpidon aiheena. Näin varsinkin kun nykykoulussa ei juurikaan tunneta koulun ulkopuolella. Koulu on siten ympäristö, jossa yksilön turvallisuuden tunne on automaattisesti koetuksella. Siispä on huolehdittava turvallisuudesta vaikka niin, että ketään ei jätetä yksin. Uteliaisuus on ihmisen oppimishalun luontainen yllyke. Olemme vain koulussa yleensä hyväksyneet sen, että kouluun intoa täynnä tuleva ekaluokkalainen muuttuu koulusta tarpeeksi saaneeksi teiniksi peruskoulun lopussa. Vaikka tässä usein vedotaan vaikeaan ikään, on ilmiössä minusta kyse pedagogisen toiminnan epäonnistumisesta koulussa.
Jos turvallisuus ja uteliaisuus ovat oppimiselle tärkeimmät tunteet, niin millaisin pedagogisin järjestelyin näitä tunteita vahvistetaan? Mielestämme yhteistoiminnallisin, osallistavin menetelmin. Puhumme mieluusti yhteisöllisestä pedagogiasta tässä yhteydessä. Silloin pedagoginen ajattelu on kiinnittynyt koko kouluyhteisön pitkäjänteiseen rakentamiseen. Turvallinen vuorovaikutustilanne syntyy turvallisessa, tutussa ryhmässä. Hyvän oppimisen kannalta vuorovaikutuskenttä ei voi olla koko ajan muutoksessa. Tätä ei aina kouluissa huomioida.
Aika usein olen keskustellut yhdessä oppimisesta opettajien kanssa. Useinkin opettajilla on näkemys, että työryhmien tulee olla lyhytkestoisia, koska kaikkien pitää tutustua kaikkiin. Silloin voidaan kysyä: Miten kaksi vaativaa tavoitetta voidaan saavuttaa yhtä aikaa? Luottamussuhteiden rakentaminen (hyvän vuorovaikutuksen perusta) ja oman roolin löytäminen tyhmässä on vaativa tehtävä aikuisellekin. Jos sitten pitää vielä omaksua uutta tai tuottaa mahdollisimman hyvää samanaikaisesti, niin ollaan kovan haasteen äärellä. Kaikki vuorovaikutus ei välttämättä lisää turvallisuutta tai tuota uteliaisuutta opittavaa asiaa kohtaan.
Lisää näistä asioista on kirjassamme ja tämänkin blogin arkiston uumenissa.
torstai 16. lokakuuta 2014
torstai 9. lokakuuta 2014
Koulukiusaamisilta
ja mitä jäi sanomatta.
Olin tiistai-iltana Tampereella mukana Ajankohtaisen kakkosen koulukiusaamisillassa. Studiossa oli todella paljon väkeä ja keskustelu sinkoili tietenkin aika laajalla alueella. Syvempään dialogiin ei päästy, eikä ollut ehkä tarkoituskaan. Ohjelma vaikutti varmaankin eniten tunnetetasolla. Illan aikana oli paljon vaikuttavia puheenvuoroja ja nuoret olivat upeita. Ison haasteen olivat toimittajat ottaneet tärkeän aiheen edessä, siitä hatunnosto!
Mutta siis, sanomatta jäi vaikka:
- Kouluissa voidaan tehdä vielä paljon, eikä se edes maksa mitään.
- Kiusaaminen on, koulussa varsinkin, aina yhteisöön ja ryhmiin liittyvä asia. Sitä ei voi hoitaa vain yksilöllistämällä ongelmaa. Jos saadaan koko se ryhmä, joka on kiusaamisen kanssa tekemisissä, kantamaan vastuuta, niin se suojelee parhaiten kiusaamiseltä.
- Kiusaamista ei estä hyvä jälkihoito.
- Kiusaamista ei myöskään estä se, että todetaan, että emme suvaitse kiusaamista. Se on vasta toive tai tavoite, josta pitää seurata suunnitelma ja toimenpiteet.
- Kiusaaminen liittyy koulun toimintakulttuuriin. Koulu voidaan rakenteistaa osallistavaksi ja myönteistä yhteisöllisyyttä ruokkivaksi. Se on prosessi. Silloin käydään läpi (ja tehdään sopimuksia) esimerkiksi pedagogiset ratkaisut, oppilaiden osallistumimuodot, opettajien yhteistyömuodot, yhteiset rakenteet, avoimuus koteihin. Pedagoginen ratkaisu on esimerkiksi se, pyritään lisäämään pysyviä ryhmiä ja vähentämään vaihtuvia ohjaajia ryhmissä. Vaihtuvuus ajaa ryhmän aina uuteen alkuun, eikä se muutu ollenkaan itseohjautuvaksi.
- Entinen yhteisöllisyys on jo aikoja sitten kadonnut. Ennen tultiin kouluun jossa kaikki tunsivat toisensa, opettaja ei vaihtunut, eikä juuri uusia oppilaita tullut. Nyt oppilaita tulee ja menee joka vuosi, opettajat vaihtuvat, eikä monikaan tunne toisiaan koulun ulkopuolella. Kouluissa ei kuitenkaan ole juuri ajateltu asiaa. Miten yhteisöllisyyttä rakennetaan alusta pitäen?
- Mahtuisiko kouluun yhteisöpedagogi? Jos ei haluttaisikaan lisää psykologeja tai kuraattoreja kouluun, vaan panostetaan henkilöön, jonka tehtävänä on tiivistää yhteisöä ja sen rakenteita? Nyt esimerkiksi tärkeitä oppilaita osallistavia toimintoja (kuten oppilasvaltuustot) hoitaa joku kiireinen opettaja sivutoimenaan usein välituntisin ja ehkä vailla koulutusta hommaan. Yhteisöpedagogi voisi ohjata kaikkia koulun osallistavia hankkeita ja organisoida myös henkilöstön tiimien toimintaa ja vanhempien kanssa tehtävää yhteistyötä. Olisiko ideaa?
Nyt kiusaamilta päättyi siihen että taas haluttiin lisää psykologeja ja kuraattoreja kouluun. Heidän ammattiosaamisensa on suuntautunut yksilöiden tukemiseen. Koulu ei yhteisönä vahvistu vain yksilöitä auttamalla, vaikka sitäkin tietysti tarvitaan.
Kenen vastuulla on kouluissa nyt yhteisön hyvinvointi ja kehittyminen? Miten oppilaiden ryhmät saadaan kehittymään oppiviksi ryhmiksi? Miten opettajat saadaan samaan tilaan? Miten opetus pitäisi järjestää niin että se voimaannuttaa kaikki uteliaiksi, eikä kukaan syrjäydy?
Että siitä olisin halunut puhua enemmän.
Tässäpä hyvä linkki ryhmistä : Oivalluksia ryhmästä- pintaa syvemmälle kouluin ryhmäilmiöihin
Olin tiistai-iltana Tampereella mukana Ajankohtaisen kakkosen koulukiusaamisillassa. Studiossa oli todella paljon väkeä ja keskustelu sinkoili tietenkin aika laajalla alueella. Syvempään dialogiin ei päästy, eikä ollut ehkä tarkoituskaan. Ohjelma vaikutti varmaankin eniten tunnetetasolla. Illan aikana oli paljon vaikuttavia puheenvuoroja ja nuoret olivat upeita. Ison haasteen olivat toimittajat ottaneet tärkeän aiheen edessä, siitä hatunnosto!
Mutta siis, sanomatta jäi vaikka:
- Kouluissa voidaan tehdä vielä paljon, eikä se edes maksa mitään.
- Kiusaaminen on, koulussa varsinkin, aina yhteisöön ja ryhmiin liittyvä asia. Sitä ei voi hoitaa vain yksilöllistämällä ongelmaa. Jos saadaan koko se ryhmä, joka on kiusaamisen kanssa tekemisissä, kantamaan vastuuta, niin se suojelee parhaiten kiusaamiseltä.
- Kiusaamista ei estä hyvä jälkihoito.
- Kiusaamista ei myöskään estä se, että todetaan, että emme suvaitse kiusaamista. Se on vasta toive tai tavoite, josta pitää seurata suunnitelma ja toimenpiteet.
- Kiusaaminen liittyy koulun toimintakulttuuriin. Koulu voidaan rakenteistaa osallistavaksi ja myönteistä yhteisöllisyyttä ruokkivaksi. Se on prosessi. Silloin käydään läpi (ja tehdään sopimuksia) esimerkiksi pedagogiset ratkaisut, oppilaiden osallistumimuodot, opettajien yhteistyömuodot, yhteiset rakenteet, avoimuus koteihin. Pedagoginen ratkaisu on esimerkiksi se, pyritään lisäämään pysyviä ryhmiä ja vähentämään vaihtuvia ohjaajia ryhmissä. Vaihtuvuus ajaa ryhmän aina uuteen alkuun, eikä se muutu ollenkaan itseohjautuvaksi.
- Entinen yhteisöllisyys on jo aikoja sitten kadonnut. Ennen tultiin kouluun jossa kaikki tunsivat toisensa, opettaja ei vaihtunut, eikä juuri uusia oppilaita tullut. Nyt oppilaita tulee ja menee joka vuosi, opettajat vaihtuvat, eikä monikaan tunne toisiaan koulun ulkopuolella. Kouluissa ei kuitenkaan ole juuri ajateltu asiaa. Miten yhteisöllisyyttä rakennetaan alusta pitäen?
- Mahtuisiko kouluun yhteisöpedagogi? Jos ei haluttaisikaan lisää psykologeja tai kuraattoreja kouluun, vaan panostetaan henkilöön, jonka tehtävänä on tiivistää yhteisöä ja sen rakenteita? Nyt esimerkiksi tärkeitä oppilaita osallistavia toimintoja (kuten oppilasvaltuustot) hoitaa joku kiireinen opettaja sivutoimenaan usein välituntisin ja ehkä vailla koulutusta hommaan. Yhteisöpedagogi voisi ohjata kaikkia koulun osallistavia hankkeita ja organisoida myös henkilöstön tiimien toimintaa ja vanhempien kanssa tehtävää yhteistyötä. Olisiko ideaa?
Nyt kiusaamilta päättyi siihen että taas haluttiin lisää psykologeja ja kuraattoreja kouluun. Heidän ammattiosaamisensa on suuntautunut yksilöiden tukemiseen. Koulu ei yhteisönä vahvistu vain yksilöitä auttamalla, vaikka sitäkin tietysti tarvitaan.
Kenen vastuulla on kouluissa nyt yhteisön hyvinvointi ja kehittyminen? Miten oppilaiden ryhmät saadaan kehittymään oppiviksi ryhmiksi? Miten opettajat saadaan samaan tilaan? Miten opetus pitäisi järjestää niin että se voimaannuttaa kaikki uteliaiksi, eikä kukaan syrjäydy?
Että siitä olisin halunut puhua enemmän.
Tässäpä hyvä linkki ryhmistä : Oivalluksia ryhmästä- pintaa syvemmälle kouluin ryhmäilmiöihin
sunnuntai 5. lokakuuta 2014
Korjausliike, opettajan ystävä
Olin jokin aika sitten tilaisuudessa, jossa tehtiin harjoitus ammattiminän rakentamiseksi.
Tehtävänä oli muistella onnistumisen elämys ja kertoa se parille. Opettajille, kuten muillekaan suomalaisille ei muuten ole aina helppoa onnistua, saati kertoa siitä. Jokuhan voi luulla että ylpeillään...
Joka tapauksessa kerroin taas korjausliikkeestä, joka oli minulle hyödyllinen elämys monella tapaa.
Olin rakentanut kesällä uuden tietokoneluokan koulullemme joskus 90-luvun puolivälissä ja käytin sitä oppilaitteni kanssa innolla ja vähän ylpeänäkin. Pian kumminkin tunnit alkoivat tökkimään. Oppilaat olivat niin uppoutuneita koneisin ja tekemisiinsä, että tvt-luokassa oli todella vaikea antaa yleisiä ohjeita, saada oppilaiden huomion ja ylipäätään opettaa sanan perinteisessä mielessä. Oppilaat olivat mielestäni vaikeasti tavoitettavissa, ehkä jopa levottomia.
Ennen kuin aloin etsimään lisää syitä oppilaistani, sain jostain idean! Voi olla että se syntyi jonkun ammatillisen keskustelun yhteydessä. Oivalsin, että ohjeet kannattaa antaa ennen tvt-luokkaan menoa ja vielä niin että työskentelyä ei tarvitse enää keskeyttää kaikilta ainakaan.
Lisäksi löysin näkökulman että tvt-luokka on oppilaiden työtilaa, jossa minä en saisi häiritä tarpeettomasti työntekoa. Otin käyttöön muun muassa tavan, että kävin ohjaavia keskusteluja tvt-luokan ulkopuolella.
Muutin omaa työtapaani uudenlaisen oppimisympäristön ehdoilla. Korjausliike oli oivalluksenomainen ja sen seurauksena koko tvt-pedagogia alkoi avautumaan.
Oman toiminnan korjaaminen on useinkin hankalaa silloin kun toiminta on käynnissä ja itse on keskiössä. On hyvin yksinkertainen, mutta opettajan hommiin pätevä totuus, että itseä voi muuttaa helpommin kuin muita. Minäkin sorruin ensin aivan väärään päätelmään. Oppilaiden innostus häiritsi omaa toimintaani, enkä ymmärtänyt järjestää oppimistilannetta järkevästi. Oppilaat eivät ole vääränlaisia jos opettajan pyrkimykset ja suunnitelmat eivät toteudu. Opettaja on se jolla on koulutusta ja näkemystä nähdä korjausliikkeiden tarve ja toteuttaa ne. Tavoitteeksi voi ottaa vaikka korjausliikkeen kerran kuussa.
Koulussa olisi hauska pitää korjausliikekahvilaa silloin tällöin. Siellä voisi yhdessä käsitellä kysymystä: Mitä itse kukin voi tehdä toisin ja mahdollisesti paremmin?
Tehtävänä oli muistella onnistumisen elämys ja kertoa se parille. Opettajille, kuten muillekaan suomalaisille ei muuten ole aina helppoa onnistua, saati kertoa siitä. Jokuhan voi luulla että ylpeillään...
Joka tapauksessa kerroin taas korjausliikkeestä, joka oli minulle hyödyllinen elämys monella tapaa.
Olin rakentanut kesällä uuden tietokoneluokan koulullemme joskus 90-luvun puolivälissä ja käytin sitä oppilaitteni kanssa innolla ja vähän ylpeänäkin. Pian kumminkin tunnit alkoivat tökkimään. Oppilaat olivat niin uppoutuneita koneisin ja tekemisiinsä, että tvt-luokassa oli todella vaikea antaa yleisiä ohjeita, saada oppilaiden huomion ja ylipäätään opettaa sanan perinteisessä mielessä. Oppilaat olivat mielestäni vaikeasti tavoitettavissa, ehkä jopa levottomia.
Ennen kuin aloin etsimään lisää syitä oppilaistani, sain jostain idean! Voi olla että se syntyi jonkun ammatillisen keskustelun yhteydessä. Oivalsin, että ohjeet kannattaa antaa ennen tvt-luokkaan menoa ja vielä niin että työskentelyä ei tarvitse enää keskeyttää kaikilta ainakaan.
Lisäksi löysin näkökulman että tvt-luokka on oppilaiden työtilaa, jossa minä en saisi häiritä tarpeettomasti työntekoa. Otin käyttöön muun muassa tavan, että kävin ohjaavia keskusteluja tvt-luokan ulkopuolella.
Muutin omaa työtapaani uudenlaisen oppimisympäristön ehdoilla. Korjausliike oli oivalluksenomainen ja sen seurauksena koko tvt-pedagogia alkoi avautumaan.
Oman toiminnan korjaaminen on useinkin hankalaa silloin kun toiminta on käynnissä ja itse on keskiössä. On hyvin yksinkertainen, mutta opettajan hommiin pätevä totuus, että itseä voi muuttaa helpommin kuin muita. Minäkin sorruin ensin aivan väärään päätelmään. Oppilaiden innostus häiritsi omaa toimintaani, enkä ymmärtänyt järjestää oppimistilannetta järkevästi. Oppilaat eivät ole vääränlaisia jos opettajan pyrkimykset ja suunnitelmat eivät toteudu. Opettaja on se jolla on koulutusta ja näkemystä nähdä korjausliikkeiden tarve ja toteuttaa ne. Tavoitteeksi voi ottaa vaikka korjausliikkeen kerran kuussa.
Koulussa olisi hauska pitää korjausliikekahvilaa silloin tällöin. Siellä voisi yhdessä käsitellä kysymystä: Mitä itse kukin voi tehdä toisin ja mahdollisesti paremmin?
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)